FUNGUS LIVER – Fungus Liver

Fungus Liver
Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Mikrofoni.net

Tamperelainen rockyhtye julkaisee toisen albuminsa. Onko se uutinen? No, kyllähän tämän bändin musiikissa on sen verran potkua, että maininta kannattaa.

Fungus Liver luukuttaa tuhtia Motörhead-pohjaista kamaa, joka jyskyttää eteenpäin varsin ronskisti ja luontevasti. Vaikka kaikki palikat ovat sinänsä kohdallaan, niin toisaalta miekkosten musisointi kuulostaa liiankin tasaiselta ja ennalta-arvattavalta. Kovin suuria poikkeamia genren muotista ei mukaan ole mahtunut ja olisin kaivannut enemmänkin rohkeutta moisiin. Liialliset erikoisuudet olisivat toki voineet kuulostaa teennäisiltä, joten tästäkin asiasta löytyy kaksi puolta. Vaikka yhtyeen perusilmaisussa ei sinänsä vikaa olekaan eikä pyörää aina tarvitse keksiä uudelleen, niin jotain säväyttävää tämän kaltainen meininki tarvitsee erottuakseen massasta. (Toisaalta ainakaan nykyinen ”massa” ei ole minulle lainkaan tuttu.) Lisää särmää, aggressiivisuutta, härskiä sooloilua tai mitä tahansa, mikä toisi kylmiä väreitä ja herättäisi horroksesta. Viimeksi mainittu tapahtuu esimerkiksi kappaleen The Real Core of Inevitable Shit alussa, sen verran ponteva siivu on kyseessä. Nopeahko tempo ei toki automaattisesti tarkoita lisävoimaa, mutta tällä kertaa siltä joka tapauksessa tuntuu. Myös pitkäkössä päätöskappaleessa on outoa kiehtovuutta, toisto ja rempseästi rullaava rokkaus jäävät soimaan päähän. Eivätkä nuo kaksi sentään ainoiksi ilonhetkiksi jää.

Maltillisen määrän kehuja voi jakaa karheaääniselle laulajalle, jonka lausunta ei kalpene useimpien englantia vieraana kielenään vääntävien rinnalla. Harmi vaan, että myös hänestä voi sanoa, että tutulta kuulostaa. Minkäpä mies toki äänelleen voi, ja onhan lauluääni ainakin suhteellisen miehekäs ja tyylilajiin sopiva. Kuten itse sanoituksetkin, jotka tosin alkoivat tympiä siinä vaiheessa kun sanomana oli ”drinking and driving and fucking and fighting.” Vaikkei lyriikoiden aina mitään poliittista tai yhteiskunnallista sanomaa tarvitsekaan sisältää, niin jotain mielekkyyttä kyllä vaadin.

Vuonna 2009 julkaistu bändin ensimmäinen albumi on minulta kuulematta, mutta olettaisin nelikon ”kypsyneen” sen jälkeen ainakin jonkin verran. Ettei näin olisi vaan käynyt liikaakin, sillä tämä sekä digitaalisena että vinyylinä julkaistava teos kaipaisi hieman lisää hulluutta, kiihkoa ja nuoruuden vimmaa. Vaikka lähestynkin vääjäämättä keski-ikää, niin virkamiesrock ei pure. Tosin mainiosti informoiva promopaketti tekee selväksi, että liiasta aikuismaisuudesta syyttäminen menee ohi maalinsa.

Tuukka Termonen