Flail – Dying Embers to Coldening Coals

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Behest

Joskus 90-luvun puolivälin tienoilla tuli vastaan saksalaisen Mirror of Deceptionin haastattelu, jossa oli mukana tuon ajan metallijournalismille tyypillinen Mitä mieltä olet näistä? -osio. Beheritin The Oath of Black Bloodista haastateltava totesi jotenkin niin, että sateinen intro oli kuulostanut oikein mainiolta, mutta sitten hän oli havahtunut siihen, että oikeastaan levy olikin jo menossa neljännen kappaleen kohdalla. Näin ollen doom metal -mies joutui toteamaan, että ehkä Beherit ei ollut hänen teekupposensa.

Koin jotain samansuuntaista, kun lähdin iltahämärissä kävelemään lähellä sijaitsevalle hautausmaalle kotimaisen Flailin esikoisalbumi Dying Embers to Coldening Coals kuulokkeissa. Tuntui siltä kuin sumuinen alku petaisi jotain tulevaksi, mutta sumu jatkuikin yhtenäisenä aina siihen saakka, kunnes neljä kappaletta sisältävä ja hieman alle neljäkymmenentä minuuttia kestävä levy oli pyörähtänyt loppuun.

Flailin singulaarisessa tuskaisuudessa on paljon samaa kuin amerikkalaisella Xasthurilla, mutta musiikillisesti asteen verran osuvampi vertailukohta on hollantilainen Golden Ashes. Jälkimmäisenä mainitun tavoin Flail operoi varsin hallitsevalla tunnelmapainotuksella. Minkäänlainen musiikillinen virtuositeetti tai instrumenttipornoilu ei kuulu bändin repertuaariin, eikä yksittäisillä riffeilläkään ole sen suurempaa merkitystä, vaan painopiste on hallitsevassa tunnelmassa. Sanaparin musta metalli jälkimmäinen osa toteutuu siltä osin, että Flail on pitänyt kiinni suurin piirtein konventionaalisesta kappalerakenteesta, vaikka kappaleiden väliset siirtymät ovatkin kaikkea muuta kuin alleviivattuja. Periaatteessa levy voisi aivan yhtä hyvin koostua yhdestä noin neljäkymmentä minuuttia kestävästä kappaleesta.

Yhteensummaten täytyy päätyä hieman erilaiseen lopputulemaan kuin saksalainen doom-metallisti ja todeta, että Dying Embers to Coldening Coals on oikein hyvä pitkän yön teekupponen. Flailin sumuinen visio kantaa alusta loppuun saakka, eikä mikään riko vaikutelmaa siitä, että elämä on juuri niin lohdutonta kuin se vaikuttaakin olevan. Ehdottomasti niin sanotusti parempaa tavaraa mustan metallin depressiiviseltä laidalta.

Harri Linnera