Kategoria: Raportit

Steelfest, Hyvinkää 17.-18.5. 2019

PERJANTAI

Pölähdin alueelle Trollheim’s Grottin jyskytellessä sisälavalla. Ehdin nähdä esitystä parin viimeisen biisin ajan ja olihan se lihallista meininkiä. Bassorumpu takoi niin että rintalastassa ja jalkapohjissa tuntui. Hyvä maailmanlopun meno, kaaoselementit välittyivät täsmällisin ottein. Sisälavalle, niin kuin ulkolavallekin, oli tänä vuonna asennettu isot screenit, jotta bändien touhuja pystyi havainnoimaan tarkasti vähän kauempaakin.

Trollheim’s Grott. Kuva: Timo Hanhirova

Myrkskogissa kiinnitti huomiota heti rumpalin kovuus. Ihan toimivaa death metallista pieksentää oli tämä keikka, kohtalaisen tarttuvaakin. Ei herättänyt suurempia innostuksen tai tympäännyksen tunteita.

Advent Sorrow nyyhkytteli vähän nihkeästi. Pop- ja rock-elementit oli hitsattu yhteen black metal -piirteiden kanssa tavalla, joka aiheutti lähinnä myötähäpeää. Vokalistin korkeat potkut ja muu rokkielehdintä ei hirveästi auttanut asiaa. Toki tämä bändi ainakin erottui omanlaisenaan keitoksena, ja ihan mielenkiinnosta kuitenkin jäin seuraamaan, miten rajummat ja herkemmät tunnelmat vaihtelivat biisistä toiseen.

Arkhon Infaustus joutui aloittamaan hieman myöhässä, koska bändin omat soittovehkeet olivat jääneet Ranskaan. Pienen säätämisen jälkeen keikka alkoi parikymmentä minuuttia aikataulusta jäljessä. Soundit olivat nyt vähän mössöä, eikä esitys muutenkaan ollut erityisen tiukka. Vokaalitkin hieman ponnetonta kähinää. Mutta ihan kelvollisesti kappaleet rullasivat. Parhaimmillaan tämä orkesteri tuntui olevan hitaammin jyräävissä kohdissa. Rumpalin yllä oli tyylikäs katolisen papin paita hihattomana versiona.

Sisälavalla jakoi iltapäivää kotimaan Antimateria. Esoteerisia visioita viljelevä orkesteri onnistui yllättävänkin hyvin luomaan tiiviin tunnelman. Biisien melodiat ovat helposti seurattavia, kansanlaulumaisia. Suomenkielellä rääytyistä sanoistakin sai hyvin selvän. Kitarat olisivat voineet kuulua vähän kirkkaammin, jos soundeista jotain pitää jupista. Aika uskonnollinen oli meininki. Eräskin herrasmies keskittyi monen biisin ajan kämmenet yhteen painettuina, silmät kiinni paikallaan seisten. Muutenkin yleisössä esiintyi harrasta yhtäaikaista (ei oletettavasti humalaista) huojumista. Tuli tunne, että tällä bändillä on visio ja he ovat matkalla johonkin, eivät vain robottimaisesti suorita jotain musiikinlajia jota ovat päättäneet rämpytellä.

Punkahtavaa, rajua mustaa metalliaan paiskoi Evil, kulttibändi Brasiliasta. Napakan lyhyitä biisejä, yksinkertaista kamaa. Nopeammat ja löysemmät elementit olivat hyvin balanssissa. Ärinävokalisointi oli sopivan kiukustunutta.

Monarque. Kuva: Timo Hanhirova

Quebecia edusti perjantaina Monarque. Ryhdikästä, melodista, tietyllä tapaa perinteistä veistelyä. Nyt tuntui myös musiikin volyymi olevan sisälavalla varsin ankara. Vokalisti elehti ahkerasti, tyylinä näkymättömien verhojen siirtely ja hämähäkinseittien repiminen ilmasta. Ja sehän on asiaa. Keikka kulki sulavasti, biiseissä oli mukavasti vaihtelua. Tämä heilahti plussan puolelle kevyesti.

