Kategoria: Raportit

Cannibal Corpse, DevilDriver 9.2.2013, Teatria, Oulu

 

MS-Club-Teatria-2013-cannibal-corpse-1456

Cannibal Corpsen viimeisimmästä Oulun vierailusta on vierähtänyt jo kohta yhdeksän vuotta. Niin se aika vierähtää. Tuolloin 2004 syksyllä tällaiset paketit olivat uutta ja ihmeellistä oululaiselle yleisölle, ajatella, Cannibal Corpse Oulun periferiassa asti. Kuusisaaren keikka jäi mieleen George Corpsegrinderin nopeasti vispaavasta päävärkistä ja lämppäri Spawn of Possessionista. Oi niitä aikoja kun toimittajaan ei ollut ihan piloille hemmoteltu. Jo siis pelkistä nostalgiasyistä oli syytä siis käydä todistamassa kannibaalien uutta tulemista pohjoisessa.

Illan aloittaneet Hour of Penance ja The Black Dahlia Murder jäivät väliin logistisista syistä. Varsinkin ensiksi mainittujen italialaisten toimintaa olisi ollut mukava nähdä, mutta ei voi mitään. Toimittajakin on valitettavasti ihminen, ja kun Teatrialle saavuttaessa ensimmäisenä käsketään jättää vartavasten paikalle raahattu täysi kamerakalusto narikkaan, v-käyrä alkoi nousta. Kukaan pressistä ei kuulemma saa kuvata. Kaiketi tämä oli joku kiertuemanagerin päätös, ja vastoinkäymistä sulatellessa yhdysvaltalaisen co-headliner DevilDriverin keikka tuntui vielä tylsemmältä kuin se todennäköisesti oli. Suhteellisen mukavan kokoisella yleisöllä tuntui olevan tosin ihan mukavaa, mutta groovejuntta oli omiin korviin vailla koukkua. Teatrian soundit eivät myöskään auttaneet nyanssien erottamisessa. Rutiinilta keikka silti tuntui, sillä bändi on kiertänyt huomattavan isompiakin lavoja.

Illan pääherkku Cannibal Corpse on jäänyt viimeisien vuosien aikana omalla levylautasella pahasti paitsioon. No, mitäpä sitä turhaan kiertelemään, uusin ostettu CC on niinkin uusi kuin Vile vuodelta 1996, Corpsegrinderin debyyttialbumi. Tuolloin Barnesin lähdettyä Cannibal Corpse tuntui menettäneen identiteettiään, ja vaikka bändi on tässä välissä väsymättä suoltanut ulos suhteellisen laadukasta materiaalia, homma ei ole jaksanut oikein kiinnostaa levyltä. Livenä asia on toki aivan toinen, sillä heti alkutahdeista käy selväksi, että lavalla on ammattilaisten ohjastama rutinoitunut death metal -kone. Corpsegrinderin vieteripää heilui taas tappotahtia, joten tunne oli kotoisa.

Materiaalia tuli tasaisesti uran varrelta. Tosifanista kun ei voi puhua, en tunnistanut juuri mitään Vilen jälkeisiä biisejä, mutta en ehtinyt pahemmin tylsistyä vaikka tietyllä tavalla Cannibal Corpsen murjonta on varsin yksiulotteista. A Skull full of maggotsin tapaiset vanhemmat Barnesin ajan biisit erottuivat setistä tarttuvina täkyinä. Ehkä maailman tunnetuin death metal -hymni – Hammer Smashed Face – oli tällä kertaa toiseksi viimeinen biisi ja ilahduttavasti The Bleedingin Stripped, Raped And Strangled päätti armottoman tunnin setin.

Timo Hanhirova

Pieksämäki Paskaks Vol 2. 18.1.2013, Music Bar Corona – Prospective Reign, Violent Failure, Hate Redaction

Toimittajan oli tällä kertaa aika suunnata kotikonnuille Etelä-Savoon, nimittäin Pieksämäelle. Luvassa oli niin paikallisia lupauksia kuin muitakin sawon muan ihmeitä. Piakkoin paikalle päästyäni kello löikin jo 23, tupa oli täynnä väkeä ja lavalle nousi ensimmäisenä pieksämäkeläinen pirullisen äkäistä thrashia murjova Prospective Reign. Keikka oli bändin ensimmäinen live-esiintyminen, mutta se ei tuntunut menoa haittaavan pätkän vertaa. Nopetempoiset ja kitaravetoiset biisit toimivat livenä todella hyvin ja sen näki yleisöstäkin, joka oli menossa täysillä mukana. Eikä sillä, keikkaa oli ilo katsoa, sillä bändi näytti itsekin nauttivan esiintymisestä. Instrumentit olivat hienosti hallussa ja laulu jyrisi kuin tykistökeskitys konsanaan. Miksaus tuntui onnistuneen juuri nappiin, mikä näinkin pienessä keikkatilassa on aina hieno asia. Prospective Reign repäisi tapahtuman käyntiin helvetin hienosti ja keikka oli paras koko illan aikana. Debyyttilevykin bändillä on jo lähes valmiina ja noin kovan keikan jälkeen jään sitä kyllä mielenkiinnolla odottelemaan!

