Kategoria: Raportit

Qstock, Oulu, Kuusisaari & Raatti, 27.–28.2012

Oulun suurin rockfestivaali Qstock on vakiinnuttanut paikkansa Suomen suvessa. Tänä vuonna festivaali soi kymmenettä kertaa aurinkoisessa säässä peruskattauksen voimin. Useita suuria ulkomaisia vetonauloja ei nähty. Takavuosien listajytä, Ruotsin Roxette toimi tapahtuman kassamagneetin roolissa hieman pienempien ulkomaalaisvahvistusten kera.

Qstockin sekä vahvuus että heikkous tuntuu olevan kaikille jotain -asetelma. Joskus se toimii, mutta yleensä enemmänkin ärsyttää. Mitään erityisen suuria odotuksia ketään esiintyjää kohtaan ei tänä vuonna ollut, vaan saattoi odottaa perusfestivaalia peruskovilla esiintyjillä. Kansa saattoi olla eri mieltä allekirjoittaneen kanssa, sillä myytiinhän tapahtuma tänä vuonna loppuun – kaikkiaan 28 000 lippua löysi ottajansa. (PK)

Metallimusiikki ei ole koskaan ollut Qstockin ykköspainotus, ja tänäkin vuonna varsinaisen möykän anti jäi laihaksi. Perusvarmat Stam1na, Viikate ja Kotiteollisuus olivat läsnä, mikä ei juuri jaksa alan harrastajaa suuremmin enää innostaa. Kansalle kuitenkin kelpasi ja se kai on yleisen festariviihtyvyyden kannalta oleellisinta. (JS)

Perjantai

Vaikka ensimmäisen festaripäivän alkuilta ehkä hivenen epäkiitollinen soittoaika Klamydian kaltaiselle yhtyeelle onkin, sai se yleisön lämpenemään heti ensimmäisestä kappaleesta alkaen. Päälle vielä hieman yllytystä välispiikkien aikana, ja koko Rantalavan edusta täyttyi mukana laulavista juhlijoista. Settiin oli saatu mahtumaan sekä kaikkien tuntemia ralleja, että ainakin nuoremmalle väelle oudompia vetoja, ja ehkä juuri se teki keikasta kaikille mieluisen. (SB)

Oululavalla ensimmäinen bongaus osui stoneria paiskovaan nousussa olevaan Madhatteriin. Kovasti äijät puskivat rentoa asennetta menemään suorassa paahtavassa auringonpaisteessa. Yleisöllä oli selkeästi tässä vaiheessa vielä festivaalitunnelma hakusessa ja liian moni istui paikallaan kalja-alueelta bändiä tuijottaen. Madhatter murjoi raskasrock-mausteista soitantaansa varsin tasaisesti ilman suurempia tunnelatauksia tai koukuttavia juonenkäänteitä.

Sisätiloissa Kuusisaaren paviljongissa sijaitsevalle Koomalavalle oli koottu sekalainen sakki erityylisiä bändejä. Tarjolla oli niin melodista punkia, rokettirollia sekä raskasta metallia – sopivasti siis jokaiselle vaihtoehtodiggarille jotakin.

Ruotsalaista alternatiivista punkrockryhmää Satan Takes a Holiday katsoi moni suu ammollaan auki. Entuudestaan tuntematon ryhmä roiski hikipäissään rankkaa ajoittain jopa rockabillymausteista rosoilua asiaankuuluvalla otteella ja tiukalla asenteella. Herrat heiluivat kuin heikkopäiset suomalaisyleisön hurratessa. Vaadittiinpa pojat vetämään vielä parit encoretkin. Sen verran mielenkiintoiselta bändin soitto vaikutti lavalla, että pitänee ottaa lähempään tarkasteluun levyformaatissa. (PK)

Rytmiranta-lava oli hieman syrjässä alueen laitamilla, ja katsojakunta oli myös selkeästi nuorinta. Kuitenkin esimerkiksi Salaseura yllätti mukavan leppoisalla ja oivaltavalla murreräppäilyllä, ja viritti vähäiset kuulijat mukavan rentoon festarifiilikseen. Kaiken jytkeen keskellä oli mukava välillä istahtaa hiekkarannalle kuuntelemaan rauhallisia rytmejä, vaikka musiikkigenre ei aivan omaan makuun olisikaan. (SB)

