Kategoria: Raportit

Metal All Stars – Hartwall Areena 6.4.2014

”Olipas kokemus” voidaan heti aluksi todeta, kun Metal All Stars on nyt takapäin. Noh, alun perin suuria ja nimekkäitä metallilegendoja ja musiikoita mainostettiin saapuvan tapahtumaan, kuten Rob Halford, Phil Anselmo, Cronos, Vince Neil, Tom Aray jne. Vähitellen luvatut nimet alkoivat tippua pois ja syyksi ilmoitettiin jos jonkinlaisia syitä, kuten vedottiin erilaisiin sopimusrikkomuksiin, sairastumisiin. Kun kiertue oli alkanut, Nick Menza ehti ilmoittaa, ettei ole mukana, Venomin keulahahmoa Cronosta ei näkynyt, sillä mies oli ”sairas”. Lisäksi monien odottamaa Vince Neiliä ei näkynyt. Noh, ollakseen realistinen, olisi ollut suhteellisen surrealistinen ajatus, että kaikki olisivat mahtuneet samaan venäläiseen bussiin, joka starttasi hotellin edestä sunnuntai-iltapäivänä kohti Hartwallia. Etukäteen osasin odottaa ja pelätä pahinta, että halli tulee kumisemaan tyhjyyttään. Olihan lippuja villien huhujen mukaan myyty 2000 kpl, eikä kiertueella olevat hevistarat olleet ihan niin tyytyväisiä järjestelyihin, sillä tilanteet vaihtelivat liian nopeasti.

Kun entisen Manowar-kepittäjän Ross The Bossin johtama Death Dealers saapasteli lavalle, areenalla oli ehtinyt valua reippaasti alle sata ihmistä. Tilanne näytti suorastaan hävettävän kauhealta. Onhan lämmittelybändin rooli yleensä suhteellisen ankea, mutta tämä näytti täyttävän lähes tulkoon Spinal Tapin merkit. Death Dealer veti varsin mallikkaan oloista vanhan liiton US power speed metalia. Keulilla lauluja hoitava Cagen vokalisti Sean Peck on varsin kovan luokan kepittäjä, jonka ulkoinen habitus muistuttaa yhä enemmissä määrin Rob Halfordia. Death Dealer tuuttasi menemään abouttirallaa 30 minuuttia ja lopuksi vedettiin Manowarin Hail And Kill.

IMG_4877

IMG_4849

Kun Death Dealer oli saatu onnistuneesti pois lavalta, alkoinen sitten illan jukebox-show. Ensimmäisenä lavalle hyppäsi Kobra Paige, joka heitti neljä biisiä. Setti aloitettiin Manowarin Kings Of Metalilla, jatkettiin Fear Of The Darkilla ja koko setti lopetettiin Symphony Of Destructionilla. Välissä neiti esitti yhden oman kappaleen.

IMG_4930

Pikahälytyksen saanut Joe Lynn Turner oli suorastaan tylsä. Taustabändikään ei ollut saanut kunnon mahdollisuutta treenata biisejä kunnolla, joten esitetyt klassikot kuten Smoke On The Water, Highway Star, I Surrender ja Diolle omistettu biisi Long Live Rock’N’Roll, eivät saaneet kunnon potkua missään vaiheessa.

IMG_5068

Shadows Fallin laulajan oma esitys ei lähtenyt kunnolla lentoon. Osa setistä koostui oman yhtyeen biiseistä ja lopuksi tuli Raining Blood, joka vedettiin yhdessä Max Cavaleran kanssa.

IMG_5009

Oikeastaan homma sai kunnolla potkua vasta, kun vanha kunnon Udo nykyisen U.D.O bändin kitaristin, Kasperi Heikkisen, kanssa tykittivät oikein kunnolla kasarikauden Udo ja Accept biisejä. Neljän biisin setti aloitettiin Animal Housella ja heti perään Metal Heart, Balls To The Wall ja lopuksi Fast As A Shark. Ko. päivä sattui olemaan myös Udon syntymäpäivä, kun saksa hevi-ikoni täytti 62 vuotta. Tämän vuoksi lavalle oli järjestetty pientä hauskuutusta, kun Udolle tuotiin kakku ja samalla raahattiin isompi boksi, josta ponkaisi kitaristi kalsariasusteissa ja ravasi tovin ympäri lavaa. Udolla tuntui olevan hauskaa, kun viimeisen piisin aikana pariin otteeseen paukutteli kaverin stringejä.

IMG_5110

Max Cavalera laahusteli seuraavaksi heittämään neljän biisin sikermän. Mies on hieman turvahtanut sitten viime kerrasta kun olen miestä viimeksi todistanut lavalla. Noh, se ei ole ainakaan latistanut Maxin old school -meininkiä, sillä rotsi oli täynnä hakaneuloilla kiinnitettyjä pätsejä. Tässä vaiheessa iltaa muodostui ensimmäinen pitti ja samalla illan ainoa. Setti koostui puoliksi Soulflyn ja puoliksi Sepulturan biiseistä.

IMG_5161

Anthraxin Joey Belladonna oli illan viimeinen esiintyjä. Mies veti varsin pirteän oloisen rupeaman. Settilista ei ollut mitenkään yllättävä; perinteiset Anthrax viisut Madhouse ja Medusa ja lisäksi pari coveria AC/DC:n TNT ja lopuksi Diolle omistettu biisi Man On The Silver Mountain. Belladonna oli hyvässä iskussa koko keikan ja oli hauska seurata, miten Anthraxin nykyinen kitaristi Joe Donais hoiti hommansa.

