Kategoria: Raportit

Accept – Pakkahuone Tampere 30.11.2012

Teksti : Arto Lehtinen & Elina Virtanen

Kuvat : Arto Lehtinen

Vain harvat perinteiset metalliyhtyeet ovat selviytyneet radikaaleista keulamiehen vaihdoista onnistuneesti, suosionsa säilyttäen. Acceptin tapauksessa legendaarisen keulahahmon Udo Dirkschneiderin siirtyminen sivuun ja korvaaminen entisellä TT Quickin kaverilla Mark Tornillolla aiheutti melkoista parran pärinää metallifanien keskuudessa – olihan edellinen korvaaja, Udon ensimmäisen lähdön jälkeen Acceptista, epäonnistunut totaalisesti. Sen sijaan Mark Tornillo on onnistunut voittamaan skeptisimmätkin Acceptin fanit puolelleen. Lisäksi Andy Sneapin tuottamat viimeisimmät levyt ovat olleet perinteisen heavymetallin juhlaa. Yhtyeen viimeisin levy Stanlingrad nousi korkealle sijalle Suomen listoilla. Täten ei ollut mikään yllätys, että Tampereen Pakkahuone oli suhteellisen täynnä, vaikka oli tiistai-ilta.

Ennen kuin saksahevin legendat astelivat lauteille, naapurimaan folkmetsähevin lähettiläs Metsatöll oli saanut kunnian lämmitellä Acceptia. Välispiikeissä vironpojat muistelivat, kuinka sikäläinen salainen poliisi aikoinaan ratsian yhteydessä löysin poikien käsistä Acceptin Russian Roulette-levyn ja luokitteli sen kapitalistiseksi roskaksi. Metsatöll veti puoli tuntia folkheviä tuutin täydeltä. Paikalla ei välttämättä ollut ihan bändille sopiva kohdeyleisö, mutta kohteliaasti tamperelainen yleisö osoitti suosiota.

Pakollisen 30 minuutin roadaustauon jälkeen hymähti Stalingradin levyintro vahvistimista. Tämän jälkeen jatkettiin samaisen uuden levyn tuotoksilla, josta sitten päästiin Acceptin klassikoihin. Setti oli rakennettu varsin mallikkaasti koostuen vanhoista klassikoista kuten Breaker, Metall Heart, Monsterman, Neon Knights ja keikan päättänyt Balls To The Wall. Lähestulkoon kahden tunnin setissä oli mukana sopivasti uutta materiaalia kahdelta viimeisimmältä levyltä: Hellfire, Stalingrad, Bucket Full Of Hate etc. 1990-luvun levyistä ainoastaan Objection Overruledilta esitettiin Bulletproof.

Bändi oli todella kovassa iskussa koko keikan läpi – suorastaan vaarallisen kovassa iskussa. Keikan lähestulkoon varasti yksistään kitaristi Wolf Hoffman, joka raivokkaalla ja intohimoisella esiintymisellä todisti, että miehellä on edelleen vanhat manööverit tallella. Peter Baltes ei paljon säästellyt itseään, vaan heilui basson kanssa varsin rehvakkaasti. Sen sijaan bändin kakkoskitaristi Herman Frank oli täysin jäädä unholaan lavan sivuun. Pari kertaa mies muisti, että pitäisi käydä näyttäytymässä lavan edessä. Dirkschnaiderin saappaat kunniallisesti täyttänyt Mark Tornillo sulatti monet metallisydämet. Miehen lavakarisma on kehittynyt parin vuoden aikana lukuisten kiertueiden ja keikkojen myötä. Accept ei käyttänyt aikaansa turhaan yleisön kanssa jutustelemiseen, vaan biisejä vedettiin toinen toisensa perään. Lisukkeena olivat tietenkin Wolf Hoffmanin kitarasoolot. Soundit oli onnistuttu saamaan kristallisen kirkkaiksi. Jokaisesta biisistä ja nuotista sain todella hyvin selvää ja ennen kaikkea Accept soitti todella lujaa.

Acceptin keikka oli osoitus siitä, että Saksan hevivaltiaat ovat edelleen iskussa. Tampereen Pakkahuoneelta poistui tyytyväisen oloista porukkaa, ja varmasti osa vielä hyräili Balls To The Wallin ja Metal Heartin hymnejä seuraavana päivänäkin.

 

Hung, Drawn and Quartered
Hellfire
Restless and Wild
Losers and Winners
Stalingrad
Breaker
Bucket Full of Hate
Monsterman
Shadow Soldiers
Neon Nights
Bulletproof
Aiming High
Princess of the Dawn
Up to the Limit
No Shelter
Pandemic
Fast as a Shark
Encore:
Metal Heart
Teutonic Terror
Balls to the Wall

BLACK FLAMES OF BLASPHEMY III: The 3rd Invocation 16.–17.11. Kulttuurikeskus Gloria, Helsinki

Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Timo Hanhirova

Kolmas BFoB aiheutti järjestäjä KRK:lle kaikenlaista päänvaivaa. Heinäkuussa jo uutisoitiin siitä, kuinka Glorian lähistöllä olevista asukkaista johtuen koko tapahtuma oli perumisuhan alla. Aiempi areena Dom ei tullut kyseeseen, koska paikka ilmeisesti nykyään ihan silkka disko. Juuri ennen kekkereiden alkua syntyi kunnon draama siitä, että Glorian porukat olivat yhtäkkiä tiedostaneet Goatmoonin olevan ”natsibändi”.

