Esimakua 4/2011: Roskaelokuvat

Vuonna 1990 putkahti ihmisten ihmeteltäväksi nopeasti loppuun myyty ja kulttiaseman saavuttanut Roskaelokuvat-kirja. Nyt reilun 20 vuoden jälkeen kirjasta on jälleen saatavilla uusi painos päivitettynä ja laajennettuna versiona Johhny Knigan julkaisemana. Kirjan ovat kirjoittaneet dokumentaristina ja toimittajana tunnettu Jouni Hokkanen ja kuvataiteilijana, sarjakuvapiirtäjänä ja tatuoijana tunnettu Nalle Virolainen.

Alkujaan Roskaelokuvat oli eräänlainen artikkelikokoelma Hokkasen ja Virolaisen 80-luvulla ilmestyneistä kirjoituksista, joista suurin osa oli aiemmin julkaistu marginaalielokuviin keskittyneessä Lykantropia-pienlehdessä.

– Olemme Nallen kanssa kumpikin punksukupolvea, ja sen aikaiseen aktivismiin kuului omakustannelehtien tekeminen. Aloimme kumpikin väsäillä omilla tahoillamme lehtiä vuonna 1983. Itse julkaisin ainakin Henkenvaara-, Susilaulu-, Zap Gun- ja Karjalan Armeija -nimisiä lipareita.

– Nalle taas yhdisti pornoa ja sarjakuvia Nallepostissa ja Nallerissa. Kun muutin Helsinkiin opiskelemaan, tutustuin Nalleen ja vähitellen aloimme julkaista yhteisiä lehtiä, joista erityisellä ylpeydellä muistelen Suomen ensimmäistä sadomasokistilehteä Chains. Siihen piirsi sarjakuvia esimerkiksi Jyrki ”69 Eyes” Linnankivi. Kirja sai alkunsa kauhu-, kultti- ja roskaelokuvalehti Lykantropiasta, jonka jutut tamperelainen levymoguli, Alivaltiosihteerin levyt julkaissut Jukka Junttila halusi koota kirjaksi.

Hokkanen toteaa, että onnistuneimmat roskaelokuvat ovat yleensä niitä, jotka on tehty vakavissaan.

– Olen ehdottomasti sitä mieltä, että paras roska syntyy vakavan työnteon kautta. Tietoinen roskan tekeminen tuottaa lähes poikkeuksetta tylsää ja ikävää huttua, kuten räikeimmät esimerkit The Attack of the Killer Tomatoes [1978] tai Napapiirin sankarit [2010].

Hokkanen ei kuitenkaan näe, että roskaelokuvat olisivat sisällöllisesti kehittyneet parempaan suuntaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, vaikka nykyään elokuvia ei enää sensuroidakaan ja tekniikka on laadukkaampaa. Pikemminkin tämä on johtanut päinvastaiseen suuntaan.

– Tekniikka ja tuotantoarvot ovat kehittyneet siten, että menneiden aikojen hellyttävää ja hilpeää kökköilyä ei enää saada aikaiseksi. Koska nykytekniikalla, eli digikameroilla ja tietokoneilla, tumpelompikin tekijä saa aikaan kohtuullisen siedettävää jälkeä, roskasta on tullut tasapäisempää.

– Samaan aikaan Hollywood ryöstöviljelee vanhaa roskaa kierrättämällä sitä uusintaversioiksi. Sarjoiksi tehdyt hostelit, screamit sun muut ovat latteaa ja mielikuvituksetonta, kaavoihin kangistunutta toistoa. Roskan ystävä joutuu turvautumaan vanhempaan tavaraan.

Onko roskaestetiikka parhaimmillaan juuri elokuvissa?

– Mikä tahansa tuote – olipa kyseessä kirja, leffa tai biisi – jonka tekijät ovat tarkoittaneet rehellisesti ja tosissaan kaupalliseksi tuotteeksi ja jonka pitäisi tuottaa rahaa, mutta joka epäonnistuu loppupeleissä syystä tai toisesta olemaan vakavasti otettava, voi tuottaa kokijalleen roskaesteettistä nautintoa.

Lue loput Miasman numerosta 4/2011!

Teksti: Joonas Tanskanen