IMG_5212

 

Lopuksi lavalle saapasteli Zakk Wylde jonka setti alkoi tyypillisellä machokitaraelvistelyllä. Tämä suotakoon Wyldelle, sillä mieshän tunnetaan kitarataitojensa esittelystä. Miehen setti koostui kaiken kaikkiaan viidestä biisistä. Ei ollut mikään yllätys, että setti rykäistiin käyntiin Black Sabbathin kappaleella Into The Void. Settiä jatkettiin Sabbathin biiseillä Fairies Wear Boots ja N.I.B. Väliin mahtui jopa yksi Black Label Societyn biisi Stillborn, jota kukaan ei edes huomannut. Wylde hoiti hommansa mallikkaasti.

IMG_5241

Lopuksi oli oletettavasti tarkoitus heittää jokin kappale, jossa kaikki artistit olisivat olleet
edustettuina. Belladonna ehti jo kiivetä rumpupallilla istumaan, kunnes miehelle vinkattiin, että tulehan pois sieltä ja tekemään pakolliset kummarrukset ja lähdetään pois.

On mielenkiintoista, miten Metal All Stars tulee jatkumaan. Ainakin puitteet olivat tällä kertaan liian isot, sillä parituhatta päätä Hartwallilla näytti todella ankealta. Onko loppujen lopuksi mieltä tuoda moista pakettia paikalle jos kerran suosio on noin surkeaa ?

IMG_5279

 Teksti & kuvat: Arto Lehtinen

FM2000 – Lutakko, Jyväskylä 22.3.2014

Kaksi sanaa. Sekoilu-thrashin ytimessä. Toimittaja eksyi viikonloppuna ystävän syntymäpäiväjuhlista jatkoille Lutakkoon. Illan viihdyttäjänä toimi pieksämäkeläinen vuonna 1999 perustettu vaihtoehtoista thrashia/metallia veivaava FM2000. Lämppärinä toimi bändin oma nukketeatteri, joka oli varsin hauskasti toteutettu ja sopikin mainiosti yhtyeen hieman kieliposkella runnovaan sekoilumenoon.

IMG_3447

Keikka oli todella positiivinen yllätys. Harvoin jos koskaan näkee niin paljon energiaa lavalla setin alusta loppuun sakkaan. Tunnelma välittyi myös yleisöön ja moshausta riitti takariviin saakka. Välillä yleisössä mentiin letkajenkkaa ja huudettiin mukana biiseissä, joskin suurimmalle osalle katsojista bändi oli selvästikin ennestään tuttu. Se ei kuitenkaan tuntunut haittaavan vähemmän yhtyettä kuunnelleita yhtään, ainakin allekirjoittanut oli fiiliksessä mukana.

IMG_3260

FM2000:n musiikki yhdistelee raskasta ja nopeatempoista thrash-sekoilua, kevyempää metallia, sekä hieman punkahtavampaa menoa ja etnisiä elementtejä. Kaikinpuolin meininki oli hyvin viihdyttävää ja humpahtavat kohdat biiseissä eivät tuntuteen väkinäisiltä vaan saivat kyllä hymyn huulille.

IMG_3421

Miksaus oli aikalailla nappiin osunut ja kaikki erottui laulua myöten selkeästi. Mieleen jäi erityisesti uudelta levyltä lohkaistut Jack ja Rautatie, joissa energiaa ja tunnelmaa riitti todella hyvin. Keikka oli erinomainen ja täytyy todeta, että FM2000 on todellakin livebändi. Uusi levy kannattaa tarkastaa jos homma kuulostaa omaan korvaan sopivalta, mutta keikalla yhtyeen musiikki nousee tuhanteen potenssiin.

Teksti: Markus Mähönen
Kuvat: Jussi Häkkinen

 

 

 

Ghost, Dead Soul, Night – 13.12.2013, The Circus, Helsinki

Ruotsinmaalta Suomen kiertueelle joulukuussa eksynyt Ghost on saanut osakseen paljon ylistystä, eikä sinänsä ihme. Saatanalliseksi paaviksi maskeerattu laulaja Papa Emeritus ja mustissa kaavuissa säestävä bändi kuulosti jo ennakkoon siltä, että live-esiintymiseenkin on panostettu. Ghost ei tosin vakuuta vain esiintymisellään, sillä gospelmainen brittipopin ja occult rockin soljuva sekoitus sai kriitikonkin innostumaan kierolla tunnelmoinnillaan. Kaiken hypetyksen jälkeen en siis voinut jättää tilaisuutta välistä nähdä yhtye livenä. Suunnaksi olikin siis otettava The Circus Helsingissä, jonka lisäksi kiertue pyörähti myös Tampereella ja Oulussa.

Keikkapaikalle saavuttuamme ensimmäinen lämppäribändi, myöskin ruotsalainen, Night oli juuri ehtinyt lopettaa. Vanhan koulukunnan heavy metalia veivaava vuonna 2011 perustettu bändi ei nimittäin soittanut kuulemani perusteella kuin noin 25 minuuttia.

