Kategoria: Raportit

Swedenrock 2015 – Sölvesborg, Ruotsi

 

1424987702

Jaahas sitä ollaan taas perinteisillä Swedenrock festareilla Ruotsin eteläkärjessä Sölvesborgissa. Swedenrock tuntuu kasvavan ja muuttuvan joka vuosi, vaikka rajat ovat tulleet käytännössä vastaan muutama vuosi sitten. Siitä huolimatta arvioilta 35000 hard rockin ja metallin fanittajaa oli jälleen kerran saapunut paikan päälle aina Brasseista saakka. Swedenrock on mielenkiintoinen festari, joka yhdistelee klassisen rokin parhaimistoa aina äärimetallia. Ei ole mikään yllätys, että Swedenrock on kymmenessä vuodessa kohonnut Euroopan tärkeimpiin festareiden joukkoon. Ruotsissa Swedenrockilla on tärkeä merkitys, sillä radio- ja televisiokanavat välittävät suoraa lähestystä paikan päältä.

 

 

TUSKA 26.–28.6.2015 Suvilahti, Helsinki

Jos jokin on varmaa niin se, että Tuskan esiintyjävalinnoista jaksetaan aina nurista kuorossa. Ei ole tarpeeksi sitä ja on liika tätä, ja ne teinityttöjen metalcoretkin vielä. Tänä vuonna kentältä huokuva asenne tuntui olevan kuitenkin jopa tavallista nuivempi, sillä mitään kuumimpia underground-kulttinimiäkään ei tänä vuonna Suvilahteen naarattu lepyttelemään rokkipoliiseja. Tuttavapiirissäni yleensä Tuskaan jokaisena vuonna uskollisesti suuntaavat sissitkin jääväsivät itsensä, joten ilmassa oli suuren flopin tuntua. Maan metallifestivaalien lippulaivan trendi oli jo valmiiksi kävijämääriltään lievästi laskeva, joten epäilin että 2000-luvun metallitrendin jälkiliukkailla luisteleva Tuska saisi jo seinän eteensä. Taisin olla väärässä, sillä Tuska vältti katastrofin – ainakin taloudellisesti – komeasti.

Perjantai

Alueelle ennätin kun jonkinlaista tunnelmametallia soittava ja myös kohtuullista suosiota nauttiva Ghost Brigade aloitteli keikkaansa suhteellisen hyvässä säässä. Vaikka Suomen kesä on alkanut varsin kylmissä merkeissä, Tuskan sää oli kautta linjan taas varsin hieno. Aurinko paistoi ja lähes parinkympin lämpötila ei ollut liian kuuma tai liian kylmä, eli Saatanan suojelussa mentiin taas. Säätä en silti jäänyt ihailemaan vaan suuntasin Ghost Brigaden saatellessa trendi-ilmiö Foreseeniä katsastamaan. Thrashiin päin kallellaan oleva helsinkiläinen crossover-sensaatio veti ihan mallikkaan keikan pikkulavalla. Ymmärrän, että tämän tyyliselle musiikille on Suomenkin kentässä tilausta, mutta ehkäpä tässäkin mennään tyyli ennen substanssia. Meininki on hyvä, tyyli on hyvä, riffit kun vielä saataisiin piirun verran mieleenjäävimmäksi niin kyllä tästä hyvä tulee. Nyt musiikkia paremmin mieleen jäi eräs alkuspiikki, jonka sanoma oli suunnilleen se, että raiskaus ei ole koskaan uhrin syy. Totta.

Kallista olutta nautiskellessa menikin sitten ohi bändi jos toinenkin. Tänä vuonna listoilla oli epämääräinen ”erikoisolut”, hinta 9 euroa. Lupaavan nimikkeen alta paljastui muutamia aika perusvaihtoehtoja, muun muassa Budějovický Budvarin lagerit ja Koffin Red Irish Ale. Näitä sitten lipiteltiin paremman puutteessa Exodusia odotellessa. Bändin soitellessa alkusettiään tajuan, että enpä olekaan nähnyt bändiä Steve Souzan kanssa sitten vuoden 2004 Provinssin, niin ne vuodet vierähtävät. Sen keikan kitarakaksikosta ei ollutkaan sitten ketään paikalla, sillä Gary Holtillakin pitelee kiirettä Slayerin kanssa. Keikka oli aika tuttua ja turvallista hittiparaatia uuden levyn maistiaisilla ryyditettynä. Kyllä tämä Dukesin aikaisen Exodusin voittaa, mutta muuten innostuminen jäi piippuun.

Enforcerin heavy ei ole koskaan kunnolla iskenyt, eikä se tee sitä nytkään, mutta kyllähän se on (taas) myönnettävä, että Ruotsin pojat näyttävät lavalla hyvältä ja osaavat kyllä maneerinsa prikulleen. Sopii siis oluen lipittelyn taustamusiikiksi, kuten myös illan pääesiintyjä Sabaton. Tämänkin bändin erinomaisuuden tajuaminen ei ole ikinä itseltäni luonnistunut mutta vuosien saatossa ruotsalaisten sotahevi on kivunnut niin myyntilistojen kärkeen kuin festivaalien pääesiintyjäluokkaankin. Hommat ovat isollaan. Bändillä oli lavalla entistä näyttävämpi tankkisomiste ja show on muutenkin tarkasti suunniteltu pakollisine huumoriosuuksineen ja näyttävine pyroineen. Suomibiisejäkin tietysti soitetaan. Silti Lepakkomiehen epävirallisille jatkoille suuntaaminen Barathrumin ja Azazelin hellään huomaan on tervetullutta tämän listahevitäyslaidallisen jälkeen

Bloodbath

Bloodbath

 

Lauantai

Lauantaiaamupäivästä heräilin kaatosateeseen, mutta niin se sää vain oikeni taas aurinkoiseksi ennen bändejä. Sadistisesti ensimmäiseksi bändiksi sijoitettu Bloodbath pakottikin painumaan Tuskan alueelle heti alusta. Bändin kolmas superstaralaulaja Nick Holmes ei valitettavasti ole kovinkaan jännittävä tai voimakasääninen keulakuva nykykunnossaan, joten nukkumaankin olisi voinut varmasti jäädä. Bändi luottaa ymmärrettävästi pitkälti kahden ensimmäisen levyn ja Breeding Death –EP:n materiaaliin, ja jollekin junnulle tämä saattaakin mennä aidosta old school death metalista. Onhan EP:stäkin jo jopa yli 15 vuotta aikaa. Uuden levyn materiaali ei pärjää millään vanhojen hittien koukkuisuudelle. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että Holmes lupasi ettei bändi enää koskaan esiintyisi auringonpaisteessa.

Australian progemetallibändi Ne Obliviscaris kärsi myös armottomana soittajien silmiin porottovasta auringosta, mutta hyvin miehet soittivat. Yhdistelmässä oli bassotaitelua, äärimetallia ja ehkä ripaus Dream Theateria, eli aikamoista sekametalisoppaa viuluineen ja örinöineen kokonaisuudessaan. Bändi on tarkoituksella vaikeasti lähestyttävä, ja mitään ikimuistoisia elämyksiä miesten yliajalle venynyt keikka ei tarjonnut uudelle kuulijalle. Eikä sitä kyllä tehnyt seuraavana soittanut Einherjerikaan. Norjalaistrio oli ennakkoon ajatellen jopa ehkä päivän kiinnostavin mutta vanhoja levyjä joskus 90-luvun lopulla kuunnelleelle keikka ei mitään suurempaa tunnekuohua synnyttänyt. Selkeä trio-soundi takasi napakkuuden mutta paljoa ei mieleen jäänyt. Lasken bändin samaan mojoaan menettäneeseen kastiin kuin vaikkapa Hadesin, Gehennan ja Aeternusin. Vanhassa vara parempi.

