HIGH ON FIRE – Luminiferous

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Entertainment One

 

 

Beware, they are listening. You can see signs of the secret watchers and their plots everywhere. So I advice you to keep your tin foil hat tighter. That’s because this album’s lyrical content deals with conspiracies and theories that dive quite deep into society, history and space. Of course there are some aliens involved, too. The music here doesn’t conspire against the listener – and even if it did, I could’t tell that – but rumbles and swings just like this band tend to do.

I must admit that I wasn’t expecting much from this record. Last one, De Vermiis Mysteriis, was indeed quite good but my instinct told me that there could be too much recycling of old ideas and maybe some kind of loosening up in the intensity. After all, this is already the band’s seventh album. The first tasting I heard, The Black Plot, wasn’t actually a mind-blower. The recording’s sound also seemed to be somehow ordinary and too clear. Well, aforementioned song is the first track here and after a few spins I actually like it a lot. It’s a little bit like Rumous of War from Death is This Communion, though a little faster and melodically dryer.

Next track Carcosa flows on with steadier stoner metal drive. It’s quite a nice and balanced piece, kind of good to listen to while driving a car. But the third one is the first true highlight here, a song called The Sunless Years. The verse ”He’s been taking the acid” is repeated a few times in the song, and somehow it got stuck in my mind. The vocal melody is nothing special and the instruments offer no extraordinary tricks, but strangely that sentence and the whole song with its anxiety and heaviness is more than sum of its parts. Actually, this album as a whole manages to rise above average by usig methods that seem just average at first listen. Simply nine fine songs of High of Hire, that’s the name on the game here.

Oh well, there are some little surprises. For example, the next highlight Slave the Hive is the only song here below four minutes, and it’s really fast, nearly thrash metal. One could also call it Entombed-infuenced track. Anyway, it’s really refreshing slap in the face. Third standout track would be The Falconist. Sorrowful, yet melodic and comforting slower song offers nice counterweight to the previous track’s aggression. A track that catched my ear on the latter half of Luminiferous is The Cave, the most tender track of the album: Planet Caravan -style dreamy sounds pave way to emotional and heavy waves.

A couple of the tracks tend to operate on territory of quite basic chugging but they are still better than the previous album’s title track, which is very boring in my opinion. Matt Pike has been sober lately and his voice here sounds a little bit more flexible than before. His angry barking and gruff wailing give extra strength or anxiety to the songs. At parts he sounds to be physically suffering but overall his voice fits classily to the music.

Sinua kuunnellaan. Merkkejä salaisista tarkkailijoista ja heidän juonistaan voi nähdä kaikkialla. Eipä siis muuta kuin foliohattua tiukemmalle. Tämän albumin teemana kun sattuu olemaan salaliitot ja varsin syvälle menevät sellaiset. Ulkoavaruuden porukkaa on mukana myös. Levyn musiikki ei kuitenkaan liittoudu kuulijaansa vastaan – tai jos liittoutuisi, en uskaltaisi kertoa sitä – vaan rytisee ja svengaa kuten tällä bändillä on tapana.

Täytyy sanoa, että en odottanut paljon tältä levyltä. Edellinen De Vermiis Mysteriis oli kyllä hyvä tuotos, mutta vaistoni varoitti, että luvassa olisi samojen ideoiden kierrätystä ja kenties jonkinlaista laiskistumista. Kyseessähän on jo High on Firen seitsemäs kokopitkä. Myöskään ensimmäinen levyltä kuulemani maistiainen The Black Plot ei aiheuttanut välitöntä ihastumista. Sounditkin sellaiset tylsän turvalliset ja selkeät. No, tuo kappale on levyn aloitusraita ja muutaman kuuntelun jälkeen itse asiassa pidän siitä paljonkin. Sellainen Rumours of War -typpinen ralli, mutta hieman nopeampi ja melodisesti kuivempi tapaus.

Toisena kuultava Carcosa kulkee tasaisemmalla stoner-poljennolla, ihan hyvä ja tasapanoinen kappale, sellainen ajelubiisi. Mutta kolmantena tuleekin levyn ensimmäinen kohokohta, The Sunless Years. Säe ”He’s been taking the acid” toistuu biisissä muutamaan kertaan ja jotenkin se jäi päähäni soimaan. Laulumelodia ei ole erityisen omalaatuinen eikä instrumenttien taholtakaa tarjota mitään ihmeellistä, mutta jännästi tuo lause ja koko ahdistuneesti jyräävä kappale on enemmän kuin osiensa summa. Oikeastaan koko levy onnistuu ylittämään odotukset vaikka se ei tarjoile mitään yllättävää tai erityisen kieroa. Yksinkertaisesti vain yhdeksän laadukasta High on Fire -kappaletta.

Tai no, kyllä pientä yllätystä löytyy esimerkiksi seuraavan kohokohdan muodossa: Slave the Hive on levyn ainoa alle neliminuuttinen, erittäin nopea kappale, melkeinpä thrash metalia. Myös Entombed-henkistä reteää kohkaamista siinä voi aistia. Todella virkistävä pala. Kolmantena huippuna nostaisin esiin The Falconist -kipaleen. Haikean melodinen ja lohduttavan lämpimästi jurnuttava sävellys toimii hyvänä vastapainona edellisen raidan kohkaukselle. Loppulevystä huomion vie The Cave, levyn herkin biisi, jossa Planet Caravan -tyyppinen himmailu antaa tietä tunteikkaalle, hitaalle raskassoutuselle hyökyaallolle.

Pari Luminiferousin veisua jää toki lähemmäs keskitason perustamppaamista, mutta eivät nekään ole niin haukotuttavia kuin edellislevyn nimibiisi, joka on mielestäni tylsänharmaa palikka. Luminiferousilla raitistuneen Matt Piken äänikin taipuu hieman entistä joustavammin karjunnan ja melodisemman kähinän välillä. Joissain paikoin laulu tai ärinä kuulostaa hyvinkin kärsivältä ja fyysisesti tuskaiselta, mutta enimmäkseen piinattu ääntely tuo juuri oikean määrän epävarmuutta, raivoa tai uhoa näihin sävellyksiin.

Seppo Rautio