Sitten taas ranskalaisia: Seigneur Voland. Nyt oli raju ja hyökkäävä meininki soitannassa. Ennakko-oletukseni antoivat olettaa kämäisempää esitystä, mutta hyvin otti tämä orkesteri haltuunsa ulkolavan. Vokalistilla oli karismaa ja kantava ärjyntä, jota hän jakeli mikrofoniin lavalla kävellen, tietyllä tapaa luennoivaan tyyliin.

Listamenestystäkin saanut Vargrav paukutti menemään korkealentoista, yöromanttista black metaliaan. Esityksessä ei kauheasti vikaa ollut, hieman meno tosin tuntui yllätyksettömältä: tietyt hyväksi koetut elementit oli oikeaoppisesti aseteltu järjestykseen, mutta luova hulluus ei ollut valloillaan. Paljon oli porukkaa joka tapauksessa paikalla tässä vaiheessa, ja hyvin keikka piti yleisön otteessaan.

Belphegorin turboahdettu rienauskliseinen death metal ei hirveästi ole itseäni koskaan napannut, mutta kieltämättä nyt myllyttivät hämärtymässä illassa perkeleellisen hyvin. Näilläkin oli muuten kova rumpali.

Horna oli ankara, petomainen ja julistava kuten on totuttu kuulemaan. Spellgoth jaksoi ärjyä vaikka aikaisemmin päivällä oli samaa hommaa tehnyt Tollheim’s Grottissa. Setissä oli sekä raivokkaampaa että rennommin rullaavaa tavaraa. Esimerkiksi Baphometin siunaus oli tyylikäs seesteisempi hetki. Biisissä on mukavasti Joy Divisionia tai peräti – jostain pärähti päähäni tämä yhteys – Leevi and the Leavingsia mukana.

Immolation. Kuva: Arto Lehtinen

Huhhuh, mitä betonimyllyä Immolation pyöritti. Ei paljon armoa tunnettu, kun tekniset death metal -väännöt toisensa perään murjoivat yleisöä tummuneen iltataivaan alla. Moshpit pyöri ja velloi kuten asiaan kuuluu.

Mysticum. Kuva: Arto Lehtinen

Illan pääteeksi Mysticum loi pelon, kiihkon ja hulluuden sekaisen kuplan. Konerumpu takoi marssirytmissä tai nakutti konekiväärin lailla. Pahaenteiset animaatiot pyörivät taustalla ja bändin kolme soittajaa seisoivat rivissä, kukin omalla paikallan. Välkkyvät ja pyörivät valot lisäsivät konehelvetin tunnelmaa. Ihanaa. Kyllä tähän kelpasi lopettaa Steelfest-päivä numero yksi.

 

LAUANTAI

Tämä festaripäivä alkoi osaltani Norjan Aeternusilla. En seurannut keikkaa kovin intensiivisesti, mutta siellä taustalla bändin perusvahva tumma death metal jylläsi.

Sisälavan hämärässä Totalselfhatred tarjoili kärsimyksen ja surun värittämää laahaustaan. Aluksi ei oikein tahtonut napata, mutta pikkuhiljaa tunnelma tiheni ja depressiiviset veisut toimivat väkevästi. Pidempi keikka olisi ehkä alkanut unettaa, mutta nyt 45 minuuttia tätä tavaraa meni helposti ilman torkahtelua. Lavan valoshow oli paikoitellen hieman yliampuva, tälle bändille riittäisi mielestäni vähäeleisempikin valaistus.

Brittiläinen Grave Miasma paiskoi repivää ja sankkatunnelmaista death metaliaan, jossa rosoinen yleisilme yhdistyy kierosti vääntyileviin biiseihin. Musiikin nyansseista ei kauhean hyvin saanut nyt selvää, mutta intensiivistä ja vanhalle liitolle kumartavaa oli meininkinsä. Vokalistin karjunnassa oli mukavan persoonallinen kulma.