Loudnessin ensimmäinen esiintyminen Suomessa viime vuoden Jalossa tuli katsottua tiukasti lähietäisyydeltä mutta nyt nautiskelin japanilaisten hyvästä heavy metalista kalja-alueelta käsin. Pääosin homma toimii ja japanilaiset nyt vain ovat sympaattisia, ei mahda mitään. Sen sijaan rap-sekasikiö Atomirotta ei kerännyt sympatiaa, vaan lähinnä ihmetystä. Tämä on taas varmaan tätä crossgenre-kosiskelua, mitä taannoin yritettiin Tuskaan tuoda Huoratronilla. Näitä kahta erottaa se, että Huoratronista pidän, Atomirotasta en sitten pätkääkään. Eli äkkiä karkuun katsomaan jonkinlaista nostetta saanutta Keijo Niinimaan (Rotten Sound) Morbid Evilssiä. Club stagelta kantautuikin hyvänoloista sludge-ryömintää eikä edes genressään niin kliseistä. Pitää tutustua joskus tarkemminkin.

Amorphis

Amorphis

 

Seuraavana päälavan haltuun ottanut Amorphis ei ole viime vuosina (…siis pian 20 vuoteen) viisaria väräytellyt, joten olikin mukava huomata että kyllä klassikkokimara silti edelleen maistuu. Kyseessä oli Tales from the Thousand Lakesin 20-vuotiskiertueen keikka, vaikka itse levyhän on jo palttiarallaa 21-vuotias. No pilkunviilaus sikseen sillä keikka osoitti kuinka tasaisen laadukkaasta opuksesta onkaan kyse. Odotin varsinkin harvemmin kuultua tavaraa, kuten First Doom ja Forgotten Sunrise, sillä aika montaa Talesin hittiä bändi on veivannut vuosien saatossa aivan tarpeeksi. Bändikin oli silminnähden rentoutunut ja hyvässä hapessa, joten keikkaa voi kehua varauksetta. Tales-setti täydennettiin Vulgar Necrolatryllä ja parilla Elegyn (1996) aikaisella biisillä, eli uusi materiaali jätettiin tyylitajuisesti tällä kertaa tyystin väliin. Bändiltä tuleekin sitten syksyllä uusi levy ja uusi kiertue perään, joten newbie-fanit saavat suoda tämän hetken meille vanhuksille.

Abbath

Abbath

 

Immortalin jälkilöylyakti Abbathin ”maailmanensi-ilta” olikin Amojen loistokeikan jälkeen aikamoinen kalkkuna. Kahden kitaran soundit olivat suttuiset ja voimattomat verrattuna Immortaliin ja jotenkin meininki oli kaikkinensa flegmaattinen, vaikka Abbath herrana ja hidalgona yritti heittää kaikki perustemppunsa peliin, ”fuck the sun”-letkautuksesta tulenpuhallukseen ja crab walkiin. Ei toiminut. Jopa Abbathin aikaisempi sooloilu I jaksoi kiinnostaa aikoinaan enemmän kuin tämä viritelmä. Lauantain pääesiintyjä In Flames taas on nykyisellään niin vastenmielinen ilmestys, että sitä piti kiirehtiä karkuun, sillä Lepakkomiehen jatkoilla Ride for Revenge tarjoili todennäköisesti viikonlopun parhaan keikan.

Sunnuntai

Energiat olivat kahden pitkäksi venyneen festaripäivän jälkeen vähissä, joten sunnuntaina toimittaja jaksoi raahata ruhonsa paikalle vasta kun ehkä maailman vähäeleisin (lue. tylsin) livebändi Opeth aloitti. Ihan kivaa progerunkkausta joo, mutta jotenkin svenssonien nyanssinen fiilistely on vain hieman väärässä paikassa isolla lavalla päiväsaikaan. En ole bändin touhuja jaksanut viime vuosina seurata, mutta ainakin monet vanhat fanit ovat haukkuneet uutta levyä tylsäksi, joten tylsistymistä peläten suuntasinkin viikonlopun ehkä erikoisimpaan ja eeppisimpään esitykseen Club Stagelle.

Opeth

Opeth

 

Erään vaatekauppaketjun vaatemalliston kautta kovasti julkisuutta keväällä saanut levy-yhtiö Strong Scene Productions oli saanut houkuteltua paikalle rosterinsa helmiä kautta maapallon. Mahtavaa! Mortuusin satanistinen ja mystinen ambienssi pimensi hetkeksi koko Suvilahden ja pidot sen kuin paranivat kun toinen kulttisuosion kerännyt meksikolaisakti, Crepuscular näytti miten sitä bestiaalia sotametallia pitää oikeasti esittää. Eli Machete kourassa, tietysti. Lähteideni mukaan jopa Paradise Lostin ja Anatheman vaikutteena suuresti toiminut Eternal Dusk taas esitteli brittien doomdeath-skenen parhaimpia puolia, pistämätöntä melodiantajua ja matalaa murinaa. Parempaa kuin My Dying Bride. Greyn pioneerigoottimetalli ei nyt oikein ole minun genreäni, mutta Eternal Duskissakin esiintynyt saksalaishemmo kyllä örähteli maukkaasti heleän naislaulun lomassa. Malesian Yvaeh oli bändeistä varmasti odotetuin, joten Vaginal’s Juice Dripping into Cadaverousia odottaneet tosifanit – kuten allekirjoittanut -saivat pettyä nyt karvaasti, bändiä kun ei näkynyt missään! Onneksi ruotsalainen Blast paikkasi hienosti trolli-black metalillaan ja käsillä ollut metallihurmos kiteytyi viimeistään kun Brittien legendaarinen thrash/speed-partio Metal paiskoi ilmoille ikivihreän Final Kill For Powerinsa. Varsinkin vokalistinsa eläytyminen vakuutti, joten ei ihme, että skenevaikuttajat Jeff Hannemanista lähtien ovat Metalin lyhyeksi jäänyttä uraa jääneet harmittelemaan. Viimeiseksi säästetty vanha kunnon Mystic Triangle oli jo niin läkähdyttävä esitys, että en jäänyt edes paljoa kaipaamaan Strong Scenen ehdottomasti parasta bändiä, suomalaista Motmrossia.

Grey (Strong Scene Collective)

Grey (Strong Scene Collective)

 

Strong Scenen kollektiivin jälkeen minkään ei pitänyt enää tuntua oikein missään, joten Visions-levynsä kokonaan soittanut Stratovarius meni vähän autopilotilla. Toki Visions on varsin mallikas levy kentässään ja hittibiiseistä ei olepulaa, mutta keikka ei pitänyt mielenkiintoa yllä ihan samalla tasolla kuin edellisen päivän Amorphis-nostalgiatrippi. Alice Cooper taas, ohhoh. Pappahan on edelleen kivikovassa vedossa. Keikka oli kerrassaan nautittava rock-show’ta hittibiiseineen ja temppuineen. Siinä missä Abbathin vakiotemput tuntuivat edellisenä iltana todella väsyneiltä, Alice Cooper taas pakotti ne sata kertaa nähdyt kliseensä toimimaan, jälleen kerran. Toki puhutaan aivan eri kaliiberin rock-ilmiöstä, mutta tällaista hyvin toteutettua showhuttua on mukava katsoa.