Prospective Reign

Kuvassa: Prospective Reign

Illan toinen esiintyjä, myöskin pieksämäkeläinen, Violent Failure, heitti kehiin sopivan kuolon katkuiset grindcoret ja toi välillä mieleen jopa vanhan kunnon Autopsyn. Sinänsä peruskauraa olleet biisit vedettiin hyvällä otteella ja sopivasti kieli poskessa ja setti näytti maistuvan myös yleisölle. Laulajan virnuilu ja läpän heitto saivat naureskelemaan välillä, mutta vain hyvässä mielessä. Nopeaa ja äkäistä runttausta kuunteli erittäin mielellään, sillä äänipuoli oli hoidettu taas hienosti kohdalleen. Keikka oli ilmeisesti myös Violent Failuren ensimmäinen, mutta eipä sitä olisi päällisin puolin osannut sanoa, sillä meno oli sen verran räväkkää.

PMK PASKAKSI VOL 2 747

Kuvassa: Violent Failure

Viimeisenä lavalle asteli Mikkelistä paikalle saapunut Hate Redaction. Vähän erikoisemmalla otteella thrashaavaa ja punkahtavaa settiään räiminyt bändi oli hauskaa katseltavaa ainakin laulajan aktiivisen lavaesiintymisen puolesta. Kieltämättä musiikkikin tempaisi ihan hyvin mukaansa ja lavan edessä tuntui porukalla olevan hauskaa, joskin osa ihmisistä oli tähän aikaan jo ilmeisesti luovuttanut ja suunnistanut muualle. Muuten illan aikana hyvin onnistunut miksaus ei kuitenkaan valitettavasti enää osunut niin nappiin ja jokin soundipuolessa jäi lopulta hieman häiritsemään. Hyvin onnistunut setti joka tapauksessa.

HR

Kuvassa: Hate Redaction

Eihän sitä muuta voinut illan päätteeksi todeta kuin että kyllä se Pieksämäki vaan paskaksi pistettiin tai ainakin meikäläisen tärykalvot. Kiitokset Coronalle, Henri Saballe, ja koko poppoolle, jotka järjestivät tämänkin hienon kulttuuripläjäyksen Pieksämäelle. Corona oli vallan mainio paikka suht pienistä tiloistaan huolimatta ja kaikki järjestelyt tuntuivat pelaavan kuten pitääkin. Toivotaan että tästä tulee pidempikin perinne, sillä yleisöä ainakin tuntui riittävän enemmän kuin tarpeeksi.

Markus Mähönen

Usko, Horse Latitudes, Loinen, Unkind Vastavirta-klubi, Tampere 11.1.2013

Seppo: Tämän illan alkupuoli oli poikkeuksellisen bassovoittoinen. Kolme ensimmäistä bändiä nimittäin luottivat kielisoittimien osalta kahteen bassoon eikä kuusikielistä käytetty heidän soitossaan lainkaan.

Ensimmäisenä lavalla jytisteli Usko, melko tarkalleen kymmenen aikoihin starttaillen. Tässä vaiheessa paikalla oli jo muutamia kymmeniä ihmisiä, ja varovaisen hyväksyvää nyökkäilyä Uskon meininki aiheutti, vaikka hieman jäykkä tunnelma vielä tässä vaiheessa hallitsikin. Bändin pelkistetty, junttaava suomenkielinen sludge hakkasi ja raastoi ihan kelvollisesti. Vokalistin ahkera eläytyminen kiemurteluineen ja kärvistelyineen käväisi välillä komiikan puolella, mutta yritystä Uskolla ainakin piisasi. Soundit olivat kovat ja iskevät.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKuvassa: Usko

