Kategoria: Raportit

Black Flames of Blasphemy IV: Never Stop the Madness, Nosturi Helsinki 15.-16.11.2013

Jälleen oli aika suunnata Helsinkiin kuuntelemaan viikonlopuksi mustaa metallia. Ja kylläpä se kannattikin. Parin päivän henkisen ja fyysisen toipumisen jälkeen on aika palata ajassa hieman taaksepäin ja kerrata tuon viikonlopun tapahtumia.

Perjantai 15.11.2013

Markus: Saapuessani paikalle aikalailla ensimmäisen bändin aloittelun aikoihin oli jono Nosturin edessä kasvanut jo melkoisen pitkäksi. Edellisten kokemusten perusteella Nosturiin on saanut jonottaa kyllä ennenkin, mutta olisin toivonut hieman vetreämpää sisäänheittoprosessia vähän isommalle tapahtumalle. Yhdestä ovesta kuitenkin ahdettiin sisään yksi kerrallaan. Pitkän jonottelun jälkeen pääsin sisälle ja ensimmäisenä esiintynyt Arsonist Lodge oli ehtinyt jo lopettaa. Kuulopuheiden perusteella en kuitenkaan kauheasti menettänyt.

Svartidaudi oli ensimmäinen esitys josta pääsin nauttimaan. Rivakkaa ja toimivaa black metalia soittanut islantilainen bändi oli ihan viihdyttävää katseltavaa ja kuunneltavaa. Ei mitään veret seisauttavaa, mutta ei tylsääkään. Sopiva avaus illalle siis.

 

svarti

Svartidaudi

Seppo: Kadotus paikkasi Funeral Windsiä, joka ei Finnairin lakon vuoksi päässyt paikalle. Ihan hyvin nämä kaapumiehet vetelivät menemään. Kohtalaisen väkevää, joskin aika keskilinjan synkeää kamaa oli tämä.

 

kadotus

Kadotus

Markus: Akitsa oli mukavaa vaihtelua muuten hyvin suoraviivaista materiaalia sisältäneeseen illan tarjontaan minimalistisella otteellaan. Lavaesiintymistä ei tosin niin jaksanut seurata siististi pukeutuneitten miesten seisoskellessa lavalla melko lailla paikoillaan.

Seppo: Bändi tuntui aluksi melko jäykältä ja peräti lapsellisen yksinkertaiselta punkahtavalta humpalta. En siis keikan alkupuoliskolta löytänyt sitä tunnelmaa, jota alunperin odotin. Meno kyllä parani loppua kohden ja vokalistin ärjynnät kuulostivat paremmilta kuin studioraidoilla.

 

akitsa

Akitsa

Seppo: Satanic Warmaster oli tulisemmassa vedossa kuin nähdessäni heidät viimeksi Hyvinkäällä Steelfestissä. Lennokkat kappaleet soljuivat ongelmitta, ja esimerkiksi Carelian Satanist Madness toimi erityisen hyvin.

Markus: Keikkaa oli tosiaan ilo seurata sillä esityksessä oli sopivasti raakaa voimaa ja melodista otetta sekaisin. Show oli hanskassa ja biisit rullasivat todella tehokkaasti, mikä näkyi yleisössäkin.

 

SW

Satanic Warmaster

Seppo: Cult of Fire oli melkoista patsastelua. Tuplabasari jytisi ja meininki jäi etäiseksi. Sanoisin, että aika turha bändi.

Markus: Bändin esiintymisasut ja raamatun repiminen keikan alussa lupailivat hyvää, mutta loppukeikka menikin katsoessa kun laulaja heilutti käsiään mikrofonin edessä. Ymmärrettävää sinänsä, sillä kaksimetrinen tötteröhattu päässä on vähän hankala heilua enempää. Musiikki oli aika peruskamaa, mutta kuulosti näin ensikertalaiselle ihan hyvältä. Ehkäpä bändi toimii paremmin levyllä.

 

COF

Cult of Fire

Seppo: Pääesinntyjä Plagalla ei esityksessään ollut typerää rocktähteilyä vaan sopiva epävarmuus ja hämmästely antoi oman lisämausteensa polakkien mutkittelevan tunnelmalliselle mutta paikoin hyvinkin rokkaavalle meiningille. Kitarasta irtosivat hienot kuulaat soolot. Vokalistin ääni oli hieman voimaton mutta sopi meininkiin. Ja biisithän olivat hyviä.

Markus: Plaga jäi kyllä todella etäiseksi. Musiikki tuntui enemmän demomateriaalilta ja hieman tylsältä. Hieman ihmetytti miksi bändi oli illan pääesiintyjä. Noh, ehkä yhtyeellä oli muille jotain annettavaa. Itse poistuin paikalta jo ennen keikan puolta väliä.

 

plaga

Plaga

Lauantai 16.11.2013

Markus: Lauantain aloittaneista bändeistä Inferno oli positiivinen yllätys. Kaapumiesten raa’ahko black metal sai hyvää pontta erinomaisista riffeistä ja toimi varsin hyvin. Obscure Burialin mustahkoa death metal -vääntöä oli myös ilo kuunnella, joskin meno jäi hieman vaisuksi omaan makuun.

 

inferno

Inferno

Seppo: The Ruins of Beverast. Jykevää vyörytystä. Komeat örinät mutta aika paskat puhtaat laulut, joita onneksi kuultiin vain muutamassa kohdassa. Hieman laahaavaa musiikkinsa kieltämättä oli, paremmin tällainen kama toimisi esimerkiksi yöllä yksin kuunnellessa.

Markus: Tämä oli ehkä parhaita keikkoja koko viikonloppuna. Melodisen laahavaa ja hienosti pörisevää jyräystä. Miksauskin oli osunut aika hyvin kohdalleen. Jälleen ihan tervetullutta vaihtelua muuten melko nopeatempoiseen bänditarjontaan.