Metro-lehden haastattelussa Glorian tuottaja Juha Oinonen vetoaa tapahtumasta tehtyyn ”esiintymissopimukseen, jossa pidätetään oikeus kieltää valitsemasta tapahtumaan bändejä, jotka tuovat selkeästi esille Glorian arvomaailmaan sopimattomia asioita. Niitä ovat muun muassa rasismi ja natsismin ihannointi.” KRK:n Johnny Nurmi kertoo puolestaan, että he ”vain buukkaavat bändejä esittämään taidettaan”. Tilanteesta selvittiin ”perumalla” Goatmoonin esiintyminen.

 

Perjantai

Arjen velvollisuuksista johtuen pääsin perjantaina paikalle vasta pettymään IXXI:n suoritukseen. Hurrit ovat sekä levyllä että livenä jotenkin vaivaannuttava bändi. Ei mitenkään susi tapaus, mutta tässä vaiheessa soundipuoli oli pahemman kerran hakusessa ja kavereiden elvistelevät elkeet eivät auttaneet asiaa lainkaan.

Goatmoonia paikannut ”Sarven varjo” vaikutti kovasti tutulta. Eri nimellä tehty esiintyminen ehkä muodollisesti vastasi Glorian vaatimukseen, mutta heti maanantaina tapahtuman jälkeen Gloria ilmoitti, etteivät he eivät tee enää KRK:n kanssa yhteistyötä. Vaikka tällaisia sopivan kokoluokan ja vuokratason paikkoja ei Helsingissä ilmeisesti ole kovinkaan paljon BFoB:n kaltaiselle tapahtumalle, oli tämä sumutus KRK:n uskottavuuden kannalta ainoa oikea ratkaisu. Periksi antaminen olisi ollut kompromissi, ja aivan sama koskee toki myös Gloriaa. Goatmoonin tapaisten bändien paikka taitaa tulevaisuudessa olla yksityistilaisuuksissa.

Kuvassa: Goatmoon

Itse keikan yhtye veti tällä kertaa koskettimien kera, mutta ensimmäisen Hammer Open Airin keikan tapaan nyt pimputtimissa ei ollutkaan herra Werwolf, vaan herra Stormheit, joka antoi palkeiden puhaltaa myös kurkustaan puhtaana jollotuksena. Suurelta osin ulkomaisista metallituristeista koostuva ryhmä yleisössä antautui sen luokan kädenantoon, että varmaan tästä hurmioituneina myöskään Stormheit ja päämies Blackgoat eivät voineet enää pidätellä oikeita käsiään kurissa. Tohtori Outolempi -assosiaatiolta ei voinut välttyä. Black metal muuttui sekä vierailevan soittajan että yleisön käytöksen myötä melkoiseksi kansanhuviksi, jota kuitenkin seurasi ihan mielellään.

Saturnian Mist oli ennen keikkaa outo nimi, ja oudoksi se edelleenkin jäi. Ehkäpä Goatmoonin kepeästä menosta nousu syvällisemmän black metalin pariin ei yksinkertaisesti ollut mahdollista… vielä. Tarttumapintaa oli vaikea löytää, kun levyltä bändi on minulle edelleen aivan tuntematon. Charnel Windsistä tuttu vokalisti jäi mieleen omintakeisine liikkeineen lavalla.

Puolan Mgła oli sen sijaan niin odotettu vieras Suomeen, että mikään ei voinut haitata tätä keikkaa. Ei edes se, että kuuleman mukaan bändin suunnitellut lennot oli peruttu, ja he joutuivat myöhästelyn vuoksi suurin piirtein suoraan koneesta Glorian lavalle. Hieman pientä viivettä ja soundcheck-säätöä tästä aiheutui, mutta se oli pientä. Kuvaajakollegan harmiksi Presence-EP:ltä ei soitettu mitään, mutta muuten soittolista oli mukava läpileikkaus heidän tuotannostaan.

Kuvassa: Mgła

Huppujen lisäksi kavereilla oli naamojensa edessä vielä mustat rätit, joilla he totaalisesti erottivat persoonansa tilanteesta. He vain seisoivat täysin paikallaan ja soittivat. Patsastelu on joskus tympeää, mutta näinkin syvälliseen black metal -nerokkuuteen se sopi täydellisesti. Jotenkin käsittämättömästi Mgła onnistuu samalla kertaa olemaan mahtipontinen ja syvällinen sekä sahaamaan tremoloja, olemaan samalla black metalin perinteisen äänimaiseman äärellä ja silti nousemaan kauas sen yläpuolelle. Tietyllä tavalla Mgła on onnistunut palauttamaan uskoni black metaliin taidemuotona, jossa on edelleen saavutettavaa ja löydettävää.

 

Lauantai

The True Werwolf on ollut livenä milloin mitäkin, dark ambientia ja rumpukoneen kanssa kitaralla soitettua nekroilua ainakin. Juuri se herra Werwolfin spontaanimpi puoli, erotuksena Satanic Warmasterin harkitummasta linjasta. Nyt lavalla oli kolmihenkinen kokoonpano, joka soitti… mitäs muuta kuin black metalia, eikä edes mitenkään eriskummallista sellaista. Vähäinen treeni hieman näkyi esiintymisessä, mutta ajoittaiset rock-elkeet toisaalta muistuttivat, mistä tässä nyt on oikeasti kyse. En osannut tätä kovin spontaanin oloisena pläjäyksenä pitää, mutta ehkä se intuitio oli virrannut jo sävellysvaiheessa.