Gaahl’s Wyrdiä kohtaan ei ollut kauheasti odotuksia, pari kappaletta olin joskus puolella korvalla kuunnellut ohimennen, ja aluksi keikka tuntuikin nihkeältä ja väkinäiseltä Gaahlin asialle omistautuneen näköisestä lavapreesensistä huolimatta. Soundeissakin oli vähän tukkoisuutta, mutta niiden osalta tilanne parani pikkuhiljaa. Samoin biisitkin alkoivat kuulostaa kiinnostavammilta. Oikeastaan ihan tyylikäs yhdistelmä pohjoismaisen black metalin perinteisiä palasia uudelleen järjesteltynä ja psykedelialla siveltynä.

Deiphago. Kuva: Timo Hanhirova

Filippiiniläinen trio Deiphago kuulosti melko grindcorelta. Kiihkoa ja kaahausta siis piisasi. Ulkolavan edustalla kirkkaassa auringonpaisteessa ei tässä vaiheessa kuitenkaan ollut varsinaista kuulijoiden tungosta.

Kroda. Kuva: Arto Lehtinen

Kroda taas oli aavistuksen laimeampi kuin kolme vuotta sitten samaisilla festareilla. Ukrainalaiset vaikuttivat nyt jotenkin jäykiltä. Kohtalaisen toimivaa materiaalia lajissaan toki ovat nuo biisit, joissa vuorotellaan haikeuden ja hyökkäävyyden välillä.

Pumppaavasti soudellen soitteli Einherjer. Sellaista hyvän fiiliksen musaa. Nyt oli jo paljon populaa pakkautunut ulkolavan eteen. Auringonvalo alkoi kääntyä viistoon illan lähestyessä, ja tässä hetkessä reteä keskitempohevailu toimi hyvin.

Rivakammassa tahdissa kulki Naglfar. Liukasliikkeinen melodinen black metal kuulosti ihan vakuuttavalta. Vokalistin kärinä kantoi hyvin. Takuuvarmaa kamaa.

Asphyx. Kuva: Timo Hanhirova

Vanha kunnon Asphyx paineli settinsä läpi reippaasti ja hemmetin tarttuvasti. Oli kyse sitten doomimmasta puolesta tai rivakammasta rankaisusta, intensiteetti säilyi ja yleisö sai rautaisannoksen muhevaa death metalia. Martin van Drunen virnuili ja karjui voimallisesti kuten aina. Synkeäsävyistä ja julmaa musisointia, josta hehkui elämänilo. Ei todellakaan pönötystä tai kärvistelyä.

Odium jäi itseltäni lähes kokonaan välistä. Pienen hetken ehdin kuulla kuitenkin, ja hienostihan tuo syntikkamausteinen korkealentoinen musta metalli liiteli. Nämä norjalaiset tekivät vain yhden täyspitkän levyn aikanaan parikymmentä vuotta sitten, panivat sitten bändin jäihin ja vasta viime vuonna aktivoituivat uudestaan muutaman uuden jäsenen kera.

Vital Remains. Kuva: Timo Hanhirova

Vital Remainsilla oli ison maailman meininki. Jenkkibändi oli ensimmäistä kertaa Suomessa ja otti tilan haltuun massiivisella vyörytyksellä. Äärimmäinen takominen yhdistyi eeppisiin melodioihin vakuuttavalla varmuudella. Vokalistina bändissä jo useamman vuoden toiminut Brian Werner osasi sekä möristä että heittää uhoavia välispiikkejä.

Nargaroth meni pitkälti huilatessa, ihan pätevän oloista black metalia sieltä sisälavalta raikasi, vaikka bändin yllä yhä huumorileiman jälkiä onkin.

