Fight the Night II: Nightmare City 13.-14.6.2014 Ääniwalli, Helsinki

Etukäteen ajatus muun muassa avaruusrockin, progen, heavyn, thrashin, deathin ja blackin mahtumisesta saman pienfestivaalin ohjelmistoon tuntuu vieläkin tolkuttomalta, vaikka tapahtuma saatiin vedettyä läpi ja porukkaa oli todistettavasti paikalla ihan mukavasti. Kuulemma jatkoa on luvassa, joten onneksi tuo rohkeus palkittiin.

Alku oli vähän tahmainen, kun lippu- ja rannekepisteellä oli ilmeisesti jotain teknisiä ongelmia. Näin aikataulu jäi heti kärkeen noin tunnin verran myöhään. Molempien päivien alkuun laitettu Psychedelic Warlords oli juuri tuohon paikkaan oikea veto. Bändi soitteli 1984-96 Hawkwindissä soitelleen basisti Alan Daveyn johdolla 1970-luvulla Hawkwindissä laulaneen Robert Calvertin ensimmäistä soololevyä Captain Lockheed and the Starfighters vuodelta 1974. Rentoa rokkaamista sävyttivät laulajan saksofoniosuudet ja yhtyeen jäseniä reippaasti nuoremman neitosen efektit ja koskettimet. Perushyvää ja rentoa meininkiä, mutta levyn tarinaa tukevat puheosuudet eivät livenä nauhalta soitettuna ihan löytäneet minusta paikkaansa. Loppuun iskettiin vielä Hawkwindiltä Motorhead, joka jätti varovaisen positiivisen vaikutelman.

Obnoxious Youthista minulla oli kuva nosteessa olevana nuorena meluisana thrash-bändinä, eikä ensimmäinen livekosketus tuosta kauas heittänyt. Intoa ja kukkoilua oli enemmän kuin näkemystä, ja laulu sen verran hiomatonta luolamieshuutoa, että en kyllä oikein vakuuttunut. Tämän melun pitää selvästi vielä jalostua eteenpäin.

obyouth

Vanhojen partojen puolella taas ei paljon Masteria ja Paul Speckmannia uskottavampaa kaveria yksinkertaisesti ole olemassa. Alkuperään tuotannon karuun, toki silti omalla tavallaan viehättävään soundiin verrattuna Masterin takominen livenä on aina hyvä ja erilainen kokemus. Lavalla Paul tsekkivahvistuksineen ei ole mitenkään riehakas ilmestys, mutta kappalemateriaalissa on sen verran tuhovoimaa, että valittamista ei ole.

master

Jumalationin olin nähnyt pari kertaa ja perushyväksi thrashiksi todennut, mutta nyt vasta jotenkin kolmannella kerralla vasta oikeasti lähti. En tiedä, oliko sopiva nousuhumala sitten oikeasti syynä, vai mikä, mutta helvetin intensiivinen ja juuri sopivassa suhteessa suoraa tulitusta ja rakentelevampaa riffittelyä. Ja helpompi on olla liekeissä, jos yleisössä muutkin riehuvat. Jos kavereilla kesti vuosikausia saada The Church of Isaac -debyyttinsä tehtyä, minulle iisakin kirkoksi muodostui päästä kunnolla jyvälle heidän riffiensä nerokkuudesta. Setti oli vain noin 30 min pitkä, mutta päivän parasta melua ainakin minulle.

