DEATH WOLF – II: Black Armoured Death

deathwolf
Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Century Media

Devils Whorehouse näemmä vaihtoi jossain vaiheessa nimeään, ja nyt uudella nimellä pukkaa jo toista täyspitkää. Nimetön ”ensialbumi” on päässyt toimittajalta lipsahtamaan ohi tutkan kokonaan. Edellinen kosketukseni tähän porukkaan oli vanhalla nimellä tehty, 2009 ilmestynyt Blood & Ashes, josta yllättäen pidin aika paljonkin. Todella kova kiekko. Minulla on aina ollut sellainen tunne, että Devils Whorehousea oli suorastaan ”pakollista” vihata sen vuoksi, että mukana on Mardukin Morgan ja että vokalisti Maelstrom kuulostaa samalta kuin Glenn Danzig parhaina päivinään. Morganillehan bändi on toki Mardukin ohessa kakkosbändi, mutta muiden kavereiden kohdalla näin ei taida olla. Tästä johtuen sivu/hupiprojektin leima on itse asiassa perusteeton.

Siinä missä Blood & Ashes oli todella onnistunut pläjäys tummaa raskasta rockia, jossa synkät tunnelmalliset osiot olivat isossa roolissa, Death Wolf lyö ainakin tässä kakkoskiekollaan raskaampaa vaihdetta silmään. Tämä on selvästi enemmän metallia. Tämä ei automaattisesti tarkoita hyvää tai huonoa, mutta vokalisti Maelstromin osaaminen kiteytyy nimenomaan tunnelmalliseen, danzigmaiseen kollinnaukumiseen, jonka ansiosta pitkälti Blood & Ashes vakuutti.

Nyt sama mies yrittää pääosin hieman enemmän metal/punk-tyyppistä raakaa huutoa, joka kuulostaa välillä voimattomalta, toisaalta joissakin kappaleissa äkäisempikin ulosanti toimii. Linjamuutos ei ole ratkaiseva, mutta nimenomaan vokalistin suvereeniin suoritukseen aiemmin tottuneena päällimmäinen fiilis ensimmäisellä kuuntelukerralla on pettymys. Kukapa tietää, ehkä ääni ei vaan sattunut olemaan äänitysten aikaan ihan täydessä terässä, tai sitten ikä alkaa tehdä tehtävänsä, kuten Glennin kohdallakin on käynyt. Silti välillä, kuten kappaleessa Little Black Angel, Maelstrom väläyttää loistavaa ydinosaamistaan. Aivan mahtava kappale muuten, ehdoton levyn helmi. Ihan toiselta planeetalta on puolestaan viimeiseksi, ratkaisevaan paikkaan säästetty Rothenburg, joka jää näennäisestä mahtipontisuudestaan huolimatta todella latteaksi hidasteluksi Maelstromin räksyttäessä sillä tyylillä, jota hän ei hallitse. Kappale pettää sen verran pahasti, että se maksaa kokoinaisarvosanassa kokonaisen pisteen verran.

Kaikesta huolimatta Death Wolf on synkän, punkahtavan rockin ja metallin alkusuonilla. Hurreilla on tyylitaju on pohjimmiltaan edelleen hallussa, vaikka tietyllä tavalla he ovat astuneetkin osaamisalueensa ulkopuolelle. Toki kehitystä pitää aina tapahtua johonkin suuntaan, mutta silti albumina Black Armoured Death on aivan liian epätasainen haastaakseen ainakin Blood & Ashesin. Ehkä seuraavalla kerralla olisi hempeilevämmän tunnelman vuoro?