Kategoria: Raportit

Tuska 2016

Cattle Decapitation kaukaa San Diegosta pisti heti perjantain alkajaisiksi jauhot hyvin suuhun. Vaikka materiaali ei ollut tuttua, äkkiväärään death/grindiin pääsi aika mukavasti heti sisään, vaikka biisit heillä ovatkin kaikkea muuta kuin ennalta-arvattavaa settiä. Erityisesti vaikutuksen teki vokalisti Travis Ryan, jonka skaala kattaa aika hyvin äärimmäisen metallin eri sävyt. Ja juuri tällaisessa poukkoilevassa musiikissa sitä skaalaa voi käyttää melko vapaasti ilman, että tulee teennäinen fiilis. Olin melkoisen vaikuttunut miehen saadessa jopa pig squealinsä kuulostamaan hieman melodiselta, samoin kuin muidenkin korinoidensa eri variaatiot. Todellinen maestro! Muutenkin tiukkaa soittoa, mitä nyt rumpali painoi turhan paljon tuplabasarit rätisten niin nopeasti kuin pystyy. Helvetin kova aloitus!

Sisälavalla Whorionin sinfoninen death metal jauhoi tylsissä merkeissä. En tiedä, aiheuttiko sisälavan kumea soundi tämän vaikutelman, mutta kahdesta kitarasta ja koskettimista huolimatta tuntui kuin helsinkiläiset olisivat soittaneet yhtä ja samaa biisiä alusta loppuun.

Swallow the Sunilta oli Tuskassa tarjolla mukavan erikoislaatuinen mälli, eli kolmena päivänä kolme settiä, jotka koostuvat Songs from the North -triplalevyn matskusta. Vielä 10 vuotta sitten seurasin bändin tekemisiä aidolla mielenkiinnolla, mutta nyt kun päälavalla bändi soitti ensimmäistä osiota uutukaisestaan, tajusin kuinka kauas tämä juna kohdaltani on karannut. Hidastahan tämä on, mutta ei missään nimessä painavaa, musertavaa ja muutenkaan sellaista, mitä hitaassa metallissa arvostan. Vähän kuin melodista örinämetallia hidastettuna. Erikoisuutena lavalla oli koko ajan toinen vokalisti, ilmeisesti levylläkin mukana ollut Jaani Peuhu, tarjoamassa taustatukea Mikko Kotamäelle.

DSC04355Kaukaa Libanonista tuleva Blaakyum haiskahti etukäteen taas yhdeltä pelkästään eksotiikan vuoksi Suomeen tuodulta bändiltä. Toki tämä jossain määrin oli tottakin, mutta toisaalta bändin etno/kebab-/groove/thrash-sekoitus oli myös hämmentävän kiinnostava juttu. Ylimääräiset perkussiot alkoivat jossain vaiheessa jo vähän rasittaa siellä kaiken muun soitannan seassa, mutta vokalisti oli kykenevä karjumaan ja välillä tuomaan mukaan oman kulttuurialueensa mukaisia melodioita. No joo, riffipuolella oli vähän käppäinen Sepulture/Pantera-tyyppinen asetelma, mutta muiden vaikutteiden rikastamana tämä ei haitannut. Auta armias, jos joku suomalainen bändi tekisi biisin nimeltä Religion of Peace ja spiikkaisi lavalla islamista – ai niin, Sotajumalahan jo teki niin Steelfestissä viime kesänä ja sai jotain itkua ja porua osakseen, heh. Yllättävän hyvä oli!

DSC04383Cain’s Offering ei ollut ihan omalla mukavuusalueella, itse asiassa kaukana siitä, mutta pitihän sitä vähän aikaa ihmetellä. En muistanutkaan, että Timo Kotipelto laulaa tässä bändissä. Näytön kautta lähikuvaa seuratessa näytti siltä, että Timon laulaessa naama punaisena ohimolta paukahtaa kohta suoni. No joo, olihan siinä jo jännitystä kerrakseen. Seuraava bändi.

DSC04388Mantarin kahden miehen meluinen sludge/stoner oli hyvä oppitunti siitä, miten käppäisillä lähtökohdilla voi saada aikaan kovan luokan esityksen. Riffeissään miltei sairaalloisen laiha Hanno ei todellakaan tee mitään ihmeitä, vaan raapii helvetinmoista groovaavaa räminää, jota rumpali Erinc takoo eteenpäin. Ei tällä varsinaisesti pitkälle pötkittäisi, mutta kun juttu esitetään adhd-tyyppisellä asenteella kaikkensa antaen, tulos olikin yksi päivän parhaista keikoista. Tämä olisi vieläkin kovempi jossain pienellä klubilla, mutta sisälava tarjosi silti mukavat puitteet. Yleisössä oli sekä moshpit että tanssivia ihmisiä, eli selvästi sakemannit pääsivät johonkin rockmusiikin salattuun ytimeen. Ehkä tätä on levyltäkin joskus pakko kokeilla.

DSC04484 DSC04433Kvelertakin suosiota ihmettelin taas kerran monttu auki. Onnellisen kuuloista räkärockia aivan uskomattomana tasapaksulla ja huonolla laulajalla. Ei vaan pysty käsittämään.

Behemothin keikkaan oli todella vaikea suhtautua, ikään kuin aivopuoliskot olisivat käyneet vapaapainiottelua koko ajan. Keikka oli oikeastaan aika hyvä ja lavalla tapahtui kaikenlaista: Nergal vaihteli asusteita, käveli kuumeisesti ympäri lavaa; oli savua, tulta ja jotain helvetin silppusadettakin. Toisaalta, muistelin 2008 Tuskan keikkaa, jolloin meininki oli vielä ”nahkamekko-death metal”. Nykyinen Behemoth – The Satanist -levynsä kera, joka soitettiin nyt kokonaisuudessaan – on taas enempi black metaliksi stailattua black/death-juttua huppuineen. Nergal hehkutti lopulla yleisölle, kuinka he eivät ole koskaan tehneet taiteellisia kompromisseja. Whatever, mutta tällainen uusiksi itsensä brändäilykään ei kyllä kovin taiteellisesti määrätietoiselta vaikuta. The Satanist ei ollut parin kuuntelukerran jälkeen ollenkaan hullumpi levy, mutta nyt livenä en oikein saanut otetta. Nahkamekkoaikakauden kama oli kuitenkin jotenkin intensiivisempää lopulta, mutta ei sitäkään nykyään ehkä enää jaksaisi. Kuten sanottua, ei oikein osaa päättää, mitä mieltä tästä oikein osaisi olla.

DSC04604 DSC04591


LAUANTAI

With the Dead oli heti kärkeen ehkä se kiinnostavin doom-tapaus Tuskassa. Kuten arvata saattaa, genre itsessään sekä aikainen soittoajankohta eivät ihan kauheasti porukkaa onnistuneet paikalle tuomaan. Mielestäni bändin paikka olisi ehdottomasti kuulunut olla sisälavan puolella, jossa ilmapiiri olisi voinut olla intensiivisempi. Electric Wizardin klassisen kokoonpanon basistina häärinyt Tim Bagshaw kitaristinaan bändiltä oli lupa odottaa julmaa matalien taajuuksien armottomasti moukaroivaa riffivyöryä. Juuri tätä keikka tavallaan tarjosikin, mutta telttalavan tekniikka tai miksaus ei vaan saanut aikaan ihan tarpeeksi lujaa pörinää – tai sitten melurajat eivät sallineet, kukapa näistä tietää. Ei tuntunut rintakehässä, mutta oli silti ihan ok. Vähäeleinen bändi ei kommunikoinut yleisön kanssa juurikaan, mutta Lee Dorrian on kyllä edelleen karismaattinen kaveri ja Cathedralin tavaramerkiksi muodostunut sävykäs karjunta toimi tässä hyvin, vaikka Cathedral jättikin minut aikoinaan kylmäksi. Toki biiseistä tulee välillä mieleen Electric Wizard turhan paljon, sitä ei voi kiistää, mutta raskaita riffejä sekä toivoin että sain. Hieman väärässä paikassa väärään aikaan, mutta kyllä tällä hyvin lähti päivä käyntiin.

