Kategoria: Raportit

Steelfest 18.-19.5.2018, Hyvinkää

Näin me sen koimme; Osa 1 – Oranen

Perjantaina saavuin paikalle hyvissä ajoin, tarkoituksena nähdä ulkolavalla soittava Baise Ma Hache. Bändi on siitä erikoinen, että vaikka törmään sen edesottamuksiin alituiseen niin sosiaalisessa mediassa kuin Instagramissa, musiikkia en koskaan ollut kuullut. Ennen reissulle lähtöä kokeilin kuunnella jotain Youtubesta, mutta en muista yhtään millaista oli. Ja jostain syystä missasin keikankin, vaikka olin alueella samaan aikaan. En ole uskonnollinen ihminen mutta uskon sen verran johdatukseen, että jos universumi yrittää vihjata ”tämä bändi ei ole sinulle”, niin en rimpuile sitä vastaan. Joten ei paljoa harmita että BMH tuli missattua.

Archgoatin pelikunto oli kuitenkin pakko tarkastaa. Aurinkoisesta ulkoilmasta oli mukava siirtyä viileään, varjoisaan halliin, näin ainakin kuvittelin etukäteen. Mutta kun ensimmäisen kerran astui pimeään, kuumaan ja tuoksuvaan hornankattilaan, niin huomasi miten kokonaisvaltainen elämys Archgoatin keikka voikaan olla. Ei tarvinnut edes silmiä sulkea, kun visiot helvetin lieskoista ja rikkikiisuista täyttivät mielen. Itse bändi kuulosti murakalta, vaikka jostain syystä säestys oli vain yhden kitaran varassa. En tiedä oliko keikan alkupuoliskolla tapahtunut jotain teknisiä ongelmia basson kanssa, mutta nyt Lord Angleslayer vastasi pelkästä laulusta. Siihen nähden bändi kuulosti todella vahvalta.

Tässä vaiheessa aikataulut näyttivät siltä, että oli aikaa tutustua itse festivaalialueeseen. Alue oli jaettu niin, että yhdessä sivustassa sijaitsivat merchandise-kojut sekä muu oheismyynti ja toisessa laidassa ruoka- ja juomapalveluita. Itse alueen keskelle oli varattu paljon istumapaikkoja jotka olivat kaikkien käytössä. Ei siis pelkkä anniskelualue. Nyt kun muistelen edellisvuosia, niin käytäntö oli jotenkin muuttunut niin, että olutta pystyi nauttimaan missä päin tahansa aluetta. Etenkin ulkolavalle mennessä tämän huomasin kun tuoppi kourassa pääsi ihan eturiviin saakka.

Ruoka- ja juomapalvelut tarkistettuani aloitteli sisälavalla Satanic Warmaster. Keikka oli todella vahva aikamatka yhdeksänkymmenluvulle ihan Werwolfin viitasta alkaen. Livekokoonpanoon näytti kuuluvan Trollhorn, jonka Casioista kaikuivat hyvin nostalgiset ooh- ja aah- äänet. Tutut biisit oli hienosti saatu upgreidattua menneeseen aikaan. Hieno setti, todella hieno setti.

Nokturnal Mortum meni aika ohi korvien. Se uusin levy oli itselle järkyttävä pettymys, joten kun keikka koostui suurilta osin sen biiseistä, niin aika turhalta tuntui. Ainoat kunnon sävärit saatiin, kun White Towerin hiipivä progeiluintro alkoi, mutta tämänkin biisi oli sitten ryssitty, kun sitä ei soitettu kokonaan. Kaukana oli se hypnoottinen hurmos mikä valtasi mieleni joskus 2015 saman bändin soittaessa samassa paikassa.

Olipa kerran pimeässä hallissa, synkän usvan keskellä, kahden ison banderollin välissä pömpeli jonka takana asui koukkunokka. Koukkunokan nimi oli Mortiis, ja hänen tehtävänsä oli tarjota meille illan viimeiset hitaat. Vaikka koetin tihrustaa, miten erikoisen näköistä pömpeliä soitetaan, niin se ei koskaan selvinnyt. Ilmeisesti Mortiis soitti samaan aikaan osan syntikkaleadeista ja toisella kädellä hakkasi rumpupadia. Joka tapauksessa hyvin luonnollisen oloinen ja harras keikka. Hallin laitamilla makasi yleisöä selällään, kädet rinnan päälle ristittyinä. Aiempina vuosina tuollaiset humalaiset olisi häädetty kotiinsa nukkumaan, mutta kun heitä katsoi, niin ei voinut olla miettimättä, että noin Mortiisin keikasta tulisikin nauttia. Vaikka selvin päin olinkin, teki mieli etsiä oma nurkkaus johon asettua makaamaan, sulkea silmät ja antaa sielun matkustaa vapaasti. Mahtava päätös perjantaille.

Näin jälkikäteen mietittynä en nähnyt yhtään ulkolavan bändiä ja voin spoilata sen verran, etten paljoa nähnyt niitä lauantainakaan. Tämä ei ollut mitenkään tarkoituksellista, mutta joko siellä ei vain ollut niin paljon kiintoisia bändejä tai sitten tämä oli yhteensattumaa. Myös se, että edellisvuosien soundiongelmat oli saatu ratkaistua, helpotti sisätiloissa viihtymistä. Kiitos hyvistä soundeista ilmeisesti kuuluu konkari Papa Wilskalle, joka näkyi häärivän pöydän takana.

Lauantaina saavuimme paikalle Hin Onden soittaessa Fimbulwinter-biisiä. Yllättävän hyvin tämäkin anthem sopi aurinkoiseen päivään, varmasti paremmin kuin mihinkään paukkupakkaseen. Olin luullut, että bändi olisi haudattu joskus demon jälkeen, mutta internetin mukaan ovat tehneet pari levyäkin. Hups. Mutta silti omissa mielikuvissa bändillä kun on vain se yksi demo ja siellä se yksi biisi. Olihan siellä jotain muutakin, mutta kun Fimbulwinter tuli livenä kuulluksi, niin tunsin itseni yhden palasen verran täydellisemmäksi.

Tästä olikin hyvä lompsia katsomaan Nattfogia sisätiloihin. Tiesin, että bändi on saanut sisään ajettua täydellisen kokoonpanonsa, mutta en arvannut, että soitto ja esiintyminen olisi niin vakuuttavaa. Kitaristit ja basisti seisoivat yhdessä rintamassa kuin spartalaiset sotilaat laulajan ottaessa lavaa haltuunsa. Harkitun oloinen lavapreesens oli äärimmäisen luonteva ja varmasti avasi bändin musiikkia niillekin jotka sitä eivät ennen olleet kuulleet. Itsekin biisejä ymmärsi paremmin nyt kun ne oikeasti näki ja koki paikan päällä. Omalle kohdalle tämä ja Satanic Warmasterin keikat olivat ne kaikista parhaat.

Tästä eteenpäin loppuaika menikin sosialisoidessa ja haastatteluja tehdessä. Näin kyllä Asagraumin ja vakuutin itselleni, että se levy pitää sittenkin ottaa kunnolla haltuun. Hyvälle kuulostivat sekä biisit että soitto, mutta ennen kaikkea fiilis oli jäätävä. Toisaalta en bändien missaamisesta huonoa omatuntoa koe, koska festareilla en todellakaan käy, jotta näkisin bändejä. Bändit on vain hyvä tekosyy kasata paikalle joukko samankaltaisia ystäviä ja kokea ympärille kasattua oheistoimintaa.