Kanadan Godless North soitti ikään kuin melodista black metalia, mutta jonkinlaisella kanadalaisella överillä bestial-intensiteetillä. Omalla tavallaan erittäin äärimmäistä tavaraa, jonka potentiaali kuitenkin jäi omalta kohdaltani täysin lunastamatta. Esitys herätti ihmisissä hyvin ristiriitaisia mielipiteitä. Lavaesiintyminen oli lisäksi sen verran aneemista, että oma mielenkiinto ei millään pysynyt pari kappaletta pidempään yllä. Perusteltu valinta kuitenkin tapahtumaan, kuuleman mukaan parhaita vetoja monien muiden mielestä.

Ascensionia sen sijaan jaksoi seurata herpaantumatta. Vaikka tällainen moderni teistinen black metal voi tuntua kuinka kliseiseltä vuonna 2012, viime kädessä laatu ratkaisee, ja saksalaiset hallitsevat homman erinomaisesti. Musiikissa on mystiikkaa ja salaisuudet paljastuvat hiljalleen. Erityinen bonus täytyy antaa todella tyylitajuisesta cover-valinnasta, nimittäin ilman mitään varoitusta pärähti ilmoille Thornsin klassinen Ærie Descent! Ei ole tätä taidettu kauheasti livenä soitella ikinä, jos koskaan!? Lopussa jäsen kerrallaan poistuu lavalta hypnoottisen toiston saattelemana, loistavaa. Nyt oli lauantai saatu kunnolla käyntiin.

Kuvassa: Ascension

Antaeus laittoi vaihteeksi mardukimpaa vaihdetta silmään, ja vauhdikkaan intensiivinen tykitys sopi oikein hyvin tähän väliin. Yleisöönkin tuli virtaa, ja kontakti lähimmäiseen etualalla yltyi tönimiseksi ja jopa muutamien iskujen vaihteluksi. Kyynärpäät kävivät pelottavan korkealla ja kaljoja kaatui maahan. Urpoilu on totta kai ärsyttävää, etenkin jos itse sattuu olemaan kohteena, mutta tietyllä tavalla myös tuollaiset negatiiviset energiat minusta sopivat hyvin black metaliin. Joskus nyrkin pitää puhua, että sanoma menee perille. Bändin materiaali ei ollut lainkaan minulla hallussa, mutta selkäytimestä tullut tuntuma riitti mainiosti nauttimaan ranskalaisten pieksännästä. Yleisöön heitetty raamattu sai myös kyytiä ja silppua riitti runsaasti imupaperiksi lattialle läikkyneille olusille – kuinka huomaavaista ranskalaisilta.

Baptism ei ole aiemmin saanut minua innostumaan, mutta nyt heidän esittäessään koko uuden levynsä As the Darkness Enters sain sentään katsottua keikan alusta loppuun asti. Ja vaikutelmat olivat varovaisen positiiviset. Tasaisesti, joskus turhankin, etenevään soittoon toivat mukavasti vaihtelua Mynni Luukkaisen ja Wrathin vierailut vokaaleissa. Joko uusi levy on aiempaa tuotantoa parempaa tavaraa, tai sitten olen yksinkertaisesti alkanut paremmin sietää suomalaistyylistä black metalia.

Kuvassa: Baptism

Necros Christos oli tapahtuman ainoa death metal -bändi, vaikka se totta kai noin eetoksena puolesta meneekin sulavasti black metalin kanssa samaan lokeroon. Kolmatta kertaa jo bändin nähtyä – kollegalla ilmeisesti luku pyörii jossain kymmenen kerran kieppeillä – ei enää ollut juuri yllätysmomenttia ilmassa, ja tasaisen turvallinen settihän sieltä tulikin.

Nyt ei saatu haistella suitsukkeita (tai sitten se peittyi ulko-ovelta levinneeseen tupakansavuun) eikä kuulla Goatlord-coveria, tai edes uusia biisejä, mutta hyvillä soundeilla bändi tykiteli kolmannet BFoB-kekkerit päätökseen. Päätökseen meni tässä samalla myös rumpali Raelin Iakhun ura yhtyeessä. Ylipäätään koko Necros Christos yhtyeenä aikoo lopettaa Invisible Oranges -sivuston haastattelun mukaan kolmannen albuminsa myötä, jota saksalaiset taitavat jo pikku hiljaa työstää. Kuka tietää, ehkäpä tässä olikin viimeinen mahdollisuus nähdä heidät livenä, ainakin Suomessa.

On kaikkien näiden käänteiden jälkeen mukavaa todeta, että asiakasnäkökulmasta BFoB III oli erittäin onnistunut tapahtuma. Olin varsin ilahtunut siitä, että bändejä oli molempina päivinä kohtuullinen määrä. Kaikkien katsominen läpi ei ollut ihan ylivoimainen tehtävä, ja ennen kaikkea viimeisten esiintyjien soittoajat eivät menneet järjettömän myöhäisiksi. Hienoa!

Viitteet:
http://metro.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/natsibandi_sai_kenkaa_kaupungin_tiloista/
http://metro.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/gloria_kieltaa_metallifestarin/

http://www.invisibleoranges.com/2012/09/io-exclusive-the-final-interview-with-necros-christos/

Demonic Death Judge 6.10.2012 Lutakko, Jyväskylä

Demonic Death Judge alkoi soittaa jyräävää sludgeaan noin kymmenen pintaan – positiivisesti kerrankin yhtye, joka ei sovitusta ajasta myöhästellyt. Soitettu materiaali oli pääsääntöisesti uudelta Skygods -levyltä lähtöisin, sillä olihan keikka tavallaan myös uuden levyn julkaisukeikka, jonka julkaisupäivä olikin juuri edellisenä päivänä.