3B8B2876
Kotimaan Circle tunnetaan kaikkea muuta kuin metallibändinä, mutta kyllähän heidän taiteellisen sekoilun piiriin myös raskaampi ilmaisu on aina jollain tasolla kuulunut. Bändi aloitti leijumalla raskaiden säröjen ja hippirockin välimaastossa ja kävi läpi melkoisen määrän kaikenlaisia vaikutteita. Vokaaleissa herrojen Rättö ja Lehtisalo vuorottelu oli kiinnostava juttu, mutta spontaanilta kuulostaneet kärinät, kiekumiset ynnä muut lopulta ärsyttivät. Tyylilajien välillä poukkoilu toisaalta tuntui sen verran rasittavalta ja hektiseltä, etten kovin kauaa jaksanut keikkaa seurata, vaikka Circlen 25-vuotista uraa rockmusiikin edelläkävijänä arvostankin.

3B8B2901
Tsjuder on uuden tulemisensa myötä jaksanut kiertää lavoja kiitettävästi ja on tehnyt pari levyäkin. Selvästi se norjalaisen black metalin kiintiöbändi tämän vuoden Tuskassa. Vaikka lähtökohtaisesti voi aina ajatella, että kyseessä on b-luokan bändi maansa laajasta tarjonnasta, niin jumalauta nyt toimi taas erittäin kovaa. Celtic Frost -tyyppisestä ankarasta ryöminnästä blastbeat-tulitukseen mentiin hyvän tyylitajun kera. Raakaa ja alkuvoimaista vitun black metalia. Vaikka jätkiä oli lavalla vain kolme, niin ei voi sanoa, että olisi ollut huono livekarisma tai lava tuntunut tyhjältä. Arvostan kyllä myös hyvin rakennettua show’ta, mutta nyt vaan mielestäni perusasioilla pelannut Tsjuder hakkasi vaikkapa edellisenä päivänä soittaneen Behemothin aivan 666–0, ja monet muutkin siinä sivussa.

Obscura päälavalla tuntui vähän oudolta ratkaisulta, ja sitä se oli käytännössäkin. Aivan liian iso lava tekniselle death metalille, jonka ympärille ei oltu rakennettu sen kummempaa show’ta. Saksalaisten kikkailevaa, sisäänpäin kääntynyttä hierontaa oli miltei kiusallista seurata ja ympärilläni yleisökin tuntui juttelevan keskenään jostain ihan muista asioista kuin Obscuran kimuranteista riffeistä. Väärässä paikassa väärään aikaan. Eikä kyllä bändikään edusta kyseisen koulukunnan eliittiä missään tapauksessa, joten aika nopeasti alkoi haukotuttaa.

3B8B2948
Lord Vicarin keikkaa auttoi paljon se, että areena oli sisälavalla. Tämäkin bändin olisi ollut aivan orpo muilla lavoilla. Reippaasti iloisin asia tässä keikassa oli nähdä pitkästä aikaa Sami Hynninen livenä basson varressa, toipuneena ja reippaana. Bändi itsessäänkin on minusta ihan hyvä, mutta onhan tämä omalla tavallaan jonkinlaista seesteistä hyvinvointidoomia enemmän kuin raskasta ja synkkää jyrää. Enkä ole Chrituksen vokaalien ylin ystävä myöskään. Silti nautittava keikka ja hyvä meininki!

3B8B2995
Anthraxin aikoihin alkoi olla taas tungosta päälavan edessä ja alkoi miltei ahdistaa. Asiaa ei auttanut yhtään, kun eräs inhokkibändeistäni alkoi soittaa. Varmaan kolmas kerta, kun yritin livesiedätyksen kautta päästä sisään tähän jenkkihevin legendaan, jota jotkut kai thrashin yhtenä kivijalkanakin pitävät. Muutama kohtalainen ralli ja sitten kammotus nimeltä Mad House oli lopulta liikaa. Kun ei, niin ei. Kovasti tuntui taas kelpaavan enemmistölle. Varmaan taas pakollisen välivuoden päästä uudelleen Tuskaan? Samoin Testament? Toivottavasti ei. Aika turha päivä verrattuna perjantaihin mielestäni, mutta sentään jotain.

3B8B3053


SUNNUNTAI

Myrkur on jakanut mielipiteitä mukavasti jo etukäteen puolesta ja vastaan. Naisen soolo-black metal -ilmiön hype oli yllättävän nopea ja tehokas. Myös mallintöitä tehnyt Amalie Bruun oli valkoiseen pukeutuneena lavalla luonnollinen huomionkohde muiden sessiojätkien soitellessa menemään hihattomissa huppareissaan (paitsi ehkä rumpali). Ensimmäinen mielikuva Myrkurin keikasta oli, että jos ”black metal” joskus jollain etäisellä tavalla joskus päätyy Euroviisuihin, se varmasti kuulostaa ja näyttää juuri tällaiselta. Tämä voi kuulostaa halveksivalta kommentilta, mutta kyllä keikka oli viihdyttävä mielestäni ja Amalien kaunista ääntä kuunteli mielellään. Hän myös soitti koskettimia sekä kitaraa ja keskittyi välillä pelkkään laulamiseen. Kappaleissa ei kyllä kauheasti sisältöä sinänsä ollut tarjolla, vaan eteerinen metalli leijui hyvin pitkälti juuri Amalien laulumelodioiden varassa. Rääkylaulukohdat olivat se väkinäinen elementti mielestäni. Hän räkäisi vain lyhkäisiä pätkiä runsaan kaiun kera ikään kuin varjellen varsinaista enkelinääntään. Harmittava ja väkinäinen kompromissi sinne black metalin suuntaan, sillä ei Myrkur sitä mielestäni todellakaan tarvitse – ainakaan musiikillisessa mielessä, markkinointi ja muu sitten erikseen. Lopussa tuli hieno Bathory-cover Song to Hall Up High. Mielenkiintoista nähdä, miten (ja jos) tämä juttu tästä lähtee tulevaisuudessa kehittymään.

3B8B31243B8B3115
Hatebreed on näitä harvoja vanhan liiton hardcore/metalcore-juttuja, joita pystyn kuuntelemaan. Varmasti monille tämä on miltei tai aivan sama juttu kuin vastenmielinen pomppuhevi ja muut Amerikan vastenmieliset trendit, mutta Hatebreed perustettiin jo 1993 ja ero on jo pelkästään sitä kautta merkittävä. Mukavaa turpaanvetoa taas kerran, mutta bändin flegmaattisuus lavalla jättää hieman kylmäksi. Verrattuna vaikkapa Biohazardin riehumiseen näiden kavereiden paikallaan jumittelu vokalistia lukuun ottamatta ei vaan ole omiaan innostamaan yleisöäkään. Minut tämä herätteli mukavasti Myrkurin eteerisestä tripistä takaisin Kalasataman asfalttihelvettiin.