Ja tuota oheistoimintaa on erikseen nyt kehuttava. Steelfest on kokonaisuudessaan aivan uskomattoman hyvin järjestetty. Vaikka väkeä on aivan hulluna niin kaikille riittää jalansijaa, jonot ovat lyhyitä ja vetävät hyvin (poikkeuksena tietysti naisten vessan loputon jono, mutta sisäinen sovinistini käski sanomaan, että onko olemassa mitään kissanristiäistä jonka naisten vessaan ei olisi pitkiä jonoja? En tiiä).

Joten ennen kuin annan viestikapulan kollegalle, niin haluan osoittaa suurimmat kiitokset järjestävälle taholle. Kiitos Steelfest 2018!

 

Näin me sen koimme; Osa 2 – Rautio 

Saavuin paikalle lauantaina Saorin veistellessä tyylikkäästi kaihoisaa folk metaliaan. Skottien toiminta oli yhtä aikaa turvallista, sujuvaa ja komeaa. Musiikilliset teemat kehittyivät kuin nouseva aallokko ja soittajat nyökyttelivät päätään yhteisessä tahdissa. Jykevä örinä sai tuekseen kaihoisaa puhdasta laulantaa. Syntikkamatto kuului hyvin, mutta yhden miekkosista soittama viulu tuppasi hukkumaan äänimassan sekaan. Oikein hienoa ja tunteellista musisointia, ei sinänsä kauheasti haukkumisen aihetta.

Sen sijaan länsinaapurin Necrophobic tuntui vaisulta. Sisälavan pimeissä puitteissa nämä herrat irvistelivät, mulkoilivat ja pitelivät näkymättömiä appelsiineja oikein olan takaa, mutta todellinen repivyys puuttui. Ovathan uusimman levyn kappaleet kuten Mark of the Necrogram ja Tsar Bomba oikein vetäviä biisejä, mutta kummallinen latteus vaivasi esitystä. Soolotkin kuulostivat pehmoisilta. Pesta-biisi kulki kyllä aika hyvin, samoin Revelation 666.

Forteresse Kanadan Quebecistä aloitti nopeasti, ja nopeana jatkuikin. Paikoitellen he ottivat tukea maltillisemmasta soudusta, mutta enimmäkseen joko rummut tai kitarat tai molemmat vetelivät kunnon sarjatuliasetuksilla. Äänivallia hallitsivat pirrr-tirrr-pirrrr-kitaramelodiat ja sympaattisen oloinen mustaviiksinen vokalisti ärjyi kiihkeästi ranskankielisiä taistelukertomuksiaan. Paljas ja varsin yksipuolinen, mutta joka tapauksessa tiivistunnelmainen ja onnistunut esitys.

Cult of Firen muistelin olevan tylsähköä tiukkaa naputusta, johon on päälle liimattu jotain hindujuttuja. Tsekkien anti olikin tätä maukkaampaa: vaikka soundeissa oli pientä puuroisuutta, houkuttelevien melodioiden ja pitkien leijailutunnelmointien yhdistäminen hyökkäävään sahaukseen toimi nyt yllättävän hyvin. Paikoitellen musiikki osui minulla jopa johonkin tunteellisesti värisyttävään mysteerihermoon. Kynttilät ja suitsukkeet sekä taustanäytön vaihteleva kuvasto vahvistivat toismaailmallista auraa. Vokalisoinnista erityispisteet: kähinän, muminan, huudon ja laulun vaihtelu oli hienoa kuultavaa.

Levytysuransa juuri ilmestyneellä kolmoslevyllään lopetteleva Necros Christos oli jättänyt ulkoiset okkultismin tunnusmerkit vähemmälle. Saksalaisten jykevä doomdeath-rouskuttelu liikkui maanläheisissä ja lihaisissa merkeissä, kuitenkin tutulla keskittyneellä ja hartaalla otteella. Soundi tärisytti tannerta hemmetin raskaana. Necromantique Nun lopetti setin. Verevä, asiallinen keikka. Bändin tyypit söivät myöhemmin tyytyväisen näköisinä Poppamiehen kojun burgereita. Näyttivät siis viihtyvän sekä lavalla että sen ulkopuolella.

Sisälavalla Dödheimsgard eli DHG oli kunnon outoilua. Kaikki tuntui kuitenkin kovin luontevalta eikä mitenkään pakotetulta hassuttelulta. Kipinää ja ideaa siis oli, eli aitoa tunnetta moninivelisen musiikin takana. Vokalisti Vicotnik väänteli kehoaan ja näytteli kieltään Rölli-peikon, Einsteinin ja Goa-hipin hybridinä. Soundit tukivat vaihtelevia äänimaisemia herkistelystä rujoon ryskeeseen. Viimeisimmän levyn 12-minuuttinen Architect of Darkness oli komea, samoin raju En krig å seire debyyttilevyltä. Setti päättyi vakuuttavasti Traces of Realityyn.

Ilma viileni mutta yleisö vain lämpeni entisestään, kun kotoinen Moonsorrow esitti vahvasti kivenkanto- ja muinaissoturimetalliaan. Valot ja savut tukivat ulkolavan tunnelmaa.

Illan päätti äkäinen Tormentor, tuo Unkarin black thrash -helmi, joka tunnettaneen parhaiten Attila Csiharin vanhana bändinä. Tormentor tarjoili biisejä kahdelta demoltaan 80-luvun lopulta ja meiningistä välittyi vapaan harrastuksen riemu – ukoilla ei kauheasti ollut tarvetta vakuuttaa maailmaa siitä, että he olisivat siistein bändi skenessä. Attilan hurja ääntely ja lavakarisma varmistivat, että homma toimi. Rumpujen pauke hukutti välillä muun orkesterin alleen, mutta eipä tuokaan haitannut, tavallaan sopi rosoiseen meininkiin.

 

Teksti: Seppo Rautio ja Timo Oranen
Kuvat: Timo Hanhirova

Helloween – Pumpkins United (Helsinki, Jäähalli 30.11.2017)

Helloween on ollut suomalaisten suosikki vuosikymmenien ajan. Kun bändi ensimmäisen kerran vieraili Dion kanssa vuoden 1987 Giants Of Rockissa, siitä lähtien Helloween on vieraillut Suomessa kymmeniä kertoja. Edellisen kerran Helloween soitti Michael Kisken kanssa Helsingin Jäähallissa vuonna 1988, kun kurpitsahevarit lämppäsivät Iron Maidenia. Viimeisen kerran Kiske on nähty Suomen karamalla Helloweenin keulilla 1993.  Nyt vuonna 2017, lähestulkoon 30 vuotta myöhemmin, Kiske palasi uudelleen Jäähallin lauteille yhdessä nykyisen Helloweenin kokoonpanon ja lisäksi Kai Hansenin kanssa. Tällä kertaa vanha jäähalli toimi Black Boxina, eli katsomot oli verhottu ja kenttä oli ainoastaan käytössä. Keikka oli loppuunmyyty, sillä kentällä oli  myytyä 3000 lippua. Monet ihmettelivät, miksei katsomoihin myyty lippuja, sillä monet jäivät ilman lippua.