Teksti ja kuvat: Timo Hanhirova

Steelfest 15.-16.5.2015, Hyvinkää

Teksti: Jaakko Marttila & Seppo Rautio
Kuvat: Arto Lehtinen

PERJANTAI 15.5.

Kiitos VR:n sekoilujen taas kerran saavuin Villatehtaan maisemiin vasta Satanic Warmasterin lopetellessa. Kollega ehti sentään nähdä edes jotain:

Seppo: Itsekin saavuin maisemiin SW:n aikana, muutaman biisin ehdin kuulla ja nähdä. Melko hyväntuulista ja rokkaavaa oli meno nyt. Oikeastaan varsin tuttua ja turvallista, melodista rytinää. Viimeisintä levyään en ole vielä ehtinyt kuulla kuin parin kappaleen verran, se kyllä vaikutaa kohtalaisen jylhältä tapaukselta.

Saksalainen Mor Dagor ei ole mikään uusi bändi ja miehistössä näkyy olevan sekä Nargarothissa että Bethlehemissä soittavia tyyppejä. Ennakkoluulot pöhköstä nimestä kuitenkin toteutuivat, ja laimea moderni death/blackin paukutus ei jaksanut innostaa oikeastaan edes yhden kappaleen vertaa, vaikka jaksoin toki seisoskella paikalla ehkä kolmen kipaleen verran. Ärsyttävä yleisöä epätoivoisesti kosiskeleva esiintyminen tähän vielä päälle, give me a break. Seppokaan ei lämmennyt…

Seppo: Tyhjänpäiväistä, särmätöntä ja tyhjänä kumisevaa vyörytystä. Ei napannut.

mor_dagor

Mor Dagor

 

Toinen vielä oudompi ulkomaanelävä, israelilainen Dim Aura, pystyi sisälavalla paljon parempaan. Heidän black metalinsa oli simppelimpää tavaraa, jossa hitaampi Darkthrone-tyyppinen möyrintä sai kaverikseen sopivassa suhteessa myös nopeampaa paukutusta. En mitenkään innostunut, mutta onneksi tämä festarin kaukaisin vieras nyt kuitenkin tarjosi edes jotain.

Seppo: Olihän tämä vähän jämää, mutta toisaalta sympaattisella tavalla. Vokalistin laiha olemus pisti silmään. Basso klonksui mukavasti ja yksinkertainen black metal oli lopulta ihan kelvollinen välipala. Yleisöä ei lavan edessä hirveästi ollut ja jotenkin äänenvoimakkuuskin tuntui olevan melko alhainen. Selkeästi kuitenkin tyypit nauttivat kun olivat päässeet pohjolaan soittelemaan. ”Uh!”-huudahduksia vokalisti kyllä viljeli hieman liikaa.

Vorumin kohdalla en ole oikein päässyt yli 2011 Jalometallin keikasta, josta pidin jostain syystä kovasti. Yleisö oli hyvin mukana ja lämpötilan pudotessa rupeasi lämmittelemään vähälukuisen moshpitin avulla. En tiedä, joku tässä ei taaskaan osunut minulla maaliin saakka, ja yliujo esiintyminenkin bändiltä alkaa olla jo tavallaan puuduttaa. Kaipaisin bändiltä jo seuraavaa, selvää askelta eteenpäin touhussaan ehkä. Sepolle potki aika paljon paremmin.

vorum

Vorum

 

Seppo: Minulle Vorum oli positiivinen yllätys – aiemmin en ole juuri jaksanut tutustua bändin tarjontaan tarkemmin. Tässä esityksesä oli tarpeeksi terävyyttä. Taitavan soiton ja härskin meiningin luonteva liitto.

Evil Angelin keulilla taas pitkästä aikaa Orkku Orgasmatron, kuten 2007 debyytillä, joten ei voinut mennä huonosti tämä! Soundi oli armoton, mutta onneksi siitä sai jotain tolkkua kitaroiden kiduttaessa armottomasti. Lahtelaisten näkemys deathrashistä on rupinen ja primitiivinen. Ehkä nyansseja voisi olla lisääkin, mutta aivan sama! Ja bonukset vielä Orkun härskeistä niittivyötangoista ja toki ikuisesta Iron Maiden -otsanauhasta. Evil Night!

evil_angel

Evil Angel

 

Seppo: Samaa mieltä Jaakon kanssa. Ei mitään kovin ihmeellistä materiaalia, mutta ei aina ihmeitä kaivatakaan.

Olin jo luopunut toivosta nähdä ”oikeasti” Demilich livenä, koska Jalometallissa 2010 koko homma meni soundien puuroutumisen vuoksi aivan läskiksi. No, nyt tuli korvausta tälle pettymykselle, vaikka tällä kertaa basson dominoiva rooli meinasi olla vähän liikaa. Ei haitannut sentään, vaan jo aikanaan 90-luvun alussa edistyksellinen, polveileva riffittely pääsi oikeuksiinsa. Ja uskomattoman matala ja murea örinä, josta tulee mieleeni hieman Archgoat. Jo pelkästään kuulla Antti Bomanin esittelemässä kappale The Planet That Once Used to Absorb Flesh in Order to Achieve Divinity and Immortality (Suffocated to the Flesh That It Desired…) oli sen verran hauska ja hieno hetki, että uskoisin monen saaneen rahalleen vastinetta.

demilich

Demilich

 

Seppo: Olihan tämä ihanaa. Ei nyt keikkana sinänsä mikään ylimaallinen, mutta pääasia, että pääsi nuo kierot kurnutukset todistamaan livetilanteessa. Rennot savolaiset välispiikit.

Temnozorista puhutaan varmaan vielä pitkään, sillä tämä oli minulle ensimmäinen suomalainen festarikeikka, jossa muistan bändin lavalta avoimesti huudattaneen yleisöllä ”sieg heil”. No joo, Goatmoon lienee tätä tehnyt joskus, mutta en ole tainnut olla todistamassa sitä itse. Venäläisten black/folk metal kulki ihan mukavasti ja ikävästi pariin kappaleeseen jääneet eeppiset, puhtaat vokaalit olivat pateettisuudestaan huolimatta vahvan kuuloista tulkintaa. Poikkihuilu oli hieno mauste, mutta jo aika pian setin alettua sen ulina muuttui minun kohdallani rasitteeksi. Vaikka en ehkä levyltä jaksaisi tätä kuunnella, livenä Temnozor on kieltämättä kaikesta huolimatta vahva tekijä.

Seppo: Varsin omalaatuista ja tietyllä tavalla lumoavaa kerrontaa tuli näiltä Venäjän pojilta. Toisaalta lumous tahtoi välillä särkyä koomisiin slaavi-iskelmällisiin häivähdyksiin ja huilu-annos tuli myös itselläni nopeasti täyteen vaikka soittimen soundi olikin hyvä. Biisien tietyt ideologiset painotukset eivät välttämättä kosketa sieluni herkkiä kieliä, mutta kyllä esimerkiksi White Thunder Roars rullasi komeasti.

temnozor

Temnozor

 

Yleisön puolella erityistä viihdearvoa tuotti karvaisten, ylävartalonsa paljastaneiden alfauroiden pieni, mutta sitäkin enemmän testosteronia huokunut moshpit! Kättäkin ojennettiin varsin anteliaasti, ja ei ehkä yllätyksenä tule että ulkomaalaisten edustus ja kiinnostus olivat huipussaan. Läntisessä Euroopassa, ainakaan näin suuressa tapahtumassa ei varmaan Temnozorilla ole juurikaan muualle mitään asiaa juuri muissa valtioissa kuin Suomessa, joten festarin kannalta oli fiksu veto vastata tähän kysyntään ottamalla Temnozor soittamaan.

