Esimakua: Vallenfyre

Paradise Lostin Gothic on klassikko. Ainutlaatuinen ja ennen kaikkea ajaton yhdistelmä death metalin raakuutta ja doomin aavemaista tunnelmaa. Nyt lopulta, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, albumi on lopulta saanut vertaisensa kilpakumppanin. A Fragile King on brittiläisen Vallenfyren debyytti ja levytyksiä yhdistävä tekijä on niiden säveltäjä, Greg Mackintosh.

Katalyytti Vallenfyren perustamiselle oli traaginen. Gregin isä, John Mackintosh, menehtyi yllättäen vuonna 2009. Albumin synkän syntytarinan vuoksi sillä on kuultavissa valtavat määrät surua.

– Tämä on pirun synkkä levy, sillä sen lähtökohdat ovat siinä määrin traagiset. Halusin kuitenkin, että se olisi myös tribuutti ja että saisin kanavoitua sen kautta suruni joksikin hyödylliseksi ja positiiviseksi. Levyn yleisviesti on, että elämä on paskaa, mutta sen kanssa pitää vain elää! Se kertoo ihmisille, että eteenpäin on mentävä, tapahtui mitä tahansa, Greg alleviivaa.

Mackintoshin sukupolven brittimuusikoissa on muutamia suorastaan mestarillisia säveltäjiä, jotka kykenevät naittamaan death metalia ja doomia yksiin kansiin suvereenin toimivasti. My Dying Bride, Paradise Lost ja Anathema muistetaan jokainen klassikkolevyistään, jotka ovat sekä yltiöpäisen synkkiä että raskaita ja raakoja, mutta kuitenkin eteerisen melankolisia ja melodisia. Tämä nimenomainen taito tuntuu sittemmin saarelta kadonneen.
Mikä on salaisuutenne, jota nykymuusikot eivät enää tunnu hallitsevan?

– Kun kukin mainitsemistasi bändeistä aloitti, skene oli merkittävästi pienempi, kuin ihmiset tinkivät muistamaan. Bändejä ei ollut kuin kymmenestä viiteentoista per tyylisuunta. Oli pieni punkskene, pieni doomskene ja pieni grindskene. Kaikki tunsivat toisensa ja jokainen bändi myös soitti keikkoja keskenään. Näin jokainen tyylisuunta vaikutti toiseen. Tällä täytyy olla jotain tekemistä brittien uniikin soundin kanssa. Nykyään on jo niin paljon bändejä, että on suorastaan mahdotonta erottua joukosta, saati vaikuttaa muihin merkittävästi, Greg selittää. – Lisäksi kaikki käyttävät samaa soundia kitarassa ja täsmälleen samoja asetuksia rummuissa. Se panee suorastaan vituttamaan!

Lue loput Miasman numerosta 4/2011!

Teksti: Markus Makkonen