Vielä kovemmalla paineella päälle iski Horse Latitudes. Kolmikon tuhoa enteilevä doom metal on periaatteessa ihan mielenkiintoista, mutta itselleni jäi tästäkin esityksestä jotain puuttumaan. Ehkä kappaleet vain eivät pääse sille tasolle, mitä en muualta olisi kuullut kiinnostavammin tehtynä. Bändi voisi myös rokata vähän enemmän kaiken jylhyyden seassa. Toisaalta huomasin pitäväni eniten juuri viimeisenä kuullusta kappaleesta, jossa monotoninen jyräys onnistui kehittämään tarpeeksi hurjan, armottoman ja uhkaavan tunnelman. Myös rumpali-vokalistin hoilaus kuulosti paremmalta kuin äänitetyiltä kappaleilta kuulemani laulanta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKuvassa: Horse Latitudes

Loinen olikin sitten varsin piristävä tapaus. Peruspalikoista kasattu mutta eläväisen rytmillinen, hypnoottinen ja hidas doom-punk-sludge piti otteessaan ja bändilläkin näytti olevan hauskaa. Etenkin vokalistin heiluminen, ryömintä, makailu ja lavan edessä vaeltelu vahvistivat hienoa sekopäisyyden tunnelmaa. Hävettävän vähän olen tähän bändiin jaksanut tutustua, mutta ainakin nyt paketti toimi mainiosti: Loisen shamanistinen, mantramainen, kehää kiertävä, itsetuhoinen, mudan läpi tarpomaan pakotettu suomenkielinen tuhorock teki mieleeni ison plusmerkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuvassa: Loinen

Tuukka: Illan huipentanut Unkind esitti aggressiivista ja tanakkaa hardcore-crustia, johon elävyyttä toivat erityyliset huutajat. Bändin otteista huomasi rutinoituneen ja varman otteen, mutta se ei silti välittynyt täydellä voimalla ulosantiin. Musiikki puksutti jykevästi kuin veturi, mutta koko ajan lähes samaa raidetta, tasaisesti ilman yllätyksiä ja huippukohtia. Väkevyyttä ja aivan riittävää raskautta toki piisasi, mutta viimeinen, ruutitynnyrin sytyttävä kipinä puuttui. Osasyynä tähän laimeahkoon fiilikseen saattoi olla edeltävän Loisen esitys, joka kulki aivan eri sfääreissä. Lisäksi tunnelmaan vaikutti yleisömäärä, joka olikin suoraan sanoen hävettävän pieni. Tästä ei toki ollut syyttäminen yhtyeitä, vaan kaupungin keikkatarjonta sattui olemaan tänä iltana varsin mielenkiintoinen, eikä väkeä toki joka paikkaan riitä.

Ps. Relapsen PR-osasto sai jotenkin tietoonsa aikeemme keikkaraportin tekemisestä ja he pyysivät Unkind-kuvat ennakkokatseluun. Otokset eivät läpäisseet seulaa, ja oikeustoimien uhan alla jouduimme jättämään ne julkaisematta. Eturivin poikien partakarvojen asennot ja rastapatukoiden kulmat suhteessa valoihin eivät kuulemma olleet optimaaliset.

 

Teksti: Seppo Rautio & Tuukka Termonen

Kuvat: Tuukka Termonen

Maailmanloppu + 2, Vastavirta, Tampere 20.12.2012

Suorastaan hämmästyttävä päivämäärä tarjosi jopa sitäkin ihmeellisemmän yllätyksen: kolme mainiota bändiä torstaina Vastavirran keikalla. Eli ei muuta kuin toppaukset niskaan ja pyörän selkään. Mäen päällä matkan rasitukset – kaltaiselleni atleetille tosin pienet – olivat pian pois pyyhityt, sillä turkulaiset hurjat valtasivat lavan. Kovaa rasvaa koostuu rumpaliaan lukuun ottamatta naisista, ja vaikka tämän maininta voi tuntua nykyaikana turhalta, niin pakkohan se oli kertoa. Tämä fakta on kuitenkin tärkeä osa bändin identiteettiä, ja kuuluu myös sanoituksissa. Toivoin tosin saavani niistä enemmänkin selvää, mutta melkoista karjumistahan se oli, kuten toki musiikkityyliin sopi. Mainion seiskan tavoin myös tämä keikka tarjosi suorastaan pyörryttävän kiihkeää hardcorepunkkia. Tuhottomasta vauhdista huolimatta biisit eivät onneksi olleet ihan samasta puusta veistettyjä, nopeiden vetojen lisäksi kuultiin muutama ultranopea hyökkäys. Illan tähti oli hurja laulajatar, jolle edes Vastavirran runsas lava ei riittänyt, vaan hän valtasi ajoittain myös tanssilattian.