Elävänä uuden levyn biisit kuulostivat paljon raskaammilta ja aggressiivisemmilta kuin levyllä olevat versiot. Uuden levyn soundit ovatkin hieman debyyttilevyä silotellummat niin oli mukava kuulla myös miltä uudet kappaleet kuulostivat hieman raa’emmalla miksauksella – ja kyllähän ne aika hemmetin hyvältä kuulostivat!

DDJ

Etenkin basso- ja rumputyöskentely korostui livenä ja viimeistään tässä vaiheessa tajusi kuinka paljon groovea yhtyeen musiikissa oikeasti on. Bändi oli koko keikan ajan energinen ja näytti nauttivan soittamisesta suuresti.

Yleisöä ei normaaliin suomalaisyleisön tapaan juuri näkynyt notkumassa lavan edessä kun alkoholin määrä elimistössä oli verrannollinen kellonajan aikaisuuteen. Suurin osa oli varmasti tullutkin katsomaan illan pääesiintyjää, eli Entombedia, mutta kyllä sieltä sikakarsinan ja juopotteluosaston puolella aika paljon kiinnostuneita katsojia kurkki keikkaa tuopit käsissään.

Setti oli suhteellisen lyhyt, omien laskujeni mukaan joku kolmekymmentä viisi tai neljäkymmentä minuuttia. Pari kappaletta lisää olisi ollut vielä ihan mukava kuulla, mutta varmaankin aikataulut puskivat päälle. Kokonaisuudessaan keikka oli kuitenkin erinomainen ja yhtye on pakko kyllä tarkistaa seuraavankin kerran jos vain kohdalle sattuu.

 

Teksti: Aleksi Vaittinen

Kuvat: Markus Mähönen

Kosmiset Parapäivät 2012

 

Täyttä tykitystä kosmiselta tasolta

Ihmisruumis on heikko ja altis kaikenlaisille houkutuksille. Valitettavasti suurimmalla osalla meistä ei ole riittävän isoa selkärankaa lihan himoista ja hedonismin houkutuksista kieltäytymiseen eikä henkinen ylösnousemus ulos banaaliteettien kehästä onnistu. Jotkut meistä tarvitsevat sen suhteen johdatusta; ehkä tuo johdatus tulee maapallomme ulkopuolelta, tarkemmin sanottuna ulkoavaruudesta.

Koska skientologia on isossa osaa maapalloamme luokiteltu laittomaksi tai sen asema on epämääräinen ja sitä ei tunnusteta, krishna-liike on aivan liian new age, eikä Jonesin poikakaan ole täällä enää paikalla tarjoamassa tarjoamassa Kool-Aidia virkistykseksi (toim. huom. Jim Jones, Kool-Aid), mihin voimmekaan enää turvautua? Tähän hätään astuu ja avunhuutoon vastaa Jyväskylässä 6. – 7. lokakuuta järjestetty Kosmiset Parapäivät 2012 -tapahtuma.

Ajattelimme kollegani kanssa, että välillä on hyvä haastaa oma maailmankatsomuksensa ja päätimme käydä katsomassa minkälaisista asioista Jyväskylän Aalto-salissa oikein puhutaan. Toivoimme näkevämme vilauksen empirismin ja tieteellisen maailman nurjalle puolelle, sille, johon uskovat leimataan usein hulluiksi tai vähintäänkin omalaatuisiksi.

“Kaksi päivää täyttä tykitystä!” sanottiin parapäivien mainosbrosyyrissä ja näkemämme pohjalta voimme kyllä olla täysin samaa mieltä. Tapahtuman ohjelmistossa oli luentoja muun muassa sellaisilta kuuluisilta suomalaisilta “ufopersoonilta” kuin Juhan af Grann ja Rauni-Leena Luukkanen-Kilde.

Tapahtuma oli jaettu kahteen päivään, joissa kummassakin oli kolme luentoa. Itse osallistuimme vain lauantain luentoihin, pääasiassa siksi, että olimme niin väsyneitä suuren tietomäärän absorboitumisen takia. Kaikki luennot olivat melko pitkiä ajallisesti ja niiden loppuvaiheilla alkoi väsyttää vähän liikaa, vaikka aiheet olivatkin erittäin mielenkiintoisia. Tämmöinen hämärän rajamailla pilkkiminen muistutti hieman vanhoja opiskeluaikoja, tosin sillä erotuksella, että nyt luennoitavat asiat olivat oikeastikin mielenkiintoisia. Ehkä luennot olisivat voineet olla kuitenkin hieman lyhyempiä ja tiivistetympiä, niin ei olisi tullut aivan niin puutunut olo.

 

Parapäivät 2012

Aalto-sali


Mielikuvitus vai todellisuus – yhteydet avaruus- ja henkimaailmaan

 Alva Karppisen esitelmä oli jonkinlainen kertomus hänen omasta nuoruudestaan ja historiastaan paranormaalien asioiden parissa. Alva kertoi kokemuksistaan Kotkassa ja kaiken kuulemani mukaan alue on ilmeisesti ollut jostain syystä melko aktiivinen menneisyydessä paranormaalien asioiden suhteen.