Menetys ei kuulopuheiden mukaan ollut suuri eikä asia jäänyt juuri harmittamaan, sillä lauteille toisena noussut Dead Soul repäisi sellaisen setin, että bändin levyt menevät taatusti hankintaan. Yhtyeen oma kuvaus musiikistaan on industrial doom blues, joka tavallaan kyllä kuvaakin kokonaisuutta erinomaisesti. Hetki piti hieraista silmiään kun lavalle asteli ensimmäisenä Topi Sorsakoski… tai siis Dead Soulin laulaja Slidin’ Slim, joka oli kuin Topi niin ulkoisen habituksen kuin jopa hieman lauluäänensäkin suhteen.

ds1b

Dead Soul

Biiseissä oli todella hieno synkän svengaava blues-meininki ja jykevää industrial-maustetta takoi taustalla kaksi rumpalia. Hieman harmitti ettei tullut jo ennen keikaa tutustuttua paremmin yhtyeen kappaleisiin, mutta toisaalta musiikki toimi niin hienosti, että unohti kuuntelevansa itselleen täysin uusia biisejä. Viimeisen biisin alussa bändi kiitteli yleisöä ja totesi, että kun kerran ollaan kiertueen viimeisellä keikalla, niin pitäähän sitä vähän juhlistaa. Lavalle astelikin Ghostin poppoo lukuunottamatta itse Papa Emeritusta ja viimeinen biisi vedettiin siis kahden basistin, kahden kitaristin ja kolmen (!!!) rumpalin voimin. Yleisö tykkäsi ja niin allekirjoittanutkin, aivan mahtava keikka.

ds2

Dead Soul + Ghost

Juuri kun oli ehtinyt toipua edellisen bändin tykityksestä sikahintaisen ja säälittävän pienen oluttuopin voimin niin vuorossa olikin jo illan pääesiintyjä. Lavalle lyötiin suitsukkeet palamaan ja yleisö odotti innostuneena huudelleen välillä bändiä lavalle. Lyhyen mutta tuskaisen pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen lavalle astelivat Ghostin muusikot pimeyden turvin ja yleisö repesi ylistykseen. Tummakaapuiset miehet jyräyttivät keikan käyntiin ja pian joukkoon liittyi Papa Emeritus paavin puvussaan.

G1

Ghost

Kaikki hittibiisit käytiin keikan aikana läpi ja kappaleet kuten Year Zero ja Secular Haze saivat yleisön niin kovaan huutoon, että biisien päätteeksi meinasi kuulo mennä pelkästään yleisön äänenpaineesta. Ghostin live-esiintyminen oli kyllä ensiluokkaista. Soittajat näyttivät nauttivan tosissaan hommastaan ja Papa Emerituksen eleet biisien aikana loivat hyvän mielikuvan paavista, joka tosin julisti Jeesuksen sijaan Luciferin rakkauden sanomaa. Vähän kuultiin välispiikkiäkin ja Helsingin yleisö kehaistiin mahtavaksi kiertueen päätokseksi.

G3

Ghost

Bändin vedettyä niin sanotusti viimeiset kappaleensa ei yleisön tarvinnut paljon herutella encorea ja sieltähän saatiinkin yleisössä moneen otteeseen huudellut Ghuleh ja Monstrance Clock joista jälkimmäistä Papa Emeritus laulatti yleisöllä varsin onnistuneesti, sillä se sai itsellekin kylmät väreet hiipimään selkää pitkin. Come together, together as one. Come together for Lucifer’s son.

G5

Ghost – Papa Emeritus

Miksaus kuulosti lavan edessä hyvältä, mutta loppukeikan vähän sivummalla seisoneena diskantti tuntui hukkuvan johonkin. Se ei kuitenkaan haitannut ja kuulosti varmasti suurimmalle osalle salia aivan tyydyttävältä. Kaikenkaikkiaan on todettava, että Ghostin livenä nähtyäni ymmärrän kaiken hypetyksen. Keikka oli varmasti omalla kohdallani paras liveshow koko vuonna ja jos mukaan lasketaan vielä Dead Soulin upea esitys niin tapahtuma kokonaisuudessaan nousee omissa kirjoissani yhdeksi parhaista klubikeikosta koskaan. Toivon mukaan molemmat yhtyeet nähdään vielä moneen kertaan Suomessa ja voin kyllä varauksetta suositella molempiin tutustumista jos siihen tilaisuus tulee.

G2

http://www.infestissumam.com/

http://dead-soul.com/

http://www.livenation.com/

Teksti & kuvat: Markus Mähönen

Black Flames of Blasphemy IV: Never Stop the Madness, Nosturi Helsinki 15.-16.11.2013

Jälleen oli aika suunnata Helsinkiin kuuntelemaan viikonlopuksi mustaa metallia. Ja kylläpä se kannattikin. Parin päivän henkisen ja fyysisen toipumisen jälkeen on aika palata ajassa hieman taaksepäin ja kerrata tuon viikonlopun tapahtumia.

Perjantai 15.11.2013

Markus: Saapuessani paikalle aikalailla ensimmäisen bändin aloittelun aikoihin oli jono Nosturin edessä kasvanut jo melkoisen pitkäksi. Edellisten kokemusten perusteella Nosturiin on saanut jonottaa kyllä ennenkin, mutta olisin toivonut hieman vetreämpää sisäänheittoprosessia vähän isommalle tapahtumalle. Yhdestä ovesta kuitenkin ahdettiin sisään yksi kerrallaan. Pitkän jonottelun jälkeen pääsin sisälle ja ensimmäisenä esiintynyt Arsonist Lodge oli ehtinyt jo lopettaa. Kuulopuheiden perusteella en kuitenkaan kauheasti menettänyt.

Svartidaudi oli ensimmäinen esitys josta pääsin nauttimaan. Rivakkaa ja toimivaa black metalia soittanut islantilainen bändi oli ihan viihdyttävää katseltavaa ja kuunneltavaa. Ei mitään veret seisauttavaa, mutta ei tylsääkään. Sopiva avaus illalle siis.

 

svarti

Svartidaudi

Seppo: Kadotus paikkasi Funeral Windsiä, joka ei Finnairin lakon vuoksi päässyt paikalle. Ihan hyvin nämä kaapumiehet vetelivät menemään. Kohtalaisen väkevää, joskin aika keskilinjan synkeää kamaa oli tämä.