Michael Monroe

Aina yhtä sympaattinen ja energinen Michael Monroe jaksaa viihdyttää suomalaisyleisöä vuodesta toiseen. Ensin oli Hanoi Rocks, sittemmin muita kokoonpanoja, taas Hanoi Rocks ja viimein miehen omakin sooloura on jatkunut jo tovin. Yleisön ikäjakautumaa tutkiskelin ennen Monroen nousemista lauteille. Näköpiirissä oli selvästi teini-iässä olevia rokkityttöjä ja toisella puolen jututin ”hieman” vanhempaa pariskuntaa, jossa mies oli kuulemma päässyt tänä vuonna ensikertaa ilmaiseksi Qstockiin täytettyään 60 vuotta. Hyvin näytti uppoavan Makkosen keikka kaiken ikäiseen kansaan. Monroe veti vähintään yhtä energisen setin mitä on tänä kesänä muillakin festivaaleilla nähty. Michaelin perusvetohan sisältää vaarallisen näköistä mikrofonitelineen pyöritystä, kiipeilyä lavarakenteissa, kättelyä yleisön kanssa ja mikä tärkeintä mielettömän mukaansatempaavia kappeleita. Monroe on kelpuuttanut jostain syystä settiinsä coverin Popedalta, mutta paikalla olleisiin näytti uppoavan. Mikäs siinä.

Päälavan perjantain päätti PMMP – Paula ja Mira vai Mira ja Paula? Kansa tanssi, jammaili ja joi.
Suurin osa väestä poistui PMMP:n myötä Oulun yöhön, vaikka festivaalit jatkuivat vielä miltei perinteisimmällä tavalla kuin saattaa, nimittäin joka ikisessä Qstockissa perjantain päättäjänä toiminut vaihtoehtorockpunk-ryhmä Radiopuhelimet teki sen taas! Koomalavan uumeniin oli jälleen kokoontunut sitkeimmät festarijuhlijat tarkistamaan bändin livekunnon. Ja hyvässä iskussahan se on edelleen. (PK)

 

Lauantai

 

Olli Herman / Reckless Love

Allekirjoittaneen lauantai alkoi muutaman biisin katsastuksella sirkusteltassa esiintyneeseen Reckless Loveen. Bändihän on erittäin kovassa nousussa ulkomaita myöten ollut debyyttialbumistaan lähtien ja tänä vuonna useilla festivaaleilla esiintynyt poppoo tuntuu soittavan aina vaan itsevarmemmin. Reckless Loven esiintyessä yleisö koostui – yllätys yllätys – kiihkeistä fanitytöistä, mutta kyllähän se on myönnettävä että tämän tyylistä erittäin tarttuvaa 80-luvun henkeen kallistuvaa ammattimaista glamrockailua katselee ja kuuntelee ihan mielellään tämmöinen vanhempikin. (PK)

Kauko Röyhkä

Lauantai käynnistyi tuttuun tapaan festivaalitunnelmasta nauttien, ensimmäinen varsinainen kiinnostavuus oli Rantalavalla esiintynyt Kauko Röyhkä & Narttu. Legendaarisen kokoonpanon soiton svengaavuus oli ihailtavan mukaansatempaavaa. Vaikka yleisö oli tullut katsomaan ”oman kylän poikaa” sankoin joukoin, ei Rantalava sittenkään ollut paras mahdollinen paikka Röyhkän kaltaiselle artistille. Hikinen ja pimeä Paviljonki olisi tarjonnut keikkakokemukselle paremmat olosuhteet, ainakin niille, jotka sisään olisivat ehtineet. Rantalavan eteen sentään mahtuivat kaikki halukkaat. Kake väitti Lauralle, että Mainostaulujen taakse kätkeytyi Paska Kaupunki, yleisö palkitsi artistin raikuvasti ja Röyhkä Narttuineen veti tämän kesän yhden kovimmista keikoista. (JS)

Aikataulutus hieman ihmetytti, kun Kauko Röyhkän elokuvassa Miss Farkku Suomi soittava Torttu oli laitettu esiintymään samaan aikaan Kaukon kanssa Oululavalle. Vuosien kokemus paistoi selvästi Röyhkän itsevarmana lavaesiintymisenä, mutta ei kuitenkaan näkynyt rutiininomaisena vetämisenä toisin kuin esimerkiksi Viikatteella, jonka keikka oli hyvä, mutta ikävän tasapaksu ja sen näköinen, että sama show on vedetty jo sata kertaa tänä kesänä. (SB)

Sata kertaa soitetun näköinen ja kuuloinen oli myös Stam1nan show. Onpa bändi tullut jo muutamaan kertaan nähtyä tälle vuodelle, joten katseet kääntyivät festivaalielämän muuhun tarjontaan.

Koomalavalla seuraava kohde oli aina yhtä varmassa iskussa oleva melodista asennemetallia työstävä Before the Dawn, joka henkilöityy edelleen bändin kaljuun keulakuvaan Tuomas Saukkoseen, johon varmasti monen katseet keskittyivät tälläkin keikalla – Tuomas tarjosi silmänruokaa etenkin naisyleisölle esittelemällä paljaita treenattuja vatsalihaksiaan. Bändi soitti erittäin itsevarmasti ja Qstockin yleisö diggasi. Mitäs tähän voi muuta sanoa. (PK)

Martti Servo & Napander veti puolestaan takuuvarman, mutta yllätyksettömän tunnin hittiputken. Servon hyväntuulisuus on tarttuvaa lajia ja sen voimalla jaksoi hymyillä loppufestivaalin ajan.