3B8B32133B8B3217Naiset metallissa -teema jatkui Nervosan kohdalla reippaan brassithrashin merkeissä. Lavalla oli kova meininki päällä, mutta puoliväliä kohti aloin jo pahasti puutua käppäiseen perusriffittelyyn. Basisti-vokalisti Fernandan kimeähkö huuto oli aluksi eksoottinen, mutta yksiulotteisuudessaan se alkoi pian rasittaa. Sitten tapahtui jotain, taidettiin alkaa soittaa enemmän uudemman (toisen) albumin tavaraa, ja keikka muuttui yhtäkkiä paljon mielenkiintoisemmaksi. Ote siirtyi aavistuksen verran kohti death/thrash-komboa, joka yhdellä kitaralla murjoi astetta paremmin kuin kliinisempi rässi, johon alkukeikka mielestäni painottui. En voi sanoa, että musiikki olisi varsinaisesti vakuuttanut, mutta hyvä show oli ja kehityskelpoinen bändi.

3B8B3250Gojiran erikoisuudentavoittelu-death metal (post-dm, heh?) toimi yllättävän hyvin päälavalla. Oikeastaan juuri ne tunnelmalliset post-jutut tekivät enemmän vaikutuksen kuin se death metal -puoli, joka jäi vähän puolivillaiseksi läpsytykseksi. Minulle tuli vaikutelma siitä, ettei aggressiivinen materiaali enää ehkä ole se bändin juttu, mutta he silti haluavat edelleen olla vakavasti otettava tekijä genressä. Erään tauon kohdalla vokalisti jopa vitsaili, että rumpali on nykyään ”too old for this shit”. Silti jotain erilaista ja vaihtelua muihin bändeihin nähden. Virkistävä tapaus.

3B8B32923B8B3296Sisälavalla Swallow the Sun tuuttasi uutukaisen triplansa viimeistä cd:tä, jonka tiesinkin olevan lähellä sitä, mitä tässä bändissä joskus arvostin. Pimeys, komeat valot ja raskaampi ote vaikuttivat aivan eri bändiltä kuin perjantain leppoisa pimputteluhevi päälavalla. Kokonaisuudessaan bändi tuskin tällaiseksi enää muuttuu, vaikka kuinka toivoisi. No, kaverit taatusti itse tietävät, mitä haluavat tehdä, ja niin sen pitääkin olla. Hienon kuuloista laahausta sopivissa puitteissa ainakin tämän setin puitteissa. Tässä STS on minusta parhaimmillaan.

Sykistelyosasto jatkui teltalavalla, jossa myös Katatonia jakoi mietteeni. Ensinnäkin, nyyhkyttävien vokaaliensa puolesta bändi on nykyään mahtavassa livevedossa! Vasta tänä vuonna vahvuuteen liittynyt uusi kitaristi Roger Öjersson lauloi taustoja Jonas Renkselle todella vahvassa roolissa, ja välillä kuvioon tuli kolmantena vielä toinen kitaristi Anders Nyströmkin. Fiiliksiä puolestaan veivät muutamien kappaleiden jenkkihevityyppiset riffit, joita ei mielestäni mitenkään voi eikä saa sotkea melankoliseen musiikkiin. Vaikka joissakin jutuissa riitti nieleskelemistä, niin loppuun asti tämän jaksoi helposti katsoa. Lopetin Katatonian aktiivisen seuraamisen jo yli 10 vuotta sitten, mutta kyllä bändissä on edelleen jotain magiaa. Miasman osalta Tuska oli tältä erää paketissa.

Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Timo Hanhirova

Nummirock 2016

Nummirockin juhannus potkaistiin käyntiin tänä vuonna jo keskiviikkona muutaman cover-bändin voimalla. 80-luvun coverbändi 80’s Metal Night soitteli pokkana Manowarin Return of the Warlordin, joka on julkaistu 1996. Ja tämäkin ärsyttävästi judaspriestmäisesti naukuen. No joo, sentään Forever One tarjoili maukkaan kattauksen koko Sentencedin uralta. Jopa North from Hereltä tuli pari biisiä. Nyt kun tapahtuma teki kaikkien aikojen kävijäennätyksensä, niin voisin kuvitella neljän päivän kaavan jatkuvan. Porukkaa oli ainakin todella hyvin jo paikalla! Toivottavasti vain talkooväkeä ja resursseja moiseen piisaa.

Torstai

Torstaina päästiin jo ”oikeisiin bändeihin”. Mörbid Vomit haistatti paskat iltapäivän sateille, mistä Turmion kätilöt jatkoi diskometallihumpallaan. Parissa kappaleessa kävi vierailemassa nykyinen Ensiferumin ja entinen Turisaksen hanuristi Netta Skog. Aurinko paistoi, ja se olikin tärkeintä. Kyllähän kumpaakin toki ihan mielellään seurasi, mutta ei voi sanoa, että olisi varsinaisesti kiinnostanut.

nummi2016-2071nummi2016-1973nummi2016-1728

nummi2016-1741Fleshgod Apocalypse oli yksi Nummirockin kiinnostavimpia juttuja. Tapahtuman aikaan tuli Facebookissa virheellisesti kerrottua, että italialaiset olisivat olleet ensi kertaa Suomessa. Ehtivät käydä Finnish Metal Expo -tapahtumassa jo 2012, joten toista kertaa täälläpäin. Bändi yrittää selvästi vähän samaa kuin Cradle of Filth aikoinaan black metalin saralla, eli naittaa pääosin taustanauhoilta tulevat sinfoniset jutut äärimetalliinsa. Jopa samantyyppinen naislaulaja oli lavalla esiintymässä kuin aikoinaan Sarah oli Filthin riveissä. Bändin onttous tuli esiin kohdissa, joissa sinfonioita ei kuultu, aika puolivillaista riffittelyä. Mutta kyllä show silti viihdytti miltei loppuun asti omalla hieman väkinäisellä tavallaan.

nummi2016-2393

Stratovariuksen kohdalla riitti, kun sai kaverien kanssa pienessä sievässä hoilata ihan päin helvettiä Timo Kotipellon kanssa kilpaa ”hunting high and low”. Liian iloista, liian hapokasta, ei kyennyt enempää seuraamaan. Wolfheart oli vuorossa viimeisenä, ja eihän se ihan niin väritöntä ja keskinkertaista ollut kuin olin ajatellut etukäteen. Hieman väkinäistä tuollainen ”rankka melankolia” ehkä tavallaan on, mutta illan viimeikseksi bändiksi toimi lopulta ihan hyvin. Jos en väärin muista, niin siellä oli jotain pyrojakin lavalla?

Perjantai

Iltapäivän saunaretkeltä tuli ehdittyä takaisin Dragonforcen riemukasta tiluuttelua seuraamaan. Tämän kuulemma pitäisi olla todellinen hyvän mielen yhtye, mutta yllättäen kavereilta ei minusta ihan täydellistä työmoraalia löytynytkään. Osalta kavereista irtosi yllättävän naljailevia ilmeistä yleisön laidalla oleville katsojille, jotka eivät erityisesti jaksaneet osallistua. Sentään piti turpansa kiinni asiasta, mutta aika perseestä mielestäni.