 

kadotus

Kadotus

Markus: Akitsa oli mukavaa vaihtelua muuten hyvin suoraviivaista materiaalia sisältäneeseen illan tarjontaan minimalistisella otteellaan. Lavaesiintymistä ei tosin niin jaksanut seurata siististi pukeutuneitten miesten seisoskellessa lavalla melko lailla paikoillaan.

Seppo: Bändi tuntui aluksi melko jäykältä ja peräti lapsellisen yksinkertaiselta punkahtavalta humpalta. En siis keikan alkupuoliskolta löytänyt sitä tunnelmaa, jota alunperin odotin. Meno kyllä parani loppua kohden ja vokalistin ärjynnät kuulostivat paremmilta kuin studioraidoilla.

 

akitsa

Akitsa

Seppo: Satanic Warmaster oli tulisemmassa vedossa kuin nähdessäni heidät viimeksi Hyvinkäällä Steelfestissä. Lennokkat kappaleet soljuivat ongelmitta, ja esimerkiksi Carelian Satanist Madness toimi erityisen hyvin.

Markus: Keikkaa oli tosiaan ilo seurata sillä esityksessä oli sopivasti raakaa voimaa ja melodista otetta sekaisin. Show oli hanskassa ja biisit rullasivat todella tehokkaasti, mikä näkyi yleisössäkin.

 

SW

Satanic Warmaster

Seppo: Cult of Fire oli melkoista patsastelua. Tuplabasari jytisi ja meininki jäi etäiseksi. Sanoisin, että aika turha bändi.

Markus: Bändin esiintymisasut ja raamatun repiminen keikan alussa lupailivat hyvää, mutta loppukeikka menikin katsoessa kun laulaja heilutti käsiään mikrofonin edessä. Ymmärrettävää sinänsä, sillä kaksimetrinen tötteröhattu päässä on vähän hankala heilua enempää. Musiikki oli aika peruskamaa, mutta kuulosti näin ensikertalaiselle ihan hyvältä. Ehkäpä bändi toimii paremmin levyllä.

 

COF

Cult of Fire

Seppo: Pääesinntyjä Plagalla ei esityksessään ollut typerää rocktähteilyä vaan sopiva epävarmuus ja hämmästely antoi oman lisämausteensa polakkien mutkittelevan tunnelmalliselle mutta paikoin hyvinkin rokkaavalle meiningille. Kitarasta irtosivat hienot kuulaat soolot. Vokalistin ääni oli hieman voimaton mutta sopi meininkiin. Ja biisithän olivat hyviä.

Markus: Plaga jäi kyllä todella etäiseksi. Musiikki tuntui enemmän demomateriaalilta ja hieman tylsältä. Hieman ihmetytti miksi bändi oli illan pääesiintyjä. Noh, ehkä yhtyeellä oli muille jotain annettavaa. Itse poistuin paikalta jo ennen keikan puolta väliä.

 

plaga

Plaga

Lauantai 16.11.2013

Markus: Lauantain aloittaneista bändeistä Inferno oli positiivinen yllätys. Kaapumiesten raa’ahko black metal sai hyvää pontta erinomaisista riffeistä ja toimi varsin hyvin. Obscure Burialin mustahkoa death metal -vääntöä oli myös ilo kuunnella, joskin meno jäi hieman vaisuksi omaan makuun.

 

inferno

Inferno

Seppo: The Ruins of Beverast. Jykevää vyörytystä. Komeat örinät mutta aika paskat puhtaat laulut, joita onneksi kuultiin vain muutamassa kohdassa. Hieman laahaavaa musiikkinsa kieltämättä oli, paremmin tällainen kama toimisi esimerkiksi yöllä yksin kuunnellessa.

Markus: Tämä oli ehkä parhaita keikkoja koko viikonloppuna. Melodisen laahavaa ja hienosti pörisevää jyräystä. Miksauskin oli osunut aika hyvin kohdalleen. Jälleen ihan tervetullutta vaihtelua muuten melko nopeatempoiseen bänditarjontaan.

 

 ruins

Ruins of Beverast

Seppo: Keikkansa peruuttaneen Ride for Revengen tilalla soittanut Sargeist oli tiukkaa, kylmää, omistautunutta black metalia. Bändillä oli hyvin loppuun asti hiottu ”Suomi-soundi”. Ei hapuilua eikä toisaalta yllätyksiäkään. Viimeisenä biisinä uusimman levyn nimikappale Let the Devil In päätti setin komeasti.

Markus: Sargeist kyllä toimi todella hyvin. Odottelin kovasti Ride for Revengen keikkaa, joka peruuntui bändin henkilökohtaisista syistä. Tilalle onneksi saatiin näinkin kova suomalainen nimi, enkä voi todellakaan sanoa pettyneeni valintaan. Raakaa ja perusvarmaa roimetta.

 

sargeist

Sargeist

Seppo: True Black Dawnin showssa oli mukavan piinaava tunnelma, joka välillä veti yleisön melko hiljaiseksi, eikä monekaan kappaleen jälkeen kuultu hilpeitä taputuksia tai kiljuntaa. Bändin musiikki ei ehkä ole omaan korvaani maailman kiinnostavinta mutta esityksessä oli sopivasti teatraalisuutta ja verta.