Viimeinen esiintyjä oli paviljongin tunnelmaan äärettömän hyvin sopiva Swallow the Sun. Läpi koko keikan bändi kylpi sinertävässä taustavalossa, jolloin yleisö näki muusikoista ainoastaan heiluvat figuurit, eikä kasvoja lainkaan. Tämä yhdistettynä musiikkiin ja vokalisti Mikko Kotamäen vähäeleiseen lavapuheluun toimi loistavasti! Show tarjosi varsin kokonaisvaltaisen, unenomaisen tunnin ja päätti festivaalin parhaalla mahdollisella tavalla. (JS)

Qstock 2012 oli pääosin bändien puolesta perusvarma, mutta melko yllätyksetön. Keskisarjan ruotsalaisnimet myöskin tuntuvat ravaavan Suomessa sen verran tiuhaan tahtiin ettei niistä ehdi välillä toipua. Meiningiltään festivaali toki toimii aina, paljon tuttuja ihmisiä ja hyvä leppoisa ilmapiiri. Mikäs sen hienompaa, ensi vuonna tavataan! (PK)

Teksti: Petri Klemetti, Jani Suopanki & Sirja Bordi
Kuvat: Petri Klemetti

Tammerfest 11.-14.7.2012, Tampere

17-vuotiaan, kuumeisesti täysi-ikäisyyttä odottavan, myöhäisteinin ikään tullut Tammerfest on vakiinnuttanut paikkansa Suomen ja ennen kaikkea Tampereen keskikesässä. Tämä Suomen suurin kaupunkifestivaali onkin onnistunut tarjoamaan moneen makuun jos jonkinmoista musiikkiesitystä. Myös stand-up -klubit ovat löytäneet Tammerfesteiltä oman paikkansa ja miksei, sillä ne näyttivät olevan suurimmalta osin loppuunmyytyjä, joten kysyntää ainakin näytti olevan. Tammerfestien erikoisuutena ovat olleet sisävesiristeilyt, jolla tänä vuonna Mokoma kävi vetämässä akustisen setin.

Normaalien klubien oheen tänä vuonna uutena esiintymisalueena oli noussut Ratinanniemen festivaalipuisto, joka toi kaupunkifestivaalin hieman lähemmäksi perinteisempää suomalaista festivaalikokemusta ulkolavojen, nurmikoiden ja vierellä lainehtivan Pyhäjärven myötä. Alueella lavoja oli kaksin kappalein ja ne oli sijoitettu vierekkäin pienen hiekka-alueen kupeeseen mäen alle. Mäkeen oli pistetty anniskelualueet ja kun kävin paikkoja kiertelemässä, niin sekä näkymien että soundien puolesta ratkaisu tuntui varsin toimivalta.

Tässä raportissa käsittelen Ratinanniemen torstaipäivän sähkökitaravoittoisempaa antia. Tälle päivälle sattuivat Miasmaa edes hiukan sieltä päin liippaavat artistit.

Kesäloman kirouksen, eli liiallisen kiireen vuoksi pääsin saapumaan Ratinanniemeen vasta kesken Mokoman esityksen. Olin siis missanut jo ensimmäisinä esiintyneet Rockwallin ja Viikatteen. Mokoma kuulosti ja näytti hyvin perustutulta Mokomalta hyvine ja pahoineen. Vuosi vuodelta lavaesiintyminen tuntuu olevan varmempaa, mutta toisaalta yhä rutiininomaisempaa.

Seuraavana vasemmalla lavalla aloitti Herra Ylppö Ja Ihmiset. Eräs nimeltämainitsematon rock-musiikkia soittava radiokanava on onnistunut pilaamaan allekirjoittaneelta tämän poppoon, ja olinkin yllättynyt siitä kuinka innokkaasti seurasin keikan kokonaisuudessaan läpi. Musiikkina se ei aiheuttanut suurempia säväreitä, mutta soiton laatu pakotti seuraamaan keikan loppuun saakka. Soittamisen varmuus ja ammattitaito sekä näkyi että kuului hienosti esityksestä. Mustien Hevosten kohdalla tullut pieni Ylpön sekoilu annettakoon anteeksi, sillä omasta mielestäni  biisi kuulostaa turhan paljon Horrokselta, joten väärien lyriikoiden laulaminen on ymmärrettävä virhe.

Löytyykö Suomesta kohtuukokoista festivaalia jossa Kotiteollisuus ei esiintyisi? Laiskuuttani en asiaa jaksa tarkistaa, joten oletan asian olevan näin. Hynysen rock-show oli kulunutta kamaa jo viisi vuotta sitten enkä ymmärrä miten tämä edelleen jaksaa ihmisiä kiinnostaa. Yleisöä näytti olevan kuitenkin kohtuullisesti keikkaa seuraamassa, joten ei musiikin monotonisuus ihan hukkaan  mennyt.

