CICUTOXIN/SLAVE HANDS [10” split]

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Rämekuukkeli-levyt

 

 

 

 

Näitä jätkiä vituttaa. Näin voisi kyökkipsykologi todeta Cicutoxinin musiikkia kuunnellessaan. Levyn a-puolella nimittäin elämöi raakaa hardcoren katkuista sludgea vääntävä porukka. Aikaisempiin kasettijulkaisuihin ja Pigeon Huntin kanssa tehtyyn splittiin verrattuna cicujen ilmaisuun on tullut entistä enemmän särmää ja hyökkäävyyttä.

Tämä ilmenee mielipuolisina raivonpuuskina ja suunnanmuutoksina. Aivan järjetöntä poukkoilua musiikki ei kuitenkaan ole, vaan selkeistä riffeistä saa aika hyvin kiinni ja rytmipuoli pysyy kasassa. Rumpusoundi on muuten nautinnollisen napakka ja kokonaisfiilis senkin vuoksi sellainen mukavasti potkiva. Entäs laulusoundi? No sehän on sitä ihanaa mökellys-ulvonta-rääkynää, joka karsii jääkiekonmaalikoostehevin kuunteijat pois heti alkuunsa. Aluksi ääntely voi herättää hilpeyttäkin, mutta kyllä siinä tunnetta piisaa. Viidestä kappaleesta kolme on yllättäen saksan kielellä, kaksi englanniksi. Tämä lisää tietynlaista vinoa tunnelmaa. Ihan toimivia, napakoita biisejä ovat nämä. Keskenään aika tasavahvoja.

Toisella puoliskolla jyrää Slave Hands. Tämän helsinkiläisporukan musiikkia en kovin paljon aikaisemmin muista kuunnelleeni. Ilmaisu on Cicutoxiniin verrattuna peräti haikean herkkää. Siis raskasta ja säröistä tämä toki on, mutta rauhassa melankoliseen riffittelyyn ja tunnelman tihentämiseen keskittyvää musisointia. Pidän siitä, että tarjolla on vain yksi B-puolen täyttävä kappale. Hieman tästä tulee mieleen Dead in the Water. Etäisemmin voisi verrata alkuajan Katatoniaan tai johonkin suicidal black metaliin. Melankoliaa siis on, mutta ei tässä mitään ruusuja kanniskella kuunvalossa silkkipaita päällä. Vokalisointi on rupista raakuntaa ja orkesterin soundi sopivan kuivakka. Biisi velloo asiallisen tuskaisesti eteenpäin, ei laahaa liikaa mutta ei hätäilekään. Parissa kohtaa haetaan lisävoimaa keskitempoisemmasta askelluksesta. Makoisa kymppituumainen siis on käsillä tässä.

Seppo Rautio