Markus: TBD oli hyvin raakaa ja murskaavaa. Nopeatempoinen ja suoraviivainen black metal säestettynä Wrathin laululla ja lavapersoonalla toimi yllättävän hyvin. Tuttuun tapaan mukana oli hieman showtakin miehen viillellessään hieman naamaansa ja lavalla verellä läträyksen muodossa. Ah, niin viihdyttävää. Eniten odottamani keikka viikonloppuna ei tuottanut pettymystä ja jaksoi viihdyttää alusta loppuun.

 

TBD

True Black Dawn

Seppo: Aosoth oli ihan kelpoa kamaa. Meiningissä oli myös death metallisia sävyjä, toisaalta kappaleet olivat sellaista muheasti jyllävää dark metalia. Tukan pyöritystä lavalla piisasi vastapainona edellisten bändien suurelle kaljuprosentille.

Markus: Musiikki oli tosiaan mukavan death metal sävytteistä ja mureaa. Laulajan mikin johdon pyörittely alkoi ehkä vähän huvittaa jossain vaiheessa, mutta muuten esiintymistä katseli ihan mielellään. Laulusta en oikein kuullut mitään, johtui se sitten paikastani tai miksauksesta, en tiedä. Vauhdikas meno kuitenkin kuulosti ja näytti melko hyvältä.

 

aosoth

Aosoth

Markus: Acherontakselle oli jonkin verran odotuksia. Lavalla kärysivät suitsukkeet ja okkultismia tihkuva black metal rallatti. Bändi vakuutti vahvalla esiintymisellä ja musisoinnilla.

Seppo: Hienosti vetivät. Kappaleista esimerkiksi Legacy of Tiamat vakuutti. Tässä vaiheessa tietynlainen ähky kyllä jo uhkasi, kun niin moni bändi oli pyrkinyt osittain samanlaisilla keinoilla pimeän mystisiin tunnelmiin. Keikka kuitenkin miellytti korviani. Kitarakuviot olivat erityisen hienoja, samoin vokalistin äänessä kuuluva tunteenpalo.

 

 acherontas2Acherontas

Seppo: Marduk kävi heti Those of the Unlightin kimppuun. Parinkymmenen vuoden ikäiset kappaleet toimivat nykyhetkessä verevinä ja murjovasoundisina. Edellisen illan päättäneeseen Plagaan verrattuna tämän orkesterin esiintymisessä oli isomman bändin elkeitä. Vokalisti Mortuus kiemurteli ja huuteli biisien välissä ”c’mon Helsinki”, ja muukin miehistö osasi liikkua ja olla paikallaan siten kuin esiitymisestä nauttivilla metallibändeillä on tapana. Olihan tuossa rujoa otetta ja perusasiat kohdallaan.

Markus: Bändin esiintyminen kyllä toimi yhtä tehokkaasti kuin ennenkin ja oli hienoa kuulla vanhoja biisejä livenä. Illan pääesiintyjäksi Marduk oli juuri kohdallaan ja keikka kyllä nousi parhaaksi kyseisen bändin livevedoksi omissa kirjoissa. Raivokas ja erinomainen päätös mahtavalle tapahtumalle.

 

marduk

Marduk

Seppo: Soundit tuntuivat olevan lauantaina jotenkin paremmat kuin edellisenä iltana, tai sitten vain onnistuin useammin olemaan hyvässä kuuntelupaikassa. Kaikki keikatkin taisivat alkaa suunnilleen ajoissa eikä pahoja teknisiä ongelmia koettu. Keikkojen välillä soitetut kuoro- ja urkumusiikit olivat mielenkiintoinen ratkaisu tyypillisten metallibiisien sijaan.

Markus: Kaikenkaikkiaan Black Flames oli jälleen kerran se vuoden paras black metal -tapahtuma tänä vuonna Suomenmaalla. Kaljaakin riitti tällä kertaa, järjestelyt toimivat, vessaan ei ollut jonoa nimeksikään ja tunnelma oli mitä mahtavin. Nosturi tuntui ehkä hieman ahtaammalta kuin Gloria viime vuonna ja pirullisen kuuma sisätiloissa tuli kun porukkaa oli tupa täynnä. Istumapaikkojen vähyydestäkin ainakin omat jalat jaksoivat vielä seuraavana aamuna muistuttaa, mutta pienistä puutteista ei jaksa valittaa kun muuten kaikki oli kohdillaan. Toivottavasti nähdään vielä ensi vuonna samoissa merkeissä. Miasma kiittää ja kuittaa.

Teksti: Markus Mähönen, Seppo Rautio

Kuvat: Markus Mähönen

 

resr

Ennakkomietteitä: Black Flames of Blasphemy IV

Oho, sehän on jo huomenna, tuo musta perjantai. Ei siis se amerikkaisten kiitospäivän jälkeinen perjantai vaan kaksipäiväisen black metal -tapahtuman ensimmäinen päivä. Tämänvuotisen kekkerin nimi kokonaisuudessaan on Black Flames of Blasphemy pt. IV: Never Stop the Madness ja tapahtumapaikkana Nosturi Helsingissä. Kolme miasmalaista heräsi alkavasta talvihorroksestaan ja kommentoi tapahtuman antia.

 

Seppo: – Keikkapaikan suhteen asenteeni on sellainen puolinihkeä. Eli jos homma muuten toimii, eiköhän tuollakin viihdy. Ja toivottavasti olut ei lopu kesken, kuten vuosi sitten Gloriassa. Harmi kyllä, jos tämä jää viimeiseksi BFOB-festariksi, kuten jostain huhua kuulin. Itse ehdin olla mukana viime vuonna, kahden ensimmäisen kerran jäädessä välistä. Mutta eiköhän näitä spesiaalimpia black metal -bändejä tavalla tai toisella maahamme saada rahdattua jatkossakin. Yksittäiset muutaman bändin keikat voisivat olla siinä mielessä parempiakin, että ei olisi samanlaista runsaudenpulaa. Eli tokihan sitä pitää tästäkin valittaa, kun tapahtumassa on liikaa bändejä eikä jaksa keskittyä kaikkien keikkoihin, yhyy.