Lava oli verhottu komeasti verholla, jossa luki Helloween – Pumpinks United. Aloitusintrona toimi Robin Williamsin Let Me Entertain You, jonka mukana yleisö lauloi. Aloituksena vedettiin heti kärkeen Halloween ja heti perään tuli Dr. Stein. Oli mielenkiintoista, että Kiske ja Deris jakoivat Kisken aikakauden piisien vokalisoinnin keskenään. Tämä kuitenkin toimi mallikkaasti. Lisäksi yhtye halusi antaa kuvan yhtyeen ”me”-hengestä.

Sen sijaan I’m Alive oli kokokaan Kisken heiniä, kun taas Deris hoiti puolestaan raidat If I Could Fly ja Are You Metal? Mielenkiintoinen seikka oli myös, että Hansen soitti myös sellaiset piisit, joita kaveri ei ole koskaan ollut mukana tekemässä, kuten Perfect Gentleman ja kuten myös edellä mainitut piisit. Kieltämättä oli hienoa katsoa, kun Hansen ja Weikath vetivät kitaraduettoa, kun kolmas kitaristi Sasha Gerstner tuli mukaan hieman myöhässä.

Helloweeniin kuuluu osana piirroshahmot ja kurpitsat. Piirroshahmot Seth ja Doc olivat saaneet oman osansa, sillä hahmot oli saaneet oman animaatiopätkät, joita näytettiin melkein joka piisin välissä. Tämä tietenkin vei huomattavan osa soittoajasta, sillä olisihan sitä mieluusti kuunnellut enemmän vanhoja Helloween viisuja. Toisaalta, vaikutti siltä, että Helloween-kööri tarvitsi piisien välissä taukoa ja varsin laulajat tarvitsivat äänijänteiden leputusta. Bändi on matkan taistellut flunssan ja vilustumisen kourissa. Tämä kieltämättä näkyi Kisken suorituksessa, sillä miehen ääni ei aina väli auennut siihen loistokkuuteen, mihin on totuttu. Mitä noihin animaatiopätkiin tulee, niin olihan ne kieltämättä hauskoja. Niillä viitattiin jokaiseen Helloween-jäseneen tavalla tai toisella.

Ingo Schwichtenbergin osuutta ei ollut unohdettua tällä kiertueella. Mieshän vaikutti Helloweenissa erityisesti kasarikaudella, kunnessa 90-luvun alkupuolella sai kenkää. Miehen kohtalo sinetöityi traagisesti 1995, kun päätti päivän julmalla tavalla. Rumpusooloa varten oli tehty entistä rumpalia kunnioittaen taidokas videokooste,  jonka mukaan Dani Löble soitti ikään kuin yhdessä Schwichtenbergin kanssa.

Kai Hansen ansaitsee propsit illan kovimmasta vokaalisuorituksesta. Mies revitteli äänijänteitään siihen malliin, että ei ole mikään ihme, että miehellä on ollut ongelmia äänen kanssa. Hansenin osuus käsitti vanhan liiton Helloweenia miehen omalta aikakaudelta Starlight/Ride The Sky/Judas ja vielä lopuksi Heavy Metal Is The Law.

Helloweenin kitaristit Hansenin ohella hoitivat tontin hyvin. Sashan Gerstenerin rooli on kieltämättä outo, sillä mies on mukana kokoonpanossa, vaikka ei periaatteessa kuuluisi olla. Tilannetta voisi hyvin verrata Iron Maideni Janick Gersiin, kun kaveri on vain mukana, kun sattuu olemaan mukava kaveri. Weikathin on aina oma itsensä lavalla, hyvin flegmaattinen.

Tätä kiertuetta varten on treenattu ja taatusti asetettu kovat tavoitteet, joten yhtyeellä ei ole varaa ryssiä hommaa. Yhtyeen jäsenet ovat nyt sitoutuneet Helloween seuraavaksi 2,5 vuodeksi, joten yhtyeen jäsenten välinen kemia on saatu kuntoon ja muinaiset erinäiset näkemykset on onnistettu siirtämään taka-alalle. Kuten alussa viitattiin ”me”-henkeen, niin Deriksen ja Kisken välinen ”jutustelu” toimi ja osattiin vitsailla hyvin.

Kun jäähallin katsomot olivat täysin verhottu, soundit olivat todella hyvät. Verhot loivat varsin hienot puitteet onnistuneelle tapahtumalle ja hyvälle feeliksille.  Olihan se hieno ja onnistunut keikka Helloweenilta ja vanhan kunnan I Want Out se piisi, jolla monet Helloweenin keikat on lopetettu. Näin kävi myös. Helloween saapuu kesällä Kuopiorockiin, joten jos tämä keikka jäi väliin, niin siellä tämä spektaakkeli kannattaa ainakin todistaa.

Teksti & Kuvat: Arto Lehtinen

THE SET LIST

Intro: Let Me Entertain You (Robbie Williams song)

Halloween (with Michael Kiske & Andi Deris)
Dr. Stein (with Michael Kiske & Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
I’m Alive (with Michael Kiske)
If I Could Fly (with Andi Deris)
Are You Metal? (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Rise and Fall (with Michael Kiske)
Intermission (Seth & Doc)
Waiting for the Thunder (with Andi Deris)
Perfect Gentleman (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Starlight / Ride the Sky / Judas (with Kai Hansen)
Heavy Metal (Is the Law) (with Kai Hansen)
Forever and One (Neverland) (with Michael Kiske & Andi Deris)
A Tale That Wasn’t Right (with Michael Kiske & Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
I Can (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Drum Solo (Dani Löble & Ingo ‘battle’)
Ingo Tribute
Livin’ Ain’t No Crime (with Michael Kiske) (partial)
A Little Time (with Michael Kiske)
Intermission (Seth & Doc)
Why? (with Andi Deris)
Sole Survivor (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Power (with Andi Deris)
How Many Tears (with Andi Deris, Michael… more )

Encore:
Invitation
Eagle Fly Free (with Michael Kiske)
Keeper of the Seven Keys (with Michael Kiske & Andi Deris)

Encore 2:
Intermission(Seth & Doc)
Guitar Solo(Kai Hansen)
Future World (with Michael Kiske)
I Want Out (with Michael Kiske & Andi Deris)

Outro (Braveheart Soundtrack)

Steelfest 2017

Loppuvuodesta järjestettävien saatananpalvojien kokoontumisajojen paikan on nyt mukavasti lunastanut Steelfest-järjestäjien uusi kaksipäiväinen tapahtuma. Johan tässä ehti jo huolestua, että menikö Black Flames of Blasphemyn mukana tämä perinne kokonaan. Hail to Steelfest & Steelchaos!

Swedenrock 7.-10.6. Sölvesborg, Ruotsi

Kesäkuun alkuviikot ja Swedenrock, tämä yhdistelmä on ollut allekirjoittaneen kalenterissa jo vuodesta 2002. Joka vuosi tulee lähdettyä uudestaan, sillä festari on oiva kattaus vanhoja dinosauruksia ja nuorempaa sukupolvea. Minulle tämä oli jo 16. Swedenrock putkeen, ja toivottavasti ensi vuonna uudestaan, sillä Swedenrock onnistuu joka vuosi yllättämään esiintyjäjulkistuksillaan. Vaikka useampi legendaarinen nimi on siirtynyt rajan tuolle puolen, kuten Gary Moore, Ronnie James Dio, Lemmy jne, niin Swedenrock onnistuu aina haalimaan muita legendaarisia nimiä, kuten tänä vuonna mm.  Running Wild. Tässä kooste muutamista mielenkiintoisista nimistä, jotka esiintyivät tapahtumassa.

