HELLLIGHT – Funeral Doom [uusintajulkaisu]

HellLight - Funeral Doom
Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Solitude Productions

Brasilian HellLight on raahustanut doominsa parissa jo kauan. Plakkarissa on kuitenkin vain kolme täyspitkää albumia ja yksi ep. Solitude Productions nitookin nyt yksiin kansiin puolet tästä aiemmin varsin vaikeasti saatavissa olleesta diskografiasta. Julkaisu koostuu jo kauan sitten loppuunmyydystä vuoden 2008 Funeral Doom -albumista, sekä jonkinlaisena välipalana tarjoillusta The Light That Brought Darkness -ep:stä (2011). Genren hengessä myös tällä välisoitolla on pituutta melkein tunnin verran.

Tupla-cd:n verran funeral doomia voisi koostua varsin raskaaksikin soutureissuksi, mutta onneksemme HellLight on yksi genrensä osaavimmista nimistä. Brasseilla on miltei maaginen kyky saada yli kymmenminuuttiset kappaleensa lipumaan ohi kuin ne olisivat puolet mittaansa lyhyempiä. Mielenkiinto säilyy yllä kaiken aikaa ja materiaalin loputtomasti päälle kaatuva aalto vie mennessään, kuin tsunami ikään. Funeral Doom on jo nimensä puolesta yksi genren ystävien pakkotarkistuksen kohteista. Se ei juuri heikkoja hetkiä sisällään kanna, Life in Darkness -biisin ollessa kenties levyn ainoa lievä tason notkahdus. Miltei koko cd-kapasiteetin hyödyntävä albumi on harvinaisen helposti läpikuunneltavissa. Audiohifistelijät saattavat itkeskellä levyn kuivan kolkosta soundimaailmasta, mutta näihin minimalistisiin turnajaisiin se kuitenkin sopii kuin arkku hautaan.

My Dying Briden vanhojen aikojen hengessä avaava Deep Siderial Silence näyttää albumille suunnan. 18 minuuttia vellovaa epätoivoa, koskettimien vahvalla roolilla ryyditettynä. Vokalisti Fabio kärisee ja korisee varsin monotonisesti, mutta erittäin hienosti musiikin ilmettä täydentäen. Levyn ehdottomaksi kohokohdaksi nousee vahvoin melankolisin teemoin ladattu Nexus Alma. Sen yksinkertaisista kitarakuvioista massiivisen lanaamiseen ja takaisin vaeltava kokonaisuus jättää kieltämättä hiljaiseksi. Levyllä ajoittain kuultavat puhtaat vokaalit ovat kuin sekoitus My Dying Briden levyiltä tuttua valitusta ja bathorymaista huojuntaa. Ei siis mitään laulupedagogien juttuja, mutta kaikessa haavoittuvuudessaan tunnelmaan oivasti sopivaa tyylittelyä.

The Light That Brought the Darkness -ep on puolestaan selkeä välityö. Julkaisulle nimen antanut, ainoa oma sävellys on napattu vuoden 2010 …And then, the Light of Conciousness Became Hell -albumilta. Loput raidat ovat lainaralleja. Näistä löytyy niin varsin tavanomaisia luentoja (Black Sabbath – Heaven and Hell, Danzig – How the Gods Kill), Bathoryn Man of Ironin alkuperäisen version tunnelman hienosti tavoittava versio, sekä yllättäen kohokohdaksi nouseva doom-versiointi Queenin Show Must Go Onista. Nimibiisi puolestaan on loistava, vahvan syntikkavallin marinoima raahustus, jolla etenkin muutamat vahvasti Quorthonilta soundaavat lauluraidat nostavat niskavilloja tehokkaasti pystyyn.

Funeral Doomin uusiopaketointi on siis varsinainen rautaisannos norsun painoista melankoliaa. HellLightin eteerinen, vyöryvä tyyli lukuisine suvantoineen on ehdottomasti maailman hautajaismarssien kärkikaartia. Tätä julkaisua on helppo suositella, vaikkei toinen cd mitään mahdottoman innovatiivista tarjoilekaan. Genren unohdettu merkkiteos, joka on nyt onneksi saamassa uuden elämän.

Markus Makkonen