Hammer Open Air, Mannin navetta, Lieto 19.-20.7.2013

Neljännen kerran jysähtänyt Hammer Open Air toi taas Lounais-Suomen peltoidyllin keskelle muhevan sekoituksen rajua, tunnelmallista ja jyhkeää metallimusiikkia. Vaikka yleisesti ottaen kotimaan sää oli juuri muuttunut hieman nihkeäksi, pääosin Hammerin tapahtumapaikalla päästiin nauttimaan siedettävästä kesäsäästä, jota raikas tuuli ja sadekuurot sopivasti sävyttivät.

 

Perjantai

Jaakko kertoilee havaintojaan perjantain alkupuoliskosta:

Horna veti retrosetin jo 2009 ensimmäisessä Black Flames of Blasphemy -tapahtumassa. Tosin, tuolloin lavalla taisi olla vanhasta Hornasta Nazgul alias Werwolfin lisäksi ainakin Moredhel, jos nyt oikein muistan. Eli, kutakuinkin neljän ensimmäisen albumin (Hiidentornin mukaan laskien) tavaraa tuli, ja yleisöhän tykkäsi pienestä sadekuurosta huolimatta. Vaikka bändi ei ole oikein koskaan ollut minun juttuni, kieltämättä lämmitti kovasti mieltä kuulla nimenomaan Hiidentornin hittejä, joita tuli jo aikoinaan fiilisteltyä suorana muinaisesta Metalliliitto -radio-ohjelmasta. Etenkin viimeiseksi säästetty Sinulle mätänevä Jehova teki tästä katsomisen arvoisen setin.

Funerary Bell on näistä Keski-Suomen black metal -bändeistä niitä uusimpia, no toki kuudetta vuotta mennään jo. Laulusta johtuen keikkaa ei ollut kuitenkaan mahdollista seurata. Jonkinlaista ölisevää huutolaulua sieltä tuli. Tällaista en muista kuulleeni aiemmin, ja sen vuoksi katsoin väkisin kappaleen tai pari, mutta sitten ärsytyskynnys täyttyi. Ei vaan pystynyt.

Länsinaapurin Kill jäi mieleeni todella surkeana tapauksena Black Curse Over Hellsinki II -tapahtumasta vuonna 2010. Ehkä alkoholilla oli osuutta asiaan, sillä esiintymisvuoronsa oli muistaakseni viimeisenä. Bändin tuotantoa on suorastaan tullut kartettua, ja nytkin raahauduin lavan eteen vain katsastaakseni, kuinka huono veto tulee tällä kertaa, ennen seuraavaa reissua anniskeluun. Ja mitä, sieltähän tulikin todella rouhivalla soundilla vedettyä, hitaahkoa black metalia. Bändi veti tällä kertaa triona, ja basso dominoi nyt ihan ansiokkaasti soundia peittämättä kitaraa alleen. Carl Warslaughter sylki vokaaleita muhkeiden viiksiensä läpi eleettömästi, mutta jotenkin helvetin kovalla, vaivattomalla ja röyhkeällä asenteella. Rumpali ei ehkä nopeissa kaahailuissa ihan pysynyt mukana koko aikaa, mutta toisaalta pieni hapuilu ei tyyli huomioiden haitannut kauheasti. Erikoisnumerona tuli Total War – Winter War, jonka aikana lavalle kipusi mm. Neutron Hammerin laulaja Kaosbringer, joka kohkasi klassikon läpi todella timmisti. Yksi positiivisimmista yllättäjistä!

Seppo: – Itse saavuin alueelle Morriganin aloitellessa karheanraastavaa souteluaan. Kahden saksalaisjäpikkään yhtye hoiti esityksensä vähäeleisesti. Aika hyvin mustavalko-maskisen vokalisti-kitaristin ja kasvomaalittoman rumpalin yhteistyö toimi. Selkeää Bathory-tributointia touhussa toki on, mutta hyvin paketti kuitenkin pysyi kasassa. Aika paljas ja raaka meninki sinänsä, kohtalaisen hyvin onnistui kaksikko livenä toistamaan levytetyn materiaalinsa tunnelman. Osa biisien taustakuoroista tuli toki tarvittaessa nauhalta. Kolmannen biisin aikana alkoi reipas sade, mikä hieman ajoi yleisöä kauemmaksi katosten turvaan.