 

 ruins

Ruins of Beverast

Seppo: Keikkansa peruuttaneen Ride for Revengen tilalla soittanut Sargeist oli tiukkaa, kylmää, omistautunutta black metalia. Bändillä oli hyvin loppuun asti hiottu ”Suomi-soundi”. Ei hapuilua eikä toisaalta yllätyksiäkään. Viimeisenä biisinä uusimman levyn nimikappale Let the Devil In päätti setin komeasti.

Markus: Sargeist kyllä toimi todella hyvin. Odottelin kovasti Ride for Revengen keikkaa, joka peruuntui bändin henkilökohtaisista syistä. Tilalle onneksi saatiin näinkin kova suomalainen nimi, enkä voi todellakaan sanoa pettyneeni valintaan. Raakaa ja perusvarmaa roimetta.

 

sargeist

Sargeist

Seppo: True Black Dawnin showssa oli mukavan piinaava tunnelma, joka välillä veti yleisön melko hiljaiseksi, eikä monekaan kappaleen jälkeen kuultu hilpeitä taputuksia tai kiljuntaa. Bändin musiikki ei ehkä ole omaan korvaani maailman kiinnostavinta mutta esityksessä oli sopivasti teatraalisuutta ja verta.

Markus: TBD oli hyvin raakaa ja murskaavaa. Nopeatempoinen ja suoraviivainen black metal säestettynä Wrathin laululla ja lavapersoonalla toimi yllättävän hyvin. Tuttuun tapaan mukana oli hieman showtakin miehen viillellessään hieman naamaansa ja lavalla verellä läträyksen muodossa. Ah, niin viihdyttävää. Eniten odottamani keikka viikonloppuna ei tuottanut pettymystä ja jaksoi viihdyttää alusta loppuun.

 

TBD

True Black Dawn

Seppo: Aosoth oli ihan kelpoa kamaa. Meiningissä oli myös death metallisia sävyjä, toisaalta kappaleet olivat sellaista muheasti jyllävää dark metalia. Tukan pyöritystä lavalla piisasi vastapainona edellisten bändien suurelle kaljuprosentille.

Markus: Musiikki oli tosiaan mukavan death metal sävytteistä ja mureaa. Laulajan mikin johdon pyörittely alkoi ehkä vähän huvittaa jossain vaiheessa, mutta muuten esiintymistä katseli ihan mielellään. Laulusta en oikein kuullut mitään, johtui se sitten paikastani tai miksauksesta, en tiedä. Vauhdikas meno kuitenkin kuulosti ja näytti melko hyvältä.

 

aosoth

Aosoth

Markus: Acherontakselle oli jonkin verran odotuksia. Lavalla kärysivät suitsukkeet ja okkultismia tihkuva black metal rallatti. Bändi vakuutti vahvalla esiintymisellä ja musisoinnilla.

Seppo: Hienosti vetivät. Kappaleista esimerkiksi Legacy of Tiamat vakuutti. Tässä vaiheessa tietynlainen ähky kyllä jo uhkasi, kun niin moni bändi oli pyrkinyt osittain samanlaisilla keinoilla pimeän mystisiin tunnelmiin. Keikka kuitenkin miellytti korviani. Kitarakuviot olivat erityisen hienoja, samoin vokalistin äänessä kuuluva tunteenpalo.

 

 acherontas2Acherontas

Seppo: Marduk kävi heti Those of the Unlightin kimppuun. Parinkymmenen vuoden ikäiset kappaleet toimivat nykyhetkessä verevinä ja murjovasoundisina. Edellisen illan päättäneeseen Plagaan verrattuna tämän orkesterin esiintymisessä oli isomman bändin elkeitä. Vokalisti Mortuus kiemurteli ja huuteli biisien välissä ”c’mon Helsinki”, ja muukin miehistö osasi liikkua ja olla paikallaan siten kuin esiitymisestä nauttivilla metallibändeillä on tapana. Olihan tuossa rujoa otetta ja perusasiat kohdallaan.

Markus: Bändin esiintyminen kyllä toimi yhtä tehokkaasti kuin ennenkin ja oli hienoa kuulla vanhoja biisejä livenä. Illan pääesiintyjäksi Marduk oli juuri kohdallaan ja keikka kyllä nousi parhaaksi kyseisen bändin livevedoksi omissa kirjoissa. Raivokas ja erinomainen päätös mahtavalle tapahtumalle.

 

marduk

Marduk

Seppo: Soundit tuntuivat olevan lauantaina jotenkin paremmat kuin edellisenä iltana, tai sitten vain onnistuin useammin olemaan hyvässä kuuntelupaikassa. Kaikki keikatkin taisivat alkaa suunnilleen ajoissa eikä pahoja teknisiä ongelmia koettu. Keikkojen välillä soitetut kuoro- ja urkumusiikit olivat mielenkiintoinen ratkaisu tyypillisten metallibiisien sijaan.

Markus: Kaikenkaikkiaan Black Flames oli jälleen kerran se vuoden paras black metal -tapahtuma tänä vuonna Suomenmaalla. Kaljaakin riitti tällä kertaa, järjestelyt toimivat, vessaan ei ollut jonoa nimeksikään ja tunnelma oli mitä mahtavin. Nosturi tuntui ehkä hieman ahtaammalta kuin Gloria viime vuonna ja pirullisen kuuma sisätiloissa tuli kun porukkaa oli tupa täynnä. Istumapaikkojen vähyydestäkin ainakin omat jalat jaksoivat vielä seuraavana aamuna muistuttaa, mutta pienistä puutteista ei jaksa valittaa kun muuten kaikki oli kohdillaan. Toivottavasti nähdään vielä ensi vuonna samoissa merkeissä. Miasma kiittää ja kuittaa.

Teksti: Markus Mähönen, Seppo Rautio

Kuvat: Markus Mähönen

 

resr

Ennakkomietteitä: Black Flames of Blasphemy IV

Oho, sehän on jo huomenna, tuo musta perjantai. Ei siis se amerikkaisten kiitospäivän jälkeinen perjantai vaan kaksipäiväisen black metal -tapahtuman ensimmäinen päivä. Tämänvuotisen kekkerin nimi kokonaisuudessaan on Black Flames of Blasphemy pt. IV: Never Stop the Madness ja tapahtumapaikkana Nosturi Helsingissä. Kolme miasmalaista heräsi alkavasta talvihorroksestaan ja kommentoi tapahtuman antia.