Dark Tranquillity vaikutti huomattavasti enemmän hyvän mielen bändiltä. Stannella oli hymy korvissa asti niin, että miltei pahaa teki. Bändin emoisaa musiikkia ei tosin jaksa kuunnella edes läpällä, yksikin kappale meinasi tappaa tylsyyteen.

nummi2016-2650 nummi2016-2534

Paluuta on Ajattaran ohella tekemässä myös Mustan kuun lapset, joka oli eräs niistä, jotka yllättivät minut positiivisesti. Bändistä jäi aikoinaan vuosituhannen vaihteessa minulle ehkä jotenkin väärä kuva, mutta nykyajassa tällainen hieman blackin sukuinen, aavistuksen rokkaava ”dark metal” kuulosti yllättävän tuoreelta ja elinvoimaiselta. Erittäin hyvä livebändi, pitäisi ehdottomasti yrittää tutustua tarkemmin.

nummi2016-2981  nummi2016-2839nummi2016-2771Mardukin paluu Nummijärven maisemiin 10 vuoden jälkeen ei mennyt ihan täysin putkeen, sillä Morganin kitaraa ei meinattu saada kuuluviin koko keikan aikana. Rumpujen jyly ja basso dominoivat kovasti, mutta ei keikka silti pannukakku ollut. Hitaammat kappaleet nappasivat otteeseensa, jolloin soitosta sai paremmin selvää. Erityisesti jäi mieleen To the Death’s Head True, jota en muista livenä aiemmin kuulleeni. Eeppistä mahtavuutta! Kaahausbiiseistä aiemmin tusinakamana pitämäni Azrael puolestaan yllättäen vakuutti. Ei ikimuistoinen keikka todellakaan, itse asiassa aika huono, mutta Marduk pelasti sen mitä pelastettavissa oli.

nummi2016-3069 nummi2016-3130 nummi2016-3120

Klassikkolevyjen soitto kiertueilla on jo vähän laimea juttu, mutta nimenomaan festivaalilla ajatus kovan levyn kuulemisesta kokonaan ei kuulosta sysipaskalta. Mayhemin tapauksessa se levy, De Mysteriis Dom. Sathanas, on ehkä maailman synkin levy (alun perin tuohon kuuluu tuo piste, vaikka sekään ei nimestä ehkä oikeaoppista latinaa vielä tee, heh).  Ja kun bändi oli vielä aika hyvässä vedossa, niin mikä ettei! Itse biisien lisäksi niiden väliin oli tehty huolella uudet introt ja Attilan kosminen lavameininki nappasi otteeseensa. Paras Mayhem-keikka, jonka olen nähnyt. Paketti oli sopivan kompakti, draaman kaari oli käsin kosketeltavissa. Bändi toki tällä tavoin väheksyy uudempaa tuotantoaan ja alentuu nostalgia-aktiksi, mutta show oli joka tapauksessa mukava kruunu juhannusaatolle!

nummi2016-3374 nummi2016-3210 nummi2016-3439 nummi2016-3473

Ajattaran paluun kohdalla oli pakko kirjoitella raporttia jo tuoreeltaan Facebookiin, mikä tuossa vaiheessa oli melkoisen haasteellista backstagen sulkeutumisen sekä humalankin vuoksi. Kun homma oli paketissa, se oli sitä myös Ajattaran keikan osalta.

nummi2016-3648 nummi2016-3643 nummi2016-3642Aherruksen jälkeen vielä hetkiseksi katsomaan pienimmälle lavalle yllättävän laadukasta Pantera-tribuuttia nimeltään Pantera Tribuutti ja vieläpä Pantera-fontilla kirjoitettuna, kuinkas muuten, haha. Rumpali jaksoi takoa Vinnie Paulin tuplabasarikikat tismalleen oikein, mistä pisteet kotiin. Joskaan ei tästä olisi erikseen tarvinnut siellä lavalla haloota minusta nostaa. Muutkin osa-alueet toimivat ja humalainen yleisö sekoili mukavasti. Kyllä näille laadukkaille cover-bändeille kannattaa antaa roolia festareilla, ilman muuta!

Lauantai

Lauantain bändit eivät olleet Miasman kannalta kovin kiinnostavia, mutta aluksi todettua taas kerran se, että tietyt bändit sopivat tiettyihin tilanteisiin. Rotten Soundin paukutus sopi erittäin hyvin herättelemään krapulaisia porukoita takaisin eloon. Lisää grind/gore/slam/brutal-juttuja festareiden iltapäiviin! Ei mitään käppäistä perusheviä. Ei ketään kiinnosta himmailla minkään rauhallisen jamittelun tahtiin, jos naama punottaa!

Juuri tätä paskempaa osastoa edusti Alfahannen käsittämätön huonous. Tässä bändissä täytyy olla oikeasti joku tosi nerokas juttu, koska en muista tähän hätään toista, joka olisi minussa saanut aikaan vastaavaa antipatiaa. Ruotsiksi laulaminen se ratkaiseva juttu ei ollut todellakaan. Ehkä vokalistin laiskasti naukuva tyyli yhdistettynä löysään soitantaan. Tätäkö on rock ’n’ roll!? Ei perkele. Keikan alussa rumpali repeilytti raivoamalla lavalla mm. potkimalla vesipulloja yleisöön ja sytyttämällä kaasupulloon säälittävän pienen liekin. En tiedä, keneen tämän piti tehdä vaikutus, mutta surkuhupaisan puolelle jäätiin.

A.R.G:n porometalli toimii, mutta tällä kertaa huomio kiinnittyi vokaalien vaisuuteen, muutenkin kuin vain miksauksessa. Bändin merkitys Suomen äärimetallimeiningissä on tajuton, mutta nykyisellään ihan pelkät riffit eivät ihan pure loppuun asti. Koko keikan tämän parissa kuitenkin viihtyi helposti, sillä sen verran menevää koillisurpojen kohkaus kuitenkin toki oli.

Päivän eksoottisin akti oli Austriasta asti Suomeen ajautunut, huvittavan niminen Thy Art Is Murder. Deathcore ei varmasti Miasman lukijoiden piirissä keskimäärin se genre numero uno, mutta tämä oli ehkä paras deathcore-bändi, jonka olen koskaan nähnyt. Väkinäiset breakdownit pois laskien musiikki oli jopa siedettävällä tasolla ja vokalisti tuli monta kertaa alas lavalta ottamaan kontaktia kohtuulliseen reippaaseen nuorisoon. Keikan lopussa kaveri jopa daivasi yleisöön ja todisti, että aussit eivät todellakaan tulleet Suomeen vain soittelemaan kenkiinsä tuijoitellen.

nummi2016-3954 nummi2016-3690

Tähän verattuna Triviumin juustoinen jenkkiemohevi paljon hetkauttanut, mikä nyt toki oli selvää jo etukäteen. Kun ei kiinnosta, niin ei, ja tuskin kovin montaa tämän tekstin lukijaakaan. Mokomaa katsoin ensimmäisen kappaleen verran, joka olikin aikoinaan bändiä seuranneena tuttu Minä olen. Kun tästä mentiin sitten heti pehmeämpään suuntaan, mielenkiinto napsahti saman tien off-asentoon.

Children of Bodomin setistä päälavalla tuli nähtyä vain ilotulitteet omaan leiriin, jossa oli totta kai se festarin kaikkein paras meininki.

nummi2016-4155 nummi2016-4139 nummi2016-4102On jo vähän klisee sanoa, ettei Nummeen tulla bändejä katsomaan vaan leirintään hengailemaan. Tänä vuonna tuli raahauduttua kuitenkin alueelle yllättävän monta kertaa, ja muutenkin kuin pelkästä velvollisuudentunteesta. Kolmaskymmenes Nummirock oli mielestäni musiikillisesti kiinnostavin moniin vuosiin. Järjestäjä- ja talkooporukoille kippis tästä hyvästä!