 

morrigan

Kuvassa: Morrigan

Deathchainin aikana aurinko sitten tulikin esiin. Bändin death metal jytisi ja jyskytti ihan kohtalaisesti, ja etenkin basson matalat värähtelyt pääsivät hyvin oikeuksiinsa. No juu, vähän sellainen groove-uhomeininki lavalta silti huokui sen savuverhoisen mystiikan sijaan, jota bändi on viime vuosina estetiikallaan ja sanoituksillaan selvästi tavoitellut. Bathory-cover Sacrifice kuultiin, ihan kelpo oli se. Viimeisenä biisinä soitettu Abzu Doom oli myös melko toimiva.

Stormheit hoilaili hyväntuulisesti. Vokalisoinnit tällä bändillä ovat kyllä mielestäni useimmiten melko rasittavaa ölinää, mutta sopivat varmaankin tietynlaisen maanläheisen ja rehellisen tunnelman luomiseen. Onpahan bändi ainakin omanlaisensa yhdistelmä miehistä uhoa ja folk-nörtismiä. Suomen liput olivat tuttuun tapaan mukana lavalla. Lopuksi soittivat punk-coverin, olikohan Ramonesia?

Pimeämpiin syövereihin puolestaan kurkotti lahtelainen Sacrilegious Impalement, jonka kappaleet olivat kohtalaisen toimivan kuuloisia ja sounditkin tukivat tunnelman luomista. Auringonpaiste tosin söi hieman tehoa musiikilta, jossa mielestäni tavoiteltiin pimeydelle omistautunutta, uskonnollista henkeä. Sekä kireämmät että rokimmat osuudet joka tapauksessa toimivat tällä bändillä hyvin. Vokalisti ansaitsee erikoismaininnan rujosta raakkumisestaan, jossa ei ollut teennäistä ylikireää otetta.

Mustaa metallia kansa sai lisää, kun Norjan Gorgoroth riehui riivattuna. Kova keikka, jossa ei pahemmin sivupoluille lähdetty. Biisejä tuli sekä uran alkupäästä että viime vuosilta. Erityisesti hyytävän intensiivinen Katharinas bortgang viehätti itseäni, eikä viimeisenä kuultu Unchain my Heart!!! huono ollut sekään. Vokalistina toiminut Taake-yhtyeen Hoest ei suinkaan huonontanut bändiä; päinvastoin hänen irvistyksensä, tuijotuksensa ja kiemurtelunsa sopivat hyvin kalmankatkuiseen tunnelmaan. Sen sijaan hieman närkästystä yleisön joukossa herätti muutaman kuuntelijan raivokas moshpit-hilluminen ja yritykset riuhtoa koko ajan uusia ihmisiä mukaan pittiin. ”Ei tämä ole saatana mikään Lamb of Godin keikka”, totesi eräs herra. Ex-Obituary-basisti Frank Watkins (joka Gorgorothissa esiintyy nimellä Bøddel) oli tyylikkään jykevä lyhyine hiuksineen, veri leukaa pitkin valuen.

 

gorgoroth

Kuvassa: Gorgoroth

Dead Congregation toimi asiallisesti murahdellen. Hyvä bändi, mutta itselläni tämä keikka meni sivukorvalla kuunnellen, illan pääesiintyjää odotellessa. Candlemass heittikin erittäin komean keikan. Viimeisimmän (ja näillä näkymin viimeiseksi jäävän) albumin aloitusraidalla Prophetilla aloitettiin, ja olihan se klassisen doomin juhlaa koko paketti. Myös perinteiset At the Gallows End ja Dark Reflections irtosivat bändiltä ja etenkin rennosti esiintyneeltä vokalisti Mats Levéniltä hienosti, vaikka tiettyihin kappaleisiin Messiah Marcolinin ääni toki sopii paremmin – mutta eipä moisia ehtinyt keikan aikana miettimään. Lopuksi tietysti hoilattiin Solitude. Mahtava päätös illalle.