Tässä kohtaa on moni varmasti poteronsa valinnut jommalta kummalta puolelta aitaa. Keikallakin tämä näkyi keskisormen osoitteluna paidattomia heilaajia päin, kenties myös toisin päin. Toisaalta, itse tapahtumassa ei minusta edelleenkään ollut mitään poliittista tai natsahtavaa virittyneisyyttä. Yhden mustan kaverinkin näin yleisössä jossain vaiheessa, enkä todistanut tapahtumassa minkäänlaista väkivaltaa tai agitaatiota. Joidenkin bändien arjalaisteemat ovat varmasti epäilemättä tosissaan ja harkitusti esitettyjä näkemyksiä osana äärimmäistä taidetta, mutta näiden linkittäminen poliittiseen natsismiin on edelleen minusta löyhällä pohjalla. Toki toisten tuntosarvet ovat herkemmillä asetuksilla kuin toisten, joten voihan tämä toki nähdä halutessaan suomalaisen metalliskenen hitaana valumisena kohti äärioikeistolaisuutta – enkä tätä huolenaihettakaan väheksy, vaikka en sitä jaa. Itse näen tämän vastakkainasettelun vain ja ainoastaan kiinnostavana ilmiönä.

Unleashed veti viimeisenä hyisellä ulkolavalla, ja teki sen tiukalla rutiinilla. Sitten ruotsalaisen death metalin voiton päivien Johnny Hedlund ja kumppanit ovat ottaneet soittoonsa mukaan rutkasti groovea, joka kuuluu nykyarsenaalissa välillä jopa panteramaisina piirteinä. Tämä on ehkä monille punainen vaate, mutta livenä festareilla virtaviivaistetumpi death metal kuitenkin mielestäni virtaa ihan mukavasti. Ei mikään mindblower todellakaan, mutta viihdyttävä setti. Turhia kitarasooloja voisivat vähentää kyllä matskussaan, vähän liikaa luritusta minusta.

unleashed

Unleashed

 

Seppo: Ongelmatonta, perusvarmaa tavaraa. Muhevaa ja festarioloissa toimivaa myllytystä. Laadukas biisimateriaali lämmitti viilentyneessä illassa.

Dark Funeralin The Secrets Of the Black Arts -levyn (sekä In the Sign… -ep:n) ympärille kudottu setti oli melkoinen blast from the past. Koska olin aikoinaan naiivina teininä vähän aikaa innostunut vauhdikkaasta black metalista itsessään sen vauhdin vuoksi, oli bändin paukutusta pieneltä osin kiusallista todistaa. Ehkä posket loistivat tässä vaiheessa iltaa jo muistakin syistä, mutta pieni syyllisyyden tunnekin siellä taustalla kyti. Silti samalla oli pitkästä aikaa hienoa kuulla moista kaahausta verrattain hyvillä soundeilla. Vokaaleissa uusi kaveri Heljarmadr kärisi vakuuttavasti ja Dominatorin takominen oli ompelukoneen tasoa. Ei tämä minun black metaliani ole todellakaan, mutta trippinä menneisyyteen tämä toimi erittäin mallikkaasti. Ruotsalaiset ovat maailman parhaita soittaessaan ääriruotsalaista kamaa, hah.

dark_funeral

Dark Funeral

 

LAUANTAI 16.5.

Toiselle päivälle juomahuoltoon oli saatu huomattava parannus. Perjantaina jonot olivat todella eeppiset, eikä moni taatusti päässyt rahoistaan eroon niin nopeasti kuin olisi halunnut. Itse perusjuomapisteiden arsenaalia oli hieman saatu parannettua, mutta nyt puuttuivat ylimääräiset tiskit, jotka viime vuonna möivät jotain ruotsalaisia(?) erikoisoluita (eikä naureta, ne oli hyvää tavaraa!). Kokonaisuutena perjantai saatiin hyvin paikattua, joten toivottavasti palikat ovat nyt ensi vuotta silmällä pitäen paremmin järjestyksessä jo heti kun lähtölaukaukset on ammuttu.

Toisena päivänä tuli ehdittyä katsomaan Svarttjerniä, joka oli näitä Steelfestin sarjassamme ”eksoottiset ulkomaanelävät, joilta voi jopa odottaa jotain”. Norjalainen black metal on tietty leima ja tavallaan taakka myös, ja näihin odotuksiin bändi sitten käytännössä taipuikin. Tasapaksua, hieman ehkä rokkaavaakin tylytystä tuli seurattua ehkä puolenvälin tienoille asti. Välttävä vokalisti oli kyllä aktiivinen lavalla, mutta ehkä kuitenkin se heikoin lenkki yhtyeessä. Tuskin tulee kuunneltua omaehtoisesti tätä yhtyettä enää.

svarttjern

Svarttjern

 

Torture Killer on joskus kolahtanut aika kovaakin, ja tällainen iltapäivän soittopaikka festareille sopii tällaiseen puupää-death metaliin oikein mukavasti. Brutaalia ja kulmikasta junnausta oli taas kerran mukava kuunnella, mutta kieltämättä näissä merkeissä lavallakin voisi tapahtua enemmän. Biiseissä ei kauheasti nyansseja ole, joten liven toivoisi tuovan jotain vähän lisää. Nykyinen kurkku Pessi on kenties kovempi örisijä kuin aiempi Juri, mutta se meininki lavalla on vastaavasti nykyään hieman puisevampaa. Eipä sillä, että siellä mitään sirkusta silti tarvittaisiin.

torture_killer

Torture Killer

 

Sargeist ei ole ollut meikäläisen juttu ikinä, eikä tämäkään kerta sitä miksikään muuttanut. Torogin todella pintaan miksattu kärinä tuntui taas kuin puukon työntämiseltä korvakäytäviin. Ei heikoille, ja meikäläinenkin heitti leikin kesken jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Sotajumalan keikalta jäi mieleen etupäässä Mynnin varsin väkevä anti-islam-välipuhe, jossa todettiin islamin leviävän kuin aids ja olevan pedofiiliuskonto. Tämä siis johdatteli koappaleeseen Paratiisin kutsu. Valtakuntamme poliittisen ilmapiirien tuntien oli pitkästä aikaa ihan hienoa kuulla metallibändin esitettävän jotain oikeasti vahvaa agendaa. Olipa asiasta mitä mieltä vain, äärimmäinen viesti siinä musiikin kaverina minusta kuuluu tällaiseen touhuun. Ehkä itse bändin kappalemateriaali on minun makuuni hieman liian kikkailevaa tavaraa, mutta hyvin soitettua kamaa kuunteli kuitenkin erittäin mielellään.

sotajumala

Sotajumala

 

Azaghal-sivuprojektiksi miellettävä Wyrd oli minulle jostain syystä minulle entuudestaan täysin tuntematon tapaus. Melankolinen ja kaunis black metal oli homman nimi. Olisin saattanut jopa oikeasti pitää tästä, mutta vokaalit tökkivät pahemman kerran. Kun laulua on kappaleissa paljon, pitäisi niiden sovittamiseen ja toimivuuteen kiinnittää huomiota. Yksiulotteinen kärisevä ulina ei tukenut melodioita oikein millään tavalla, ja kun se oli vielä miksattu pintaan, niin Sargeistin tapaan tuntui tulpista huolimatta, että jokin esine etenee huolestuttavalla tavalla korvia pitkin kohti aivoja. Argh!