Kuvassa: Stam1na

 

Kotiteollisuuden keikan jälkeen oli aika siirtyä helvetistä länteen, eli vasemman lavan puolelle, jossa vuorossa oli Stam1na. Lemin poijjaat yrittävät kovasti tulla Kotiteollisuuden peesissä ja kiertää kaikki kesän festarit. Tammerfest on kuulunut heidän repertuaariinsa jo useampana vuotena peräkkäin, ja edellisinä vuosina Pakkahuoneella onkin ollut todella kuuma meininki ja sieltä on poistuttu kotiin hikisenä, haisevana ja onnellisena. Tämän vuoden veto jäi jotenkin vaisuksi. Stam1na on livebändinä helvetin kova, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Nyt ulkoilmalava taisi kuitenkin verottaa oman osansa ja esitys ei päässyt edellisvuosien tasolle. Lisäksi uusimman levyn, Nocebon, materiaali ei oikein toimi allekirjoittaneelle. Biisivalinnat olivat kuitenkin varsin toimivia, sillä en muista milloin bändi olisi aloittanut keikkansa Ristiriidalla. Välissä kuultiin muun muassa aina yhtä toimiva Merestä Maalle ja keikan päätti heidän paras tuotoksensa: Eloonjäänyt. Lisämaininta täytyy antaa maalaishenkisistä esiintymisasuista ja taustalakanasta.

Seuraavaksi starttaavan Stratovariuksen post-Tolkki aikakauteen en ole radiokappaleita enempää tutustunut, sillä niistä on aina tuntunut puuttuvan se jokin terä, joka oli aikanaan bändin ”golden eralla”. Näin tamperelaisena rumpalina tämä keikka kuitenkin kiinnosti hieman tavallista enemmän. Viime vuoden loppupuolella Jörg Michael ilmoitti jättävänsä Stratovariuksen ja tämä tarkoitti sitä, että uusi kannuttaja on saatava täyttämään Jörgin saappaat. Bändi ilmoittikin ottaneensa riveihinsä 25-vuotiaan tamperelaisen Rolf Pilven ja Tammerfestin esiintyminen oli hänen toinen keikkansa Stratovariuksen riveissä. Täytyy todeta, että hiton hyvän kannuttajan olivat löytäneet remmiinsä. Biisit menivät hienolla tarkkuudella läpi ja soitosta pystyi kuulemaan innokkuuden hommaa kohtaan. Toivottavasti Pilven mukana bändi saisi hieman sitä puuttuvaa terää materiaaliensa suhteen. Vielä lopuksi täytyy mainita, että Lauri Porra on varmasti yksi tämän planeetan cooleimmista basisteista.

Kuvassa: Apulanta

 

Illan päätti perisuomalaiseen festivaalikesään kuuluva Apulanta. Yhtye ei sinällään aiheuta allekirjoittaneessa tuntemuksia suuntaan tai toiseen, mutta ymmärrän kyllä miksi se pitää suosionsa, ja kuinka ihmiset jaksavat tulla seuraamaan sitä vuosi toisensa jälkeen samoille festivaaleille, samoihin soittoaikoihin. Apulanta on löytänyt toimivan biisimuotin, jonka päälle se rakentaa levyjä aina muutaman vuoden välein. Tosin viimeistään erään elävistä kuolleista kertovan biisin myötä on tuntunut, että Toni Wirtanen lopetti yrittämisen sanotuksien suhteen jo aikaa sitten. Kansalle musiikki kuitenkin näyttää uppoavan ja keikalla tuntui olevan myös sama fiilis. Yleisö lauloi innokkaasti mukana ja tuntui nauttivan rutiininomaisesta ja perusvarmasta esityksestä, joka on ansaitulla kiertämisellä saavutettu. Ei huono, mutta ei juuri muutakaan.

Tammerfestin ensimmäisestä festivaalipuistopäivästä ei oikeastaan jäänyt muuta negatiivista mainittavaa kuin, että Stam1nan ja Stratovariuksen olisin paljon mielummin katsellut sisätiloissa Pakkahuoneen kokoisella klubilla. Muuten Ratinanniemi näytti toimivan varsin mallikkaasti festivaalipuistona ja yksi tärkeimmistä seikoista oli alussa mainittu lavan ja anniskelualueiden onnistunut sijoittelu. Väkeä tuntui olevan sopivasti, eikä ylettömän ryysiksen makua päässyt maistamaan missään vaiheessa. Toivottavasti väkimäärä pysyy samana ettei aleta ahnehtimaan alueelle liikaa populaa eikä siirretä lavoja Eteläpuiston puolelle, jossa Sauna Open Air on tottunut pitämään majaansa. Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä tästä kesästä on otettu opiksi ja kuinka kokemus näkyy ensi vuonna Ratinanniemessä.