Teksti: Jaakko Marttila

nummi2016-3650

Sweden Rock 2016

Sweden-Rock-Festival mobil_0

Sweden Rock
Sölvesborg, Ruotsi 8.-11.6. 2016

On taas se hetki kesästä, kun perinteinen Sweden Rock Festival kutsuu puoleensa. Festivaali viettää tänä vuonna 25-vuotisjuhlia.

Tampere Metal Meeting 17.-18.6. 2016

Tampere Metal Meeting
Ratinanniemi, Tampere 17.-18.6. 2016

Kun festivaali järjestetään ensimmäistä kertaa, on tunnelmassa aina hieman varovaista tunnustelun makua. Tässä tapauksessa hämmästelevää ihmettelyä kyllä lievensi se tosiseikka, että samalla paikalla oli jo järjestetty muitakin tapahtumia, eli aivan tuntemattomaan pystymetsään ei tätä miitinkiä ollut kasattu.

Steelfest 20.-21.5.2016, Hyvinkää

Teksti: Jaakko Marttila + Seppo Rautio
Kuvat: Heikki Sikanen

Hyvinkäälle on vakiintunut eräs kesän ensimmäisistä, mutta samalla parhaista metallikekkereistä. Nyt sääkin helli oikein kunnolla, ja paisteeseen meinasi ennen tapahtuman alkua jo vähän ärsyyntyä. Yölläkään ei tullut kylmä, kuten monesti aiemmin on tupannut käymään.

Mobiilisovellus Yonoton – tai ”yanoton”, kuten kaveri heitti, haha – teki anniskelualueella asioimisesta mukavan joustavaa. Monikaan ei ehkä tapahtuman aikana ruvennut sovellusta luuriinsa asentamaan ja pankkikorttitietojaan siihen syöttämään, koska edelleen perinteinen jonotus tuntui piinaavan. Ei Steelfest ollenkaan pahimpia jonotustapahtumia ole, mutta soisin Yonotonin tai jonkun vastaavan todellakin olevan tapahtumien anniskelun tulevaisuutta. Hyvin pelitti mielestäni.

Seppo Rautio: Ruokapuolelta testasin Poppamiehen Tortilla Truckista ”venemallisen” kana-tacon, jossa oli mukavasti chiliä mutta täytteen koostumus hieman vetinen. American Grillin pulled pork taas oli erittäin herkullinen ja iso annos. Oluissa löytyi viimevuotiseen tapaan peruslagerin lisäksi tummaa tsekkiläistä ja vehnäolutta sekä ipaa ja apaa. Kun sääkin suosi, myös järjestelyjen puolesta festien kokonaisuus oli selkeästi onnistunut.

Sitten musiikkiin… Saturnian Mistin kohdalla ne pari Slipknot-tyyppistä lisäperkussiojamppaa lavalla vievät fiilikset heti kärkeen. En oikein pysty käsittelemään tällaista ratkaisua black metal -kontekstissa. Ihan samanlaiseksi kännispedeilyksi kuin alkuvuonna Tallinnassa meininki ei näyttänyt yltyvän, mutta ei tätä kauaa pystynyt seuraamaan ikävä kyllä. Suoraviivaista, rockaavaa meininkiä, mutta ei kyllä minun makuuni.

Steelfest Open Air 2016

 

White Death on tyyppiesimerkki melodisesta ja vauhdikkaasta suomalaisesta black metalista. Tämäkään ei ole ikinä ollut oikein minun juttuni, mutta ulkolavan hyvillä soundeilla bändistä jäi kuitenkin ihan neutraali fiilis. Lopussa Goatmoon-basisti ja soolobändistäänkin tuttu Stormheit kävi lainaamassa vokalistin talenttejaan.

Steelfest Open Air 2016

Tshekin Inferno jäi sisälavalla tekniikan uhriksi. Soundi oli jostain syystä melkoisen huono, vaikka ei se keikkaa ihan kokonaan pilannut. Sääli, koska Inferno on ihan kunnon tekijä ja ulkomailta asti raahattu Hyvinkäälle soittamaan ehkä huonoin keikka, mitä olen heiltä todistanut – todennäköisesti heistä itsestään riippumattomista syistä, vaikka eihän näistä toki koskaan tiedä. Persoonalliseen papinkaapumaiseen asuun pukeutunut vokalisti on löytänyt vähän järkevämmän tavan esiintyä kuin joskus aiemmin, jolloin kaveri heilui lavalla musta rätti naamallaan hieman Mgla-tyylisesti. Biiseissä on hieman monumentaalista nostetta, mutta myös vauhtia ja intensiteettiä sopivassa suhteessa. Sääli, että meni vähän hukkaan. Tälle bändille seuraavalla kerralla Suomessa joku kunnon soittoaika ja tekniikka kuntoon!

Steelfest Open Air 2016

Demonicalin ruotsi-dödöt kuulostivat ulkolavan jykevillä soundeilla ihan hyvältä, mutta ei tätä kyllä paria biisiä pidempään oikein jaksa. Ihan viihdyttävä festaribändi omalla hieman – jos nyt ilkeästi sanoisi – yhdentekevällä tavallaan. Retroilua sekä hyvässä että pahassa.

Seppo: Vokalistin meno oli silminnähden rennompaa muihin bändin jäseniin verrattuna. Kulmien kohottelu, virnuilu ja muu elehdintä muodosti leppoisan naapurinsetämäisen auran. Musiikki sinänsä oli perustoimivaa ruotsikuoloa, paikoitellen alleviivatun rokkaavalla tatsilla. Esimerkkinä tästä World Serpent -kipaleen muheva keskitempoisuus. Vähän sellainen keski-ikäinen farmariautofiilis toiminnasta kyllä välittyi. Eipä siinä, kyllähän se yleisökin usein on tällaisilla keikoilla jo melko keski-ikäpainotteista!

Steelfest Open Air 2016

Lathspell on aina jäänyt jotenkin vähän syrjään. Levyjä on tehty, mutta kauheasti ei ole haloota pidetty eikä livenäkään soiteltu. Näin periaatteessa bändi vetää yksiulotteista, melodista kaahausta, mutta se tekee sen jotenkin todella hyvin silti. Oman ”tylsyytensä” kautta Lathspell saa jotenkin mukavasti aikaan black metalin kannalta tärkeän tunnelman. Ei ehkä tule mieleen Suomen parhaina black metal -bändeinä, mutta mielestäni Hornan kanssa yhdessä reippaasti perjantaina parasta suomalaista osaamista. Soisin Lathspellille ehdottomasti enemmän huomiota ja keikkoja. Livehabituksen kruunasi tyylikkäästi kummankin kitaristin rengashaarniska.

Seppo: Hyvällä tavalla ysärifiilis välittyi Lathspellistä. Romuluista meininkiä, eikä mitenkään liian tarkkaan jonkin ala-alagenren kaavojen mukaan hiottu kokonaisuus. Itsekin kiinnitin huomiota siihen, että vaikka ainekset eivät olleet mitenkään maata mullistavia, biisirakenteet oli tehty jotenkin kiinnostaviksi sopivasti tunnelmallisempaa vellomista ja räväkämpää tykittelyä yhdistelemällä. Vokalistin rallienglanti-tyylinen lausuminen sopi menoon oikeastaan aika hyvin.

Steelfest Open Air 2016

Horna tosiaan joutui omasta mielestäni pistämään parastaan pärjätäkseen Lathspellille, mutta kova kokemus ja rutiini riittävät kyllä pitkälle. Nämä jampat todellakin tietävät mitä tekevät. Toisaalta, olihan tässä sellainen suorituksen maku hieman läsnä, vaikka laatua tarjottiinkin. Takuuvarma tapaus, joka ei petä.

