Kategoria: Raportit

Aura Noir 2.6.2012 Nosturi, Helsinki

Alkuvaiheessa keikkaa Apollyon huutaa: ”We’re Aura Noir, the ugliest band in the world!” Ei kyllä pidä paikkaansa, sillä komeita miehiä oli lava täynnä. Apollyon on itse thrash metalin ilmentymä tylyine ilmeineen, ja Blasphemerkin jaksaa edelleen liikkua lavalla ja heiluttaa tukkaa kiitettävästi. Kieltämättä Obliterationista lainattu rumpali Kristian Valbo jäi hieman babyface-statistin rooliin, mutta lavan varsinainen yllätyskingi oli kuitenkin Aggressor, alias Czral, eli Carl-Michael Eide.

Kuva: Maija Lahtinen

Miehen paluuta Aura Noirin livekimppaan en osannut aavistaa – en edes sen jälkeen, kun herran toinen yhtye Virus päätti ruveta esiintymään. Vielä kun saataisiin Viruskin Suomeen esiintymään! Kyseessähän on kokeellisempi rock-bändi, joka on kuitenkin silkkaa nerokkuutta ja omalla tavallaan kenties kovempi kuin Aura Noir. No, takaisin illan keikkaan… Aggressor näytti lavalla aurinkolaseineen kuin evililtä vastineelta John Goodmanille leffassa Big Lebowski! Vaikka hän keppuroi kitara kaulassaan korkealla pyörätuolilla, mies on joka tapauksessa olennainen osa Aura Noiria ja lauloi Apollyonin kanssa kappaleet noin puoliksi omalla, hieman erilaisella tyylillään.

Kuva: Maija Lahtinen

Tykki black/thrash soi taas uuden Out to Die -levyn myötä astetta intensiivisempänä, ja kappaleita oli setissä useampi. Hieman hitaammat Hades Rise -levyn kappaleet toivat silti kivasti vaihtelua settiin, etenkin tunnelmallinen Shadows of Death. Setti oli muutenkin todella hyvällä maulla koottu. Seassa oli jopa todella blackmetalinen, ensimmäiseltä ep:ltä poimittu Snake, joka omalla tavallaan nosti koko keikan toisiin sfääreihin.

Omanlaisensa timantti oli myös Venom-cover Heaven’s on Fire, jota yhtye on yrittänyt saada hiottua toimivaksi versioksi kuulemma jo yli kymmenen vuoden ajan. Minähän en Venomista edes oikeastaan pidä, mutta hyvin toimi. Bändi veti rallin intensiivisenä thrash-versiona, omanlaisenaan sovituksena, juuri niin kuin coverit pitääkin toteuttaa. Harmi, että harva bändi satsaa tällä tavoin oikeasti lainakappaleisiin ja siihen, että mukana on omaakin näkemystä pelkän yleisön miellyttämisen sijaan.

Kuva: Maija Lahtinen

Black Metal Jaw, Condor, Conqueror, Hell’s Fire… bändi veti käsittämättömän kovia biisejä puolitoista tuntia, ja kokonaisuutena tämä oli kenties paras tänä vuonna näkemäni keikka. Toki esimerkiksi Coffinsin vierailu PRKL:eessä oli vielä riehakkaampi yleisön puolesta, mutta soitannollisesti Aura Noir tarjosi ihan toisen luokan herkkua.

Keikan lopussa Aggressor laittoi kävelykeppinsä ristiksi väärinpäin. Mies tuntuukin olevan nykyään jo täysin sinut 2005 sattuneen putoamisonnettomuuden ja sen seurauksena tulleen vammansa kanssa. Toivottavasti mies jaksaa sylkeä myrkyllistä musiikkiaan maailmalle vielä pitkään.

Teksti: Jaakko Marttila

Sonisphere Festival, 4.6.2012 Kalasatama, Helsinki

Sonisphere lennätti neljännen kerran Suomeen lastin yhtyeitä raskaan musiikin populäärimmältä puolelta. Tapahtuman 47 000 lippua oli myyty loppuun.