Lauantai

Seppo: – Harmillisesti peruuntunutta Archgoatia paikkasi toisen festaripäivän avaajana Azazel. Ihan ajoissa kello yhdeltä bändi aloitti ja soitto sujui kohtalaisen skarpisti. Romuluisen black metalin hengen täydensi hoippuva nokkamies Lord Satanachia, jonka kirjavat elkeet ovat oma lukunsa. Tyylikäs kohta hänen väli(spiikki)ölähdyksissään oli jollekin yleisössä esitetty kysymys: ”Palvotko sä Luciferiä? Hyvä.” Informaatiotakin miehen puheet sisälsivät: uutta levyä varten bändi on jo nauhoittanut kahdeksan biisiä. Yksi niistä kuultiin tällä keikalla.

Kovin kummia säväyksiä ei tarjonnyt Blood Red Fog. Vokalisti kähisi ankeasti ja musiikkikin oli varsin junnaavaa. Siellä täällä ilmeni kyllä ihan hyviä kitaramelodioita.

Saksanmaan Venenun on hyvä bändi, mutta tässä kohtaa huilasin alueen ulkopuolella. Sen verran kuuntelin, että hienosti mutkittelevan ja vyöryvän death metalin olemuksesta jäi sävyjä puuttumaan muhjuuntuvien soundien vuoksi.

Jaakko toteaa, että suomalainen death metal -klassikko Abhorrence toimi yhtä hyvin kuin Tuskan lavallakin:

– Ehkä he tosin eivät olleet ehtineet treenata tuon keikan jälkeen, koska Koivusaaren otteissa näkyi pientä hapuilua. Se ei kyllä haitannut yhtään, meininki oli hyvä.

 

abhorrence

Kuvassa: Abhorrence

Seppo: – Ram Ruotsista soitti perinteistä, innokasta heavy metalia. Hyvä esitys. Etenkin lavan edessä näytti muutaman kymmenen hengen porukka nauttivan tästä kamasa todella antaumuksella.

Balttilaista pakanaenergiaa hönkäilivät Latvian karvanaamat Skyforger. Biisit vaihtelivat räväkästä hyökkäilystä rentoon lönköttelyyn ja soittajat näyttivät nauttivan. Erityisesti jättikokoisen basistin ilmeilyä ja reuhtomista oli hauska katsella. Nyt bändillä ei ollut mukana huilua tai muita kansanmusiikkisoittimia, mikä ei itse asiassa haitannut yhtään, sillä rehevä maanläheisyys ja eeppisemmät kuviot nivoutuivat hyvin yhteen myös perinteisten rockbändi-soitinten avulla.

Italian Bulldozer revitteli ärhäkkää thrashiaan. Kaljupäinen viittaan sonnustautunut vokalisti ei tällä kertaa huudahdellut puhujanpöntöstä kuten pari vuotta sitten Tuskassa, mutta muuten elkeet olivat tyylikkään omalaatuisia. Keikka tuntui uppoavan todella hyvin ainakin kaikille bändiä jo fanittaville yksilöille.

No, sitten Repulsion. Hillittömän kova. Stench of Burning Death, Horrified, Radiation Sickness ja niin edelleen. Pioneeri-grindcore ei ollut väsähtänyttä vuonna 2013 vaan pisteliään thrashaavaa, punkahtavaa ja kuolettavaa. Trio-kokoonpanolla esiintynyt ryhmä hoiti homman luontevasti, turhia hienostelematta ja lyhyenrennoilla välispiikeillä. Yleisö nautti ja ihmispuuro kupli hurjasti.

Jaakko: – Legendojen tiukan vedon kruunasi hyvällä maulla ja Repulsionin omaan tyyliin sovitettu Slaughter-laina Death Dealer!

Sighin viimeisin levy In Somniphobia teki hieman pesäeroa pari levyä kestäneeseen sinfonisen metallin kauteensa. Onneksi tämä näkyi myös settilistassa, jossa oli nyt uusien kappaleiden lisäksi pari vetoa suosikkilevyltäni Imaginary Sonicscapeltä. Vanhoista black metal -aikakauden klassikoista Desolation oli todella mieluisa yllätys, mahtavaa! Totta kai Mirain ja Mikannibalin tällä kertaa pinkkiä ja mustaa yhdistelevistä asuista voi olla mitä mieltä vain, mutta näinkin vanhana bändinä Sigh’lla on minun silmissäni varaa tehdä melkein mitä vain. Mikannibalin heiluminen lavalla on välillä vähän vaivaannuttavaa, mutta toisena vokalistina Mirain rinnalla hän on todellakin paikallaan, ja saksofonikin sopii hyvin sekaan, koska avantgarde on eräs koko yhtyeen peruspilareista. Abigail- ja Barbatos-pääjehu Yasuyuki oli tällä kertaa tuuramassa Satoshia basson varressa, ja nelikielinen dominoi soundia kyllä turhankin paljon. Mutta sentään nauhalta tulleet orkestraatiot eivät olleet uudemmissa kappaleissa niin pinnassa kuin aiemmin näkemilläni keikoilla, vaan ne vedettiin enemmän bändin voimin tällä kertaa, ja hyvä niin. Vahva esitys! Bändillä oli aika hassua oheistuotetta myynnissä, joista mainittakoon joku pienen pieni (naisten?) kangaskassi ja sitten pieni mikrokuituliina, joka tietysti meikäläisen porukoissa heti nimettiin runkkurätiksi ollen täten pakkohankinta.