Teksti ja kuvat: Pekka Konttinen

Terveet Kädet, Liekkipipot ja Ahneus 12.7.2012 Torvi, Lahti

Ensimmäinen yhtye oli jo paiskomassa, kun pääsin kaatosateesta paikan päälle. Ennalta tuntematon Ahneus kuulosti nopeissa ralleissaan yllättävän paljon Rattukselta. Laulaja-kitaristikin kuulosti jotenkin tutulta. Niin, Ahneus on Rattuksesta lähteneen Jaken uusi bändi. Hieno homma, sillä esimerkiksi vuonna 2005 julkaistu Rattus-levy oli oikein hyvää punkitusta, olipa sitten hc tai ei. Basisti Jeekki heilui tukkansa perässä, minkä suvantokohdissa ehti. Huomattavasti rauhallisemmin esiintyvän Jaken kitaroinnissa on jotain ylityylikästä, hyvällä tavalla. Jännä nähdä, millaiseen lentoon vuonna 2011 perustettu, mutta jo monta keikkaa tehnyt, yhtye yltää. Bändin levy on kuulemma vain julkaisijaa vaille valmis.

Kuvassa: Ahneus

 

Paikallinen Liekkipipot hymyilytti hieman epäilyttävästä nimestään huolimatta. Kappaleet olivat kovin hittihakuista punkrockia. Kappaleiden intensiteetti tippui edellisestä esiintyjästä, mutta joillekin kuulijoille tällainen äijäily varmasti upposi hyvin. Toimittajan makuun ehkä kuitenkin liian hillittyä äijämeininkiä. Lavalla ei nähty pipoja.

Kuvassa: Liekkipipot

 

Se oli varmaan kuitenkin Terveet Kädet, joka sai ihmiset liikkeelle torstai-iltana. 30 vuoden kokemuksella Läjä Äijälä käskytti innokkaimmat pittaamaan. Eipä siihen kameran kera kehdannut eturiviin jäädä kun lihan lisäksi niskaan tulee kainalosauvaa! Basisti Janin instrumentti sai vauriota heti alussa, mutta säädön jälkeen keikka pääsi jatkumaan. Hurja myllytys kesti juuri sopivasti, vain juuri ennen encorea ehti pientä puutumista havaita. Äijälä hoputti bändiä aloittamaan välittömästi uutta kappaletta aina kun minuutin rykäisy oli heitetty yleisölle. Oma suosikkini Jeesus Perkele oli kohokohta. Hikinen yleisö huusi Pissaa ja Paskaa ja sai sitäkin. Läjän äänessä oli viimeisissä kappaleissa jo black metalin rääkynää ja se toimi jäätävästi. Jos yhtyeen esitys ei ole aina mennyt aivan nappiin, niin nyt Lahti sai elinvoimasta harcorepunkkia täyslaidallisen.

Kuvassa: Terveet Kädet

 

Teksti ja kuvat: Heikki Sikanen

Provinssirock 15.–17.6.2012, Seinäjoki

Ensimmäisenä festariesiintyjänä jokaisella festarilla tuntuu aina olevan Amorphis, ja täytyihän sitä käydä taas katsomassa, miten ne Joutsenen rastat tällä kertaa kieppuvat. Siellähän pyörivät, ja keikka oli selvästikin suunnattu vähän enemmän uutta tuotantoa kuuntelevalle pullamössöyleisölle. Harmittavaa sinänsä, sillä Joutsenen örinälaulussa ei ole mielestäni moitteen sanaa. Ihan koko keikkaa ei siis jaksanut seurata, vaan lähdin vaeltelemaan kohti lakutiskiä.

Jyväskyläläinen Ghost Brigade on ratsastanut hitaasti mataavan doom metal -villityksen aallolla, ja kun doom näyttää kokoajan kasvattavan suosiotaan, on tällekin bändille alkanut sataa menestystä, myös metalligenren ulkopuolella. Sitä ei voi kuitenkaan laskea vain sattumankaupaksi, sillä bändi yhdistelee taitavasti hitaaseen pauhuunsa sekä melodista että progressiivisempaa metallia.

Keikkaa seuraamaan oli ajankohdasta huolimatta tullut kiitettävästi porukkaa, eikä bändi tuottanut pettymystä. Ghost Brigaden lavashow’ta on kehuttu useammalta taholta ennemminkin. Musiikki tunnelmoi välillä matalissa sfääreissä ja välillä kitarat raikasivat ison maailman malliin. Soittajat käyttivät lavaa kiitettävästi hyväkseen, eikä keikkaa ollut tylsä seurata. Doom metal -keikaksi yleisönkin liikehdintä oli yllättävän reipasta!