Hardcore Superstar ei napannut yhtään, joten ajoitin itseni festarialueelle ennen Gojiraa. Niin se aika vain rientää, että tämäkin ranskalaisryhmä on ehtinyt jo yli kymmenen vuoden ikään! Bändi soitti tasapainoisen setin, joka oli toisaalta sopivan haasteellinen ja toisaalta sellainen, että juonen päästä sai varmasti kiinni sekin osa yleisöstä, jolle yhtye ei ollut levyltä tuttu. Bändistä tosin on vähän vaikea saada tarkkaa kuvaa: ollaanko tässä nyt olevinaan jonkinlaista progea vai ei? Millintarkan soiton seasta pisti korvaan toinenkin epämukavuus, nimittäin rumpali Mario Duplantier’n paukutus. Huonoa se ei missään nimessä ollut, mutta jotenkin kaikesta on kuultavissa, että kaveri pystyisi halutessaan luomaan jotain paljon valloittavampaakin. Väistämättä jäi tunne, ettei hänestä revitä irti kaikkea potentiaalia.

Kuvassa: Ghost

Ruotsin Ghost oli osalle yleisöä täysin uusi tuttavuus, sen verran hämmästyneitä reaktioita syntyi kuuden kaapuihin pukeutuneen ja kasvonsakin peittäneen hahmon astellessa jonossa lavalle. Viime vuoden Tuskasta poiketen yllä oli nyt mustan sijaan valkoista. Kirkkaan auringon alla konsepti ei oikein toiminut, pimeään klubiinhan tämä kuuluisi tai vähintään teltan suojiin. Hatunnosto joka tapauksessa Sonispherelle, että ottivat mukaan Ghostin eivätkä jotain iänikuista Stam1naa tai Mokomaa, musisointinsa oli nimittäin aivan nautittavaa ja raikasta! Raskaushan siinä piilee rivien välissä, kontekstissa, jopa historiassa. Enemmänkin bändin ulosanti on toteavaa kuin määräävää – itse kutsuisivat varmaan rituaalinomaiseksi. Kakkoslevyä kehiin!

Kuvassa: Amorphis

Onko tässä maassa joku, joka ei ole Amorphista nähnyt lavalla vähintään kerran? Paljon sanottavaa tästä porukasta ei kaikkien näiden vuosien jälkeen enää ole. Itse jaksan viihtyä Amojen parissa korkeintaan Tomi Joutsenen karjuntaa hämmästellen ja vanhoja biisejä odotellen, jos silloikaan. Tällä kertaa soittivat On Rich and Poorin sekä Alonen, mikäli jälkimmäinen nyt vanhaksi on luettavissa. Pasi Koskisen aikakautta joka tapauksessa.

Kuvassa: Machine Head

Machine Headin coreilun aikana oli sopiva hetki työntää pizzaa naamaansa, ei kiinnostanut yhtään. Ihan innoissaan tyypit tuntuivat lavalla paiskovan, vaikka suurin osa yleisöstä ei heitä tullut katsomaan sen paremmin kuin muitakaan lämppäreitä.

Metallica olisi takuulla myynyt koko kentän loppuun ilman apuakin. Se on saavuttanut statuksen, jonka turvin se voi vuodesta toiseen soittaa kymmenilletuhansille ihmisille kaupungissa kuin kaupungissa, vaikka uusimmat levyt käyvät lähinnä leikkuulaudoista.

Etukäteen oli tiedossa, että bändi aikoo soittaa kokonaisuudessaan Black-albuminsa juhlistaakseen lätyn parikymmenvuotista olemassaoloa. Minussa tämä sai aikaan vähän tympääntyneitä ennakkofiiliksiä. Onhan levyä myyty ziljoona kappaletta, mutta pitääkö joku sitä oikeasti Metallican parhaana tuotoksena? Tai jonain aidosti käänteentekevänä merkkipaaluna metallimusiikin historiassa? Toisaalta odotin muutamaa harvemmin livenä soitettavaa Black-kappaletta varsin innolla.