 

1

Kuudes silmä tarjosikin sitten aivan erityylistä tavaraa, tosin yhtä lailla tyylikästä omalla sarallaan. En ihmettele, vaikka punkkareista puritaanisimmat olivat yhtyettä hieman kavahtaneet, sillä sen verran vahvaa osaa Kuudennen silmän soundissa näyttelevät koskettimet. Bändi esitti vanhan koulun goottirockia, siis taattua herkkua vaikkapa Mustan paraatin ystäville. Ihan osaavaa ja miellyttävää musisointia, mutta korvaan tökkäsi kyllä liiallinen tutunkuuloisuus. Bändihän on yhä alkutaipaleellaan, joten eiköhän ajan myötä mukaan tartu yhä enemmän niin sanottua omaa ääntä. Nyt touhu vaikutti melkein liikaakin (oletettuja) esikuviaan ihannoivalta tribuuttiyhtyeeltä. Kappaleet olivat toki varmaan kaikki omaa materiaalia, ja tarpeeksi vaihtelevia ja kiinnostavia, eivätkä liiallinen siirappisuus tai hempeily saaneet myöskään tilaa.

Seiskan kappaleet kuulostivat parhailta, varmaankin juuri tuttuutensa vuoksi. Tai ehkä ne olikin juuri siksi valittu julkaistavaksi, ei kai ihan huonoimpien takia olisi viitsitty vinyyliä tuhlatakaan. Tästä kelpaa jatkaa kohti uusia saavutuksia! Ja erityismaininta laulajan epägootista ulkoasusta, sopivan kaukana muodikkaasta kiiltokuvapojusta…

 

 

Ilta päättyi komeasti Maailmanloppuun. Kotimaan hardcorekärkeä koputteleva, tai siellä jopa jo lymyilevä bändi ei todellakaan petä livenä. Hengästyttävän energistä ja nopeaa kaahausta, kuitenkin ilman turhaa pään seinään hakkaamista. Tykityksestä ei puutu ideaa eikä toteutuksessa ole vikaa. Mukana oli vinhan vatkauksen vastapainoksi myös yksi postpunk-iskelmä, oikeastaan aika näppärä biisi. Mutta pääpaino pysyi toki tuossa perinteisessä Suomi-hc:n arvoja kunnioittavassa kaahauksessa. Vaikka bändillä on siis kaikki palikat kohdallaan, niin jotenkin en siltikään ihan täysillä innostunut, kaikesta aggressiostaan ja tiukkuudestaan huolimatta meno oli aika ennalta-arvattavaa, jollain tapaa liian tuttua ja turvallista. Ja luulenpa myös, että olen vaan vähän kyllästynyt tähän alagenreen. Toivottavasti vaiva paranee iän myötä…

 

 

Laulaja oli muuten todella antaumuksella mukana, ja saikin soittoniekat näyttämään lähinnä suolapatsailta, ehkä rumpalia lukuun ottamatta. Jos ei muuta, niin illan bändeille olikin yhteistä juuri se, että huomio kiinnittyi ehkä tavallistakin enemmän juuri laulusolistien työskentelyyn. Ja heidän otteitaan kelpaa kyllä mennä todistamaan toistekin.

Tuukka Termonen

Allerseelen, Deutsch Nepal, Grunt, Pyhä Kuolema – 7.12.2012 YO-talo, Tampere

Varsin kurjasta ajokelistä huolimatta ehdin paikanpäälle juuri ajoissa ja onnekseni huomasin ettei tarvinnut edes ovella jonottaa päästäkseen sisään. Syy selvisikin pian, sillä yleisöä oli tässä vaiheessa paikalla vielä hieman niukalti. Astuessani sisään lavalla oli mies ja kitara eli Pyhä Kuolema oli aloittanut keikkansa. Mikko Pöyhönen on sooloprojektinsa lisäksi tunnettu esimerkiksi yhtyeistä Tuhat Kuolemaa Sekunnissa, Tervahäät ja Maa. Ihmiset istuivat kaikki pöydissään siemaillen juomiaan ja tuijottaen performanssia keskittyneesti, vain yltyäkseen kappaleiden välillä ylistävään taputukseen. Artistin toivottaessa hyvää Pentti Linkolan syntymäpäivää ja hyvää huomista Pekka Siitoimen kuolinpäivää yleisö repesi jälleen aploodeihin. Pyhän Kuoleman esitys oli vaikuttava ja yhden miehen luoma preesenssi lavalla oli käsin kosketeltava. Akustinen neofolk -esitys puhtaine lauluineen oli ehdottomasti yksi illan hienoimpia ja tarttuihan tuota allekirjoittaneelle levykin mukaan.