 

Seppo: – Keikkapaikan suhteen asenteeni on sellainen puolinihkeä. Eli jos homma muuten toimii, eiköhän tuollakin viihdy. Ja toivottavasti olut ei lopu kesken, kuten vuosi sitten Gloriassa. Harmi kyllä, jos tämä jää viimeiseksi BFOB-festariksi, kuten jostain huhua kuulin. Itse ehdin olla mukana viime vuonna, kahden ensimmäisen kerran jäädessä välistä. Mutta eiköhän näitä spesiaalimpia black metal -bändejä tavalla tai toisella maahamme saada rahdattua jatkossakin. Yksittäiset muutaman bändin keikat voisivat olla siinä mielessä parempiakin, että ei olisi samanlaista runsaudenpulaa. Eli tokihan sitä pitää tästäkin valittaa, kun tapahtumassa on liikaa bändejä eikä jaksa keskittyä kaikkien keikkoihin, yhyy.

Markus: – Omasta näkökulmastani Nosturi toiminee ihan hyvänä paikkana tapahtumalle, joskaan ei ole ihan yhtä keskeisellä paikalla kuin Gloria. Tilaa ainakin riittää, ja onhan tuolla raskaampaa musiikkitarjontaa ennenkin tullut tähystettyä. Huhuihin siitä, että tämä on viimeinen BFOB, en ota kantaa. Säälihän se olisi, sillä parempaa black metal -tarjontaa saa todellakin Suomen sisä- ja ulkoilmatapahtumista hakea.

Jaakko: – Islannnin Svartidaudi on eräs eksoottisimmista nimistä tapahtumassa. Ei mitään helpointa kuunneltavaa – eteeristä soitantaa outoine, kuiskailevine vokaaleineen – mutta jo tämän täkyn vuoksi kannattaa tulla paikalle perjantaina ajoissa. Soittoaikahan on heti päivän kakkosena. Eikä sovi väheksyä heti kolmantena soittavaa Alankomaiden veteraania, jo 1991 aloitellutta Funeral Windsiä. Näkökulmansa black metaliin ei ole ehkä omaperäisimmästä päästä, mutta vaikkapa Mardukin ystäville taattua kaahausta, uskaltaisin luvata.

Markus: – Tällä kertaa paikalla esiintyy enemmän yhtyeitä, jotka eivät ole itselleni ennestään tuttuja. Perjantain kaartista omalla kohdallena kiinnostusta kerää Akitsan lisäksi Cult of Fire, joka herätti mielenkiinnon kuunneltuani hieman bändin tuotantoa ennakkoon.

Seppo: – Perjantain annista itselleni ehkä eniten mielenkiintoa synnyttää Puolan Plaga, joka luontevasti vertautuu viime vuoden Mglaan, vaikka ei täysin samanlaista pimeää virtausta olekaan. Aikaisemmin perjantaina soitteleva kanadalainen Akitsa taas viehättää minimalismillaan ja vinksahtaneella otteellaan. Saattaa rokata mainiosti tai olla masentavan kämäinen, saapa nähdä.

 

http://www.youtube.com/watch?v=pszNbg9kNeo

 

Jaakko: – Ride for Revengen keikoista moni on jäänyt mieleen erikoisina tapahtumina, joista ei ole draamaa ja kokeilullisuutta puuttunut. Jos olen oikein ymmärtänyt, tämä on ensimmäinen esiintyminen ilman miltei alusta asti mukana ollutta basisti Spirit Krusheria. Jo pelkästään bändin kokoonpano on siis mysteeri. Voisin kuvitella, että hypnoottista Beherit-rumpukomppia ei kuitenkaan ole unohdettu.

Seppo: – Tuon Ride for Revengen saastaista porinaa en ole aikaisemmin päässyt livenä kokemaan, tämän jos osaisi olla missaamatta niin hyvä. Ruins of Beverast voi tarjota massiivisen kokemuksen – tai sitten aimo annoksen tylsyyttä. En oikein vielä osaa päättää, olen vasta alkanut tutustua tuohon saksalaismiekkosen projektiin, joka vyöryttää synkeän black metalin ohella doomdeathin matelevaa painolastia. Ehkä osittain samat mahdollisuudet toimia kuin viimeksi Necros Christosilla.

Markus: – Lauantailta vanha Enochian Crescent -fanipoika odottelee tietysti True Black Dawnia, sillä eihän se tylsä keikka voi olla jos lavalla on Wrath!

Jaakko: – Wrath kertoi Facebook-päivityksessään, että kolme uutta kappaletta tullaan kuulemaan keikalla. Jokunen vuosi sitten yhden tuoreemman, edelleen julkaisemattoman kappaleen kuulleena muistelen, että se ei yllättäen ollutkaan nopeaa pieksentää vaan jotain erilaisempaa. Kannattaa pitää korvat höröllä, ja perinteisesti lavallakin on tapahtunut kaikenlaista.

Seppo: – Acherontas on kyllä pirun hienoa kreikkalaista mustaa metallia, jossa suitsukkeen savu ei ole liikaa turruttanut aisteja vaan esoteeristen salaisuuksien haussa ja demonipainissa on tarpeeksi verevää intohimoa ja raikkautta. Nähtävien listalle menee niin että napsahtaa. Lopuksi tietysti Marduk. Kahdella edellisellä Mardukin keikalla olen kuunnellut sotaisaa häväistystä yhdellä tai jopa vain puolikkaalla korvalla. Jos siis nyt onnistuisin keskittymään paremmin. Eikä haittaa lainkaan, että svedut ovat luvanneet soittaa Those of the Unlight -levyn kokonaan julhistaakseen albumin 20 vuoden ikää. Pitääkin verestää historiantuntemusta ottamalla levy pitkästä aikaa kuunteluun.