Seppo: Hornan esitys oli tyly mutta jollakin tapaa myös iskelmällinen – siis ihan positiivisessa mielessä. Ehkä asiaan vaikutti biisien järjestys ja kesäillan vieno auringonpaiste. Ote oli ronskimmin rokkaava kuin viimeksi bändin nähdessäni. Nyt ei tarvittu huppuja, kaapuja, suitsukkeita tai muita härpäkkeitä. Settilistakin sisälsi runsaasti Piinan ja Vapise vapahtajan kaltaisia helposti tarttuvia louhintoja. Oikein hyvä!

Steelfest Open Air 2016

Goatmoonin kanssa olen aina enemmän keskittynyt seuraamaan yleisön reaktioita kuin itse bändiä, sillä näin iloluonteinen meininki ei vaan puhuttele. Eikä toisaalta äärimmäisen yksiulotteinen Blackgoatin kärinäkään. Pillipiiparihuilua ja akustista kitaraa tuli oikein kunnolla sen itse black metalin päälle, ja minulta kesti aika pitkään tajuta, että soitto itse asiassa tuli lavalta taustanauhojen sijaan. Laidassa, bändin vuohilakanoiden takana oli kuin olikin ihan oikea huilisti ja kolmas kitaristi. Kovasti lavalta taas lavalta tuuletettiin kainaloa, ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta yleisön puolella tätä meininkiä oli mielestäni vähemmän, vaikka nyt olikin sattumoisin Pekka Siitoimen syntymäpäivä. Aprikoin mielessäni, että onkohan Venäjän huono taloustilanne muun muassa vaikuttanut siihen, että rajan takaa tulleet aiempien vuosien vierailijat eivät päässeet poliittisia patoutumiaan purkamaan. Blackgoatin päällä ollut chainmail näytti tutulta, olisiko lainannut Lathspellin kavereilta? Liekö käynyt turhan tukalaksi, kun jossain vaiheessa keikkaa valokuva-aineiston perusteella otti pois päältään.

Seppo: Iloista ja tanssittavaa oli taas vuohikuun meno. Black metalia sekä kansanmusiikkia, punkkia ja hard rockia samassa röyhkeässä ja huvittavassa paketissa. Ne, jotka tykkäävät, näyttivät tälläkin keikalla tykkäävän. Huilu ja akustinen kitara toivat soundiin sävykästä lisämaustetta. Blackgoat olisi halunnut nähdä kansan riehuvan enemmänkin, koska kommentoi näkemäänsä biisien välissä: ”Väsyneinen moshpit ikinä, vittu”.

Steelfest Open Air 2016

Blasphemyä ovat suomalaiset päässeet viime vuosina ihmettelemään livenä usein. Tämä kerta oli poikkeuksellinen siinä, että nyt kavereita oli vain neljä. Basistin roolissa on totuttu näkemään V. Kusabs, joka nyt puuttui joukosta. Nelikielisen pariin oli nyt alennettu kitaristi Deatlörd ja kitarat jäivät nyt kokonaan Caller of the Stormsin lihaksikkaille hartioille. Muutenhan se olikin sitä ihtiään, mitä nyt soolojen kohdalla biiseistä hävisi pointti kokonaan rytmikitaran puuttuessa. Silti ihan ok ja Black Winds käskytti taas kerran väkevästi. Ei nyt ihan ”kaikki paskaksi!” -fiilistä tullut, mutta tarpeeksi hyvä.

Seppo: Nyt olikin sitten armotonta menoa. Itse en aikaisemmin ole bändiä livenä todistanut, ja kyllähän tämä vakuutti. Toisen kitaran kanssa soundi olisi tietysti ollut vielä tylympi mutta toimi näinkin. Hyvin hallittua kaaosta, black metalin yksi laita muotoiltuna ja esitettynä äärimmäisen tylysti. Energiavirta säilyi tehokkaana koko keikan eikä touhu tuntunut puuduttavalta.

Steelfest Open Air 2016

Kroda oli mielestäni paras kaikista näistä entisen itäblokin maista tulleista bändeistä, mitä Steelfestissä on ikinä ollut. Ei mitään teennäistä folk-ilottelua, kuten tuolta päin tulevilta bändeiltä on totuttu kuulemaan. Tämäkin toki sarjassamme niitä, joissa on yksi alkuperäisjäsen, mutta samapa se sille – helvetin hyvin ukrainalaisilta lähti. Melankolisen jylhä meininki koskettimineen onnistui illan pimetessä pääsemään kunnolla ihon alle, osittain varmasti siitä johtuen, ettei samantyylisiä bändejä ollut päivän aikana esiintynyt muita. Helvetti, suorastaan herkistyin.

Seppo: Blasphemyn jälkeen nämä ukrainalaiset kuulostivat aika tavalliselta ja turvalliselta musiikilta, perushumpalta. Toisaalta keikka parani loppua kohti, ja eeppisyyden yhdistäminen reippaaseen riffittelyyn ja slaavimelankoliaan alkoi purra tajuntaan. Bändi ei yrittänyt liikaa vaan touhu vaikutti sopivan maanläheiseltä. Aikaisempien kuulohavaintojeni pohjalta olin ajatellut, että Kroda on esimerkiksi Nokturnal Mortumiin verrattuna paljon heppoisampaa kamaa, mutta tämä keikka antoi syyn arvioida asiaa uudelleen.

Steelfest Open Air 2016

Sadistic Intentin diskografiaan on viime vuosina sentään tullut Reawakening Horrid Thoughts -ep lisää, mutta noin muutenhan mentiin niillä samoilla vanhoilla kuin aina. Aina kuitenkin toimii, niin tälläkin kertaa. Silkkaa death metal -ylivertaisuutta, joten ei voi valittaa todellakaan. Ei tästä oikein voi muuta sanoa.

Seppo: Hiton hyvä! Sopivasti thrashaava, ilkeästi pureva death metal roihusi pimenevässä illassa komeasti. Bändi selvästi piti yleisön reaktioista ja takoi biisit läpi antaumuksella. Sounditkin olivat todella onnistuneet.

Steelfest Open Air 2016

1349 on jäänyt mieleeni nimenomaan kaahausbändinä, ja sitä puolta todellakin kuultiin ihan kivasti. Frostin tiukka pommitus on toki omalla tavallaan puuduttavaa, mutta myös ihan siinä määrin, että siitä tulee tietynlainen siisti ambientmainen elementti riffien taustalle, kuten joku minulle osuvasti totesi illan mittaan. Myöhemmän tuotannon fiilistelevämpi osasto oli sekin toisaalta hyvin setissä edustettuna, eli ei blastbeat-tykitykseen päässyt mielestäni ihan liikaa turtumaan. Kiinnitin erikseen huomiota myös Ravnin vahvuuteen vokalistina. Kaverilta irtoaa monenlaista ilmaisua, mutta hän ei lypsä pajatsoa tyhjiin jollain tietyllä kärinällä, vaan maltillisesti kierrättää ääntään tilanteen mukaan.

Seppo: Tämä jäi itselleni etäiseksi. Vokalisti kieltämättä on hyvä ja rumputuli hurjaa, mutta biisimateriaali ei jotenkin nyt innostanut.

Steelfest Open Air 2016

 

 

LAUANTAI

Aikataulu oli Helsingissä yöpyvälle armoton – etenkin yhdistettynä edellisen päivän raportin koostamiseen – ja käytännössä vasta Ruotsin Diabolicalista tuli nähtyä tarpeeksi, eli muutaman biisin verran. Outo bändi kyllä, välillä ihan mukiinmenevää death/black-nostatusta ja heti perään modernin death/thrashin noloimpia riffien irvikuvia. Jäi vähän epäselväksi, mitä tämä bändi oikein tavoittelee.