 

1

Kuvassa: Pyhä Kuolema

Noin puolen tunnin tauon ja yhden oluen jälkeen porukkaa olikin ilmesynyt paikalle jo huomattavasti enemmän ja lavan edustalla alkoi olla jo kiitettävästi katsojia Gruntin astellessa lavalle, joskin kaikki seisoivat diskreetisti parin metrin päässä lavasta. Tarkoitushan oli kuunnella musiikkia, eikä riehua kuin jossain pahaisella hevikeikalla. Gruntin voimaelektroniikat ja noiset räjähtivät käyntiin melkoisen paljon edellistä esiintyjää kovemmalla volyymilla ja yht’ äkkiä tajusinkin, että korvatulpat taisivat jäädä matkasta. Kova äänenvoimakkuus kuitenkin kuului asiaan. Repivät ja viiltävät äänivallit syöksyivät päälle tuhoisalla voimalla ja yleisö nautti jokaisesta hetkestä. Gruntin kokoonpanossa esiintyi Mikko Aspan lisäksi muun muassa Zoät-Aonista tuttu Jaakko Vanhala. Miesten lavatyöskentelyä ja esiintymistä seurasi alusta loppuun mielenkiinnolla erinäisten itsetehtyjen instrumenttien vaihtuessa käsissä ja esiintyjien selvästi nauttiessa itsekin performanssista.

2

Kuvassa: Grunt

Jälleen yhdestä pitkästä tuopista ja erinäisten ihmisten seurasta nautittuani aloitti illan kolmas esiintyjä Deutsch Nepal, joka oli itselleni ennestään melko tuntematon tapaus. Ruotsalaisen Peter Anderssonin sooloprojekti soitti industrialin ja dark ambientin välimaastossa hitaahkosti möyrivää musiikkia. Esiintyminen oli melko rauhallista nappuloiden painelua ja laulua, koneiden takoessa tahtia taustalla. Kappaleet kuitenkin jaksoivat pitää otteessaan ja saivat myös allekirjoittaneen vakuuttuneeksi yhtyeen tuotannosta. Lippispäinen Andersson muistutti olemukseltaan lähinnä jonkin norjalaisen kalastaja-aluksen kapteenia. Ilmeettömän miehen industrial-setti toimi kuitenkin hyvin, sillä yleisö oli liikahtanut jälleen pöydistään ja hieman lähemmäs lavaa nauttimaan musiikista.

3

Kuvassa: Deutsch Nepal

 Ilta läheni loppuaan ja porukkaa alkoi olla paikanpäällä jo melko hyvin, joskin paikka oli vielä kaukana loppuunmyydystä. Aikataulusta oltiin tässä vaiheessa jo puolisen tuntia myöhässä, mutta tunnelma oli hyvä, eikä väsymys tuntunut vielä painavan yhtään päälle, kiitos kiinnostavien ja monipuolisten esiintyjien. Illan viimeinen yhtye, itävaltalainen Allerseelen, asettui lavalle ja yleisö kerääntyi lavan eteen.  Yhtyeen  post-industrialia ja apokalyptistä folkkia yhdistelevä melodinen, mutta jylhä esitys oli loistava lopetus illalle. Lavalla nähtiin bändin vetävän voiman Gerhard Hallstattin lisäksi naiskauneutta basson varressa loistaneen Noreian ja rumpuja orjalaivan kapteenin pieteetillä takoneen Christien H.:n muodossa. Hallstatt hypähteli lavalla laulaessaan kuin riverdancea olisi vedetty ja meno oli koko keikan ajan muutenkin katossa. Yleisö hurrasi kovaan ääneen biisien välissä ja vaikka saksankielinen laulu jätti kappaleiden lyyrisen puolen monelle varmaankin arvailujen varaan, ei ollut epäilystäkään siitä, että musiikki toimi täydellisesti. Allerseelenin veto oli ehdottomasti illan paras ja hieno lopetus kaikinpuolin onnistuneelle tapahtumalle.

6

Kuvassa: Allerseelen

Hommat pelasivat YO-talolla kaiken kaikkiaan mainiosti. Vessaan eikä kassalle tarvinnut jonottaa, henkilökunta oli todella ystävällistä ja istumapaikkoja löytyi tarvittaessa aina. Suuri kiitos menee myös tapahtuman järjestäneelle KRK:lle, joka tätä menoa ansaitsisi jonkin sortin kulttuuripalkinnon. On kerrassaan mahtavaa, että Suomeen saadaan järjestettyä vastaavia tapahtumia pelkkien metallikeikkojen lisäksi. Hieno ilta, hienoa musiikkia ja hienoja ihmisiä. Seuraavaan kertaan!

Teksti ja kuvat: Markus Mähönen 

 

 

9

Kuvassa: Allerseelen