Nightwishin imperiumi on kasvattanut itseään yhä moninaisempaan suuntaan, ja täytyihän uusin keikkakin käydä katsomassa, kun esitteessä luvattiin Cirque du Soleil -meininkiä. No, eihän siellä kukaan keikkunut trapetsilla, mutta ainakin Holopaisen syntikkasetti oli saanut Davy Jones -urkukoristuksen. Suurempaa sanottavaa keikasta ei ole, yllätyksenä tuli kuitenkin Gary Mooren muistoa kunnioittaen cover Over the Hills and Far Away. Hyvin pyrotekniikkatäyteisen keikan loppumausteena oli myös ilotulitus, eli suuren maailman meininkiä ei tästä keikasta puuttunut.

Kuvassa: OFF!

Lauantailta ei paljoa ollut odoteltavaa. Iltapäivällä valuin paikalle juuri sopivaan aikaan tarkastaakseni amerikkalaisen punklegendan OFF!in. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja teki lauantaista gooteille vaikeimmain päivän provinssissa. OFF! aloitti keikkansa rikkinäisellä vahvistimella, ennen kuin edes ensimmäistä sointua oli keritty rääkätä kitarasta ulos. Laulaja Keith Morris kuitenkin hoiti vanhan lavakonkarin ottein tilanteen lätisemällä niitä näitä, kun vahvaria vaihdettiin. Bändin leppoinen habitus kiteytyi muutenkin hyvin Morrisin vetämiin välispiikkeihin. Puheenaiheena oli enimmäkseen Amerikan rappeutuneisuus. Kotiseuturakkaus ei todellakaan paista tästä bändistä.

Paikalle oli tullut harmittavan vähän porukkaa kunnioittamaan tätä legendaa verrattuna vaikka myöhemmin päälavalla soittaneeseen Rise Againstiin. Bileet kuitenkin olivat riehakkaat, ja bändi piti huolen, että fanit saivat juuri toivomiaan kappaleita. Pitti pyöri, ja suut olivat hymyssä sekä lavalla että yleisössä. Allekirjoittanut ei ole tähän musiikkigenreen niin perehtynyt, mutta varsinkin Morrisin pyyteetön olemus ja yleisön puhdas riemu tarttuivat kyllä ja keikan kuunteli todella mielellään loppuun asti. Saarilava sopi esiintymispaikaksi päälavaa paremmin, sillä päälavan mainstream-imago olisi vetänyt parhaimman terän tästä keikasta. Ehdottomasti katsomisen arvoinen yhtye!

Sunnuntai käynnistyi hyvin unisissa merkeissä festivaalialueella. Puoli yhden aikoihin paikalla oli toinen toistaan säälittävämmän näköistä kulkijaa ja ruoan metsästäjää. Sunnuntai oli kuitenkin kiinnostavin päivä, ainakin näin miasmaattiselta kannalta. Sadekuurot haittasivat hieman päivää, mutta metallikansa viihtyi enimmäkseen telttalavoilla, joten he pysyivät kuivana. Festivaali kuitenkin todisti olevansa kaiken kansa juhla – vanhin vieras oli 102-vuotias.

Oululainen Hebosagil avasi Provinssirockin viimeisen päivän Rumba-stagella. Epäkiitolliseen aikaan aloittaneen bändin kannalta tilanne näytti yleisön määrän suhteen hieman pahalta vielä viisi minuuttia ennen keikkaa, mutta lopulta keikalle alkoi valua väsynyttä pitkätukkaa aivan mukavasti.

Keikka alkoi arveluttavan nihkeästi bändin saapuessa lavalle. Yleisön odottava tunnelma oli kuitenkin käsin kosketeltavissa, ja odottamansa se saikin, kun bändi oli saanut soittimensa oikealla taajuudelle. Taisipa siinä muutama suukin loksahtaa auki, kun hieman flegmaattisen oloiset poikaset kiskaisivat ensimmäiset soinnut ilmoille. Energia oli valtava, ja tunne soittamisen takaa välittyi hyvin yleisölle, jossa muutama otti oikein tanssiksi. Bändi veti koko keikan samalla meiningillä, eli ihan täysiä! Soittamisesta ei ole moitteen sanaa, se pörisee ja korisee juuri oikeilla hetkillä. Tatu Junnon laulu oli piristävän hyvin artikuloitua puuroisten festarikeikkojen keskellä. Vaikka yhtyeen äänimaailma on suhteellisen brutaali, se ei silti jätä kylmäksi. Turhempia spiikkailuja bändi ei harrasta, ja lavaltakin poistuivat hyvin liukkaasti. Yleisön kanssa kontaktin luominen jäkin hyvin vähäiseksi.

Hebosagil veti kuitenkin kiistatta kovan keikan, ja yleisön joukosta hajanaisia kommentteja kuunnellessa kaikki olivat pelkästään positiivisia. Myös Voice of Finland -kisaaja Mikko Herranen kävi hetken fiilistelemässä keikkaa. Allekirjoittaneen mielestä keikka olikin musiikillisesti yksi Provinssin antoisimmista. Ehdottomasti suosittelen tämän tulokkaan tarkastamaan, jos joskus tulee mahdollisuus.