 

 

Teksti: Jaakko Marttila, Markus Mähönen, Seppo Rautio

SUPERMASSIVE 18.-19.10. 2013, Ääniwalli, Helsinki

Jo ennalta tuntui selvältä, että tämän uuden vaihtoehtomusiikifestivaalin kaikki esiintyjät eivät miellyttäisi minua. Silti kemuihin osallistuminen tuntui mielekkäältä, olihan osa bändeistä suurehkoja suosikkejani ja joukkoon mahtui myös monia keskivertokategoriaan luokittelemiani yhtyeitä. Joukkossa oli myös monia uppo-outoja nimiä, mutta tällä kertaa ajattelin antaa niille mahdollisuuden säväyttää, enkä edes harrastanut minkään sortin ennakkokuunteluita. Jälkikäteen ajatellen ajatukseni osuivat nappiin, sillä yksikään minulle etukäteen tuntematon ryhmä ei tehnyt suurta vaikutusta, mistä kertoo jo se, etten jaksanut seurata ainoatakaan niistä loppuun saakka… Toisaalta muutama bändi ylitti odotukseni, eikä se ole niin tavallista kuin voisi luulla.

Perjantaina ensimmäisenä silmieni eteen sattui Eyvind Kangin ja Jessica Kenneyn muodostama duo. Kaksikon musiikillinen anti muodostui parin maskuliinisemman osapuolen efektien värittämästä viulutyöskentelystä, johon yhdistyi Jessican feminiinisempää kohkeahkoa ääntelyä. Mielikuvat moisesta jo erikseenkin kuulutuna ovat omiaan herättämään epäilyjä, ja kun nuo kaksi äänien lajia yhdistettiin lopputuloksena oli sekoitus, jota ei voi suositella. Ambientia kyllä, sitä ei voi kieltää, mutta todella teennäistä. Koetettuani aikani ymmärtää taidemuodon syvintä olemusta poistuin paikalta enkä taakseni vilkuillut. (Jälkeenpäin huomasin netistä, että Jessica on ollut mukana muun muassa Asvan levyillä. En silti peru haukkujani.)

Hebosagil tuuttasi sitten täysin erityylistä kamaa kuin edellinen. Rujoa ja aggresiivista ruhjontaa suomeksi huudettuna. Musisoinnin pohjalta löytyy punk, metalli ja noise rock -vaikutteita, mitkä yhtye osaa yhdistää täysin oman kuuloisekseen kokonaisuudeksi. Pirteästä ja hurmaavasta otteesta huolimatta esitystä voisi luonnehtia rutiinisuoritukseksi, ehkä miekkoset eivät kuitenkaan olleet kolkohkossa tilassa aivan kotonaan. Parempaakin Hebosagilia olen todistanut.

Hebosagil

Tämän jälkeen seurasi toinen yritys viettää aikaa pikkulavan läheisyydessä. Torsoksi jäi tämäkin, sillä kanadalaisen Lightning Dustin aikaansaama musiikki kuulosti suoraan sanoen epämiellyttävältä. Ei mitään ambientia tällä kertaa, vaan lähinnä tuskastuttavan lötköä syntikkavetoista epäorgaanista popmusiikkia. Äänessä ollut nainen teki vielä parhaansa haudatakseen vähäisetkin kiinnostuksen rippeeni, joten tätä nimeä ei minulle kannata toiste mainita.

Sama kaava näytti jatkuvan koko illan, sillä seuraavaksi vuorossa oli jälleen silkkaa nautintoa. Circlen pitkähkö keikka tarjosi toki muutamia laimeampiakin hetkiä, mutta parhammillaan bändi sai aikaan sellaisen hurmoksen, että jätän negatiivisen palautteen kokonaan antamatta. Ja ehkäpä juuri nuo muutamat päämäärättömilta vaikuttaneet suvantovaiheet toivat hypnoottisesti rokkaavien osien tehon kunnolla esille. Monipuolisuutta siis riitti, sekä materiaalin että laulajien suhteen. Kaikesta jäi päällimmäisenä mieleen miesten epätavallisen huikea heittäytyminen musiikin virtaan. Biisit kulkivat upean luontevasti, tarttuvasti ja voimakkaasti, kappaleista tihkui tyylitietoinen ja oman ainutlaatuisuutensa tiedostava ote. Vaikka joistakin hard rock -biiseistä tuli mieleen lähinnä Spinal Tap -parodia, niin ne eivät kumma kyllä kuulostaneet mitenkään teennäisiltä. Keikan lähestyessä orgastista loppuaan hikinen rytmi ja liike sykki yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin pakottaen kuulijansa uppoamaan transsin kaltaiseen tilaan. Kerta kaikkiaan huikea veto, joka jälkeen näki useammankin katsojan seisovan paikallaan ns. äimän käkenä.

Circle

Tämän jälkeen kesti ikuisuudelta tuntunut roudaustauko, joka ei luonnollisesti tässä vaiheessa yötä tuntunut kovinkaan mukavalta. Lopulta Arktao Eos kuitenkin aloitti osuutensa. Aluksi yleisönkin joukossa lusikoitaan kilistelleet kaapuihin pukeutuneet henkilöt saivat kieltämättä aikaiseksi suhteellisen kiinnostavaa dark ambientiksi luonnehdittavaa melua. Uhkaava, painostava ja päällekäyvä äänien seinämä, jota oli mahdotonta paeta, ellei poistunut paikalta.

Lauantain alkajaisiksi pienellä puolella hip hop -taitojaan esittelivät Paperi T & Khid. Ovella kääntymässä käyminen oli sopiva annos minulle. Muutenkaan saliin ei näemmä ollut vielä vaivautunut kovin paljon väkeä, mikä ei toki ihmetyttänyt aikainen ajankohta huomioon ottaen. Valtavasta ihmismassasta ei voi puhua myöskään Mother Susurruksen yleisömäärää kuvaillessa, mikä on sääli, sillä sen he olisivat ansainneet. Yhtye tuntuu kuulostavan kerta kerralta yhä vakuuttavammalta ja livenä jopa paremmalta kuin pitkäsoitollaan. Lyijynraskas, tehokkaasti toistoa viljelevä sludge porautui piinavasti pään sisään. Iskevyyttä edesauttoivat sopivan selvät soundit, puuroutumista ei tarvinnut pelätä. Vaikka jumitusta riitti, niin yhtye ei silti jäänyt liian pitkäksi aikaa lukkoon yhteen kuvioon, vaan osasi siirtyä juuri sopivaan aikaan eteenpäin. Vaihtelevuutta ja variaatiota tarjottiin siis aivan tarpeeksi mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Ja kun laulajakin tuntuu kehittyvän jatkuvasti ei yhtyeen näkemistä jatkossakaan kannata vältellä.