wyrd

Wyrd

 

Kreikan Kawir on tehnyt jo yli 20 vuoden verran töitä, eikä bändiä edelleenkään minusta juuri mainita samassa yhteydessä Rotting Christin, Varathronin ja muiden kanssa. Se ei tavallaan ole ihme, sillä sen verran erikoisella tavalla etnisesti ja teatraalisesti värittynyttä heidän näkemyksensä black metalista on. Ei todellakaan mitään hittikamaa. En voi väittää nytkään päässeeni sisään tähän ilmaisuun varsinaisesti, mutta tietty imu säilyi koko keikan ajan ja se menikin ohi aivan hujauksessa. Pitäisi ehdottomasti muistaa kokeilla kuunnella levyltäkin. Perustaja-kitaristi Therthonax soitteli rohkeasti ilman paitaa, vaikka maha roikkui Tankard-malliin ties missä asti.

kawir

Kawir

 

Cosmic Church oli näistä Steelfestin kotimaisista black metal -jutuista minulle kovin ehdottomasti. Ei mitenkään kovin suomalaiselta kuulostanut kyllä, vaan mystisyydellään ja jollain tapaa mietiskelevällä tyylillään sai meikäläisen rauhoittumaan, ja itse asiassa nukahtaminenkaan ei ollut ihan kauhean kaukana. Bändi ei silti ollut mielestäni ollenkaan tylsä, vaan lavan kylpiessä miltei koko ajan punaisessa valossa tässä saavutettiin sellaisia tasoja, joihin ehkä tapahtuman mikään muu bändi ei päässyt lähellekään. Pakko tutustua tarkemmin…

Dead Congregation herätteli nopeasti relaksoituneen mielen nopealla ja brutaalilla death metal -purkauksellaan. Kreikkalaiset tuntuvat olevan kiertueella jatkuvasti ja sen kyllä kuulee, sen verran hyvin öljytyltä koneelta soitto kuulostaa. Vaikka on nopeaa tiukkaa, silti bändi onnistuu välttämään sen vadermaisen tylsän ompelukoneen mieleen tuovan nakutuksen, jota en nykyään oikein jaksa enää millään.

dead_congregation

Dead Congregation

 

Moonsorrow’n olen jo aikoja sitten todennut erääksi inhokikseni musiikillisessa mielessä, että jätin ihan suosiolla kokonaan väliin, kuten olen tainnut tehdä jo viimeisen 10 vuoden ajan muutenkin. Johdonmukaisuus ennen kaikkea, heh.

Asphyxiä viime vuosien miehistönvaihdoksineen ja rinnakkaisbändisekoiluineen voi pitää tietyllä tavalla vitsinä, mutta kun bändin näkee oluidensa ja lonkeroidensa kera tulevan festarialueelle ja myöhemmin lavalle, ei heidän motiivejaan oikein voi epäillä. Jätkät epäilemättä nauttivat edelleen soittamisesta yhdessä ja se välittyy myös yleisölle. Mielestäni yleisöä voi vähän kosiskella, mutta vain jos siihen on oikeasti varaa! Martin onnistui taas naurattamaan kehuessaan lonkeroa ja arvellessaan sen auttaneen meitä sodassa venäläisiä vastaan. Heti perään naureskellen totesi, ettei ei hänellä ole mitään venäläisiä vastaan ja toivottavasti eivät lähetä erikoisjoukkoja häntä rankaisemaan. Settilista oli toki tylsä ja yllätyksetön, mutta kylmenevässä illassa tuli silti riehuttua tämän ajattoman luolamies-death metalin tahtiin aivan alusta loppuun asti.

asphyx

Asphyx

 

Hetken verran vielä ehdin ennen junalle ryntäämistä ihmetellä, miten ristiriitaiselta Nokturnal Mortum kuulosti. Kiivas black metal, pillipiipari-pakana-folk ja utuinen leijunta vuorottelivat melko luonnottomallakin tavalla. Edistyksellistä musiikkia vai epäonnistunutta ilmaisua? Hieman oma vaaka osoittaa tuohon jälkimmäiseen. En voi sanoa, että olisi harmittanut lähteä juna-asemalle kälppimään.

Black Flames of Blasphemy V, 14. – 15.11.2014 Nosturi, Helsinki

Perjantai 14.11.

Onneksi tuli mentyä Nosturin oville jo ennen kuutta, niin ehti katsomaan Demonic Christia alusta asti. Aika monelta kuulin katkeraa avautumista jopa 45 minuutin jonottamisesta. Paska juttu, sillä Dana Duffeyn jo 90-luvun alussa kasaama porukka pieksi tapahtuman hyvälle alulle! Käytännössä vuonna 1995 ilmestyneestä ainokaisesta täyspitkästä koostuva materiaali yhdistelee mielestäni Norjan melodisempaa meininkiä USA-tyyliseen yksinkertaisempaan death metal -vaikutteisempaan kohkaukseen, vanhan Profanatican malliin. Apumieheksi toiseen kitaraan oli haalittu suomalaisvahvistuksena kukas muu kuin työmyyrä Shatraug, jolla oli edellisenä päivänä Hoathin keikka ja vielä Behexen perjantaina myöhemmin. Ei mitään tajunnanräjäyttävää osastoa, mutta varmaa, eleetöntä ja laadukasta jyräämistä. Basistin luiseva narkkarihabitus teki vähän pahaa katsella, mutta hyvin ne sormet liikkuivat, joten ei siinä mitään. Dana näytti, että black metal -emäntä on edelleen voimissaan.

 Demonic Christ-7Demonic Christ

 

Irlannin Malthusian on vasta yhden demon kasannut death metal -tapaus, jossa on tätä ajan hengen mukaista ”huppupää-kaaoskaahausta”, mutta jonkun verran myös vanhan liiton USA-DM-riffiäkin. Laidoilla kaksi hupparikitaristia ja keskellä basisti, joka oli ihan rehdisti t-paidassa ja pieksi tukkaa, eli lavallakin uusi ja vanha liitto kohtasivat ikään kuin toisensa. Biiseissä oli hyviä jekkuja ja tunnelmallisia jumittelupaloja, mutta kaasuakaan ei epäilty painaa. Bonus vielä basistin kurkkulaulumaisesta ärinästä yhdessä kappaleessa, kuulosti hyvältä. Oikein hyvä setti.

Malthusian-3Malthusian

 

Behexenin aikaan oli lepotauon aika, ja lopusta pari biisiä seuranneena pystyin vain toteamaan, että minun musiikkiani tämä ei edelleenkään ole. Biiseissä tapahtuu liian vähän, mutta toisaalta liikaa, että saavutettaisiin sellainen hypnoottinen fiilis. Enemmistö yleisöstä näytti olevan eri mieltä, ja hyvä niin – ei se väärin ole.

Behexen-8Behexen

 

Bölzer oli taas Bölzer. Tykkään levyltä enemmän. Se on jännä juttu, miten voisi kuvitella vain kitarat, rummut ja laulun olevan todella helppo miksata, mutta käytännössä vähän suttuiselta kuulosti – ja nimenomaan loppua kohti huonontuen mielestäni. Kitaristi KzR oli lopussa vielä aloittelemassa yhtä biisiä, mutta soittoaikansa oli jo mennyt umpeen, joten tyhjäksi lupaukseksi se sitten jäi. Tykkäsin kyllä, mutta vähän hämillään olen edelleenkin tästä bändin suosiosta.