 

KESKIVIIKKO

Swedenrockin ensimmäinen päivä on perinteisesti ollut aina ns.  lämmittelypäivä. Tällöin vain osa festarialueesta on käytössä. Kuitenkin kolmella lavalla on jo liuta mielenkiintoisia nimiä, joten oli oltava ajoissa paikalla.

Grand Magus  on kuin peruskallio, sillä bändi ei horju eikä lipsu otteissaan. Vankkaa heavy metallia kolmen miehen voimalla. Siinä on koko Grand Maguksen perusta. Vokalis JB Christofferssonin jykevä ääni luo koko perustan Maguksen soundeille. Loistava veto!

Tanskalainen Myrkur aiheutti black metal -puritanistanien keskuudessa melkoista jupinaa ja murinaa, sillä tanskalainen malli tekemässä black metallia oli aivan käsittämätön yhdistelmä. Myrkur on nyt julkaisemassa uutta levyä, mutta tuskin samanlaista jupinaa on odotettavissa. Myrkur on parhaimmillaan  pimeässä, ja kun kyseessä on festarikeikka, tällöin teltta on oiva paikka. Swedenrockissa Myrkur soitti teltassa, jolloin visuaalinen puoli pääsi hyvin esille. Vokalistin Amalie Bruunin kurkkua raastava laulutyyliä tasapainotettiin hyvin naisen enkelimäisellä äänellä. Myrkur on parhaimmillaan enemmän folkmaisissa tunnelmissa.

Saksalainen Grave Digger on pitkän linjan puurtaja. Vetä satoi kaatamalla kun Boltendahl kumppaineen soitti menemään. Grave Digger oli hyvä, sillä piisit jylisivät hyvin. Setti koostui sekä uudemmasta että vanhemmasta materiaalista. Se, että Rebellion piti pilata yleisölaulatuksella ja pitkitetyllä aloituksella, oli anteeksiantamatonta. Rebellion-piisillä löysin Grave Digger ns. uudestaan 90-luvulla. Se, että Boltendahl edelleen jaksaa puskea Grave Diggeriä eteenpäin on hatun noston arvoista, sillä suurempi suosio on jäänyt saavuttamatta, mutta kulttimaine on ja pysyy. Tätä kuvastaa viimeinen piisi hyvin Heavy Metal Breakdown.

Vettä alkoi olemaan sen verran paljon ja vaatteet sekä kuvauskalusto alkoivat olla kovilla, joten tässä vaiheessa oli parasta siirtyä hotelliin kuivattelemaan huomista varten.

 

TORSTAI

Nifelheimiä ei Miasman lukijoille tarvitse esitellä. Bändillä on varsin taattu maine kovana livevetona. Gustaffsonin kaksoset hallitsevat lavalla tapahtuvan poseeramisen ja ilveilyn. Kesäinen päivä keskellä kirkasta auringonpaistetta ei ole aivan Nifelheimille sopiva yhdistelmä, mutta siitä huolimatta viisikko nakutti menemään tiukalla otteella, eikä antanut sivuseikkojen haitata. Keikan jälkeen, kun turistiin Tyrantin ja Hell Butcherin kanssa, olivat molemmat täysin puulla päähän lyötyjä siitä, että Exciter ja Venom Inc. soittavat syksyllä Hesassa.

Iced Earthin uusi levy Incorruptible on jo Stu Blockin kolmas täyspitkä bändin riveissä. Block on kovan luokan vokalisti eikä jää juuri äänensä puolesta varjoon Matt Barlowille. Sen sijaan Blockin lavakarisma ei ole samaa luokkaa kuin Barlowilla tai Ripperillä. Siinä Blockille on vielä aika lailla treenaamista. Kun keikkaa seurasi, niin jotain puuttui Iced Earthin vedosta, sillä se oli aika hengetön ja hyvin perusturvallinen. Kun Iced Earthin keulilla oli Tim Ripper Owens ja soittivat juuri samalla lavalla, siinä vedossa oli energiaa. Jäädään odottamaan seuraavaa keikkaa Blockilta, jos miehellä olisi parempi päivä.

 Doro Peschillä ei ollut aikoinaan oikeutta käyttää Warlock-nimeä, sillä silloinen manageri rekisteröi nimen itselleen. Siitä alkoi pitkä Doro-nimellä alkanut sooloura. Vuonna 2004 Doro esiintyi Warlock-nimellä Wackenissa, jolloin bändin kokoonpano koostui True As Steel -aikaisista kavereista. Swedenrockissa Warlockissa vaikutti hyvin pitkälti Doron bändimiehistö ja mukana oli Triumph and Agony -levyn kitaristi Tommy Bolan. Doro kumppaneineen heittikin ko. levyn kokonaisuudessaan ja lisäksi Earthshaker Rock, True as Steel ja encorena Judas Priestin Breaking the Law, joka oli loppujen lopuksi turha. Doro on aina pirteä ja kovassa kunnossa. Tästä pitäisi monet musiikon ottaa mallia.

Primus nautti Suomessa hyvää suosiota 90-luvulla, jolloin mm Wynona’s Big Brown Beaver soi ahkerasti niin MTV:llä kuin kotimaisilla kanavilla. Primus kulminoituu Les Claypoolin ilmiömäiseen bassonkäsittelyyn ja hauskoihin piiseihin. Tyylikkäästi harmaantunut Les Claypool on edelleen showmies, vaikka ei ole niin arvaaton kuin 90-luvun keikoilla. Swedenrockin yleisö ei koskaan pääse hurmokselliseen tilaan bändien aikana, mutta Primuksen aikana se oli aktiivisempaa keskimääräistä enemmän. Primuksen kitaristi Larry Lalonde on aiemmin kieltänyt kaiken menneisyytensä Possessedissa. Ilmeisesti mies on sinut sen kanssa nykyään, sillä Claypool esitteli Lalonden entiseksi Possessedin kitaristiksi. Primus veti varsin hittikimaraisen setin, jossa olivat mukana mm. Too Many Puppies, Mr. Krinkle ja tietenkin Wynona’s Big Brown Beaver. Primus oli varsin viihdyttävä. Hmm, taisi Southparkin tunnari puuttua setistä…

Fates Warning vieraili Swedenrockissa jokusen vuotta sitten Parallels-levyn kokoonpanon kanssa. Silloin bändi soitti päälavalla. Tällä kertaa lava oli vaihtunut pienemmäksi neloslavaksi. Puitteet olivat paljon paremmat ja pienempi lava varsin sopiva Fates Warningin tapaiselle bändille. Keikan teki myös erikoisemmaksi, kun pitkäaikainen basisti Joey Vera matkusti takaisin kotiin tyttärensä valmistujaisiin ja alkuperäinen basisti Joe DiBiase oli värvätty bändiin tilapäisesti. Fates Warning todella hienon setin, sillä aloituksena ollut From the Rooftops oli vakuuttava. Setissä oli yksitoista piisiä kuudelta eri levyltä. On todella sääli, ettei Fates Warningista ole tullut isompaa nimeä.

Wintersunilla ei ollut kovinkaan kiitettävä slotti, sillä päälavalla oli samaan aikaan meuhkasi Aerosmith. Yleisö oli voittopuolisesti raahautunut kuuntelemaan Tylerin kiekumista. Wintersunilla oli vain kuorallinen porukkaa katsomassa.  Tämä ei tuntunut Mäenpäätä ja kumppaneita hetkauttavan, vaan vetivät varsin maukkaan setin. Mäenpää osannut ottaa homman haltuun uudessa roolissa, sillä mies oli luopunut kitarasta ja keskittynyt täysin vokaalien hoitamiseen.