Mother Susurrus

Monet odottivat varmaan mielenkiinnolla Tähtiporttia, jossa yhdistyivät konemusiikin gurujen ja underground metalin taiturin visiot. Itsehän en ensiksi mainitusta tyylistä juurikaan piittaa, joten pitkän keikan loppuun kahlaaminen osoittautui ylitsepääsemättömäksi urakaksi. Valtaisalla volyymilla iskeneet rytmit, surina ja vinkuminen yhdistyivät naamioituneen Sami Hynnisen mystisiä maailmoja käsittelevään lausuntaan. Todella hämmentävää, muttei kuitenkaan vaikuttavaa. Osa melodioista soi toki tarttuvasti, mutta instrumentaalikohtien ajoittainen toimivuus saikin puheen tuntumaan entistäkin päälleliimatummalta, jopa teennäiseltä. En selvästikään tajunnut Tähtiportin syvintä olemusta, enkä kyllä aio sen hoksaamiseen aikaani enempää tuhlata.

Mutta sitten mentiikin taas täysillä! Viisikkoa kelpaa kuunnella ja katsella aina, heissä yhdistyy kekseliään luovalla tavalla taidokkuus ja raivo, kliinisyys ja hulluus. Soitanta on ihailtavan antaumuksellista ja rentoa, biisit rullaavat kuin rasvattuina ja riffit kuulostavat parhaimmillaan jumalaisilta. Pitkä aloitusbiisi Nyt täytyy alkaa skarppaileen ei soinut aivan yhtä tehokkaasti kuin levyllä, mutta eipä tuota siivua saa kuulla ikinä liian usein. Nopeammat punkrokit tekivät kyllä vielä suuremman vaikutuksen, ja jos kokeelliset jatsahtavat osuudet olisi korvattu raisuilla menopaloilla en olisi löytänyt miesten tekemisestä mitään moitittavaa.

Viisikko

Pienen henkisen hengähdystauon jälkeen palasin paikalle Funin ajaksi. Mieli- ja muistikuvani heistä osoittautuivat hieman vääriksi, ja hyvä niin, sillä oikeastaan pidinkin yhtyeen siloittelemattomasta punk rockista. Särmikäs, luonteva ja oman hommansa täydellisesti hallitseva trio. Soundit tuntuivat toki suht keveiltä, laulu kulki varsin pinnassa eivätkä kaikki biisit hittejä olleet, mutta aiemmin mainitsemani positiiviset määritelmät tekivät keikan loppuun asti seuraamisesta helppoa.

Yllättäen näin kävi myös Radiopuhelimien kanssa, sillä oikeastaan olin meinannut poistua vähin äänin paikalta muutaman kappaleen jälkeen. Mutta koska upeat biisit seurasit toisiaan huomasin tuota pikaa seuranneeni koko shown. Näinkin voi siis kyynikolle käydä… Nautintoa edesauttoi tuhti äänimaailma, paljon raskaampi kuin olin odottanut. Lisäksi koko bändi tuntui olevan lavalla kuin kotonaan esiintymisen iloa tihkuen, vokalisti Mäki päällimmäisenä. Hän osoitti elkeillään liikkuvansa kaukana koppavasta rocktähdestä ja laskeutui mikrofoninsa kanssa välillä tavallisten kuolevaisten joukkoonkin, saaden näin varmasti muutaman lisäihailijan. Vaikka itselleni yhtyeen tuotannossa tutuin on ensimmäinen ep, niin tuntumani mukaan biisilistassa yhdistyivät sekä vanhat että uudet kappaleet. Lähes kaikki kuulostivat toimivilta, mitä varmasti auttoi niiden tiiviys ja iskevyys, kerrankin ei tarvitse motkottaa jostain tekotaiteellisista instrumentaaliosuuksista. Lisäksi bändi tykitti biisit lähes samaan putkeen, väliin ei oltu sovitettu mitään teennäisiä puheita, vaan tahti pysyi koko ajan rajuna ja hiostavana. Ruhjovaa mutta rentoa!

Keikkapaikka oli tapahtumalle sopivan kokoinen. Vaikka järjestäjät olisivat ehkä toivoneet enemmänkin väkeä, niin nyt tiloissa pystyi sentään liikkumaan vaivattomasti. Ison puolen neljä valkokangasta jokaiselle bändille erilaisine musiikkividoetyylisine kuvakollaaseineen alkoivat vähitellen tympiä, mutta onneksi niitä ei tarvinnut välttämättä tuijottaa. Bändivalikoima muistutti heterogeenisyytensä suhteen isoa ulkofestaria pienoiskoossa. Paitsi että harvoinpa niissä olisi näinkään montaa onnistujaa. Joka tapauksessa jälkimaku ensimmäisestä Supermassivesta jäi selvästi makean puolelle. Ehkäpä ensi vuonna uudestaan?

Teksti ja kuvat: Tuukka Termonen

Kill-town Death Fest 29.8.-1.9.2013 Kööpenhamina, Tanska

Näin ensikertalaisen näkökulmasta Kill-town erottuu kaikista muista näkemistäni festareista DIY-henkisyydellään, jota nettisivuillakin kovasti hehkutetaan. Kermaperseille tapahtuma ehkä ei sovi, sillä puitteet ovat hieman nuhjuiset. Käymälöitä kyllä huolletaan, mutta kunto ja koppien lukot ovat vähän niin ja näin. Suomen byrokraattisesta yhteiskunnasta minulla oli Kill-townissa ikävä oikeastaan vain sisätiloissa tukapointikieltoa. Ungdomshuset sisäpihoineen on kaikenkaikkiaan kuitenkin aivan tarpeeksi mukava ja ennen kaikkea kotoisa ympäristö äärimusiikin kekkereitä varten.