Bölzer-1-2Bölzer

 

Taaken Hoestille pitää antaa tunnustusta, että juuri kukaan muu ei onnistu välittömästi saamaan aikaiseksi meikäläisessä näin kovaa vitutusta. Heti kun kaveri avaa turpansa ja alkaa kaakottaa, niin alkaa otsasuoni tykyttää. Tyyppi vetää täysillä ilman juurikaan nyansseja ja se on totta kai miksattu niin, että se varmasti porautuu kalloon ja vie huomion itse bändin soitolta. Yksikin kappale oli liikaa katsoa Taakea taas kerran, argh!

Taake-19Taake

 

Nargarothin näkemistä odotin kovasti bändin ristiriitaisen maineen vuoksi, vaikka musiikkiin en ollut tutustunut. Näinkin melodinen ja melankolinen meininki ei minua ole juurikaan black metalissa puhutellut, mutta Nargaroth teki sen niin alastomalla ja pelkistetyllä otteella, että olin hyvin pian myyty. Tämän bändi toteutti kahdella kitaralla, ilman bassoa. Helvetin rohkea ja samalla perusteltu ratkaisu. Kaiken kruunasi Ashin (aiemmin Kanwulf) tiukat ja riipivät vokaalit. Jos nyt jostain voi urputtaa, niin bändin jostain syystä sanelemasta kuvauskiellosta sekä rumpalin turhan erottuvasta triggeri-bassorummuista. Muutamaan otteeseen rumpali kikkaili basareiden kanssa niin, että muutaman oluenkin jälkeen hyvin pystyi kuulemaan, etteivät ne iskut nyt ihan kohdalleen aina menneet. Miksi elvistellä, jos ei ole mikään Hellhammer? No, sittenkään ei kyllä kannattaisi elvistellä… Joka tapauksessa, hieno keikka!

Nargaroth-2 Nargaroth…

 

Mgła oli minulle perjantain bändeistä ehdottomasti rakkain, mutta samalla oli toki asettanut heille jo ylittämättömät odotukset eikä Nargarothin ja muiden hyvät setit ainakaan helpottaneet tilannetta. Sitten kun soitto alkoi ja verhotut huppunaamat aivan kuin kaksi vuotta sitten BFOB III:ssa pönöttivät lavalla, en oikein tiennyt mitä ajatella. Myös miksaaja teki ”tihutöitään”: kun basso saatiin takaisin arsenaaliin edellisen bändin jälkeen, nyt sitä korostettiin liikaa kitaramelodioiden kustannuksella. Samalla työpäivän jälkeinen uupumus alkoi painaa toden teolla. Ei bändi huonolta missään tapauksessa kuulostanut, mutta ymmärsin heti, että parasta oli jättää leikki kesken ja kerätä voimia lauantaille. Tornihuhu kertoi etukäteen, että viimeinen kappale olisi joku todellinen erikoisuus. Kertokaa, oliko näin!??!?!

Mgla-3Mgla

 

 

 

Lauantai 15.11.

Baptismin 1998–2004 tuotantoon keskittynyt setti toimi mainiosti, ehkä paras näkemäni keikka heiltä. En niinkään tiedä, oliko se biisimateriaalin ansiota lopulta vai ei. Bändin helposti kuunneltava, helposti lähestyttävä black metal toimi näin aloituspaikalta mainiosti, vaikka kotona harvemmin eksyy kuunteluun. Keikan aikana muistan mietiskelleeni, että jos Wikipedian black metal -artikkelissa pitäisi olla ääninäyte joltain modernilta black metal -bändiltä, se voisi ihan hyvin olla Baptism. Biiseissä on vaihtelevasti ja tasapuolisesti eri elementtejä. Tasapaksua, enimmäkseen hyvässä mielessä. Lavalla ei juuri mitään tapahtunut, mutta eipä elämöinti ole bändin tyyliin koskaan tainnut kuuluakaan.

Pabtism-5Baptism

 

Black Witcheryltä odotin takuuvarmaa ja intensiivistä purkausta, joka on Suomessa jo muutaman kerran totuttu näkemään. Pitkään mukana ollut kitaristi Tregenda joutui jättämään taistelukentät viime vuonna, huhujen mukaan päihteiden saatua miehestä niskalenkin. Tuo iso kalju, joskin toki aina kaapuun pukeutunut mies ja ennen kaikkea suuret kourat saahamassa äärinopeita kitarakuvioita olivat osa BW:n habitusta. Nyt kun mäiske käynnistyi, niin jo ensimmäisen kappaleen aika selväksi, että suutariksi jäi tällä kertaa. Tregendan tuuraaja, myös Hellvetronissa soittava Alal’Xhaaszturin kitara oli silkkaa kohinaa. En tiedä, oliko vika miksauksessa, uudessa kitaristissa tai hänen laitteistossaan, mutta soitto oli kuuntelukelvotonta. Jos kitaravoittoisesta bändistä otetaan kitara pois, ei siitä paljon jää käteen. Eikä basisti-vokalisti Impurathkaan vaikuttanut läheskään niin fanaattiselta kuin aiemmin näkemilläni kerroilla. Ehkä havaitsi itsekin, että joku oli pahasti päin helvettiä. Saman luokan soundikatastrofi kuin aikoinaan Bal-Sagoth saman areenan lauteilla 2008. Ei näin.

Black Witchery-1Black Witchery

 

Pelkona oli tietysti tässä vaiheessa, että loppujenkin bändien soundi on mystisesti pilalla. Totta kai kyse on black metalista, jossa raaka ilmaisu ajaa hienostuneen soundin edelle. Silti, raakuus ei välity aivan pelkästä kohinasta kuitenkaan. Archgoat on ollut aina takuuvarma tapaus, ja nytkin se todisti pelot aiheettomiksi. Soundi oli julma, mutta se palveli tätä primitiivistä myllytystä täydellisesti. Välissä maukkaat hidastelut ja välillä hakattiin ilmat pihalle. Ja se kruunu tietysti edelleen ihmetyttävä Lord Angelslayerin demoninen korina. Worship.

Archgoat-3Archgoat

 

Countess se vaan jaksaa vielä 20 vuoden jälkeenkin, vaikka varsinaista suurempaa tunnustusta ei ole ikinä saanutkaan osakseen. Osa pitää naurettavana, osa arvostaa sitkeää vuodesta toiseen puurtamista. Archgoatin turpasaunan jälkeen Countessin käppäiseen menoon oli vähän hankalaa sopeutua. Syntikkavetoinen black metal ei todellakaan kuvaa tätä menoa kunnolla. Enemmänkin touhu oli kuin lukiolaisten black metal -projekti soittamassa Deep Purplea. Ei mitään nopeaa tykittelyä, vaan vanhaa heavyäkin oli paljon mukana, niemenomaan erittäin käppäistä sellaista. Vähän julma luonnehdinta, sillä siihen nähden soittelua oli ihan hauska seurata ja välillä itsekseen hyväntahtoisesti vähän naureskella korneille kitarasooloille ja harmaantuneen päämies Orlokin jäykälle basson pompottelulle. Jollain kierolla tavalla viihdyttävää ja rentoa väliaikamusiikkia.

Countess-2Countess

 

One Tail, One Head soittelee edelleen kovasti livenä, vaikka uutta materiaalia ei ilmestynyt vuosikausiin. BFOB-tapahtumassa 2011 heidän suoraviivainen, jopa rockaava black metalinsa oli ihan mukiinmenevää. Niin nytkin, mutta bändi ei ole tavallaan mennyt millään tavoin eteenpäin sillä välin. Jätkien rokkikukkoilusta voi olla montaa mieltä, ja välillä mennään minustakin teennäisyyden puolelle pahasti. Ei todellakaan Norjan Nidrosian-skenen parhaita bändejä. Nyt olisi keikkojen sijaan paikka tehdä se oikea ensimmäinen albumi ja näyttää, onko tästä bändistä oikeasti yhtään mihinkään muuta kuin demoskenen ikuiseksi lupaukseksi.