 

PERJANTAI

Primal Fear on aina ollut vakuuttava livebändi. Swedenrockin keikka ei ollut yhtään poikkeus. Ralfin komennuksen alla sakut vetivät tiukan keikan. Tuplabasarit paukkuivat ja Ralfin ääni oli tikissä. Onneksi oli porukkaa katsomassa, sillä yleensä puolen päivän tietämillä yleisöä on todella vähän katsomassa bändejä.

Ratt vieraili Swedenrockissa 9 vuotta sitten. Silloin tämän legendaarisen tukkabändin kokoonpano oli hieman erilainen, kun mukana oli alkuperäinen rumpali Bobby Blotzer ja basson varressa Robbie Crane.  Blotzer sekoili itsensän pihalle ja rumpuihin palkattiin Jmmy DeGrasso. Kaikista ilahduttavinta oli, että alkuperäinen bassisti Juan Croucier on palannut yhtyeeseen. Rattin keikasta voidaan olla kahta mieltä. Pearcyn ääni kuullosti aivan kamalalta tai joidenkin mielestä se oli aivan ok. Mies on jo 60 ikävuoden saavuttanut, joten ääni ei voi olla enää 30 vuoden takainen. Ratt soitti varsin hyvin, mutta itseäni häiritsi Pearcyn turhan flegmaattinen olemus. Sen sijaan Coucierin lantion heiluttelu ja pyörähdykset olivat varsin huvittavia.

Ministryn industrial-tykitys on säälimätöntä. Al Jourgensen ei anna yhtään armoa, vaan bändi paukutti täyden laidallisen tunnin verran, että korvat soivat hetken. Vaikka yhtyeen kokoonpano on mennyt useamman kerran uusiksi, tämä ei ole vähentänyt Jourgensenin vimmaa ja raivoa. Ministry nakutti 18 piisiä menemään. Luonnollisesti Psalm 69 aloitti keikan. Muutenkin Psalm 69 -levyn piisejä kuului settilistaan. Rio Grande Blood perustui Bushin vastaiseen kampanjointiin. Nyt kun Bush ei ole enää kuvioissa, Jourgensen joutuu tarkistamaan uusiksi, miten nykyisen pressan kanssa pitää toimia. Ministry on aina ollut tiukka, suorastaan brutaali lavalla.

Mike Howen paaluun myötä Metal Church on kokenut uuden nousun ja bändin viimeisin levyn XI oli suorastaan hyvä. Lisäksi bändissä oli tapahtunut muutoksia, kun pitkäaikainen rumpali Jeff Plate hyppäsi pois ja tilalle pestattiin mm. Waspissa soittanut Stet Howland. Metal Church oli vakuuttava lavalla, sillä Mike Howen olemus ja lavalla liikkuminen todistaa sen, että mies on täpiöissään festariyleisön edessä. Muiden kavereiden hoidellessaan oman tonttina Howe  revitteli innoissaan. Uudet piisit kuten Needle And Suture ja No Tomorrow ovat hyviä piisejä ja sopivat vallan mainiosti vanhemman materiaalin kanssa yhteen. Tiettävästi Metal Church on alkanut tekemään jo uutta levyä.

Voivod oli saanut todella huonon slotin, sillä Scorpions oli juuri sopivasti päälavalla. Luonnollisesti ruotsalainen hard rock -yleisö raahautui kuuntelemaan Still Loving You, kun Voivod joutui soittelemaan pienelle, mutta innokkalle yleisölle. Se ei tuntunut Snakeä ja kumppaneita juuri haittaavan. Kitaristi Morgan ja Blackyn paikan haltuun ottanut Rocky viilettivät lavalla tuulispäiden lailla. Setti oli yllättävän old school -painoitteinen, sillä Killing Technologyn piisejä tykitettiin menemään ja totta kai perinteinen Voivod ja Dimension Hatross. Vetivät hyvän keikan, mutta sääli etteivät ruotsalaiset tajua hyvän päälle.

Running Wild ei juurikaan heitä keikkaa. Bändihän, tai siis Rock Rolf, jäi alun perin ”eläkkeelle” 2009, mutta 2015 Running Wild palasi Wackenissa lavalle, ja nyt armon vuonna 2017 Running Wild oli päättänyt heittää jopa useamman keikan. Aluksi Venäjällä oli pari keikkaa ja sen jälkeen  piraattimetallistit heittivät keikkaa eri festareilla. Swedenrockissa Running Wild soitti soitti Scorpionsin jälkeen, ja ajoitus oli todella hyvä. Pimeässä yössä kaikki valot ja komeat pommit pääsivät oikeuksiinsa. Lisäksi porukkaa oli suhteellisen paljon katsomassa. Jos Wackenin vuoden 2015 keikka oli pikkasen lepsu, nyt oli Rolf kumppaneineen saanut hyvää harjoittelua muutamista keikoista. Soittaminen ja lavalla olo ei ollut niin jäykkää. Sen sijaan settilistasta voi aina napista, mutta viimeisimmältä Rapid Foray -levyltä neljä piisiä oli sopiva määrä. Conquistadoresilla lopettettiin tunnin pituinen keikka.

 

LAUANTAI

Kohti viimeistä päivää. Kelit vain paranivat. Aikataulullisesti näytti tulevan taas vilkas päivä, sillä taas oli kerettävä katsomaan lukuisa määrä mielenkiintoisia bändejä.

Candlemassista on tullut oman itsensä coveribändi. Bändin perustaja ja sielu Leif Edling on ollut pitemmän aikaan lataamassa akkuja ja Messiah Marcolin on jo käytännössä ottaen kadonnut kuvioista. Bändin nykyinen nokkamies Mats Leven on loistava laulaja ja esiintyjä, mutta aina sitä kaipaa klassikkokokoonpanoa. Siitä huolimatta Candlemass jatkaa keikkailua ja kysyntää on. Ruotsin doom metallin lähettiläät olivat nyt valinneet Nightfall-levyn läpisoitettavaksi. Kunnialla albumi soitettiin läpi.

Rhapsody löi power metallin kansan ällikällä 20 vuotta julkaistulla Legendary Tales -levyllä. Luca Turillin luotsaama italopowerihme julkaisi levyä tasaiseen tahtiin, joita joko ylistettiin tai haukuttiin maan rakoon. Kun Manowarin Joey DeMaio astui kuvioihin, siinä vaiheessa koko paletti meni sekaisin. Kaiken väännön jälkeen Turilli ja Lione ovat päättäneet lopettaa yhden Rhapsody-version, kun kiertue kantaa nimeä Rhapsody – The 20th Anniversary Farewell. Setti käsitti levyt, joilla kaksikko on ollut mukana. Turilli viiletti pitkin lavaa ja eikä pysynyt hetkeäkään paikalla. Rhapsody oli varsin viihdyttävä ja rehellisesti sanottuna hyvä. On todella sääli, että Rhapsodyn tarina meni sekoiluksi. Ehkä on vain syytä laittaa piste tälle Rhapsody-saagalle.

Venomin 10 vuoden takainen keikka oli täyttä tykitystä. Voluumi oli varmasti laitettu täysille, sillä korvat soivat Black Metalin jälkeen pari päivää. Cronos nykyisen bändin viimeisin levy From the Very Depths oli posiitivinen yllätys. Sen sijaan Venomin keikka ei ollut ihan posiitivinen yllätys. Bändi kuullosti lähinnä perinteiseltä rock bändiltä kuin raa’alta black metalilta. Settilista oli varmasti vanhan liiton fanittajille pettymys, sillä setti koostui pääsääntöisesti uusimmasta tuotannosta.

