GENERATION KILL : Red, White and Blood

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Season of Mist

Katsotaanpa bändin jäsenten taustoja. Siellähän on mikrofonin ääressä Rob Dukes, Exodusin nykyinen vokalisti. Toinen Rob, sukunimeltään Moschetti, löytyy basson varresta. Tämä mies on soitellut M.O.D.:ssa ja Pro-Painissa. Siltä pohjalta voikin arvata, että Generation Killin musiikillinen tyyli perustuu amerikkalaisen thrashin ja crossoverin pohjarakenteelle. Mutta ei tässä vielä kaikki: kaupan päälle tulee selkeitä vaikutteita sekä groove metalista että stonerista.

Esimerkkeinä thrashimmasta materiaalista voisi ottaa kaksi ensimmäistä raitaa – Hate sekä levyn nimikappale – jotka käyvät päälle suoraviivaisesti ja tarttuvasti. Molemmissa on potentiaalia nyrkinheilutukseen, yhteishuutoihin, kaljanjuonnin taustalle ja moshpitin villitsemiseen. Erittäin reipasta toimintaa. Tosin sanoitusten yksioikoinen jenkkien sotatraumojen käsittely hieman tökkii, etenkin kun kakkosbiisissä on mukaan ympätty Full Metal Jacketista tuttu ”Eskimo pussy is mighty cold” -marssilaulu sekä USA:n kansallislaulun melodiaa. Ehkä se jotain Fox Newsista tietonsa ammentavaa punaniskaa ärsyttää, mutta täkäläisestä näkökulmasta vitsi tuntuu hieman laimealta. No, yleisesti ottaen levyn nopeissa kappaleissa on todella hyvin energiaa.

Groovempaa myllytystä tarjoaa mm. kipale nimeltä Depraved Indifference. Hieman sellaista pakotettua uhoa olen havaitsevinani yhtyeen tässä puolessa. Ihan toimivaa menoa kuitenkin, ilman erityisen ärsyttäviä piirteitä. Stoner-sektorilta esiin voisi nostaa Self Medicating -raidan, jossa on myös hieman samaa tunnelmaa kuin Alice in Chainsin angsteilussa. Vielä rauhallisemmille vesille soudellaan Dark Days -laulussa, joka kuuluu sarjaan ”Planet Caravanin perilliset”, näitähän esim. Crowbar ja Down ovat välillä harrastaneet. Kymmenen oman sävellyksen jälkeen bändi tarjoilee vielä coverin Nine Inch Nailsin Wish-kappaleesta. Tuo versiointi toimiikin yllättävän hyvin.

Levykokonaisuus pyrkii toisaalta miellyttämään vähän liian monia makuja mutta toisaalta sen tyylien vaihtelevuus välttää ainakin tympeän tasapaksuuden. Paljon väkinäisemminkin voisi thrashia paahtaa. Oikeastaan albumin aineksissa on jotain samaa kuin The Hauntedin Revolverissa. Jos kyseinen levy sekä esimerkiksi Machine Head ja uudempi Exodus kuuluvat suosikkeihisi, kannattaa antaa näille tappajille mahdollisuus.

Seppo Rautio