One Tail, One Head-8One Tail, One Head

 

Morbosidadin kohdalla oli taas hieman pelkoa Black Witcheryn kohtalosta, mutta onneksi turhaan. Tiukalla latinoenergialla pommitettiin sitä black metalin eläimellisempää ilmaisua, joskin vaikkapa Archgoatiin tai BW:hen verrattuna minusta Morbosidadissa on minusta enemmän grindcore-vivahdetta. Ikään kuin hieman ketterämpi ja ei ihan niin raskaasti panssaroitu sotakone kuin vaikkapa mainitut. Molemmille on ydinsodassa kyllä oma paikkansa. Espanjan kieli ja sitä kautta erilainen rytmiikka vokaaleissa myös virkistää suhteessa moniin muihin kaahajabändeihin. Helvetin hyvä! Loppuvaiheilla Suomen bm-historiaa kovasti arvostava vokalisti Tomas Stench komensi oman rumpalinsa tilalle Sodomatic Slaughterin, jonka kera rykäistiin Beheritiltä Salomon’s Gate. Hieno ele ja spesiaalia herkkua, jota varmasti kaikki ymmärsivät arvostaa.

Morbosidad-5Morbosidad

 

Absun aikoihin alkoi taas olla jo takki tyhjänä vähistä yöunista ja seisoskelusta. Tulihan tuota toki useamman kappaleen verran taas kuitenkin ihmeteltyä, vaikka edelleenkään en näiden jenkkien aivoituksista oikeasti saanut kiinni. Black metalia ja thrashiä siellä oli joo, mutta jos haluan hyvää black thrashiä, niin Absu ei vieläkään hyppää läheskään ensimmäisenä mieleeni. Proscriptorin rumpusetti oli nyt tuotu aivan lavan edustalle, joten fanit saivat hyvät näköalat miehen näyttävään soittotyyliin. Uniikki bändi kyllä kieltämättä. Sääli, etten vaan oikein tajua.

Absu-8Absu

 

Teksti: Jaakko Marttila

Kuvat: Heikki Sikanen

Jalometalli 8.-9.8. 2014 Oulu-hallin seutu, Oulu

Uudessa ympäristössä, Oulu-hallin läheisyydessä järjestetty Jalometalli herätti heti aluksi kaikenlaisia ajatuksia järjestelyihin liittyen. Tällä hetkellä ei ole tietoa, onko nykyinen kaava muuta kuin poikkeus ennen kuin Club Teatrian uudet tilat Toppilassa saadaan aikaiseksi. Perjantain jälkeen oli aika selvää, ettei nykyisen järjestelyn toivoisi olevan pysyvä, tai edes kovin kauaa jatkuva. Kaikki kolme lavaa olivat nyt samalla aukiolla kentällä, mikä automaattisesti tarkoitti, että lavojen soitto ja soundcheckit kuuluivat välillä pahastikin toisten lavojen läheisyyteen. Ehkä kolmannen lavan poistaminen paletista saattaisi olla vaihtoehto, jos tältä pohjalta vielä jatketaan. Muuten alue vaikutti toimivalta anniskeluiden ja katettujen alueidensa puolesta.

yleisö

PERJANTAI

Logististen ongelmien vuoksi raportti aloitetaan suoraan Dark Angelistä, joka oli yksi kovimmista tärpeistä. Se ei ole thrash-bändeistä läheskään niitä helpoimpia lähestyä, ja livenäkin kesti hetken päästä mukaan brutaalin takomisen sykkeeseen. Kappaleiden flow ei ole välttämättä heidän vahvin osa-alueensa, mutta toisaalta tämä mahdollistaa sen helvetillisen riffikylvyn, josta bändi tunnetaan. Ja kova oli! Ron Rinehart oli kovassa tikissä, ja kunnon kiljaisujakin tuli muutama. Soundi ei ollut ehkä ihan tasapainossa, koska Gene Hoglanin sinänsä ansiokas pommitus dominoi mielestäni vähän liiaksikin. Basisti Mike Gonzalesin soittoa oli mukava seurata, mies kun veti välillä plektran kanssa ja välillä puolestaan plektrasta kiinni pitäen lopuilla kolmella sormellaan. Kiinnostava soittotekniikka, vaikka itse en kielisoittimien päälle edes varsinaisesti mitään tajua.

darkangel1

High On Fire on minulle edelleen ihmeellinen tapaus. Motörheadin ja doomin jonkinlainen siitos ei vaan tunnu yhdistävän näiden hyviä puolia yhteen, vaan tuloksena on jonkinlaista huonosti laulettua laiskaa rokkimetallia.

highonfire

Loudness ei ollut se tyypillisin Jalometalli-vieras, sillä tyyliltään 1981 perustettu japanilaissuuruus on ehkä enemmän 1970-luvun Scorpionsin tapaista varhaista heavy metalia kuin tätä death/thrash-kamaa, jota on totuttu kuulemaan. Kun osasi jo asennoitua, että mistään vakavasta ei ole kyse, Loudness olikin positiivinen ylläri! Vaikka japsien rokkikukkoilu välillä repeilytti, etenkin keskivaiheilla tulleen hassun slovarin aikana (”baby, I miss you”, blah blah), mukana oli myös timmiä riffittelyä. Loppua kohti vokalistin kapea ääniala hieman rupesi turruttamaan, mutta kyllä japsit olivat raikuvat aplodinsa ansainneet.

loudness

Dark Angelin ohella Sacred Reich oli verrattain tunnettuna kasari-thrash-aktina Jalometallille hyvä kaappaus. Silti kun pari biisiä oli kuullut, tulivat mieleeni kommentit ”b-luokan thrashistä”, mitä tämän bändin kohdalla usein kuulee. Hyvää peruskamaa kyllä, ei siinä mitään. Lopussa tullut War Pigs –cover tuntui hieman tarpeettomalta yleisön huudatukselta.

sacred

King Diamond, mitä tähän voi enää sanoa! Vaikka näin bändin vasta Tuskassa, niin voi helvetti tämä oli paljon parempi kuin tuolloin, liian valoisissa olosuhteissa. Oulun ilta ehti sopivasti aavistuksen tummua keikan aikana. Nyt Kingin teatteri pääsi oikeuksiinsa edes vähän siihen suuntaan, miltä sen pitäisikin näyttää.

king2

Setissä oli onneksi pieniä muutoksia, ainakin Voodoo oli vaihdettu The Puppet Masteriin ja mukana oli myös jonkinlainen medley, jossa oli mukana ainakin Tea ja Digging Graves. Show-puolella uutuutena oli loppupuolella isoäidin poltto, johon olisi ehkä kaivannut pyrotekniikkaa, mutta tämä oli pienenpieni valituksenaihe. Lopussa Black Horsemen tuttuun tapaan kruunasi illan. Ei voi paremmin enää keikkaa lopettaa.

king1

Kingin jälkeen ei enää mikään juuri tuntunut miltään, mutta olihan se annettava Kuolemanlaaksolle mahdollisuus. Ihan pontevaa murskaamista, mutta edelleenkään en itse biiseistä löydä ihan tarpeeksi syvyyttä jäädäkseni koukkuun. Lavalla basistin naurettavan pitkä pötkytukka ryösti kaiken huomion. Alussa kaveri nähdäkseni ruoski vokalisti Kotamäkeä poskeen ja myöhemmin sai kuontalonsa jumiin soittimeensa. Väkisin tukka pois bändikavereiden toimesta heti bäkkärillä keikan jälkeen?

klaakso

Pienimmän lavan Dreamtalen power metal on kaikelle mittapuulla minusta naurettavaa tavaraa, mutta tämä genre on sen verran katveessa nykyään, että jollain tavalla se kuulosti ihan raikkaalta. Tuplabasarien laukka ja konsolipeliklassikot mieleen tuova koskettimien pimputus saivat hymyn korviin, mutta ei toki mielenterveyteni tätä kovin montaa biisiä kestänyt. Kyllä power metal on lopulta tällainen ”necessary evil” metallimusiikissa.