Miasma-12-Steelfest Open Air 2016

Skyforger on koskaan näkemistäni folk-vaikutteisista bändeistä ehdottomasti parhaita. Etnisyys näkyy ja kuuluu, mutta sitä ei ihan koko aikaa ja väkisin yritetä tunkea kurkusta alas. Auringon paisteessa päälavalle tämä oli oiva valinta iltapäivän ratoksi. Puhtaissa hoilotuksissa mentiin välillä ärsyttävyydenkin puolelle, mutta kyllä Latvian veteraanit meikäläisen kunnioituksen lunastivat joka tapauksessa.

Miasma-13-Steelfest Open Air 2016

Sawhill Sacrifice on jäänyt mieleen lähinnä näistä hyvinkääläisistä uusista nimistä kaikkein värittömimpänä tapauksena. Nytkään en minkäänlaista tarttumapintaa löytänyt, vaikka suorastaan pinnistelin parin biisin verran. Jo luovutettuani kuulin toisen käden tietona, että loppuun oli säästelty Nokturnal Mortum -coveria sekä elävää paljasta pintaa. Kärsivällisyys olisi siis lopulta palkittu, heh, mutta nyt kävi näin.

Miasma-14-Steelfest Open Air 2016

Haudasta ryöstetty, 80-luvun paikallinen thrash-kyky Necromancer soitti tapahtumassa jo toista kertaa. 2013 yhtye soitti sisälavalla ensimmäistä kertaa tosi pitkää aikaan. Ei kai siinä muuta, mutta kun bändi ei sinänsä näytä aktivoituneen mitenkään muuten. Yleisökään ei ollut lähimainkaan niin täpinöissään kuin viimeksi. Aurinkoinen ulkolava oli muutenkin epäedullisempi ympäristö vähän ujoille setämiehille. Vanha kunnon thrash toi mukavaa vaihtelua tapahtuman antiin, mutta esimerkiksi vokalistin vajavaiset kyvyt toivat mieleen, että onko tässä nyt enää mitään mieltä. Jälkeenpäin tullut tieto kertookin, että se oli siinä – tämä oli viimeinen keikka tältä erää.

Impaled Nazarene ei tavallaan enää yllätä, mutta keikoista on yleensä aina jotain kerrottavaa riittänyt – ja niin nytkin. Todellista riemua herätti ensin kesken keikan tullut tieto Suomen 3–1 voitosta Venäjästä jääkiekossa. Tästä Mika Luttinen otti yleisön kera kaiken ilon irti ”Suomi!”-huudatusten kera, eikä se todellakaan väärin ole. Vähän epätodelliseksi tilanne meni Mikan toisessa spiikissä, jossa hän minuuttikaupalla sätti levykauppa ja -lafka Kvlt:ia, erityisesti Sami Tenetziä. Syyksi tälle riittivät, jos oikein ymmärsin, Tenetzin esittämät kommentit (missä ja milloin, en tiedä) IN:n logon huonosta esillepanosta jonkun albumin kannessa. Paasaus eskaloitui samaisen herran haistatteluun mainitun syyn lisäksi siksi, että hän ei ole oikeissa töissä ja että IN:n miehistö päivätöillään elättää hänen kaltaistensa ja ”maksaa hänen vitun elämän”. Aina voi saivarrella, oliko avautuminen perusteltu, epäasiallinen tai aiheellinen, mutta Impaled Nazarenen tyyliin kuuluu kyllä nimenomaan pitkävihaisuus, vittumaisuus ja tietty moukkamaisuus. Miasmakin sai tästä 2009 osansa ja ilmaista mainosaikaa Black Curse over Helsinki -tapahtumassa Helsingin Gloriassa, kun Mika keikan lopuksi totesi: ”Vaikka voisi Miasma Magazinen toimittajaa kuinka vituttaa, me olemme Impaled Nazarene, te ette”. Eräs kultaisimmista keikkamuistoistani Miasman raportoijana! Tämänkertainenkin keikka oli rautaa mielestäni jälleen kerran. Vanhoista rainoista Morbid Fate ja Goat Perversion lämmittivät konkarien mieliä, ja tasaisesti tykiteltiin menemään helmiä pitkin uraa aina viimeisimpään levyyn asti. Lemmyt, eli viskikolat lavalla Lemmyn kunniaksi ja yhteensä se klassinen tunti turpaan toimii aina.

Miasma-15-Steelfest Open Air 2016

Azaghalin kohdalla jäi mieleen erityisesti se, miten hyvin suomenkieliset vokaalit voi artikuloida, vaikka black metal -tyyliin laulutyyli on kärinä. Ehkä tästä johtuen englanninkieliset biisit olivat tylsempää antia, kun oli päässyt jotenkin sisään bändin äidinkieliseen antiin. Laadukasta suomalaista osaamista, edelleenkin hieman aliarvostettu bändi.

Miasma-16-Steelfest Open Air 2016

Denial of Godista periaatteessa tykkään ja odotin kovan luokan keikkaa, mutta toisaalta huomasin jotenkin turtuvani meininkiin melko varhain. Näin kyllä käynyt aiemminkin. Soitto pelaa ja melodiat uppoavat tajuntaan, mutta teatraalisuuteensa varjolla tanskalaiset toistavat samoja polkuja melko moneen kertaan. Toisto on tärkeä ase, mutta näinkin melodisessa materiaalissa menee hermot, ainakin näin livenä.

Miasma-17-Steelfest Open Air 2016

Ragnarokin vokalisti heitti jossain vaiheessa lakonisesti ”we’re Ragnarok and we’re here to play some norwegian black metal”. Ikään kuin kyse olisi jostain metallifestavaalin lakisääteisestä kiintiöstä, jota he ovat täyttämässä, heh. Eipä sillä, bändi on mielestäni selvästi parempaa päätä kakkosdivarin norjalaisista, joten kyllä se kiintiö tuli ihan ansiokkaasti täytettyä. Melko hyviä riffejä hyvällä työmoraalilla auringon laskiessa ja itsellä kylmä kalja kädessä. Hyvä festaribändi!

Miasma-18-Steelfest Open Air 2016

Batushkan krääsän saavuttua myyntitiskillä, siinä kävi varsinainen kuhina. Bändi todellakin on hitonmoisessa nosteessa. Livenä alkuvaikutelma oli vakuuttava. Valoista otettiin kaikki irti ja koko porukalla oli ortodoksimunkkien näyttämät kaavut, joista oli vaihdettu ristit väärin päin. Vokaalipuolella oli itse pääjehun lisäksi kolme kappaletta kuorojäseniä tukemassa harrasta tunnelmaa. Ja kyllähän se kuoropuoli vaikuttavalta kuulostikin livenä. Tämäkin tervetullutta vaihtelua tapahtuman muiden bändien linjaan. Sen sijaan itse rytmisektion soitto kuulosti vähän puuroiselta, basso ja bassorumpu jumisivat melko pahasti, mutta sai soitosta sentään silti selvää kohtuullisesti. Setti koostui luonnollisesti viime vuonna ilmestyneestä levystä. Oikeastaan voisin sanoa, että Batushka oli livenä juuri sellainen kuin ajattelinkin sen olevan. Oikein hyvä oli, mutta ei yllättänyt.