Seppo: – Kun tuo Japanin ihme pisteli menemään kokeellista ja teatraalista mutta kuitenkin huikean mukaansatempaavaa blackthrashiaan tai mitä lie, olin yksi monista hämmästelijöistä: mitä hittoa täällä tapahtuu? Todella positiivinen yllätys.

 

sigh

Kuvassa: Sigh

Muutama vuosi sitten haudasta noussut brittibändi Hell jyräsi energisesti, etenkin huikeasti esiintyneen vokalistin toimesta. Porukan napakanraskaasti venkoileva heavy ei itseäni ole kotioloissa hirveästi innostanut, mutta keikka kyllä toimi.

 

hell

Kuvassa: Hell

Secrets of the Moon tuntuu aika turhalta bändiltä. Vähän tuollaista ”silkkipaita, söherösymboli ja koristelu tikari” -meininkiä. Salaperäinen uhkaavuus jäi ontoksi tynnyrin kuminaksi enkä jaksanutkaan esitystä kovin tiiviisti seurata.

Venom päräytti keikkansa käyntiin kappaleella Black Metal. Kyllä siinä monet perusasiat loksahtivat paikoilleen. Pyrotekniikka lämmitti kesäyötä ja etenkin vanhat kappaleet pörisivät hyvin. Kovaa meininkiähän se pääosin oli, mitäpä sitä Venomia sen kummemmin selittelemään.

 

Tänä vuonna ei pidetty erikseen jatkoklubeja Turussa vaan kaikki bändit pääsi kokemaan varsinaisella alueella. Ruokajärjestelyistä on hieman urputettava, sen verran vaatimaton oli hampurilaisiin ja makkaraan pohjautunut yhden ruokapisteen systeemi. Ruoka- ja kahvijono kasvoi kumpanakin iltana turhauttavan pitkäksi. Plussaa toki hernekeitosta. Juomatarjoilussakin oli hieman liian aikaisin lauantai-iltana havaittavissa varastojen riittämättömyyttä.

Yleisen mielipiteen mukaan kahden ensimmäisen Hammerin aikainen alue tuntuu olevan piirun verran viihtyisämpi kuin tämä nykyinen, mutta kyllähän tuollakin porukka näytti tyytyväisenä häröilevän. Lavat olivat tänäkin vuonna vierekkäin, tosin pienemmän lavan kokoa oli kasvatettu ja ne olivatkin olemukseltaan melko tasaväkisiä. Soundchekit oli järjestetty aiempaa järkevämmin niin, että sentään kovin monen bändin aikana viereisen lavan säätäminen ei pahasti haitannut, kuten vuosi sitten tuppasi käymään. Narikkasysteemi toimi vaivattomasti ja läheisellä nurmikolla pystyi viettämään piknik-henkistä luppoaikaa, mikä on aina plussa/peukalo ylös/risti alaspäin.

Festaribussin lähtöpaikka oli tänä vuonna Turun Kauppatorin laidalla, mikä oli hyvä siirto. Samoin mahdollisuus ostaa matkaranneke tuolta lähtöpaikalta sujuvoitti hyvin festarikarjan nousemista kyytiin etenkin paluumatkalla. Bussimatkojen tunnelma tietysti oli asia erikseen, vaihdellen hiljaisesta väsymyksestä yleisen höpöttelyn kautta kieroutuneen huumorin välähdyksiin. Kiitos ja näkemiin toivottavasti taas ensi vuonna.

 

Teksti: Seppo Rautio, Jaakko Marttila

Kuvat: Timo Hanhirova