 

LAUANTAI

Toisena päivänä säiden herra teki ne tepposet, jotka se perjantaina jätti tekemättä ennusteista huolimatta. Vettä rupesikin tulemaan aika jatkuvalla syötöllä jonkin verran sen jälkeen, kun Jalometalli avasi ovensa. Onneksi kentällä oli katettua aluetta mukavasti anniskelualueen lisäksi niille, jotka eivät olleet kunnolla varustautuneet. Itsekin kuuluin heikäläisiin, enkä suostunut perjantain paisteen jälkeen uskomaan, että oikeasti voisi sataa niin paljon. Riittävästä suojasta järjestäjille pisteet kotiin.

Behexen veti pikkulavalla ihan pätevän setin olosuhteisiin nähden. Ihan kuin alueen soundipolitiikka olisi hieman perjantaista jopa järkevöitynyt, ja Suomen arvostetuimpiin kuuluvan black metal -aktin sahauksesta otti ihan kohtuudella selvää. Melodinen ”Suomi-soundi” ei kuitenkaan edelleenkään meikäläiseen pure ihan täysillä, mutta pystyin arvostamaan silti laadukasta osaamista vesisateen yltyessä pikku hiljaa. Bändin vähäeleisyys on tietoinen ratkaisu, joka kuitenkin kaljan kyllästämillä festareilla ei ehkä saa aikaan samanlaista rituaalimaista meininkiä kuin pimeillä sisälavoilla. Joka tapauksessa hyvin pärjäsivät pikkulavalla.

behexen

Uncle Acid and The Deadbeats oli minusta vähän väärässä tapahtumassa, sillä niin rockaavasta tavarasta on kuitenkin kyse. En ole puritaani, mutta kaipaisin silti oikeaa raskautta riffeihin, vaikka retrohenkisestä kamasta onkin kyse. Turhan hipster tiivistettynä. Livenä laulu ei kuulostanut aivan niin hassun naismaiselta kuin levyillään, ja se oli ihan ok. Bändi itse soitti vähän haluttoman oloisena, eikä sateen takia melko autio lavanedusta auttanut kauheasti asiaa.

uncle

Kiinnostava saksalainen Mantar jäi logistisista syistä näkemättä tällä kertaa, vaan onneksi ainakin eteläisen Suomen porukoilla tulee marraskuussa mahdollisuus nähdä heidät omilla klubikeikoillaan. Samael nähtynä jo muistaakseni kolmatta kertaa, ja edelleen rumpalin paikalla heilunut Xy näyttäytyy minulle jonkinlaisena ”huijarina”, joka ei jaksa soittaa oikeita rumpuja. Juuri tämähän on totta kai se bändin nykyinkarnaation suola, mutta en tunnu pääsevän siitä liveolosuhteissa yli. Livenä myös Vorph on itse asiassa yllättävänkin mitätön vokalisti. Mies kaipaisi kipeästi tulitukea esim. bändikavereiltaan. Samael on edelleen levyltä kuunneltuna paljon parempaa.

samael

Kvelertakista sanon vain sen, että jos jonkun mielestä tuollainen surkealla rääkymisellä vedetty viittä vaille radio rock -sekunda kuuluu Jalometalliin, niin menkää hoitoon. Olihan siellä yllättävän paljon tykkääjiä ja kova meno päällä, mutta tämä vain lisäsi omaa epäuskoani. Jokaiselle jotain ilmeisesti… olutta minulle, kiitos.

Deliverance on saanut jonkun verran mainintoja ympäri nettiä muiden uusien ”käppähevibändien” yhteydessä. Nyt sateesta johtuen katsojia ei juurikaan ollut, mutta pakkohan se on bändin vetää totta kai. Kliseinen heavy metal on vähän sellainen juttu, että tuoreutta on hankala saada mukaan. Deliverancen kohdalla moderni elementti kuitenkin oli mukana, mutta se oli ikävä kyllä muutamat örähdykset siellä täällä puhtaiden seassa. Ja se ei todellakaan toimi, ei sitten pätkääkään.

Testament on jo niin rutiinilla pelaava kiertuetykki, että heidän show’staan on oikeastaan vaikea sanoa yhtään mitään uutta. Viime vuosina totta kai hyvän vastaanoton saaneiden uusien levyjen materiaalin roolia on lisätty klassikkojen kustannuksella, mutta tämä kielii terveestä itsetunnosta mielestäni, vaikka muutama fani toki aina pettyy, kun joku ”pakollinen” jää soittamatta. Timantti soundi ja Chuck Billyn edelleen käsittämättömän uniikki raspinen ääni. Ei liikuttanut millään tavalla, mutta toki ammattilaisten hyvin toteutettua jälkeä on tavallaan ilo seurata. Ilahduttavan moni haistatti pitkät sateelle ja painui lähemmäs lavaa kastuen totaalisesti. Chuck Billy intoutui jossain vaiheessa hauskasti lietsomaan ”Helsinkiä” parempaan meininkiin. Sattuuhan sitä.

testament

testamentTriptykonin aloittaessa päätin itsekin jättää sadekatoksen taakseni. En vain suostunut nihkeilemään, vaan antauduin mustuudelle täysin ja kastuin luonnollisesti aivan läpimäräksi. Vesiletin kanssa tukan vatkaaminen on hauskaa, mutta kosteuden takia useamman kerran maahan tippuneet korvatulpat ja kerran tipahtaneet silmälasit toivat mukaan jännitystä, jota en ehkä olisi kaivannut. Vahinkoja ei onneksi tullut, ja keikkakin oli olosuhteisiin nähden parhautta.

triptykon2

Liikkeelle lähdettiin uusimman Melana Chasmata -albumin järkäleellä Black Snow. Thrashereille ei tarjoiltu kuin Circle of the Tyrants, ja muuten mentiin lähinnä hitaiden riffien murskatessa. Soundi oli painava, mielestäni oikeastaan täydellinen. Uudelta levyltä tuli lisäksi vielä Altar of Deceit ja black metal -intoilijoiden mieltä varmaan lämmitti Hellhammerin Messiah. Loppuun vielä monoliittinen musta messu The Prolonging, huh huh. Tästä ei enää raskaammaksi pääse. Etukäteen ainoastaan tunnin mittainen setti tuntui suorastaan rikolliselta ratkaisulta, mutta loppupeleissä olikin ehkä ihan hyvä, että sateen pieksemä yleisö päästettiin vähän vähemmällä. Vaikka olisihan tuota helposti kuunnellut vielä toisenkin tunnin. Toivottavasti Tom G. Warrior jaksaa vielä jatkaa uraansa, niin hieno se edelleen on. Worship!

triptykon

Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Timo Hanhirova