Luennon aikana kuultiin tarina eräästä 60-luvulla Kotkassa tapahtuneesta abduktiotapauksesta, joka oli tapahtunut eräälle Alvan tuntemalle nuorelle ilmailua harrastavalle herrasmiehelle, joka oli menettänyt kokonaisen viikonlopun muististaan ja oli herättyään huomannut olevansa lappeenrantalaisen hotellin ravintolassa. Vaikka tuo tarina kuulostaakin nykynuoren korviin lähinnä railakkaalta ja venähtäneeltä juopotteluviikonlopulta, niin tuohon aikaan se on ollut ilmeisesti melkoisen epätavallista. Tarinan opetus oli lopulta se, että ihmisen oma kokemusmaailma määrittelee sen mihin uskoa, ja jos ei ole kokenut mitään paranormaalia omassa elämässään, niin silloin on myös vaikeampi uskoa sellaisia.

Kokonaisuutena esitys oli välillä hieman sekava seurata ja tuntui, että punainen lanka oli välillä hakusessa. Kaikesta huolimatta sitä oli silti miellyttävä seurata ja se oli erittäin mielenkiintoinen. Alva oli todella energinen ja iloinen esiintyjä, ja kun ottaa huomioon hänen kunnioitettavan ikänsä, niin se ei ole ollenkaan vähäpätöinen asia.
 

Alva Karppinen

Alva Karppinen

 

Avaruusolennot keskuudessamme – mikä on heidän tehtävänsä

 Seuraavaksi esiintyi Kalevi Riikonen, joka toimi myös tapahtuman juontajana. Hän piti esitelmän, jonka aiheena olivat itse ulkoavaruuden asukkaat, joista leikkisästi puhuttiin toispaikkakuntalaisina. Tässä vaiheessa luentojen sisältö alkoikin lähestyä sitä niin sanottua “täyttä tykitystä” ja viimeistään nyt ihmiset alkoivat höristellä korviaan oikein kunnolla.

Kalevin luento oli oikein humoristinen sekä maanläheinen ja hän puhui erittäin avoimesti omista kokemuksistaan vierailijoiden, eli toispaikkakuntalaisten kanssa. Mieleenjäävin kohta oli varmasti se, kun hän kertoi eräästä kokemuksestaan ja keskustelusta vaimonsa kanssa:

– Katso, Kalevi, kun ruokapöydällä juoksee hiiriä!

– Vaimo, eivät hiiret juokse kahdella jalalla.

Yleisö oli koko ajan hyvin läsnä luennon aikana ja tunnelma oli hyvä sekä ilmapiiri oikein kevyt. Niin luennoitsijalla kuin yleisölläkin oli hauskaa kaikesta naurahtelusta päätellen.

Luennolla käytiin läpi esimerkiksi sitä, minkälaisilla teknologioilla muukalaiset pystyvät ottamaan meihin yhteyttä ja liikkumaan avaruuden halki. Eräs mielenkiintoinen tapa oli niin sanottu projektio, jolla voidaan ottaa suora kontakti ihmisen mieleen ilman, että mitään oikeasti tapahtuu. Tämähän onkin oivallinen tapa todistaa kaikki kylähullujen selitykset, mutta teoriassa tuota on myös tietysti yhtä hankala kumota ja osoittaa epätodeksi. Siinä vaiheessa, kun mittaamattomia matkoja voitaisiin matkata avaruusaluksilla, luulisi myös olevan jonkinlaisia kykyjä ja teknologioita telepatialla vaikuttamiseen.

Luennolla katsottiin myös hieman minkälaisia rotuja tuolla maankuoren ulkopuolella ja tähtien välisessä tyhjyydessä liikkuu. Tämä katsaus oli tavallaan ehkä hieman surkuhupaisa, kun kaikki esitetyt kuvat olivat tietysti vaihtelevin tasoin tehtyjä, ihmisten itse piirtämiä tulkintoja kokemuksistaan ja näkemyksiä kaikista erilaisilta näyttävistä vierailijoista. Osa kuvista oli lähinnä sellaisia, joita voisi löytää myös leikkikoulun piirustustunnin jäljiltä seinälle laitettuna. Kaikesta huolimatta esitelmä oli erittäin mielenkiintoinen ja informatiivinen ja sitä oli oikein miellyttävä seurata.

 

Kalevi Riikonen

Kalevi Riikonen

 

Mind control, mikrosirut ja suunnitelmat ihmiskunnalle

 Päivän varmasti kiistellyin luento oli Rauni-Leena Luukkanen-Kilden pitämä esitelmä mielenhallinnasta ja mikrosiruista. Rauni-Leena ja hänen viestinsä ihmisille ovat melko varmasti tuttuja useimmille vähänkin internetiä ja mediaa ylipäänsä seuraaville ihmisille. Kyseisen henkilön voisi helposti mennä tuomitsemaan mielipuoleksi ja vainoharhaiseksi hulluksi, mutta toisaalta niinhän nykyään tehdään kaikille ihmisille, jotka eivät hyväksy systeemin toimintaa ja epäilevät, että kaikki ei aina ole ihan niin kuin meille kerrotaan. Rauni-Leenan tapauksessa asiasta tekee vielä mielenkiintoisemmaksi se seikka, että hän on ammatistaan eläkkeelle jäänyt lääkäri. Silloin, kun joku on valmis pistämään maineensa likoon julkisesti tällä tavalla, täytyy olla asialleen omistautunut.