Markus: – Omasta näkökulmastani Nosturi toiminee ihan hyvänä paikkana tapahtumalle, joskaan ei ole ihan yhtä keskeisellä paikalla kuin Gloria. Tilaa ainakin riittää, ja onhan tuolla raskaampaa musiikkitarjontaa ennenkin tullut tähystettyä. Huhuihin siitä, että tämä on viimeinen BFOB, en ota kantaa. Säälihän se olisi, sillä parempaa black metal -tarjontaa saa todellakin Suomen sisä- ja ulkoilmatapahtumista hakea.

Jaakko: – Islannnin Svartidaudi on eräs eksoottisimmista nimistä tapahtumassa. Ei mitään helpointa kuunneltavaa – eteeristä soitantaa outoine, kuiskailevine vokaaleineen – mutta jo tämän täkyn vuoksi kannattaa tulla paikalle perjantaina ajoissa. Soittoaikahan on heti päivän kakkosena. Eikä sovi väheksyä heti kolmantena soittavaa Alankomaiden veteraania, jo 1991 aloitellutta Funeral Windsiä. Näkökulmansa black metaliin ei ole ehkä omaperäisimmästä päästä, mutta vaikkapa Mardukin ystäville taattua kaahausta, uskaltaisin luvata.

Markus: – Tällä kertaa paikalla esiintyy enemmän yhtyeitä, jotka eivät ole itselleni ennestään tuttuja. Perjantain kaartista omalla kohdallena kiinnostusta kerää Akitsan lisäksi Cult of Fire, joka herätti mielenkiinnon kuunneltuani hieman bändin tuotantoa ennakkoon.

Seppo: – Perjantain annista itselleni ehkä eniten mielenkiintoa synnyttää Puolan Plaga, joka luontevasti vertautuu viime vuoden Mglaan, vaikka ei täysin samanlaista pimeää virtausta olekaan. Aikaisemmin perjantaina soitteleva kanadalainen Akitsa taas viehättää minimalismillaan ja vinksahtaneella otteellaan. Saattaa rokata mainiosti tai olla masentavan kämäinen, saapa nähdä.

 

http://www.youtube.com/watch?v=pszNbg9kNeo

 

Jaakko: – Ride for Revengen keikoista moni on jäänyt mieleen erikoisina tapahtumina, joista ei ole draamaa ja kokeilullisuutta puuttunut. Jos olen oikein ymmärtänyt, tämä on ensimmäinen esiintyminen ilman miltei alusta asti mukana ollutta basisti Spirit Krusheria. Jo pelkästään bändin kokoonpano on siis mysteeri. Voisin kuvitella, että hypnoottista Beherit-rumpukomppia ei kuitenkaan ole unohdettu.

Seppo: – Tuon Ride for Revengen saastaista porinaa en ole aikaisemmin päässyt livenä kokemaan, tämän jos osaisi olla missaamatta niin hyvä. Ruins of Beverast voi tarjota massiivisen kokemuksen – tai sitten aimo annoksen tylsyyttä. En oikein vielä osaa päättää, olen vasta alkanut tutustua tuohon saksalaismiekkosen projektiin, joka vyöryttää synkeän black metalin ohella doomdeathin matelevaa painolastia. Ehkä osittain samat mahdollisuudet toimia kuin viimeksi Necros Christosilla.

Markus: – Lauantailta vanha Enochian Crescent -fanipoika odottelee tietysti True Black Dawnia, sillä eihän se tylsä keikka voi olla jos lavalla on Wrath!

Jaakko: – Wrath kertoi Facebook-päivityksessään, että kolme uutta kappaletta tullaan kuulemaan keikalla. Jokunen vuosi sitten yhden tuoreemman, edelleen julkaisemattoman kappaleen kuulleena muistelen, että se ei yllättäen ollutkaan nopeaa pieksentää vaan jotain erilaisempaa. Kannattaa pitää korvat höröllä, ja perinteisesti lavallakin on tapahtunut kaikenlaista.

Seppo: – Acherontas on kyllä pirun hienoa kreikkalaista mustaa metallia, jossa suitsukkeen savu ei ole liikaa turruttanut aisteja vaan esoteeristen salaisuuksien haussa ja demonipainissa on tarpeeksi verevää intohimoa ja raikkautta. Nähtävien listalle menee niin että napsahtaa. Lopuksi tietysti Marduk. Kahdella edellisellä Mardukin keikalla olen kuunnellut sotaisaa häväistystä yhdellä tai jopa vain puolikkaalla korvalla. Jos siis nyt onnistuisin keskittymään paremmin. Eikä haittaa lainkaan, että svedut ovat luvanneet soittaa Those of the Unlight -levyn kokonaan julhistaakseen albumin 20 vuoden ikää. Pitääkin verestää historiantuntemusta ottamalla levy pitkästä aikaa kuunteluun.