Metallican keikalla oli savua. Miasmalla ei ollut lupaa kuvata itse bändiä.

Keikka alkoi joka tapauksessa vanhemmilla biiseillä: Hit the Lightsilla, Master of Puppetsilla, The Shortest Straw’lla ja For Whom the Bell Tollsilla. Ilmeisesti varsinkaan Puppetsia ei voi millään olla vetämättä. Seuraava kappale oli Death Magnetic -albumin perkuujäte-ep:ltä Beyond Magneticilta ongittu Hell and Back. Kuinkahan moni tunnisti biisin?

James Hetfield osoitti avauksessa, että hänen äänensä on voimissaan ja taipuu moneen. Jossain vaiheessa raitistumisensa jälkeen miehen ulosannin taso romahti, mutta niin vain hän on saanut kammettua itsensä takaisin laulajaksi, jota on helppo kunnioittaa.

Black-albumia ei onneksi käyty läpi järjestyksessä, vaan se alkoi pakkopulla Struggle Withinillä. My Friend of Misery lämmitti melankolisine yhteislauluineen mieltä huomattavasti enemmän. Toinen aiemmin mainitsemistani harvinaisemmista helmistä seurasi heti perään, eli The God That Failed. Nämä kaksi ovat aliarvostettuja teoksia ja jääneet suotta kaiken maailman entersandmanien ja sadbutrueiden varjoon. Vähän ärsyttävästi Metallica soitti nimenomaan Enter Sandmanin koko Black-putkensa päätteeksi, kun se olisi kerrankin voitu huomaamattomasti livauttaa menemään vailla sen suurempaa hekumaa.

Keikka päättyi vakiotavaraan eli Fight Fire with Fireen, Oneen ja Seek and Destroyhin.

Hölmöähän se on, että niin vain tätä bändiä jaksaa vuodesta toiseen kuunnella ja katsella. Rumpali sohii miten sattuu, soolokitaristi tiluttelee siitä missä aita on matalin, ja biisitkin ovat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta aina niitä samoja puhki renkutettuja hittejä. Mutta sellainen on Metallica; tuttu ja turvallinen, ikuisesti sama kuin silloin joskus.

Milloin on seuraava keikka Suomessa?

Teksti: Mikko Luntiala
Kuvat: Heikki Sikanen

Strix (ITA), Flame, Evil Angel @ Torvi, Lahti 25.5.2012

Italialaista black metalia Lahdessa? Kyllä kiitos! Yhdenkään esiintyjän materiaali ei ollut tuttua muutamaa tutustumiskappaletta lukuun ottamatta, mutta kieltämättä jo Flame pidemmän linjan aktina loi odotuksia illalle.

Evil Angel

Evil Angelin aloittaessa Torven pienen lavan edusta täyttyi heti tiiviiksi ihmismassaksi. Black/thrash metalin hurja ryöpytys pisti porukkaan liikettä. Vokalisti Orgasmatronin esiintyminen oli oikein metallista ”lyhyine” niittihousuineen eikä muu bändi jäänyt yhtään huonommaksi sen mitä liikkumaan mahtui. Väen hokemaan viitaten, ai että Evil Angelilla ei ole bändäreitä? Ainakin eturivissä oli innostuneita pakaraläpsyjä!

Flame

Flamen keikalla yleisö oli mukana selkeästi hillitymmin, mitä vähän oudoksuin. Ilmeisesti EA:n kotikenttäetu puri, sillä Flamen aavistuksen hartaampi mustunut thrash tippui itselleni mainiosti. Innokkaimmat toki havahtuivat kun tempoa nostettiin tai Blackvenom oikein rienaavasti rääkäisi. Keikan loppupuolella tuli Impaled Nazarene -cover The horny and the Horned ja hikinen bändi väläytti mustaa liekkiä.