Mgła. Kuva: Arto Lehtinen

Mgła saapui pimentyneeseen iltaan, hoiti hommansa ja poistui paikalta. Ei välispiikkejä, ei elehdintää. Bändiläisten kasvot olivat tuttuun tapaan mustan kankaan peittämät. Biisit toimivat ihan hemmetin hyvin, ei voi muuta sanoa. Näillä puolalaisilla on oma taiteellinen polkunsa ja menestyksekkäästi he sitä astelevat. Toiseksi viimeisenä kappaleena kuultiin viimeisimmän levyn Exercises in Futility viimeinen raita. Kuten levylläkin, se päättyi kuin seinään ja samalla sekunnilla lavan valot ja screenit sammuivat hetkeksi. Paljas illan hämärä oli tyylikäs tehokeino. Sitten valot palasivat ja syöksyttiin viimeiseen kappaleeseen.

Marduk. Kuva: Arto Lehtinen

Ja sitten Marduk. Nyt ei armoa tunnettu. Festari päättyi sellaiseen hyökkäykseen, ettei paremmasta väliä. Oli oikein huvittavaa hämmästellä, miten näillä tyypeillä riittää energiaa ja intensiteettiä. Kun sävellyksissäkin on tykityksen lisäksi koukkua ja setissä oli pari hitaampaakin veisua, oli ilta päätetty erittäin onnistuneissa merkeissä.

Sääkin oli mainio, juoma- ja ruokavalikoima oli monipuolinen (tosin kolmen euron maksaminen kahvimukista on vähän nihkeää – eipä sillä, että kahvi olisi se suurin rahasyöppö festareilla yleensä). Jonotkin pysyivät maltillisina, vaikka tapahtuma oli loppuunmyyty. Kiitos ja näkemiin, Steelfest!

Teksti: Seppo Rautio

Kuvat: Timo Hanhirova ja Arto Lehtinen

Tuska 2018

Täällä sitä taas oltiin, vaikka esiintyjälistauksen puolesta Tuska on ollut mielestäni – enkä taida olla ainoa – hienoisessa alavireessä jo aika monta vuotta. Vähemmän äärimmäistä, enemmän aiemmilta vuosilta tuttuja nimiä ja indie rock -meininkiä. Loppupeleissä kaikki on kuitenkin kiinni muutamasta ratkaisevasta nimestä paperilla, jotka saavat aikaan päätöksen lähteä joka kerta Suvilahteen rellestämään keskellä lomasesonkia. Eihän se ole meikäläiseltä pois, jos mukana on vuosi vuodelta enemmän mm. elokuvanäytöksiä, sarjakuvanäyttelyjä, vip-fanikatsomoa ja erillinen ruokaravintola. Telttasauna tosin on sellainen palvelu, jota osaan arvostaa, eli en todellakaan sano, että kaikki ekstra on turhaa. Mutta jos samaan aikaan esimerkiksi merchandise-myynti tajuttomine jonoineen on täysi fiasko, toivottavasti prioriteetteja tarkistellaan. Tuska on toki edelleen hieno tapahtuma.

Nummirock 2018

Kesä on kreisi, kuulemma. Juhannuksena ainakin pitää olla aika hulluna päissään, jos ei halua antaa säiden haitata menoa. Isot paviljongit ja muut pressuratkaisut auttavat toki, mutta totta kai jatkuvat sateet latistavat silti ilmapiiriä. Silti itse Nummirockin henkeä ei voi mikään tuhota tai vaarantaa. On vain vähän huonompia ja parempia vuosia. Kaikkien todennäköisyyksien mukaan ensi vuonna kunnon Sahara-helvetti kuin vuonna 2007 konsanaan?

Swedenrock 2018

 

Perinteinen Swedenrock kutsui jälleen allekirjoittaneen Etelä-Ruotsiin Sölvesborgiin. Kuten aikaisempina vuosina Swedenrock on aina tarjonnut hienon festavaalikokemuksen ja lisäksi bändikattaus on ollut aina loistava. Tänä vuonna pääesiintyjinä toimineet Ozzy Osbourne, Judas Priest ja Iron Maiden vierailivat jo Suomessa Rockfestillä ja parilla omalla keikalla. Lisäksi mukana oli liuta muita vanhan liiton orkestereita kuten Helloween ja Uriah Heep. Sen sijaan uudemman sukupolven edustajina toimivat muunmuassa In This Moment  ja hieman vanhempi Lacuna Coil.  Miasma oli paikalla todistamassa legendoja.