 

 

Teksti: Jaakko Marttila, Markus Mähönen, Seppo Rautio

SUPERMASSIVE 18.-19.10. 2013, Ääniwalli, Helsinki

Jo ennalta tuntui selvältä, että tämän uuden vaihtoehtomusiikifestivaalin kaikki esiintyjät eivät miellyttäisi minua. Silti kemuihin osallistuminen tuntui mielekkäältä, olihan osa bändeistä suurehkoja suosikkejani ja joukkoon mahtui myös monia keskivertokategoriaan luokittelemiani yhtyeitä. Joukkossa oli myös monia uppo-outoja nimiä, mutta tällä kertaa ajattelin antaa niille mahdollisuuden säväyttää, enkä edes harrastanut minkään sortin ennakkokuunteluita. Jälkikäteen ajatellen ajatukseni osuivat nappiin, sillä yksikään minulle etukäteen tuntematon ryhmä ei tehnyt suurta vaikutusta, mistä kertoo jo se, etten jaksanut seurata ainoatakaan niistä loppuun saakka… Toisaalta muutama bändi ylitti odotukseni, eikä se ole niin tavallista kuin voisi luulla.

Perjantaina ensimmäisenä silmieni eteen sattui Eyvind Kangin ja Jessica Kenneyn muodostama duo. Kaksikon musiikillinen anti muodostui parin maskuliinisemman osapuolen efektien värittämästä viulutyöskentelystä, johon yhdistyi Jessican feminiinisempää kohkeahkoa ääntelyä. Mielikuvat moisesta jo erikseenkin kuulutuna ovat omiaan herättämään epäilyjä, ja kun nuo kaksi äänien lajia yhdistettiin lopputuloksena oli sekoitus, jota ei voi suositella. Ambientia kyllä, sitä ei voi kieltää, mutta todella teennäistä. Koetettuani aikani ymmärtää taidemuodon syvintä olemusta poistuin paikalta enkä taakseni vilkuillut. (Jälkeenpäin huomasin netistä, että Jessica on ollut mukana muun muassa Asvan levyillä. En silti peru haukkujani.)

Hebosagil tuuttasi sitten täysin erityylistä kamaa kuin edellinen. Rujoa ja aggresiivista ruhjontaa suomeksi huudettuna. Musisoinnin pohjalta löytyy punk, metalli ja noise rock -vaikutteita, mitkä yhtye osaa yhdistää täysin oman kuuloisekseen kokonaisuudeksi. Pirteästä ja hurmaavasta otteesta huolimatta esitystä voisi luonnehtia rutiinisuoritukseksi, ehkä miekkoset eivät kuitenkaan olleet kolkohkossa tilassa aivan kotonaan. Parempaakin Hebosagilia olen todistanut.

Hebosagil

Tämän jälkeen seurasi toinen yritys viettää aikaa pikkulavan läheisyydessä. Torsoksi jäi tämäkin, sillä kanadalaisen Lightning Dustin aikaansaama musiikki kuulosti suoraan sanoen epämiellyttävältä. Ei mitään ambientia tällä kertaa, vaan lähinnä tuskastuttavan lötköä syntikkavetoista epäorgaanista popmusiikkia. Äänessä ollut nainen teki vielä parhaansa haudatakseen vähäisetkin kiinnostuksen rippeeni, joten tätä nimeä ei minulle kannata toiste mainita.

Sama kaava näytti jatkuvan koko illan, sillä seuraavaksi vuorossa oli jälleen silkkaa nautintoa. Circlen pitkähkö keikka tarjosi toki muutamia laimeampiakin hetkiä, mutta parhammillaan bändi sai aikaan sellaisen hurmoksen, että jätän negatiivisen palautteen kokonaan antamatta. Ja ehkäpä juuri nuo muutamat päämäärättömilta vaikuttaneet suvantovaiheet toivat hypnoottisesti rokkaavien osien tehon kunnolla esille. Monipuolisuutta siis riitti, sekä materiaalin että laulajien suhteen. Kaikesta jäi päällimmäisenä mieleen miesten epätavallisen huikea heittäytyminen musiikin virtaan. Biisit kulkivat upean luontevasti, tarttuvasti ja voimakkaasti, kappaleista tihkui tyylitietoinen ja oman ainutlaatuisuutensa tiedostava ote. Vaikka joistakin hard rock -biiseistä tuli mieleen lähinnä Spinal Tap -parodia, niin ne eivät kumma kyllä kuulostaneet mitenkään teennäisiltä. Keikan lähestyessä orgastista loppuaan hikinen rytmi ja liike sykki yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin pakottaen kuulijansa uppoamaan transsin kaltaiseen tilaan. Kerta kaikkiaan huikea veto, joka jälkeen näki useammankin katsojan seisovan paikallaan ns. äimän käkenä.

Circle

Tämän jälkeen kesti ikuisuudelta tuntunut roudaustauko, joka ei luonnollisesti tässä vaiheessa yötä tuntunut kovinkaan mukavalta. Lopulta Arktao Eos kuitenkin aloitti osuutensa. Aluksi yleisönkin joukossa lusikoitaan kilistelleet kaapuihin pukeutuneet henkilöt saivat kieltämättä aikaiseksi suhteellisen kiinnostavaa dark ambientiksi luonnehdittavaa melua. Uhkaava, painostava ja päällekäyvä äänien seinämä, jota oli mahdotonta paeta, ellei poistunut paikalta.