Jalometalli 9.-10.8.2013 Club Teatria, Oulu

Viimeisen Club Teatrian maisemissa pidetyn Jaliksen potkaisi käyntiin synnyinseudullaan vieraileva Impaled Nazarene, ja tämä tehtiin tapahtuman arvolle sopivalla tavalla. Olihan se aikakin Impukoiden soittaa Jalometallissa, sillä tämä oli – outoa kyllä – ensimmäinen kerta, eikä Jalometallin tulevaisuudestakaan oikein ota tällä hetkellä selvää.

Hammer Open Air, Mannin navetta, Lieto 19.-20.7.2013

Neljännen kerran jysähtänyt Hammer Open Air toi taas Lounais-Suomen peltoidyllin keskelle muhevan sekoituksen rajua, tunnelmallista ja jyhkeää metallimusiikkia. Vaikka yleisesti ottaen kotimaan sää oli juuri muuttunut hieman nihkeäksi, pääosin Hammerin tapahtumapaikalla päästiin nauttimaan siedettävästä kesäsäästä, jota raikas tuuli ja sadekuurot sopivasti sävyttivät.

 

Perjantai

Jaakko kertoilee havaintojaan perjantain alkupuoliskosta:

Horna veti retrosetin jo 2009 ensimmäisessä Black Flames of Blasphemy -tapahtumassa. Tosin, tuolloin lavalla taisi olla vanhasta Hornasta Nazgul alias Werwolfin lisäksi ainakin Moredhel, jos nyt oikein muistan. Eli, kutakuinkin neljän ensimmäisen albumin (Hiidentornin mukaan laskien) tavaraa tuli, ja yleisöhän tykkäsi pienestä sadekuurosta huolimatta. Vaikka bändi ei ole oikein koskaan ollut minun juttuni, kieltämättä lämmitti kovasti mieltä kuulla nimenomaan Hiidentornin hittejä, joita tuli jo aikoinaan fiilisteltyä suorana muinaisesta Metalliliitto -radio-ohjelmasta. Etenkin viimeiseksi säästetty Sinulle mätänevä Jehova teki tästä katsomisen arvoisen setin.

Funerary Bell on näistä Keski-Suomen black metal -bändeistä niitä uusimpia, no toki kuudetta vuotta mennään jo. Laulusta johtuen keikkaa ei ollut kuitenkaan mahdollista seurata. Jonkinlaista ölisevää huutolaulua sieltä tuli. Tällaista en muista kuulleeni aiemmin, ja sen vuoksi katsoin väkisin kappaleen tai pari, mutta sitten ärsytyskynnys täyttyi. Ei vaan pystynyt.

Länsinaapurin Kill jäi mieleeni todella surkeana tapauksena Black Curse Over Hellsinki II -tapahtumasta vuonna 2010. Ehkä alkoholilla oli osuutta asiaan, sillä esiintymisvuoronsa oli muistaakseni viimeisenä. Bändin tuotantoa on suorastaan tullut kartettua, ja nytkin raahauduin lavan eteen vain katsastaakseni, kuinka huono veto tulee tällä kertaa, ennen seuraavaa reissua anniskeluun. Ja mitä, sieltähän tulikin todella rouhivalla soundilla vedettyä, hitaahkoa black metalia. Bändi veti tällä kertaa triona, ja basso dominoi nyt ihan ansiokkaasti soundia peittämättä kitaraa alleen. Carl Warslaughter sylki vokaaleita muhkeiden viiksiensä läpi eleettömästi, mutta jotenkin helvetin kovalla, vaivattomalla ja röyhkeällä asenteella. Rumpali ei ehkä nopeissa kaahailuissa ihan pysynyt mukana koko aikaa, mutta toisaalta pieni hapuilu ei tyyli huomioiden haitannut kauheasti. Erikoisnumerona tuli Total War – Winter War, jonka aikana lavalle kipusi mm. Neutron Hammerin laulaja Kaosbringer, joka kohkasi klassikon läpi todella timmisti. Yksi positiivisimmista yllättäjistä!

Seppo: – Itse saavuin alueelle Morriganin aloitellessa karheanraastavaa souteluaan. Kahden saksalaisjäpikkään yhtye hoiti esityksensä vähäeleisesti. Aika hyvin mustavalko-maskisen vokalisti-kitaristin ja kasvomaalittoman rumpalin yhteistyö toimi. Selkeää Bathory-tributointia touhussa toki on, mutta hyvin paketti kuitenkin pysyi kasassa. Aika paljas ja raaka meninki sinänsä, kohtalaisen hyvin onnistui kaksikko livenä toistamaan levytetyn materiaalinsa tunnelman. Osa biisien taustakuoroista tuli toki tarvittaessa nauhalta. Kolmannen biisin aikana alkoi reipas sade, mikä hieman ajoi yleisöä kauemmaksi katosten turvaan.

 

morrigan

Kuvassa: Morrigan

Deathchainin aikana aurinko sitten tulikin esiin. Bändin death metal jytisi ja jyskytti ihan kohtalaisesti, ja etenkin basson matalat värähtelyt pääsivät hyvin oikeuksiinsa. No juu, vähän sellainen groove-uhomeininki lavalta silti huokui sen savuverhoisen mystiikan sijaan, jota bändi on viime vuosina estetiikallaan ja sanoituksillaan selvästi tavoitellut. Bathory-cover Sacrifice kuultiin, ihan kelpo oli se. Viimeisenä biisinä soitettu Abzu Doom oli myös melko toimiva.