Strix

Strix oli sonnustautunut King Diamondin perintöön ja mustavalkoisten maskien lisäksi bändillä oli päällään ryttyisen repaleista vaatepartta. Kitarat eivät soineet harmillisesti niin kirkkaasti kuin levyllä, sillä nopeita melodiantynkiä tuottavat sirkkelikitarat ovat olennainen osa bändin äänimaailmaa. Mitään välispiikkejä ei kuultu ja esiintyminen oli muutenkin hillittyä ensimmäisiin bändeihin verrattuna. Tämä toki toimi bändin musiikkinsa kanssa. Poikkeuksena Strixin ilmeikäs rumpali Chimsicrin, joka rankaisi settiään helvetillisellä mutta teknisesti kevyen näköisellä  mättämisellään. Jälkeenpäin selvisi, että mies blastasi vielä vatsavaivaisena. Arvostettavaa.

Kappaleen välissä kuulin yleisöstä soraäänen joka ihmetteli, että miksi niinkin kaukaa on pitänyt tuoda bändi joka ei ole julkaissut edes täyspitkää? Hah, eipä tuo itsellenikään täydellinen korvaorgasmi ollut, mutta on hienoa, että tällainen harvinainen vieras saatiin nimenomaan Lahteen. Italialaisilla oli ilmeisen viileä, mutta hyvä reissu. Enemmän vain tällaista, kiitos!

Teksti ja kuvat: Heikki Sikanen

SLOW, DEEP AND HARD weekend 11.-12.5.2012 @ Nuclear Nightclub, Oulu

Pe 11.5.2012 – COFFINS (JPN), HOODED MENACE, SOLOTHUS

 Teksti: Markus Makkonen

Kuvat: Timo Hanhirova

 

 Turun Solothuksella oli kunnia avata Oulun kevään raskain keikkailta. Yhtyeen death-vaikutteinen doom vyöryi asiallisen ilottomasti, luottaen hitaan äänivallin ja matalan korinan pettämättömään yhdistelmään. Ennen varsinaisia pääesiintyjiä paikalle vaivautunut yleisökin tuntui pitävän kuulemastaan, vaikkei lavan edessä juuri minkäänlaista liikehdintää vielä havaittukaan.

 

Solothus

Solothuksen ilmaisu miellyttää vanhan liiton ystävää. Vakuuttava vokalisointi ja raskaasti ruhjovat riffit pitivät mielenkiinnon yllä helposti läpi setin. Pieni tempojen seilaaminen ja etenkin setin alkuvaiheen jäykkyys todistivat jälleen sen, ettei hitaan materiaalin kanssa toimiminen ole todellakaan mitään yksinkertaista, saatikka helppoa hommaa. Tämän keikan perusteella Solothus leimattakoon kuitenkin sinne lupaavien yhtyeiden karsinaan.

 

Hooded Menace

Hooded Menacessa on jotain elämää suurempaa. Tunnelma, riffit ja melodiat nivoutuvat yhtyeen musiikissa viimevuosien ehdottomasti vakuuttavimmaksi kotimaiseksi materiaaliksi. Kun huppareihinsa sonnustautunut joukkio hiipii lavalle, oli näyssä jotain mainiota b-elokuvamaista sympaattisuutta. Fullfill the Curse nappaa mukaansa välittömästi ja sitä seurannut Never Cross the Dead onkin jo puhdasta euforiaa. Kuuden kappaleen setissä ei välispiikkejä kuulla, tai laadusta tingitä. Musiikillisia äkkikäännöksiä on riittävästi ja riffikynä on ollut lassepyykkömäiseen tapaan kunnossa. Toisen kitaran lisääminen livekokoonpanoon on tuonut keikkatilanteisiin lisää syvyyttä ja rumpujakkaralle palannut Pekka Koskelo osoittaa olevansa juuri se oikea mies tähän bändiin. Yksi vuoden ehdottomista huippuhetkistä keikkarintamalla!