Steelfest 18.-19.5.2018, Hyvinkää

Näin me sen koimme; Osa 1 – Oranen

Perjantaina saavuin paikalle hyvissä ajoin, tarkoituksena nähdä ulkolavalla soittava Baise Ma Hache. Bändi on siitä erikoinen, että vaikka törmään sen edesottamuksiin alituiseen niin sosiaalisessa mediassa kuin Instagramissa, musiikkia en koskaan ollut kuullut. Ennen reissulle lähtöä kokeilin kuunnella jotain Youtubesta, mutta en muista yhtään millaista oli. Ja jostain syystä missasin keikankin, vaikka olin alueella samaan aikaan. En ole uskonnollinen ihminen mutta uskon sen verran johdatukseen, että jos universumi yrittää vihjata ”tämä bändi ei ole sinulle”, niin en rimpuile sitä vastaan. Joten ei paljoa harmita että BMH tuli missattua.

Archgoatin pelikunto oli kuitenkin pakko tarkastaa. Aurinkoisesta ulkoilmasta oli mukava siirtyä viileään, varjoisaan halliin, näin ainakin kuvittelin etukäteen. Mutta kun ensimmäisen kerran astui pimeään, kuumaan ja tuoksuvaan hornankattilaan, niin huomasi miten kokonaisvaltainen elämys Archgoatin keikka voikaan olla. Ei tarvinnut edes silmiä sulkea, kun visiot helvetin lieskoista ja rikkikiisuista täyttivät mielen. Itse bändi kuulosti murakalta, vaikka jostain syystä säestys oli vain yhden kitaran varassa. En tiedä oliko keikan alkupuoliskolla tapahtunut jotain teknisiä ongelmia basson kanssa, mutta nyt Lord Angleslayer vastasi pelkästä laulusta. Siihen nähden bändi kuulosti todella vahvalta.

Tässä vaiheessa aikataulut näyttivät siltä, että oli aikaa tutustua itse festivaalialueeseen. Alue oli jaettu niin, että yhdessä sivustassa sijaitsivat merchandise-kojut sekä muu oheismyynti ja toisessa laidassa ruoka- ja juomapalveluita. Itse alueen keskelle oli varattu paljon istumapaikkoja jotka olivat kaikkien käytössä. Ei siis pelkkä anniskelualue. Nyt kun muistelen edellisvuosia, niin käytäntö oli jotenkin muuttunut niin, että olutta pystyi nauttimaan missä päin tahansa aluetta. Etenkin ulkolavalle mennessä tämän huomasin kun tuoppi kourassa pääsi ihan eturiviin saakka.

Ruoka- ja juomapalvelut tarkistettuani aloitteli sisälavalla Satanic Warmaster. Keikka oli todella vahva aikamatka yhdeksänkymmenluvulle ihan Werwolfin viitasta alkaen. Livekokoonpanoon näytti kuuluvan Trollhorn, jonka Casioista kaikuivat hyvin nostalgiset ooh- ja aah- äänet. Tutut biisit oli hienosti saatu upgreidattua menneeseen aikaan. Hieno setti, todella hieno setti.

Nokturnal Mortum meni aika ohi korvien. Se uusin levy oli itselle järkyttävä pettymys, joten kun keikka koostui suurilta osin sen biiseistä, niin aika turhalta tuntui. Ainoat kunnon sävärit saatiin, kun White Towerin hiipivä progeiluintro alkoi, mutta tämänkin biisi oli sitten ryssitty, kun sitä ei soitettu kokonaan. Kaukana oli se hypnoottinen hurmos mikä valtasi mieleni joskus 2015 saman bändin soittaessa samassa paikassa.