 Claudio Simonetti’s Goblin oli ehdottomasti eräs tapahtuman isoimpia nimiä, mutta samalla tyylillinen kummajainen jopa näinkin heterogeenisessä rosterissa. Aikataulua oli saatu kirittyä kiinni, mutta keikan alku siirtyi tuntemattomasta syystä ainakin puoli tuntia. Olen nähnyt ehkä pari elokuvaa, joiden musiikista Goblin vastasi, mutta en muista olleeni mitenkään vaikuttunut. Tätä pohjaa vasten Italialaisten instrumentaali progehtava rock toimi ihan hyvin. Joihinkin kappaleisiin live- ja rock-hengessä tehty sovitus sopi, toisiin taas ei niin hyvin. Sivulla oleville kankaille projektoidut filmipätkät eivät olleet tarpeeksi keskeinen osa esitystä, jotta varsinaista leffailmapiiriä olisi saatu aikaiseksi.

goblin

Sadistinen aikataulu alkoi tosissaan viedä voimia, ja kesken Goblinin jaksoin vielä hetkisen seurata pienemmällä lavalla meuhakannutta Lord Fistiä. Tähän menoon jotenkin tiivistyy se tietty “käppähevin” renessanssi, eli uudet bändit soittamassa jotain NWOBHM-tyyppistä heviä. Ponneton laulu ja kovasti tilutusta, jossain kohtaa hieman Iron Maidenin 2 Minutes to Midnightia mukaileva pääriffi… Bändi on toki vielä nuori, mutta tässä vaiheessa ei kyllä imaissut millään muotoa mukaansa.

LAUANTAI

Psychedelic Warlords esitti taas vuoden 1974 materiaalia, tällä kertaa Hawkwindiltä Hall of the Mountain Grill -albumin. Nyt oli saatu myös päälavan taakse videoprojektio pelaamaan, jolloin happoiset visiot pääsivät enempi oikeuksiinsa. Sekä tästä että itse musiikista johtuen päästiin hieman psykedelisempään tunnelmaan, joka tällä soittopaikalla toimi perjantaita hieman paremmin.

Happoista meininkiä death metalin lähtökohdista tarjoili myös nimellä Circle – Incarnation esiintynyt ryhmä. Minulla oli se käsitys samalla nimellä tehdyn albumin aikoihin lukemistani levyarvioista, että kyseessä olisi aika tavanomaista ryskettä, jonka pointti oli ainoastaan hassunhauska nimen lainaaminen hetkeksi kokeellisen rockyhtye Circleltä. No, onneksi näin ei itse asiassa ollut, vaan Stench of Decayn ja Speedtrapin porukoista kootun tiimin anti oli kuin olikin sukua Circlelle, ainakin jossain määrin. Erityisen vaikutuksen teki alku, joka alkukaahailujen jälkeen hidastui jännäksi riitasointuiseksi junnaamiseksi, josta tuli hetkittäin jopa Portal mieleen! Kappaleet hämärtyivät osaksi toisiaan, tai sitten ne olivat todella pitkiä. Basistin estottomat ulvahdukset meluisan kolmen kitaran ujeltavan vallin takaa tekivät vaikutuksen. Viimeisen kappaleen pitkä keskitempoinen rock-tyyppisempi jumitus ei enää ihan niin kovaa iskenyt, mutta eräs tapahtuman pirteimpiä ylläreitä tämä inkarnaatio oli ehdottomasti.

circle

Ride for Revengelle päälava vaikutti ehkä turhankin isolta areenalta, mutta se ei Suomen parasta ja ehkä myös tyyliltään kaikkien hitainta(?) black metal -bändiä varsinaisesti haitannut. Kitaristi Pervertor on saanut soundiinsa kiitettävän määrän kaikenlaista särinää ja vihlontaa, joka ei yleisössä saanut mitenkään varauksetonta hyväksyntää välttämättä osakseen. Omaa palvontaani tämä ei mitenkään haitannut, pikemminkin päinvastoin. Tunnelma on toki Lepakkomiehen keikoilla aina ihan omaa luokkaansa, eikä vähiten hullun yleisönsä ansiosta (tiedätte kyllä, te sekopäät!). Harald Mentor oli tyyliinsä melko vähäeleinen, mutta sopivasti tasan kerran setin aikana tämä puhelinkopin kokoinen barbaari otti yleisöön päin askeleen ja ärjäisi lyriikkaansa tavallista äkäisemmin, minkä seurauksena selkäytimestä napsahti tajuntaan jopa alkukantainen pelkoreaktio hetkeksi. Tuntui, että kaveri tulee oikeasti iholle. Vaaran tuntua, joka niin usein nykyään black metalista puuttuu! Arvoituksellisen italialaisen(?) leffan taustalla koko keikan pyöriessä bändi soitti jokaiselta albumilta jotain, vaikka ainakin ajallisesti uusin ja hieno kiekko Enter the Gauntlet oli korostettuna. Erityisesti mieleen jäivät Victorious-raidan nautinnolliset loppuhidastelut.