Luento käsitteli melko oppikirjamaisesti kaikkea sitä, kuinka maailmaa hallitaan eräänlaisen varjohallituksen ja salaisen new world order -tyylisen järjestön (Illuminati) kautta. Illuminatihan onkin melkoinen populaarikulttuurin työkalu ja tuttu kaikista vähänkin enemmän salaliittoja sivuavista kirjoista, elokuvista ja muusta vastaavasta. Kaiken takana on tämä omaa etuaan ajava järjestö, jonka yhtenä osana agendaa on muun muassa harventaa ihmiskuntaa yli kahdeksankymmentä prosenttia. Keinoja tähän ovat esimerkiksi ihmisten sterilisoiminen erilaisin myrkytyksin ruuan, ilman saasteiden ja lääkkeiden kautta.

Mikrosirut astuvat mukaan kuvioihin siinä vaiheessa, kun Illuminati haluaa meidän tekevän asioita, joita emme muuten tekisi. Yhdeksi tavaksi saada tietämättään mikrosiru istutetuksi itseensä Rauni-Leena mainitsi Suomessakin paljon kritiikkiä ja mediahuomiota saaneen sikainfluenssarokotteen.

Rauni-Leenan luento maalaili apokalyptisia visioita ja ihmiskunnan tulevaisuus vaikuttaisi hänen näkemyksensä mukaan erittäin ankealta ja tuhoontuomitulta. Monien salaliitoista kiinnostuneiden ihmisten tapaan myös hän vaikutti erittäin vainoharhaiselta ja kertomukset siitä, kuinka hänen asuntoonsa murtaudutaan vähintään kerran viikossa olivat hieman arveluttavia.

Yleisössä möykkäävät idiootit saavuttivat myös jonkinlaisen klimaattisen tilansa Rauni-Leenan luennon aikana ja alkoivat ejakuloimaan “asiallisia” kysymyksiään ja huomioitaan kesken luennoijan puheen, kuvitellen varmaan olevansa maailman suurimpia humoristeja. Vaikka ei olisi samaa mieltä esitelmöijän kanssa hänen esittämistä argumenteistaan ja mielipiteistään, luulisi että tietyt käytöstavat olisivat silti hallussa ja sen turpansa voisi pitää tukittuna toisen ihmisen puhuessa, eikä pilata esitelmää vajaaälyisillä sutkauksillaan. Etenkin kun luennon loppua varten oli varattu aikaa kysymyksille ja vastauksille, mikä ei valitettavasti kuitenkaan toteutunut teknisten ongelmien takia.

Vaikka Rauni-Leenan esittämien argumenttien sisällöstä ja niiden todellisuuspohjasta voikin olla montaa mieltä, oli esitelmä ainakin itselleni päivän kiinnostavinta antia. Se herätti paljon ajatuksia, mikä varmasti olikin sen pääasiallinen tarkoitus. Tällaisia asioita miettiessä tärkeintä ei ehkä ole ajatella, että onko väite X paikkansa pitävä vai ei, vaan se, että jokainen ihminen käsittelee informaatiota mielessänsä eikä hyväksy kaikkia julkisina totuuksina sanottuja asioita sellaisinaan.

 

Rauni-Leena Luukkanen-Kilde

Rauni-Leena Luukkanen-Kilde

 

Juhan af Grann

Päivän viimeinen esitelmä oli niin sanottu yllätysesitys Juhan af Grannilta. Hänen oli määrä esitellä hieman tulevan tv-sarjansa Intruders sisältöä ja näytöksen aikana katsottiin muun muassa Parapäiviä varten tehdyt parit trailerit ohjelmasta.

Parhaiten tästä esitelmästä jäi mieleen itsensä herra af Grannin mielenkiintoinen persoona ja omalaatuinen esiintymistapa. Allekirjoittanut voisi vaikka vannoa esitelmöitsijän olleen pienissä mälleissä, sillä sen verran slapstickmaista settiä ja tahatonta tilannekomiikkaa lavalla oli kaiken aikaa. Juhan af Grannin oli tarkoitus sitten sunnuntaina pitää kaksi esitelmää muun muassa tv-sarjoihinsa liittyen, mutta valitettavasti ne nyt jäivät meiltä kokonaan näkemättä.

Juhan af Grannin töissä on selkeästi nähtävissä pieni pilke silmäkulmassa ja kieli poskessa -tekemisen maku, mikä tekee hänen dokumenteistaan melkoisen viihdyttäviä katsoa. Taiteilija itsekin esitelmänsä aikana painotti halunsa tehdä nimenomaan massoihin uppoavaa viihdettä, kuin tiukkaa dokumentaatiota.

Juhan af Grann

Juhan af Grann

 

Kohti kosmista tietoisuutta

Valaistumista ei nyt tällä kertaa tullut, mutta sen sijaan paljon mielenkiintoisia ajatuksia ja teorioita tuli kuultua. Korvan taakse jäi myös joitakin kirjavinkkejä, jotka on ehkä tarkistettava jossakin vaiheessa kunhan aikaa on enemmän. Tapahtuma oli kaikessa erilaisuudessaan mielenkiintoinen ja hauska kokemus. Se kuinka vakavasti tällaisissa tilaisuuksissa kukin käy, on varmasti jokaisen ihmisen oma asia, mutta tapahtuma tuntui myös houkuttelevan paikalle paljon uteliaita ihmisiä, kuten allekirjoittanut ja hänen kollegansa, eikä pelkästään “ufokansaa”. Jos on halukas riisumaan hetkeksi skeptisyyden viitan ja kokemaan jotain erilaista, voin lämpimästi suositella tällaisessa tilaisuudessa käymistä.

www.dlc.fi/~starinfo

www.mysteerienaika.com

www.paranormaaliblogi.net

 

Teksti: Aleksi Vaittinen

Kuvat: Markus Mähönen 

 

Rockcock 27.-28.7.2012, Kuopio

Tänä vuonna 10 vuotta täyttänyt Kuopion Rockcock vaikutti ennakkoon todella hyvälle festivaalille sekä alueensa että artistikattauksensa puolesta. Kuopion Väinölänniemeä parempaa festaripaikkaa on vaikea kuvitella. Kun loistavan sijainnin kruunasi muun muassa sellaiset artistit kuin Nightwish, Eläkeläiset, Verjnuarmu ja Metsatöll, oli loistoviikonloppu taattu.