Stormheit hoilaili hyväntuulisesti. Vokalisoinnit tällä bändillä ovat kyllä mielestäni useimmiten melko rasittavaa ölinää, mutta sopivat varmaankin tietynlaisen maanläheisen ja rehellisen tunnelman luomiseen. Onpahan bändi ainakin omanlaisensa yhdistelmä miehistä uhoa ja folk-nörtismiä. Suomen liput olivat tuttuun tapaan mukana lavalla. Lopuksi soittivat punk-coverin, olikohan Ramonesia?

Pimeämpiin syövereihin puolestaan kurkotti lahtelainen Sacrilegious Impalement, jonka kappaleet olivat kohtalaisen toimivan kuuloisia ja sounditkin tukivat tunnelman luomista. Auringonpaiste tosin söi hieman tehoa musiikilta, jossa mielestäni tavoiteltiin pimeydelle omistautunutta, uskonnollista henkeä. Sekä kireämmät että rokimmat osuudet joka tapauksessa toimivat tällä bändillä hyvin. Vokalisti ansaitsee erikoismaininnan rujosta raakkumisestaan, jossa ei ollut teennäistä ylikireää otetta.

Mustaa metallia kansa sai lisää, kun Norjan Gorgoroth riehui riivattuna. Kova keikka, jossa ei pahemmin sivupoluille lähdetty. Biisejä tuli sekä uran alkupäästä että viime vuosilta. Erityisesti hyytävän intensiivinen Katharinas bortgang viehätti itseäni, eikä viimeisenä kuultu Unchain my Heart!!! huono ollut sekään. Vokalistina toiminut Taake-yhtyeen Hoest ei suinkaan huonontanut bändiä; päinvastoin hänen irvistyksensä, tuijotuksensa ja kiemurtelunsa sopivat hyvin kalmankatkuiseen tunnelmaan. Sen sijaan hieman närkästystä yleisön joukossa herätti muutaman kuuntelijan raivokas moshpit-hilluminen ja yritykset riuhtoa koko ajan uusia ihmisiä mukaan pittiin. ”Ei tämä ole saatana mikään Lamb of Godin keikka”, totesi eräs herra. Ex-Obituary-basisti Frank Watkins (joka Gorgorothissa esiintyy nimellä Bøddel) oli tyylikkään jykevä lyhyine hiuksineen, veri leukaa pitkin valuen.

 

gorgoroth

Kuvassa: Gorgoroth

Dead Congregation toimi asiallisesti murahdellen. Hyvä bändi, mutta itselläni tämä keikka meni sivukorvalla kuunnellen, illan pääesiintyjää odotellessa. Candlemass heittikin erittäin komean keikan. Viimeisimmän (ja näillä näkymin viimeiseksi jäävän) albumin aloitusraidalla Prophetilla aloitettiin, ja olihan se klassisen doomin juhlaa koko paketti. Myös perinteiset At the Gallows End ja Dark Reflections irtosivat bändiltä ja etenkin rennosti esiintyneeltä vokalisti Mats Levéniltä hienosti, vaikka tiettyihin kappaleisiin Messiah Marcolinin ääni toki sopii paremmin – mutta eipä moisia ehtinyt keikan aikana miettimään. Lopuksi tietysti hoilattiin Solitude. Mahtava päätös illalle.

Lauantai

Seppo: – Harmillisesti peruuntunutta Archgoatia paikkasi toisen festaripäivän avaajana Azazel. Ihan ajoissa kello yhdeltä bändi aloitti ja soitto sujui kohtalaisen skarpisti. Romuluisen black metalin hengen täydensi hoippuva nokkamies Lord Satanachia, jonka kirjavat elkeet ovat oma lukunsa. Tyylikäs kohta hänen väli(spiikki)ölähdyksissään oli jollekin yleisössä esitetty kysymys: ”Palvotko sä Luciferiä? Hyvä.” Informaatiotakin miehen puheet sisälsivät: uutta levyä varten bändi on jo nauhoittanut kahdeksan biisiä. Yksi niistä kuultiin tällä keikalla.

Kovin kummia säväyksiä ei tarjonnyt Blood Red Fog. Vokalisti kähisi ankeasti ja musiikkikin oli varsin junnaavaa. Siellä täällä ilmeni kyllä ihan hyviä kitaramelodioita.

Saksanmaan Venenun on hyvä bändi, mutta tässä kohtaa huilasin alueen ulkopuolella. Sen verran kuuntelin, että hienosti mutkittelevan ja vyöryvän death metalin olemuksesta jäi sävyjä puuttumaan muhjuuntuvien soundien vuoksi.

Jaakko toteaa, että suomalainen death metal -klassikko Abhorrence toimi yhtä hyvin kuin Tuskan lavallakin:

– Ehkä he tosin eivät olleet ehtineet treenata tuon keikan jälkeen, koska Koivusaaren otteissa näkyi pientä hapuilua. Se ei kyllä haitannut yhtään, meininki oli hyvä.

 

abhorrence

Kuvassa: Abhorrence

Seppo: – Ram Ruotsista soitti perinteistä, innokasta heavy metalia. Hyvä esitys. Etenkin lavan edessä näytti muutaman kymmenen hengen porukka nauttivan tästä kamasa todella antaumuksella.

Balttilaista pakanaenergiaa hönkäilivät Latvian karvanaamat Skyforger. Biisit vaihtelivat räväkästä hyökkäilystä rentoon lönköttelyyn ja soittajat näyttivät nauttivan. Erityisesti jättikokoisen basistin ilmeilyä ja reuhtomista oli hauska katsella. Nyt bändillä ei ollut mukana huilua tai muita kansanmusiikkisoittimia, mikä ei itse asiassa haitannut yhtään, sillä rehevä maanläheisyys ja eeppisemmät kuviot nivoutuivat hyvin yhteen myös perinteisten rockbändi-soitinten avulla.

Italian Bulldozer revitteli ärhäkkää thrashiaan. Kaljupäinen viittaan sonnustautunut vokalisti ei tällä kertaa huudahdellut puhujanpöntöstä kuten pari vuotta sitten Tuskassa, mutta muuten elkeet olivat tyylikkään omalaatuisia. Keikka tuntui uppoavan todella hyvin ainakin kaikille bändiä jo fanittaville yksilöille.