Merciless julkaisi aikoinaan todella tykkilevyn The Awakening silloisen Mayhemin Euronymouksen Death Like Silencin kautta. Levy oli väkevää deathrässiä. Bändihän kävi aikoinaan Suomessa Entombedin lämppärinä. Syksyllä bändi nähdään taas Suomessa. Noh, Swedenrockissa Merciless oli enemmän laiskan oloinen. Laulaja oli haahuili pitkin lavaa ja muutenkin bändin lavaolemus oli pikkasen hakusessa. Toivottavasti kaverit ovat edes hieman terästäytyneet paremmin tulevaa Suomen keikkaa varten.

Carcass heitti todella kovan keikan. Soundit olivat todella murhaavat ja nelikko oli hyvässä vedossa läpi koko keikan. Walker oli iskussa, kuten myös Steer, jotka tuntuivat nauttivan soittamisesta. Homma ei ainakaan yleisön puolelta näyttävät väkisin väänneltyltä. Ehtipä Walker heittää hieman jutun tynkää piisien välissä. Setti koostui vanhoista sekä uusimmista piiseistä. Sinänsä setti ei sisältänyt mitään yllätyksiä, sillä saatiin kuulla perinteiset Exhume to Consume / Reek of Putrefaction, Corporal Jigsore Quandary, yms.

Tässä vaiheessa oli aika siirtyä baarin puolelle, sillä In Flames valmisteli keikan aloittamista. Mitähän nyky- In Flamesista on enää jäljellä, muuta kuin rippeet. Bändissä on ovi käynyt ahkeraan ja tilalle on tullut uusia hanttijätkiä. Voi hyvin sanoa, että In Flames saa olla ihan omassa rauhassaan.

Swedenrock oli tältä osin paketissa. Ensi vuonna uudestaan, sillä Swedenrock ei petä bändivalintojensa suhteen.

Teksti & kuvat: Arto Lehtinen

Nummirock 2017

Torstai 22.6.

Etelän vetelillä matka kestää sen verran kauan, että vaikka liikkeellelähtö tapahtuu hieman jälkeen puolen päivän, niin silti jäi näkemättä mm. Hatesphere ja Bob Malmström. Teltan pystyttämisen aikana Hollannin Carach Angren oli jo ehtinyt aloitella, mutta muutama loppupään kappale todisti, että menetys ei jäänyt kaihertamaan. Kuin Cradle of Filth tavallaan – etenkin se, mitä bändi nykyään edustaa – mutta vielä pellempi tapaus. Tahtoo sanoa, että vaatetuksessa oli niin heavy-kliseitä kuin viktoriaanista sävyä. Teatraalisia eleitä, jotka eivät vakuuta eivätkä naurata. Ei se vielä mitään, mutta vokalistin puolivillainen, voimaton kärinä ja wannabe-sinfoniset kosketinkuviot olivat yksinkertaisesti liikaa. Kiinnostava piirre oli, että miehistöstä puuttui basso kokonaan. Ihan jännä ratkaisu, jota ei oikeastaan soitosta huomannut. Kiipparisti taisi osaltaan paikata tätä, mutta ei näillä tempuilla tällaisesta saa yhtään sen siistimpää.

Anaal Nathrakh on viime vuosina jotenkin lipunut sieltä mustuudesta jonnekin modernin metallin tuntumaan, mitä ei voi pitää oikein hyvänä kehityksenä. Silti oikein hyvä show. Pitti oli huomattavan virkeä ja vimmainen. Itse asiassa jälkeenpäin ajatellen meininki oli näkemistäni festarin bändeistä kaikkein kovinta! Vitriolin vokaaleissaan viljelemät falsettikiekunat ja puhtaat hoilotukset eivät aina ihan palvele kokonaisuutta, mutta livenä ne ovat oikein viihdyttävää tarttumapintaa sinänsä vähän steriiliin lätkeeseen. Kaverin lavapersoona ja välispiikitkin edustivat sitä samaa, hyvää festarimeininkiä. Levyltä en jaksaisi enää, mutta livenä miksenpä voisi nähdä uudelleenkin.

Torstailta pisteet veti kotiin totta kai Abhorrence, joka edelleen jatkaa uudelleen aktivoitumisen jälkeistä elämää, ainakin keikkalavoilla. Kerrankin tällä festarilla vaihteeksi bändi, jolla on riffejä! Lopuksi vielä pätkä Bolt Throwerin World Eateriä ja Morbid Angelin Chapel of Ghouls. Morbbari-coveri oli totta kai kliseinen veto, ihan hyvin joku muu ralli debyytiltä olisi toiminut ja Bolt Throwerin biisinkin olisi voinut tuutata ihan kokonaisuudessaan. Joka tapauksessa oli hienoa olla tällä keikalla päissään ja hakata päätä!

Tulihan tuota Korgonthuruskin katsottua. Vaikka Abhorrence viihdytti kovimmin, en voi mitenkään moittia Korgonthurustakaan. Se on vain tullut nähtyä niin monesti lähimenneisyydessä, että uutta kerrottavaa ei oikein ole. Kovin eleettömästi bändi raatelee, mutta ehkä juuri siksi bändiä voi arvostaa vielä enemmän. Tässä on jotain sellaista black metalille tärkeää, ilmaisun puhtaana pitävää voimaa, että enempi elehtiminen sotisi koko juttua vastaan. Toisaalta, etenkin tuoreimman albumin kohdalla biiseissä on aika moninaisia vaikutteita, ettei tämä tympeäksikään pääse menemään missään vaiheessa. Korgonthurus tuntuu kulkevan voitosta voittoon.

 

Perjantai 23.6.

Perjantain aloitus meni musiikin puolesta perinteisesti vähän myöhään saunareissun takia. Joistakin asioista ei vain tingitä, ja piste. Lopulta tuli kuin tulikin ehdittyä katsomaan Jinjeriä, joka nauttii tavallaan jo automaattista sympatiaa olemalla Ukrainasta. Olihan bändi sympaattinen lavallakin, mutta joku metalcoren ja alternative rockin ristisiitos nyt on lähtökohtaisesti sellainen kaava, että ei puhuttele. Yleisökään ei ollut ihan täysillä mukana, mikä ehkä menee krapulan piikkiin. Naisvokalistinsa on kyllä ihan kyvykäs, mutta mitään Walls of Jerichon tapaista karismaa ei todellakaan ollut. Tällä keikalla heräsin lopullisesti siihen ärsyttävään trendiin metalcore-genressä, että breakdown-kohdissa nauhalta tulee elokuvista tuttu subwoofer-jumina, joka muka alleviivaa sitä näennäistä raskautta. Oikeasti, ihan vitun paskaa tuollainen. Yksi syy lisää dissailla metalcorea kelpaa aina, haha.