Kuvassa: Carnalation

 

Provinssin raskainta kalustoa edustava seinäjokinen death/grind-jyrä Carnalation oli jo ennen keikkaa kerännyt kohtuullisen yleisön Rumba-stagelle. Esiintyminen oli bändille jo kolmas peräkkäinen Provinssissa, ja samalla paikassa orkesteri myös perustettiin vuonna 2008. Bändin suosion kasvu on ollut nopeaa, ja viime vuonna se kiinnitettiinkin Spinefarmille.

Ammattitaito kuului soundista, eikä huomaamatta jäänyt varsinkaan Jonne Soidinahon pohjalainen äijämeininki. Päävokalistin lavapreesenssi olikin hyvin hallitseva. Muutenkin soittotaito on tässä bändissä keskimääräistä metallijyrää parempaa. Musiikki jyräsi alleen kuin kamelikaravaani eikä hellittänyt hetkeksikään. Kappaleet olivat lyhyitä ja tiivisti pakattua tykitystä. Allekirjoittaneen makuun musiikki oli kuitenkin hieman tasapaksua, mutta sen verran rytmikästä kuitenkin, että se sai yleisöstä melkein valtaosan käsittävät skeittaripojat sekoilemaan vauhdikkaasti. Pitti ei kuitenkaan kovin hyvin pyörinyt itsekseen, vaikka Soidinaho kovin kannustikin ihmisiä päästämään sisäiset demonit valloilleen ja turpakäräjät irti. Bändiä ennen lavalla soittaneeseen Hebosagiliin verrattuna tämä bändi otti kyllä hyvin yleisönsä.

Kuvassa: Mastodon

 

Mastodon oli Slayerin tavoin tulossa Provinssiin suoraan Tukholmasta, mutta lennon myöhästyessä myös keikka myöhästyi puolisen tuntia ja sen pituuttakin jouduttiin lyhentämään. Bändin ryhmä suoritti pikaisen soundchekin yleisön kökkiessä innosta pinkeänä lavan edessä. Ehkä pienen kiireen vaikutuksesta keikan soundi oli valitettavan puuroinen, mutta tämähän ei estänyt kovaa juhlintaa.

Kun Mastodon viimein aloitti, yleisö ryhtyi villiin tanssiin ja huutoon, joka ei tauonnut koko keikan aikana. Viimeksi bändi oli Suomessa tammikuussa, jolloin se tanssitti ihmisiä samalla tavalla Helsingin The Circus -klubilla. Mastodonin maine onkin hyvin erikoinen metallipiireissä; sen keikoilla on ihmisiä kaikista alakulttuureista, ja niin täyttyi saarilavan edusta tälläkin kertaa jos jonkinmoisesta hiippailijasta. Lavalla vaikutti myös olevan hauskaa. Valitettavaa vain oli, että kukaan muu kuin laulaja-kitaristi Brent Hinds ei oikeastaan ollut showmiehiä. Muut yhtyeen jäsenet pönöttivät lavalla koko keikan ajan, kun Hinds veti yhden miehen show’taan. Eipä siinä, kyllä häntä ilolla seurasikin.

Mastodon oli yksi eniten odottamistani bändeistä, mutta valitettavasti jouduin valumaan ennen keikan loppua odottamaan Slayerin kuvauspittiin pääsyä. Vaikka bändin soittama setti oli valitettavan lyhyt, ei jäänyt epäselväksi, että Mastodon hallitsee oman erikoisen genrensä varsin mallikkaasti.

Kuvassa: Slayer

 

Provinssin päätti thrash metalin pioneeri Slayer. Slayer on alkuaikojensa jälkeen vieraillut Suomessa suhteellisen säännöllisesti. Edellinen keikka oli Helsingin Jäähallissa hieman yli vuosi sitten. Provinssirockin päätöskeikan he aloittivat solidaarisuudesta Mastodonia kohtaa kymmenen minuuttia myöhässä, etteivät keikat menisi päällekkäin, mikä oli minusta todella ihailtavaa toimintaa!

Kentälle oli jo hyvissä ajoin keskittynyt väkeä odottamaan keikkaa, vaikka suurin osa Slayerin kuuntelijoista halusi selvästi seurata myös Mastodonkin keikan. Lavalla ei Slayerille uskolliseen tyyliin ollut turhia krumeluureja – vahvistinrivistökin oli hyvin vaatimaton verrattuna joskus nähtyihin vahvistinvuoriin. Samalla tavoin herrojen esiintyminen oli hyvin hillittyä ja niukkaeleistä, pois lukien päiden hillitön vispaaminen. Slayerkään kovana keikkailijana ei kuitenkaan ole voinut välttyä iän tuomilta vaivoilta. Basisti-laulaja Tom Arayan ei enää ole nähty moshaavan hänelle 2010 tehdyn selkäleikkauksen jälkeen. Poissa lavalta oli myös hämähäkin purema Jeff Hanneman, jota tuurasi Exodus-yhtyeen Gary Holt.