Miasma-19-Steelfest Open Air 2016

Gravelandin piti käsittääkseni uudistaa settinsä kokonaan Italiassa, Hot Shower Olympia -tapahtuman jälkeen painottaen kohti myöhempää pakanallisempaa tuotantoa. Noh, aika pitkälti sitä alkuaikojen mustemman metallin henkeä tämä setti kuitenkin edusti, eikä siihen varmasti yleisöllä ollut vastaan panemista. Itsellä kun ei oikein historiaa tämän bändin kanssa ole, niin aluksi tuli vain mieleeni, että Rob Darken ei kyllä kovin kaksinen vokalisti ole. Mutta kyllähän puolalaisille sitten lämpenin aika paljonkin, kun malttoi seurata esitystä vähänkään pidemmälle. Rob oli aika sympaattinen kaveri lopulta, eikä hänestä todellakaan huokunut mikään valkoisen Euroopan puolesta taistelevan soturin energiaa, vaan juurikin pakanallinen ilottelu. En voinut välillä olla naureskelematta itsekseni vieressä suorastaan sotilaallisen tiukasti paikallaan ja kädet puuskassa seisoneen parivaljakon jatkuvalle heilaamiselle, kun Rob lavalla välillä jammailee jopa hieman hippityylisesti käsiään heilutellen. Erittäin symppis show!

Miasma-20-Steelfest Open Air 2016

Gorgoroth veti taas kerran Taakesta tuttu Hoest vokaaleissa, vaikka käsittääkseni heillä pitäisi olla joku ”oikeakin” laulaja. Itse kun en voi kaverin rokkikukon elkeitä oikein sietää ollenkaan, niin olisin mielelläni nähnyt bändin oikeastaan miltei kenen tahansa muun laulajan kanssa. Noh, muutenkin alkoi jo univelka painaa siinä määrin, että piti jättää leikki kesken ehkä viiden biisin jälkeen. Hoestin ansioksi täytyy laskea, että tällä kertaa ei ollut ihan niin kännissä ja ärsyttävä kuin monesti aiemmin. Vanhoista hiteistä olin tunnistavinani Revelation of Doomin, joka tosin puhtoisella livesoundilla ei tietysti lähimainkaan tavoittanut Under the Sign of Hellin ihanan käppäistä ilmapiiriä. Eipä ollenkaan hullummalta kuulostanut, mutta ei toisaalta harmittanutkaan lähteä juna-asemalle.

Miasma-21-Steelfest Open Air 2016

Hieno tapahtuma taas kerran. Järjestelyt sen kun vain paranevat vuosi vuodelta, juomaa ja ruokaa on montaa sorttia ja hinnat kestävät vertailun. Juuri tällainen äärimetallifestivaalin pitääkin olla. Miasma kiittää ja kuittaa!

Metalli Pispala vol 2: Supreme Havoc, Worthless, Hukutus

Metalli Pispala vol 2: Supreme Havoc, Worthless, Hukutus
22.1. 2016 Vastavirta-klubi, Tampere

Pitkästä aikaa tuli käytyä Pispalanharjulla Vastavirta-klubilla musisointia kuuntelemassa. Kun tulin samalla ottaneeksi muutaman suttuisen kuvan kännykkän kameralla, ajattelin kirjoittaa mietteitäni illan tarjonnasta.

 

WP_20160122_002

Hukutus

 

Paikalla ei loppujen lopuksi ollut hirveästi porukkaa, varmaankin alle sata henkeä oli malttanut saapua Vastavirralle talviyötä viettämään. No, ihan kelpo tunnelma keikkapaikalle kuitenkin kehkeytyi. Hukutus sai kunnian aloittaa illan. Täytyy sanoa, että itseeni ei esitys kovin vahvasti uponnut. Jonkinlaista esoteerissävytteistä vaihtoehto-post-(black) metalia miekkoset väänsivät. Heleinä toistuvat kitarakuviot yhdistyivät raskaammin velloviin grungehtaviin osuuksiin. Valitettavasti touhusta jäi tietyllä tapaa pinnallinen vaikutelma, vaikka kai näissä touhuissa olisi tarkoitus luoda sellainen syvällis-mystinen aura. Ei auttanut vokalistin rintaansa piirtämä musta kolmio eikä teatraalinen elehdintä. Ihan hyviä osuuksia biiseissä toki oli, sellaista hyvällä tavalla kehää kiertävää toistoa, ja soittajat vaikuttivat osaavilta. Etenkin basisti käsitteli soitintaan vapautuneen ja persoonallisen oloisesti. Pisteet myös rohkeudesta käyttää suomea laulukielenä — siinä kun on mahdollisuus niin lisätehoihin kuin tahattomaan komiikkaankin. Sitä kuuluisaa potentiaalia yhtyeessä vaarmaankin on, vaikka oma kokemukseni jäi nyt varsin valjuksi.

 

WP_20160122_012

Supreme Havoc

 

Supreme Havoc oli saapunut paikkaamaan sairastapauksen vuoksi perunutta Corpse Molester Cultia. Tämä bändi osasi vetää mutkia tyylikkäästi suoriksi. Metallinen hardcore-kaahaus vaihtui luontevasti High on Fire -henkisellä otteella doomimpiin jurnutuksiin. Rumpali paukutteli erityisen hyvin ja toi soitantaan reipasta elävyyttä. Sinänsä kappaleet eivät kuulostaneet mitenkään erityisen nerokkailta ja riffitkin olivat usein tuttuja jostain muualta mutta kyllä tämä ryhmä plussan puolelle pääsi. Nopeat rytinät miellyttivät korvaani hieman enemmän kuin hidastelut, joihin olisin kaivannut lisää jotain…jännää. Joka tapauksessa kelpo veto.

Illan odotetuin porukka oli tietysti Worthless, jonka debyyttialbumi Grim Catharsis on saanut osakseen varsin positiivisia arvioita. Eikä ihme: jotenkin yhtye onnistuu yhdistämään tutuista aineksista tehokkaan ja pirteän kokonaisuuden. Heidän musiikillinen tyylinsä ei ole perinteistä suomalaista death metalia eikä toisaalta mitään Entombed-kopiointiakaan vaikka tietty rokkaavuus on vahvasti läsnä. Celtic Frost on mainittu Worthlessista puhuttaessa muutaman kerran, ja hyvin voimakkaasti bändi tuohon suuntaan kumartaakin — löytyyhän yhtyeessä taustaa Nordic Frost -nimellä toimineesta CF -tribuuttibändistä.

 

WP_20160123_002

Worthless

 

Kumeita uh!-huudahduksia kuului lavalta ehkä hieman liikaakin mutta yleisesti ottaen vokalisointi toimi mainiosti. Basisti Ville karjahteli varmalla soundilla ja etenkin enemmän äänessä ollut kitaristi-vokalisti Toni sai ääntelynsä vaikuttamaan hyvin vaivattomalta: ilman mitään erityistä puristusta tai irvistelyä lähti ilmoille voimakas Lemmy/Tom G. Warrior -linjan kähinä. Porukkaan oli myös liittynyt toisena kitaristina lisäterävyyttä tuomaan Corpsetista tuttu Jami. Biisit rullasivat raskaina ja selkeälinjaisina. Esimerkiksi Commence the Sacrifice ja Anthropic Venom jyräsivät hiton hyvin. Vaikka tässä tyylissä voi helposti jumiutua harmaaseen peruspuurtamiseen, tuntuu Worthlessilla olevan juuri se tarvittava lisäkipinä, mikä tekee materiaalista kiinnostavaa ja myös livenä toimivaa.

Teksti ja kuvat: Seppo Rautio