Pienen välikuoleman kautta katsomaan Suamenlejjonaa, jota olen totta kai pitänyt aina spedenä bändinä. Spedehän se onkin ja paska, mutta se oli sitä ihan timanttisella tavalla. Lätkä, keppana, makkara ja pilluhan tätä maailmaa oikeasti pitävät raiteillaan, kun loppupeleissä syvälliseen filosofiaan mennään. Vokalistin äärettömän vahva raspi on musiikillisesti se maaginen aineisosa, joka sai minutkin taipumaan. En olisi vittu ikinä uskonut, että kehun tällaista bändiä Miasman raportissa, mutta ei vaan muutakaan voi. Yleisökin oli mehuissaan selvästi, naiset siinä määrin että useampi tissipari paljastettiin, mistä palkintona bändi tarjosi logollaan varustettuja ämpäreitä, joihin on kätevää oksentaa. Juuri tällaisista bändeistä Nummirockin tapainen rento festari elää. Pieni kolmoslava oli kyllä aivan liian pieni tällä bändille. Kurssi näyttää olevan kovasti nousussa. Riski on tietty, että yhden tempun poni ei onnistu uudistumaan. Anyway, nyt oli kova! Kalervo Kummolalle ja Lindorffille lähti haisevat terveiset.

Välillä kävin vilkaisemassa, miltä Ville Lahialan uusi bändi S-Tool kuulostaa, mutta lavalla oli hajonnut jotain teknikkaa, minkä vuoksi keikka ilmeisesti loppui heti alkuunsa. Aika perseestä, koska bändi ei ole tainnut ehtiä juurikaan edes liveolosuhteita päästä kokemaan. Noh, en ollut ehkä potentiaalinen fani ja samaan aikaan soittanut Suamenlejjona oli sen verran kova, että ei päässyt haittaamaan.

Gloomy Grimin show’n erikoispiirteenä oli naikkonen, joka istui alkukeikasta etualalla pitkään, kunnes lopulta el jefe Agathon pirskotteli hänen päälleen verta ja nuoleskeli sitä ahnaasti. Mikään spektaakkeli tämä ei nyt ollut, vaan ihan sympaattista käppä-show’ta. Kauhu oli tästä jotenkin aika kaukana. Ei tarpeeksi sinfonista ollakseen mahtipontista ja toisaalta riffeissäkin jotenkin säästellään. Varmaan joillekin ihan toimivaa crossoveria, mutta itse en ole oikein välittänyt aiemmin, enkä nytkään.

Gaahls Wyrd soitti ensimmäisiä keikkojaan, ja etukäteen ei ollut oikein tietoa siitä, mitä tältä uudelta porukalta tulisi odottaa. Ohjelmassa oli Gorgorothin, Trelldomin ja God Seedin materiaalia. Gaahlista irtoaa monenlaista vokaalia, tutun vakuuttavan kärinän lisäksi kimeää huutoa ja kaikkea siltä väliltä. Ukko on vakuuttava, mutta keikka kokonaisuutena oli hieman hajanainen, ei ollut oikein punaista lankaa. Tämä toki setin koostumuksen puolesta ymmärrettävää. Bändillä ei ole oikein muuta identiteettiä kuin Gaahl itse, ja kuuluisuudestaan huolimatta kaveri itsessään ei minusta ole vielä mikään metallin suurmies. Yleisöä oli yllättävän vähän. Ehkä Gaahlin uusi porukka ei ole saanut vielä tarpeeksi näkyvyyttä houkutellakseen leirintäalueen juoppoja tapahtuma-alueelle. Ei huono, ei erityisen hyväkään.

Loppuilta oli varattu tripille teini-ikään ja siihen aikakauteen, jolloin heavy metal tuli elämääni. Kill With Cover tuuttasi Manowaria ihan mukavasti kaljateltan kolmoslavalla. Vokalisti ei todellakaan ole mikään Eric Adams, eli mitään varauksetonta ylistystä tälle ei voi osoittaa. Toki vähän alempaa vedetyt vokaalit jättivät enemmän tilaa yleisön mylvinnälle, ja toisaalta Manowarin kirkulaulukohdat hoidettiin ärhäkästä omin voiminkin. Jälkikäteen mietittynä on nostettava hattua siitä, miten Manowarin livesoundi saatiin replikoitua niin, että basso oikeasti jylisee siellä kitaran rinnalla, eikä tullut missään vaiheessa mieleen kitarasoolojen kohdalla, että jutulta lähtee pohja. Tämä on aika yleinen ongelma yhden kitaran metallibändeillä livenä. Normaalista Manowarin setistä poikkeavia biisivalintoja ei kauheasti tullut, lähinnä Blow Your Speakers on sellainen ralli, jota Manowar ei ole varmaan soitellut aikoihin. Meininki oli kuitenkin katossa ja metallisoturihenki oli vahvana. Vähemmän ilmeisiä biisivalintojakin olisin kyllä toivonut. Minulle tämä trippi joka tapauksessa toimi puutteistaan huolimatta.

 

Lauantai 24.6.

Lauantain lykkäsi käyntiin muutaman vuoden vanha helsinkiläinen , joka jyräsi ihan peruskelpoa slugde/doomia. Kliseistä jurnutusta, mutta kyllä sille on paikkansa nimenomaan festaripäivän alussa, sillä olotila yleisössä tuntui vastaavan erittäin hyvin musiikin lajia. Tosin, lavan sivustalla seisoskelleet apurit olivat kyllä jo aloitelleet juhlinnan turhan aikaisin. Olut maistui miekkosille, joista toinen esitteli bändin logolla varustettua kirjaa ikään kuin pyhänä reliikkinä ja toinen rummutti muutamassa kohdassa rumpalin apuna. Ei siinä vielä mitään, mutta perkussioapurimies tunaroi yksinkertaiset osuutensa muutamaankin eri kertaan. ”You had one job…”, heh. Silti ihan ok setti juuri oikeaan aikaan.

Eläkeläisten aikoihin sade alkoi jatkuvampana, mutta humppaajiahan tuo ei näyttänyt haittaavan. Normaalisti ei tule ikinä kuunneltua, mutta sateen suojista kytättynä onhan tämä oikein mainiota viihdettä edelleenkin, kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.

From the Void on vähän outo tapaus. Jalometallissakin on tainnut tulla nähtyä joskus. Mutta siis bändillä ei ilmeisesti mitään tuotantoa ole olemassa edelleenkään saatavilla, minkä vuoksi ei ole oikein mitään vertailukohtia mihinkään. Nyt livenäkään huomiota ei saanut se musiikki, vaan aika lailla tappiin hiottu visuaalinen anti. Lavalla oli ennätysmäärä luita mikkiständeissä ja vokalistikitaristilla näyttävät sarvet hupussa kiinni. Suitsuketta paloi ja lavalla oli erikseen parit bändin omat savukoneet, joista tuli siistiä alaspäin laskeutuvaa kiehkuraa normaalin savukone-efektin sijaan. Oli niin viimeisen päälle zeitgeist-okkulttistista black metal -meininkiä, että huh huh. Musapuolella oli jonkunlaista black/dark metalia, joka ei oikein missään vaiheessa lähtenyt käyntiin kunnolla. Taisi olla sekä suomeksi että englanniksi laulettuja kappaleita. ”Esoteerisempi Ajattara” taisi olla se, mitä kuvaajalla tuli bändistä mieleen. Lopultahan se oli juuri From the Void, joka lunasti paikan Wacken Metal Battle Finland -voittajana paikan Wackeniin soittamaan. Kuten kaveri totesikin tämän kuultuaan, ”menevätköhän sarvet käsimatkatavaroissa?”, heh.