No, sitten Repulsion. Hillittömän kova. Stench of Burning Death, Horrified, Radiation Sickness ja niin edelleen. Pioneeri-grindcore ei ollut väsähtänyttä vuonna 2013 vaan pisteliään thrashaavaa, punkahtavaa ja kuolettavaa. Trio-kokoonpanolla esiintynyt ryhmä hoiti homman luontevasti, turhia hienostelematta ja lyhyenrennoilla välispiikeillä. Yleisö nautti ja ihmispuuro kupli hurjasti.

Jaakko: – Legendojen tiukan vedon kruunasi hyvällä maulla ja Repulsionin omaan tyyliin sovitettu Slaughter-laina Death Dealer!

Sighin viimeisin levy In Somniphobia teki hieman pesäeroa pari levyä kestäneeseen sinfonisen metallin kauteensa. Onneksi tämä näkyi myös settilistassa, jossa oli nyt uusien kappaleiden lisäksi pari vetoa suosikkilevyltäni Imaginary Sonicscapeltä. Vanhoista black metal -aikakauden klassikoista Desolation oli todella mieluisa yllätys, mahtavaa! Totta kai Mirain ja Mikannibalin tällä kertaa pinkkiä ja mustaa yhdistelevistä asuista voi olla mitä mieltä vain, mutta näinkin vanhana bändinä Sigh’lla on minun silmissäni varaa tehdä melkein mitä vain. Mikannibalin heiluminen lavalla on välillä vähän vaivaannuttavaa, mutta toisena vokalistina Mirain rinnalla hän on todellakin paikallaan, ja saksofonikin sopii hyvin sekaan, koska avantgarde on eräs koko yhtyeen peruspilareista. Abigail- ja Barbatos-pääjehu Yasuyuki oli tällä kertaa tuuramassa Satoshia basson varressa, ja nelikielinen dominoi soundia kyllä turhankin paljon. Mutta sentään nauhalta tulleet orkestraatiot eivät olleet uudemmissa kappaleissa niin pinnassa kuin aiemmin näkemilläni keikoilla, vaan ne vedettiin enemmän bändin voimin tällä kertaa, ja hyvä niin. Vahva esitys! Bändillä oli aika hassua oheistuotetta myynnissä, joista mainittakoon joku pienen pieni (naisten?) kangaskassi ja sitten pieni mikrokuituliina, joka tietysti meikäläisen porukoissa heti nimettiin runkkurätiksi ollen täten pakkohankinta.

Seppo: – Kun tuo Japanin ihme pisteli menemään kokeellista ja teatraalista mutta kuitenkin huikean mukaansatempaavaa blackthrashiaan tai mitä lie, olin yksi monista hämmästelijöistä: mitä hittoa täällä tapahtuu? Todella positiivinen yllätys.

 

sigh

Kuvassa: Sigh

Muutama vuosi sitten haudasta noussut brittibändi Hell jyräsi energisesti, etenkin huikeasti esiintyneen vokalistin toimesta. Porukan napakanraskaasti venkoileva heavy ei itseäni ole kotioloissa hirveästi innostanut, mutta keikka kyllä toimi.

 

hell

Kuvassa: Hell

Secrets of the Moon tuntuu aika turhalta bändiltä. Vähän tuollaista ”silkkipaita, söherösymboli ja koristelu tikari” -meininkiä. Salaperäinen uhkaavuus jäi ontoksi tynnyrin kuminaksi enkä jaksanutkaan esitystä kovin tiiviisti seurata.

Venom päräytti keikkansa käyntiin kappaleella Black Metal. Kyllä siinä monet perusasiat loksahtivat paikoilleen. Pyrotekniikka lämmitti kesäyötä ja etenkin vanhat kappaleet pörisivät hyvin. Kovaa meininkiähän se pääosin oli, mitäpä sitä Venomia sen kummemmin selittelemään.

 

Tänä vuonna ei pidetty erikseen jatkoklubeja Turussa vaan kaikki bändit pääsi kokemaan varsinaisella alueella. Ruokajärjestelyistä on hieman urputettava, sen verran vaatimaton oli hampurilaisiin ja makkaraan pohjautunut yhden ruokapisteen systeemi. Ruoka- ja kahvijono kasvoi kumpanakin iltana turhauttavan pitkäksi. Plussaa toki hernekeitosta. Juomatarjoilussakin oli hieman liian aikaisin lauantai-iltana havaittavissa varastojen riittämättömyyttä.

Yleisen mielipiteen mukaan kahden ensimmäisen Hammerin aikainen alue tuntuu olevan piirun verran viihtyisämpi kuin tämä nykyinen, mutta kyllähän tuollakin porukka näytti tyytyväisenä häröilevän. Lavat olivat tänäkin vuonna vierekkäin, tosin pienemmän lavan kokoa oli kasvatettu ja ne olivatkin olemukseltaan melko tasaväkisiä. Soundchekit oli järjestetty aiempaa järkevämmin niin, että sentään kovin monen bändin aikana viereisen lavan säätäminen ei pahasti haitannut, kuten vuosi sitten tuppasi käymään. Narikkasysteemi toimi vaivattomasti ja läheisellä nurmikolla pystyi viettämään piknik-henkistä luppoaikaa, mikä on aina plussa/peukalo ylös/risti alaspäin.

Festaribussin lähtöpaikka oli tänä vuonna Turun Kauppatorin laidalla, mikä oli hyvä siirto. Samoin mahdollisuus ostaa matkaranneke tuolta lähtöpaikalta sujuvoitti hyvin festarikarjan nousemista kyytiin etenkin paluumatkalla. Bussimatkojen tunnelma tietysti oli asia erikseen, vaihdellen hiljaisesta väsymyksestä yleisen höpöttelyn kautta kieroutuneen huumorin välähdyksiin. Kiitos ja näkemiin toivottavasti taas ensi vuonna.

 

Teksti: Seppo Rautio, Jaakko Marttila

Kuvat: Timo Hanhirova