Keikka vedettiin läpi pahemmin spiikkailematta, ja miehet antoivat musiikin tehdä kaiken työn. Ja sen se tosiaan tekikin. Lähes koko keikan ajan pyöri yleisössä suuri pitti, jonka imuun joutui välillä etuosaan ahtautuneita teini-ikäisiä faneja. Slayerin fanikunta jaksaa todellakin uudistua, sillä aina keikalla on eturivi täynnä juuri häpykarvat saaneita poikalapsia fanipaidat päällä, katseessaan villi kiilto. Takaosaan olivat sitten sulloutuneet ne ihan alusta asti mukana olleet, jo setäihmisiksi kääntyneet jantterit, joille tulee varmasti hyviä muistoja mieleen tällaisista keikoista. Tällaisia dinosaurusten keikkoja ei kyllä kannata koskaan jättää väliin, sillä iso historia tuo tullessaan isomman tunnelman.

Alkupuolen hippasen ”hitaammat” vedot vaihtuivat loppupuolen tiukkaan tykitykseen, ja keikan lopetti tietysti Raining Blood.

Olisihan sitä paskemmin voinut illan viettää. Toivotaan, että ensi vuoden Provinssiin on vielä kiinnitetty metallinimiä eikä festari muuta nimeään Provinssidubiksi, kuten se tänä vuonna olisi hyvin voinut tehdä.

 

Teksti ja kuvat: Tiia Takamäki

Ruisrock, Turku 6.-8.7.2012

43 . Ruisrock tarjoili vallan mainion bändikattauksen. Orkestereita oli tarjolla laidasta laitaan, suomirockin tuttuja ja turvallisia suosikkeja, ulkomaalaisia indie-ihmeitä ja kaikkea siltä väliltä. Oikeastaan ainoat jotka jäivät uupumaan olivat todelliset meganimet sekä miasmaattisempi meteli-osasto.

Muutama bändi möykkään mieltyneille viikonlopun tarjonnasta kuitenkin löytyi. Perjantain odotetumpia nimiä oli vihdoinkin paluun tehneen, vuonna 1998 hanskat tiskiin lyöneen Refusedin paluukeikka. Bändin maine monimutkaisemman hardcorepaukutuksen edellekävijänä on vuosien mittaan kasvanut melkoiseksi. Monta kertaa comebackista kieltäytynyt orkesteri suostui vihdoin palaamaan lavoille yhdysvaltalaisen Coachella-festarin lyötyä tarpeeksi taaloja pöytään. Hintansa se on näköjään äärivasemmistolaisilla maailmanparantajillakin.

Telttalavalle saapuessa ihmetys oli kuitenkin suuri, sillä teltta ei ollut edes puolillaan katsojia. Bändin viime aikoina saaman hypetyksen määrän verrattuna se oli todella vähän. Jengi ei myöskään missään vaiheessa järjettömällä energialla läpisoitettua keikkaa mennyt niin sanotusti pähkinöiksi. Bändiä siitä ei ainakaan voi syyttää, sillä se soitti moniulotteiset hc-biisinsä millintarkasti läpi riehuen samalla näyttävästi.

Huoratron

Lauantaina ainoa hyvällä tavalla korvakipua aikaan saanut esiintyjä oli aggressiivista ja synkkää konepaukutusta soittava Huoratron. Viikkoa aikaisemmin myös Tuskassa soittanut yhden miehen ihme aiheutti sellaisen kitinän määrän hevipuristeilta, ettei sille voinut kuin nauraa. Nyt melkoisella äänenpaineella ja valoshowlla melkeinpä epileptisen kohtauksen aiheuttanut Huoratron innosti koko teltan tanssahtelemaan. Miehen musiikki sopii moneen tarkoitukseen, perseenheiluttamisen lisäksi sen tahtiin voi halutessaan vaikka moshata.

Sunnuntain kiinnostavinta osastoa edusti crossover-legenda Suicidal Tendencies. Laulaja Mike Muir se jaksaa olla vihainen, vuodesta toiseen. Lavalla kiukkuisesti maailman epäkohdista rähjätessään Muir bändeineen kuitenkin kulkee aggression kautta positiivisen fiiliksen puolelle. Mukavasti groovaavassa bändissä ei Muirin lisäksi ole enää yhtään alkuperäisjäsentä jäljellä, pisimpään mukana on ollut vuodesta 1987 kitaristi Mike Clark. Nykyinen kokoonpano on soittotaidoiltaan erinomainen, ja rumpali Eric Mooren lyhyttä rumpusooloa ei voinut kuin ihmetellä monttu auki.

Näin tällä kertaa, palataan Ruissaloon ensi vuonna tarkistamaan josko metalia olisi enemmän tarjolla.

Teksti: Aki Lehti
Kuvat: Timo Hanhirova