Säätiedot povasivat ennakkoon poutaista viikonloppua, ja sehän siitä tulikin. Väinölänniemellä ei ollut kahden päivän aikana sateesta tietoakaan. Hyvä että edes pilviä saatiin hetkittäin auringon porotusta hillitsemään. Perjantaipäivän metallimusiikkitarjonnan avasi oman kylän yhtye Tarot, joka tuntuu olevan aina hyvässä vireessä. Hietalat olivat iloisella tuulella ja soitto kulki reippaaseen tahtiin. Setti tarjosi herkkua varmasti niin vanhalle kuin uudellekin Tarot-sukupolvelle ja kuultiinpa vielä Simply The Best –coverointikin, joka onnistui nostamaan vahvan hymyn kuulijoiden korville. Hienoa nähdä, että äijät jaksavat. Marcokin kehui olevansa niin hyvässä kunnossa, että jaksaisi vaikka kävellä ikuisesti (tämän sanottuaan yhtye aloitti Walk Forever –kappaleen).

Korpiklaani (kuva: Pekka Konttinen)

 

Eläkeläisten takuuvarman ja -hauskan hupihumpan ja humppamatorallin jälkeen oli vuorossa Korpiklaani, jota tätä nykyä varsin harvoin kotimaan kamaralla näkee esiintymässä. Sen lisäksi että bändin musiikki saa folkkivarpaat kutiamaan, on siinä oikeaa metallistakin vetovoimaa. Yhtye aloitti aavistuksen myöhässä teknisistä vaikeuksista johtuen, mutta korvasi varmasti jokaisen myöhästymisminuutin energisellä ja vahvalla live-esiintymisellään. Ja vaikka Hectorin Juodaan Viinaa –kappaleen esittämisestä alkaa tulemaan klisee lähes missä tahansa piirissä, osaa Korpiklaani hoitaa homman kotiin turvallisesti.

Minulle Viikate alkaa olla jo suhteellisen rankan inflaation kokenut yhtye levyltä kuunneltuna, mutta livenä se jaksaa jollain tasolla vielä toimiakin. Vaikka aivan uusin materiaali ei olekaan minulle tuttua, oli keikkaa kuitenkin mukava seurata. Bändin suureksi plussaksi on mielestäni laskettava välispiikit, joissa varsinkin Kaarle osoittaa olevansa puhemies henkeen ja vereen, huumorilla tai ilman. Reipasta rautalankaheviä reilu puoli tuntia ja sitten suunta kohti Puistolavaa ja hieman eri meininkejä.

Pienen veden tuoltapuolen festareille saapunut Metsatöll oli ainakin allekirjoittaneelle erittäin tervetullut yhtye Rockcockissa. Viime näkemisestä olikin jo melkein vuosi aikaa ja silloin yhtye soitti Tampereella Yo-talolla. Isommalla lavalla samaan aikaan soittanut Apulanta verotti valitettavasti yleisön määrää (pyh, moukat), mutta paikalla olleilla faneilla ja uteliailla oli kyllä nähtävää ja kuultavaa koko rahan edestä. En edelleenkään pysty olemaan miettimättä, että millä ihmeellä kakkoskitaristi-huilisti-kantelisti-säkkipillisti-munniharpisti-taustalaulaja Lauri Õunapuu pystyy hallitsemaan niin monta instrumenttia ja omaamaan tämän lisäksi todella matalan kurkkulauluäänen. Mörinä tuntui omissa keuhkoissa asti, vaikka matkaa lavaan olikin reilusti. Hienoa nähdä, että yhtye on ottanut reilusti tuulta siipiensä alle ja tekee reilusti keikkaa. Liekö tästä kiittäminen Spinefarmia, bändiä itseään vai jotain muuta tahoa? En osaa sanoa, mutta itse kiitän niitä kaikkia!

Perjantain päättänyt Stam1na oli ehkä liiankin ”itse varmuus”. Bändi veti samalla vanhalla virrellä pakolliset veisut ja heitteli sekaan muutamia Nocebo-albumin raitoja. Wall of deathiäkin bändi rakenteli, tosin johtuen varmaankin savolaisesta kierosta mielenlaadusta sellainen ei oikein ottanut syntyäkseen. Tähän soolokitaristi Pexi tarjosikin oivan ohjeen: ”Se on niinku se teijjän kalakukko; siihen tulleepi se yks puol ja toenen puol ja siihen välliin jiäpi sitten loput”. Ja kyllähän siitä jotain muutakin syntyi kuin ruumiita, vaikka Rockcockin infossa ja ”ohjeissa” oli pittaaminen ja wall of death lavan edessä kiellettyä. Kai järkkäritkin tajusivat, että turha tätä on estellä, sillä sellainen tehtäisiin väkisin jossain vaiheessa kuitenkin. Stam1nalta olikin hyvä karata odottamaan päivän vaihtumista ja uusia esiintyjiä.

