Goatmoon – Stella Polaris

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Werewolf Records

Levyn käynnistää kaunis folk -tyylinen akustisella kitaralla ja huilulla soitettu lyhyt intro, minkä jälkeen syöksytään suoraan toimintaan. Armoton blastbeat tukee levyn nimikappaleen jämäkkää aloitusriffiä, minkä jälkeen säkeistö lähtee hienosti groovaamaan. Pää lähtee välittömästi nyökkymään kappaleen tahdissa, tämä on Goatmoonia parhaimmillaan. Kappaleessa esitellään myös kliseinen 90-luvulta tuttu ”black metal-puhe”, sekä kuin suoraan kultaiselta 80-luvulta oleva kitarasoolo. Paperilla tuntuu siltä, ettei tällainen yhdistelmä millään voi toimia, mutta ai että se on maukasta.

Seuraavaksi seuraa englanniksi käännetty versio aiemmin Kansojen hävittäjä nimellä julkaistusta laulusta. Käännettynä kappale sopii mielestäni paremmin muuten englanninkielistä materiaalia sisältävälle levylle, kuin alkuperäisenä versiona. Kappale on hienosti rakennettu, ja ylimääräistä tunnelmalisää tuovat norjalaistyyliset koskettimet. Säröisen soiton jälkeen palataan takaisin samaan äänimaailmaan, joka tavattiin jo levyn introssa. Kappalejärjestystä on selvästi mietitty. Mielestäni lopun toisto on kuitenkin liikaa, ja seuraavaan raitaan olisi voinut siirtyä suoraan akustisen osuuden jälkeen, jolloin olisi luotu tasaisesti soljuva rakenne levylle.

Sen jälkeen levy syöksyykin hetken aikaa jyrkästi alamäkeen, sillä Wolf night ei sovi kahden edellisen kappaleen luomaan tunnelmaan. Emperorilta lainattu kitaramelodia aiheuttaa mielihalun pysäyttää musiikki ja laittaa Anthems to the welkin at dusk soimaan. Kaiken kaikkiaan Wolf night tuntuu täytekappaleelta.

Sonderkommando nordin melodiat pelastavat paljon, ne palauttavat mielenkiintoni levyyn ja tuovat mieleen jylhät metsämaisemat. Kappaleessa hakataan keskitempoista riffiä, jonka väleihin melodiat on aseteltu. Sanonta ”less is more” pitää näköjään sittenkin joskus paikkansa.

Viimeisenä oleva P.A.I.L. on mielestäni huono kappale, joka ei sovi levyn muuhun tunnelmaan, vaan on enemmänkin singlen b-puolelle sopivaa materiaalia. Kitaranäppäily ei sovi muun levyn tunnelmaan, enkä pidä kappaleen laulusoundista. Mielestäni ainut positiivinen asia on Steve Vai tyylinen kitarasoolo, joka sekään ei kyllä varsinaisesti kuuluisi tämän tyyliselle levylle.

Kokonaisuutena kyseessä on hyvä albumi. Useampi kuuntelukerta paljastaa kerta kerralta enemmän tarttumapintaa, kun ensikuuntelun jälkeen olin sitä mieltä, että levyllä on yksi hyvä laulu. Alussa rakennettua tunnelmaa olisi voinut pyrkiä paremmin pitämään yllä läpi albumin, ja siinä olisi mielestäni onnistuttu yksinkertaisesti jättämällä Wolf Night ja P.A.I.L. pois levyltä. Goatmoon on onnistunut säröisessä ilmaisussa Finnish steel stormilla ja akustisessa Tahdon riemuvoitto-levyllä ja toivoin, että tällä kertaa olisi ollut tarjolla ensimmäinen kotimainen levy, jolla nämä kaksi maailmaa lyövät kättä täydellisessä sopusoinnussa. Aivan tähän tulokseen ei vielä päästy, mutta saa nähdä miten levy ikääntyy. Alkuvaiheessa levylle asettamani odotukset syövät hieman siitä saatavaa fiilistä, mutta kahden vuoden päästä kuunnellessa voi mieli muuttua.

Mielestäni levy on miksattu ”oikein”, eli laulu ei peitä kitaroita, vaan toisin päin. Laulu on ruuvattu sen verran hiljaiselle, että ilman sanoitusvihkoa lyriikoista ei juurikaan saa selvää, mikä mielestäni on vain perinteitä kunnioittavaa toimintaa, eikä häiritse lainkaan, päinvastoin. Tähän päivään mennessä on tultu pitkä matka Death before dishonourin kellarisoundeista, ja tällä levyllä äänimaailma on juuri niin hiottu kuin se saa olla ilman, että mentäisiin jo ylituotannon puolelle. Jään mielenkiinnolla odottamaan yhtyeen seuraavaa julkaisua.

Tuomas Jouha