Kaljateltassa Tampere Burlesquen show oli ihan hyvää viihdettä bändien välillä ja sateen vähän latistaessa tunnelmaa. Tietysti lavarakennelman mataluus aiheutti sen, ettei läheskään kaikkea lihaa saanut kiikaroitua kunnolla. Ennakkoluuloja oli tätäkin juttua kohtaan, mutta jälkikäteen voin todeta, että kyllä tällaista voisi olla jatkossakin minun puolestani. Lavalla pyörähtäneitä naisia oli monenlaista ja moneen makuun. Eniten taisi yleisössä tehdä vaikutuksen heavy-klassikoita taustamusiikkeina käyttäneet. Waspin (Animal) ja Danzigin (She Rides) seksuaalienergia sopi oikein hyvin tähän kontekstiin.

Rhapsody oli varmasti yksi odotetuimpia bändejä tänä vuonna Fabio Lionen ja Luca Turillin yhdistettyä vielä kerran voimansa jäähyväiskiertueelle. Yksi oli kuitenkin poissa, ja bändin jopa naurettavan lirutteleva sympho-power olisi totta kai kaivannut myös kosketinsoittaja Alex Staropolin lavalle taustanauhojen sijaan! Mutta jäljellä olevat kyllä antoivat kaikkensa. Fabio, tuo Italian Kirka, osoitti, että ääni on edelleen tallessa ja kitaristit jahtasivat lavalla toisiaan kuin nuoret kauriit. Vaikka en osaa kovin vakavasti bändiin suhtautua, läppäaspekti huomioiden setti oli kuitenkin mielestäni kova ja viihdyttävä.

Vähän sama viihde edellä -periaate päti mielestäni kaljateltassa remunneeseen King Sataniin. Industrial metallia niin överillä annoksella konehumppaa ja koskettimia, että en voi sanoa jättäneen ainakaan kylmäksi. Humalassa maistui ihan ok ja virne suupielessä miehistön kohkaamista oli metkaa seurata. Hieman rasittava rääkylaulu hieman latisti, mutta kyllä nostan silti varovasti peukaloa nimenomaan bilebändinä.

Tästä eteenpäin ohjelma ei enää kiinnostanut oman itseni eikä Miasmankaan kannalta, joten oli aika siirtyä pitelemään sadetta ja jatkamaan bileitä leirintäalueen puolelle. Nummirock on edelleen täydellinen juhannusfestari, jossa mennään ohjelmankin puolesta aika kovasti viihteellinen puoli edellä.

Jaakko Marttila
Kuvat: Timo Hanhirova

Sotajumalan hautajaiset 13.5.2017 Jyväskylä

Matkasin 13.5.2017 Jyväskylään katsomaan Sotajumalan jäähyväiskeikkaa. Arkunkantajiksi oli kutsuttu Torture Killer ja Deathchain. Olin nähnyt bändin keikalla useita kertoja aiemminkin, omistan suurimman osan sen levytetystä tuotannosta, ja yhtye on minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Ensimmäinen näkemäni ”rajumpi” keikka oli nimenomaan Lutakossa kattauksella Survivors Zero, Deathchain, Sotajumala, josta kuvattiin Slaughter at Lutakko niminen dvd, joten pientä nostalgiantuntua oli ilmassa.

Illan aloitti kuopiolainen death/thrash metallia soittava Deathchain jo klo 20.30, mutta sali oli jo hyvin täyttynyt ihmisistä. Setti koostui muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Deathrash assault levyn kappaleista, joten sisällössä ei ollut valittamista. Mutta jokin oli pielessä. Lava näytti käyvän kuusimiehiselle (rummut, 2 kitaraa, basso, laulu ja Ctulhu) yhtyeelle ahtaaksi, kun lavalle oli kannettu kaksi rumpusettiä. Yhtye ei ollut harjoitellut riittävästi keikkaa varten, sillä kakkoskitaristi Cult ei selvästikään muistanut kaikkia riffejä, eikä pysynyt komppauskädellään mukana nopeammissa osuuksissa, vaan miehen kasvoilta välittyi aito epätoivo. Corpsen kitarasoundi oli aivan hirveä miehen vaihdettua kitaransa Gibson Firebirdiin, joka ei ollut riittävän tuhtisoundinen yhtyeen musiikkiin. Pidemmissä blastbeat osuuksissa tempo putosi selvästi. Yhtye sai kuitenkin yleisön hienosti mukaan, piiri pieni pyöri ja tukka heilui. Aplodit raikuivat jokaisen kappaleen jälkeen. Suosikkiosuuksiani bändin keikoilla ovat ne kohdat, joissa koko kielisoitinryhmä huutaa taustalauluja, niin voimakasta, niin mahtavaa. Tällä kertaa oltiin vain lämmittelijän roolissa, joten yhtyeellä ei ollut suuria paineita suoriutumisesta, mutta näkemistäni Deathchainin esiintymisistä tämä oli selvästi huonoin.

Viidentoista minuutin vaihdon jälkeen lavalle astui turkulainen Torture Killer, jonka suoritus oli vahva. Keikan alkupuolella oli pientä teknistä ongelmaa toisen kitaran kanssa, mutta yhtye jatkoi soittoa siitä huolimatta, eikä ketään tuntunut häiritsevän. Laulaja Pessi Haltsosen ääntely oli liki murhaavan kuuloista kuolemankorinaa ja muutenkin soundit olivat kunnossa. Omistan pari Torture Killerin levyä, mutta yhtye ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Keikka oli kuitenkin vakuuttava ja yleisö oli hienosti menossa mukana, toivekappaleita huudeltiin ja nyrkit nousivat ilmaan ajallaan. Torture Killer esitti 45 minuutin ajan keskitempoista, perusvarmaa death metallia, kaikin puolin hyvä esitys.

Sitten oli illan pääesiintyjän vuoro astua lavalle. Laulaja Mynni Luukkainen kummasteli, että tältäkö se loppuunmyyty Lutakko näyttää. Porukkaa oli tosiaan paikalla enemmän kuin olen koskaan kyseisessä paikassa nähnyt, varmasti hieno lopetus yhtyeelle. Keikan nopean loppuunmyynnin vuoksi edelliselle päivälle oli järjestetty lisäkeikka, jotta kaikki halukkaat pääsisivät mukaan. Sotajumalan soundit olivat alusta alkaen kunnossa ja yhtye esiintyi hienosti ja ammattimaisesti, jopa kitaristi Kosti Orbinski joi keikan aikana vain vettä. Miksauspöydän luona sekä lavan reunalla oli useampi videokamera, joten lienee aiheellista olettaa, että näistä hautajaisista julkaistaan jonkinlainen taltiointi tulevaisuudessa. Settiin kuului kappaleita jokaiselta studioalbumilta, ja se oli mielestäni hienosti koostettu, vaikka kaikkia suosikkejani ei esitetettykään. Lavalla kävi yhden biisin verran vierailemassa myös yhtyeen entinen laulaja Teijo Hakkola, jonka kanssa yhtye esitti ensimmäiseltä pitkäsoitolta löytyvän kappaleen Meidän Maa, sekä Deathchainin basisti Juha Harju kappaleessa Sinä et ole yhtään mitään. Kyseessä eivät olleet surulliset hautajaiset, vaan sellaiset joissa muistellaan vainajan hienoa elämää ja saavutuksia.

” Loppuu matka maallinen, huutaen itkien, verta oksentaen.
Elämä lahja rakkauden, hukkuu pyörteisiin vihan virtojen.
Veren virta vuolas, rakkaudesta sotaan.”

RIP Sotajumala.

Teksti: Tuomas Jouha

Kuva: Sotajumala