Lauantain alkajaisiksi pienellä puolella hip hop -taitojaan esittelivät Paperi T & Khid. Ovella kääntymässä käyminen oli sopiva annos minulle. Muutenkaan saliin ei näemmä ollut vielä vaivautunut kovin paljon väkeä, mikä ei toki ihmetyttänyt aikainen ajankohta huomioon ottaen. Valtavasta ihmismassasta ei voi puhua myöskään Mother Susurruksen yleisömäärää kuvaillessa, mikä on sääli, sillä sen he olisivat ansainneet. Yhtye tuntuu kuulostavan kerta kerralta yhä vakuuttavammalta ja livenä jopa paremmalta kuin pitkäsoitollaan. Lyijynraskas, tehokkaasti toistoa viljelevä sludge porautui piinavasti pään sisään. Iskevyyttä edesauttoivat sopivan selvät soundit, puuroutumista ei tarvinnut pelätä. Vaikka jumitusta riitti, niin yhtye ei silti jäänyt liian pitkäksi aikaa lukkoon yhteen kuvioon, vaan osasi siirtyä juuri sopivaan aikaan eteenpäin. Vaihtelevuutta ja variaatiota tarjottiin siis aivan tarpeeksi mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Ja kun laulajakin tuntuu kehittyvän jatkuvasti ei yhtyeen näkemistä jatkossakaan kannata vältellä.

Mother Susurrus

Monet odottivat varmaan mielenkiinnolla Tähtiporttia, jossa yhdistyivät konemusiikin gurujen ja underground metalin taiturin visiot. Itsehän en ensiksi mainitusta tyylistä juurikaan piittaa, joten pitkän keikan loppuun kahlaaminen osoittautui ylitsepääsemättömäksi urakaksi. Valtaisalla volyymilla iskeneet rytmit, surina ja vinkuminen yhdistyivät naamioituneen Sami Hynnisen mystisiä maailmoja käsittelevään lausuntaan. Todella hämmentävää, muttei kuitenkaan vaikuttavaa. Osa melodioista soi toki tarttuvasti, mutta instrumentaalikohtien ajoittainen toimivuus saikin puheen tuntumaan entistäkin päälleliimatummalta, jopa teennäiseltä. En selvästikään tajunnut Tähtiportin syvintä olemusta, enkä kyllä aio sen hoksaamiseen aikaani enempää tuhlata.

Mutta sitten mentiikin taas täysillä! Viisikkoa kelpaa kuunnella ja katsella aina, heissä yhdistyy kekseliään luovalla tavalla taidokkuus ja raivo, kliinisyys ja hulluus. Soitanta on ihailtavan antaumuksellista ja rentoa, biisit rullaavat kuin rasvattuina ja riffit kuulostavat parhaimmillaan jumalaisilta. Pitkä aloitusbiisi Nyt täytyy alkaa skarppaileen ei soinut aivan yhtä tehokkaasti kuin levyllä, mutta eipä tuota siivua saa kuulla ikinä liian usein. Nopeammat punkrokit tekivät kyllä vielä suuremman vaikutuksen, ja jos kokeelliset jatsahtavat osuudet olisi korvattu raisuilla menopaloilla en olisi löytänyt miesten tekemisestä mitään moitittavaa.

Viisikko

Pienen henkisen hengähdystauon jälkeen palasin paikalle Funin ajaksi. Mieli- ja muistikuvani heistä osoittautuivat hieman vääriksi, ja hyvä niin, sillä oikeastaan pidinkin yhtyeen siloittelemattomasta punk rockista. Särmikäs, luonteva ja oman hommansa täydellisesti hallitseva trio. Soundit tuntuivat toki suht keveiltä, laulu kulki varsin pinnassa eivätkä kaikki biisit hittejä olleet, mutta aiemmin mainitsemani positiiviset määritelmät tekivät keikan loppuun asti seuraamisesta helppoa.

Yllättäen näin kävi myös Radiopuhelimien kanssa, sillä oikeastaan olin meinannut poistua vähin äänin paikalta muutaman kappaleen jälkeen. Mutta koska upeat biisit seurasit toisiaan huomasin tuota pikaa seuranneeni koko shown. Näinkin voi siis kyynikolle käydä… Nautintoa edesauttoi tuhti äänimaailma, paljon raskaampi kuin olin odottanut. Lisäksi koko bändi tuntui olevan lavalla kuin kotonaan esiintymisen iloa tihkuen, vokalisti Mäki päällimmäisenä. Hän osoitti elkeillään liikkuvansa kaukana koppavasta rocktähdestä ja laskeutui mikrofoninsa kanssa välillä tavallisten kuolevaisten joukkoonkin, saaden näin varmasti muutaman lisäihailijan. Vaikka itselleni yhtyeen tuotannossa tutuin on ensimmäinen ep, niin tuntumani mukaan biisilistassa yhdistyivät sekä vanhat että uudet kappaleet. Lähes kaikki kuulostivat toimivilta, mitä varmasti auttoi niiden tiiviys ja iskevyys, kerrankin ei tarvitse motkottaa jostain tekotaiteellisista instrumentaaliosuuksista. Lisäksi bändi tykitti biisit lähes samaan putkeen, väliin ei oltu sovitettu mitään teennäisiä puheita, vaan tahti pysyi koko ajan rajuna ja hiostavana. Ruhjovaa mutta rentoa!

Keikkapaikka oli tapahtumalle sopivan kokoinen. Vaikka järjestäjät olisivat ehkä toivoneet enemmänkin väkeä, niin nyt tiloissa pystyi sentään liikkumaan vaivattomasti. Ison puolen neljä valkokangasta jokaiselle bändille erilaisine musiikkividoetyylisine kuvakollaaseineen alkoivat vähitellen tympiä, mutta onneksi niitä ei tarvinnut välttämättä tuijottaa. Bändivalikoima muistutti heterogeenisyytensä suhteen isoa ulkofestaria pienoiskoossa. Paitsi että harvoinpa niissä olisi näinkään montaa onnistujaa. Joka tapauksessa jälkimaku ensimmäisestä Supermassivesta jäi selvästi makean puolelle. Ehkäpä ensi vuonna uudestaan?

Teksti ja kuvat: Tuukka Termonen