RFR

Tombstonedin vokalisti-kitaristi istui heidän keikkansa ajan jalka paketissa, mutta ei sentään ollut perunut keikkaa. Ihailtava asenne, mutta RFR:n jälkeen tämä hippidoom ei oikein onnistunut saamaan meikäläisessä minkäänlaista reaktiota, vaikka aiemmin livenä olenkin sen ihan kelpo yhtyeeksi todennut.

Mortuary Drapen myötä aloin tulla vakuuttuneeksi siitä, että tapahtuman kotimaiset nimet itse asiassa pyyhkivät komeasti lattiaa näillä ulkomaanvierailla. Kolmas kerta, kun näin nämä italot, mutta edelleenkin tämä heavy- ja thrash-pitoinen black metal ei vaan jotenkin iske. Muu yleisö sen sijaan tuntui olevan liekeissä. Tarttuvat riffit ja vokalistin aktiivinen rooli lietsoivat erittäin hyvin meininkiä, mutta itseäni tällainen jatkuva “hittimatsku” ei vaan puhuttele. Ja naurettavat viitat kitaristilla ja basisillta. Oluelle.

mdrape

Ruotsista tuotua Salem’s Potia on kovasti kehuskeltu Electric Wizard -vertauksilla, mutta en kyllä itse tuota samankaltaisuutta pistänyt merkille. Enemmän hippidoomia verrattuna EW:n hieman synkempään antiin. Heidän käyttämänsä nauravat naamarit olivat ihan hupaisa idea, mutta riffipuolella pelattiin turhan riskittömillä stoner/doom-riffeillä. Kitaroissa ja bassoissa oli kaikenlaista pedaalia ja hilavitkutinta, mutta ei se nappuloiden hiplaaminen jaloilla perusasioita miksikään muuttanut. Koskettimet toivat pientä jännää lisäänsä, mutta tyypillistä uusien bändien teennäistä kliseisyyttä biiseissä oli aivan liian paljon.

Chromen kai piti olla ikään kuin koko tapahtuman pääesiintyjä. Ei ollut tuttu edes nimenä aiemmin, ja ei menneet kyllä levyt hankintaan, vaikka esitystä pariinkin eri otteeseen yritin seurata. Ainesosia olivat post-punk ja esi-industriaalinen rock. Jumitellen eteneviä kappaleita höystettiin vähäisillä efekteillä sekä naurettavien tehosteiden läpi vedetyillä “lauluilla”. Ylihuonot vokaalit olivat ehkä se isoin kynnys minulle. Läpi keikan bändi kiukutteli lavasoundeistaan miksaajalle, mikä ei järin hyvää kuvaa veteraaneista jättänyt. Selvästikään en kuulunut kohderyhmään. AONR, adult oriented noise rock?

Kryptsin alkaessa takomaan oli takki jo melkoisen tyhjä. Pääasiassa keskitempoinen, monumentaalinen death metal kyllä kulki erittäin jylhästi ja tehokkaasti, mutta eräänlaiseksi yhden tempun ihmeeksi Krypts minusta jää, näin siis levyä lainkaan kuulematta. Mutta sen yhden tempun he kyllä hyvin taitavat, ei siinä mitään. Tapahtuman loppu tuli lopulta ihan mukavissa merkeissä.

Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Timo Hanhirova