Juuri kun kuvittelin, ettei tämä enää tästä paljoa parane, vyöryy Coffins lauteille. Japanin johtava maansiirtokone yhdistää musiikissaan sujuvasti monia tuttuja elementtejä Autopsysta Celtic Frostiin ja Venomista sludgeen muokaten edellä mainituista palikoista varsin tunnistettavan, sekä ennen kaikkea persoonallisen keitoksen. Coffinsin tekemisessä on pitelemätöntä energiaa ja silmitöntä raskautta. Tämä välittyy myös yleisöön heti ensimmäisestä kappaleesta alkaen. Sympaattiset, kohteliaat välispiikit sekä viskipullon kanssa lavalla heiluvat japanilaiset voittavat yleisön helposti puolelleen ja Evil Infectionin aikana pitti pyörii jo vähintäänkin vakuuttavasti. Keikan jälkeen yleisö haahuilee ulospäin kuin halolla lyötynä, lattialla on lasinsirua ja tytöt tahtovat samaan kuvaan bändin kanssa. Olo on kuin elokuvissa, eikä kenelläkään tunnu olevan minkäänlaista valitettavaa kuullusta tai nähdystä. Loistava ilta!

 

La 12.5. 2012 – JEX THOTH (US), ORANSSI PAZUZU, DELIVERANCE

 Teksti: Tuure Heikkilä

Varsinainen slow and deep -osuus taisi osua lauantaipäivälle, kun Nuken lavan valtasivat Oranssi Pazuzu ja Jex Thoth. Hard-kiintiökään ei jäänyt täyttämättä, sillä illan aukaisijana toiminut oululainen Deliverance tulitti hyvällä osumatarkkuudella perinteisempään heavy metal -maalitauluun.

Vokalisti Joey Turusta ja toista kitaristia Timo Hiivalaa lukuun ottamatta yhtyeen miehistö koostuu Torture Pulsesta tutuista ukoista, jotka ovat määrittäneet instrumenttien hallintaoikeutensa uudelleen. Tosin kannujannu operoi omalla tontillaan kummassakin bändissä.

Vaikka yhtye itse kuvailee tyyliään tutulla lyhenteellä AOR, on sen merkitys Deliverancen tapauksessa täysin eri: antichrist oriented rock. Ja kyllähän raskaan kvintetin esityksestä muutaman Mercyful Fate -tyylisen ilkeyskohdan havaitsikin. Perinteisemmän heavyn ystäville Deliverance edusti iltamien parasta antia. Yhtyeen setti pysyi hyvin liitoksissaan lähes loppuun asti, ja laulaja Joey oli nimensä veroinen.

Oranssi Pazuzu puolestaan syljeskeli alien-limaista mustaa happoaan yleisön niskaan ilmeisen antaumuksella. Itse en kuitenkaan ollut varustautunut riittävän öljyisellä suojakerroksella, ja yhtyeen tyly pajauttelu kuulosti parista Beherit-pastissista huolimatta aika lailla tylsähköltä runkkaukselta vailla toivoa minkäänlaista kliimaksista.

Illan päättäneellä Jex Thothilla on aina ollut Oulussa kova kannatus, joka varmasti jatkuu myös vastaisuudessa, sillä tunnelman luomisen kainalokarvat väristen liikkunut vokalisti Jessica ”Jex” Thoth bändeineen hallitsee. Sen sijaan kynttilöillä leikkiminen ei mielestäni tunnelmaa nostanut, pikemminkin antoi laulajattarelle talinistin leiman, mutta kuin ihmeen kaupalla kainalopuskien liekkeihin roihahtamiselta sentään vältyttiin.

Vokalistin ulosanti toi heleimmillään mieleen nuoren Grace Slickin. Kaikesta huolimatta itse kappaleet eivät tällä kertaa oikein sytyttäneet. Yhtyeen viimekertaiseen Oulun-vierailuun verrattuna settilistasta jäi hivenen valju vaikutelma, mutta onneksi suurin osa yleisöstä oli kuuluvaan ääneen aivan päinvastaista mieltä.