HC Hänninen – Minä Perkele

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Omakustanne

Näin aikuisiällä tulee harvemmin vastaan levyjä, jotka tekevät suuren vaikutuksen. Kaikkea kuulemaansa tulee yleensä verrattua samantyylisiin omiin suosikkeihin, jotka ovat tietysti parempia kuin mikään uusi materiaali, johon ei jaksa samalla lailla tutustua. Tässä poikkeuksen tekee kuitenkin pieksämäkeläinen Hc Hänninen ensimmäisellä pitkäsoitollaan nimeltä Minä Perkele.

Ensikuuntelulla levyltä jää mieleen taitava kitaratyöskentely, joka aiemmin olikin enemmän tai vähemmän kaikki, mitä bändillä oli tarjota. Useamman kuuntelukerran jälkeen kuitenkin pääsee pintaa syvemmälle, ja huomaa, kuinka taitavasti kappaleet on rakennettu. Kitarat kuljettavat edelleen kappaleita, mutta Cannibal Corpsen tyylisesti soittotekniikan tarkoituksena on tuoda materiaaliin brutaaliutta pelkän taitojen esittelyn sijasta. Jopa kitarasoolot tukevat aidosti kappaleita sen sijaan, että runkattaisiin ilman päämäärää, koska ”soolot nyt kuuluvat tämän tyyliseen musiikkin”. Ajoittain musiikissa on hienoa punk-henkeä, jota on käytetty sopivasti mausteena sen muodostumatta kuitenkaan hallitsevaksi elementiksi.

Bändin aiempaankin tuotantoon tutustuneena on ilo huomata, että jonkinlaisena huumoribändinä aloittanut Hc Hänninen on siirtynyt tekemään vakavaa musiikkia. Edellisellä ep-levytyksellä laulettiin vielä saatanan isosta karhusta, nyt myös lyriikkaosasto alkaa olemaan kaikin puolin kunnossa. Sanoituksista välittyy aitoa vihaa, itseinhoa ja jopa tietynlaista yhteiskuntakritiikkiä sarkasmin valeasuun puettuna.

Omaksi suosikikseni levyltä nousee kappale nimeltä Lurjus, jonka alun kitarointi tuo vahvasti mieleen naapurikuningaskunnasta aikoinaan ponnistaneen laulu- ja soitinyhtyeen nimeltä Dissection. Ylipäätään läpi levyn kuulee, että ruotsalaisesta nuottivihosta on lainattu paljon. Tämä on kuitenkin tehty siten, että kyseessä on selvästi vaikutteiden läpi kuuluminen sen sijaan, että riffejä olisi tietoisesti kierrätetty omaan tuotantoon. Kappalemateriaali on kokonaisuutena vahva, enkä osaa nimetä heikointa lenkkiä. Levystä jää lopulta jonkin verran synkkä ja ahdistava olo, mikä on aina positiivista, kun kyseessä on yhtye, joka soittaa melodista death metallia.

Levyllä on mielestäni vain yksi merkittävä miinus, mutta se on todella iso. Jostain syystä levylle on haluttu laittaa blastbeatia, joka kuulostaa todella laahaavalta ja kömpelöltä, eikä se palvele kappaleita lainkaan. Vaikea sanoa, onko kyseessä tietoinen taiteellinen valinta, vai taitojen puutos, mutta olen tyytyväinen siihen, että blastbeatia on käytetty levyllä hyvin vähän. Onneksi hienosti rullaava rässikomppi kuljettaa kappaleet maaliin ja pää nyökkyy musiikin tahdissa, vaikka riffit ajoittain hieman koukeroivatkin.

Tuomas Jouha