Jess And The Ancient Ones (kuva: Juuso Viljanen)

 

Lauantaina piti alueelle saapumisen jälkeen hiukan hiljaisempaa metallimusiikin saralla, kunnes puistolavalla alkoi kohista. Jess And The Ancient Ones on varmasti ollut tänä vuonna yksi hehkutetuimmista yhtyeistä okkultistisen rokin/hevin/metallin saralla. Isolla miehistöllä ja pienellä lavalla soitellut yhtye veti antaumuksella ja hyvällä fiiliksellä. Uskoisin, että kuten moni muukin yhtye, myös JATAO toimii huomattavasti paremmin hämyisen klubin suojissa. Yhtyeen musiikki toimi ”vasta” julkaistulla debyyttialbumillakin hiton hienosti, eikä keikassakaan ollut moitteen sijaa. Rockcockiin oli tullut kiitettävä määrä väkeä, jotka kantoivat bändin t-paitaa yllään. Selvästi innolla odotettu nimi tämäkin.

Verjnuarmu (kuva: Pekka Konttinen)

 

Pitkähkön ruokatauon päätteeksi saatiin jatkoa Tarotin edellisenä päivänä aloittamalle kuopiolaismetalliyhtyeiden sarjalle, kun rantalavan valtasi Verjnuarmu. Savometalli oli selkeästi yleisölle mieleen ainakin määrästä ja mukanalaulamisesta päätellen. Itse jokunen vuosi sitten Savosta poismuuttaneena tunsin kaikkien niiden savolaisten keskellä jopa tehneeni syntiä jättäessäni tämän uljaan murteen ja kansan. Verjnuarmun esityksessä heijastui koko ajan hyvä fiilis ja jaksaminen. Yhtye selkeästi nautti kotiyleisön edessä esiintymisestä. Materiaali käytiin huolella läpi uudesta vanhaan ja kajahtipa ilmoille varmasti pakolliseksi numeroksi muodostunut Lentävä Kalakukko.

Kauheen viäntämisen jäläkeen siirryttiin stadionlavalle vielä yhden kuopiolaisnumeron pariin. Turmion Kätilöt oli varmasti ennakkoon yksi festarin odotetuimpia nimiä, vaikka yhtye kiitettävästi kotimaassa keikkaa tekeekin. Vaikka Verjnuarmua voidaan puhtaalla omallatunnolla kutsua savolaisyhtyeeksi, niin silti on todettava, että Kätilöt se vasta savolaisyhtye onkin; niin hyvässä kuin pahassa. Välispiikeissä harrastetut pikkupiikittelyt ja kaksimielisyydet naurattivat festivaaliyleisöä ja antoivat kuvan ulkomuotoaan huomattavasti rennommasta yhtyeestä. Vastikään kokoelmalevyn julkaissut yhtye kävi materiaalinsa läpi soittamalla kaiken olennaisen Teurastajasta aina viimeisimmän studioalbumin hittejä myöten. Kätilöiden seassa pisteitä monen metallimiehen ja –naisen silmissä nosti varmasti myös Kaija Koo, eli Koon Kaija, joka esitti yhtyeen kanssa juurikin tuon edellä mainitun Teurastaja-hitin. Oli kieltämättä naurussa pitelemistä, kun aiemmin samana päivänä rakkaudesta ja tinakenkäisestä tytöstä lauleskellut upea nainen hoilasi täyttä päätä teurastajan pyllystä ja krematoriokuolemasta paksun meikkinsä alta. Kyllä, Kaijalle oli siis tehty Turmion Kätilöt –henkinen naaman maalaus, viimeisteltynä ylösalaisin otsassa komeilevalla ristillä.

Nightwish (kuva: Pekka Konttinen)

 

Kaiken suurimpana yleisömagneettina festarin käytännössä päättänyt Nightwish veti kuin itse varmuus. Aneten ääni oli erittäin hyvässä kunnossa ja bändi varmasti elämänsä vedossa. Taustalle nostettu näyttö antoi taustalle kivasti liikkuvaa kuvaa ja valoefektejä lavan etuosan ollessa pyrotekniikalle pyhitetty. Keskellä kappalekavalkaadia vanhan liiton Nightwish-fanit saivat varmasti hunajaa korvilleen yhtyeen soittaessa Come Cover Me:n. Ei varmaankaan aivan niitä odotetuimpia numeroita. Viimeksi Nighwishin nähdessäni kyynelehdin Finlandia-fiilistelyn kajahtaessa ilmoille, mutta tällä kertaa onnistuin jotenkuten hillitsemään itseni, oltiinhan siellä sentään töissä. Koen kuitenkin pientä katkeruutta siitä, ettei The Poet And The Pendulumia tullut vieläkään, vaikka kappale on kuitenkin yhtyeen paras. Jokatapauksessa, erittäin vetovoimainen esitys yhtyeeltä, joka pursuaa karismaa. Setti päätettiin bändin omaan ilotulitukseen, jota seurasi heti perässä Rockcockin oma 10-vuotisilotulitus. Ja voi pojat, siinä sitä rahaa vasta olikin pantu haisemaan. Erittäin näyttävä tapa juhlistaa festivaalin 10 vuoden ikää sekä festarin kävijäennätystä. Onnittelut vielä näin jälkeenkinpäin!

Teksti: Juuso Viljanen