Olipa kerran pimeässä hallissa, synkän usvan keskellä, kahden ison banderollin välissä pömpeli jonka takana asui koukkunokka. Koukkunokan nimi oli Mortiis, ja hänen tehtävänsä oli tarjota meille illan viimeiset hitaat. Vaikka koetin tihrustaa, miten erikoisen näköistä pömpeliä soitetaan, niin se ei koskaan selvinnyt. Ilmeisesti Mortiis soitti samaan aikaan osan syntikkaleadeista ja toisella kädellä hakkasi rumpupadia. Joka tapauksessa hyvin luonnollisen oloinen ja harras keikka. Hallin laitamilla makasi yleisöä selällään, kädet rinnan päälle ristittyinä. Aiempina vuosina tuollaiset humalaiset olisi häädetty kotiinsa nukkumaan, mutta kun heitä katsoi, niin ei voinut olla miettimättä, että noin Mortiisin keikasta tulisikin nauttia. Vaikka selvin päin olinkin, teki mieli etsiä oma nurkkaus johon asettua makaamaan, sulkea silmät ja antaa sielun matkustaa vapaasti. Mahtava päätös perjantaille.

Näin jälkikäteen mietittynä en nähnyt yhtään ulkolavan bändiä ja voin spoilata sen verran, etten paljoa nähnyt niitä lauantainakaan. Tämä ei ollut mitenkään tarkoituksellista, mutta joko siellä ei vain ollut niin paljon kiintoisia bändejä tai sitten tämä oli yhteensattumaa. Myös se, että edellisvuosien soundiongelmat oli saatu ratkaistua, helpotti sisätiloissa viihtymistä. Kiitos hyvistä soundeista ilmeisesti kuuluu konkari Papa Wilskalle, joka näkyi häärivän pöydän takana.

Lauantaina saavuimme paikalle Hin Onden soittaessa Fimbulwinter-biisiä. Yllättävän hyvin tämäkin anthem sopi aurinkoiseen päivään, varmasti paremmin kuin mihinkään paukkupakkaseen. Olin luullut, että bändi olisi haudattu joskus demon jälkeen, mutta internetin mukaan ovat tehneet pari levyäkin. Hups. Mutta silti omissa mielikuvissa bändillä kun on vain se yksi demo ja siellä se yksi biisi. Olihan siellä jotain muutakin, mutta kun Fimbulwinter tuli livenä kuulluksi, niin tunsin itseni yhden palasen verran täydellisemmäksi.

Tästä olikin hyvä lompsia katsomaan Nattfogia sisätiloihin. Tiesin, että bändi on saanut sisään ajettua täydellisen kokoonpanonsa, mutta en arvannut, että soitto ja esiintyminen olisi niin vakuuttavaa. Kitaristit ja basisti seisoivat yhdessä rintamassa kuin spartalaiset sotilaat laulajan ottaessa lavaa haltuunsa. Harkitun oloinen lavapreesens oli äärimmäisen luonteva ja varmasti avasi bändin musiikkia niillekin jotka sitä eivät ennen olleet kuulleet. Itsekin biisejä ymmärsi paremmin nyt kun ne oikeasti näki ja koki paikan päällä. Omalle kohdalle tämä ja Satanic Warmasterin keikat olivat ne kaikista parhaat.

Tästä eteenpäin loppuaika menikin sosialisoidessa ja haastatteluja tehdessä. Näin kyllä Asagraumin ja vakuutin itselleni, että se levy pitää sittenkin ottaa kunnolla haltuun. Hyvälle kuulostivat sekä biisit että soitto, mutta ennen kaikkea fiilis oli jäätävä. Toisaalta en bändien missaamisesta huonoa omatuntoa koe, koska festareilla en todellakaan käy, jotta näkisin bändejä. Bändit on vain hyvä tekosyy kasata paikalle joukko samankaltaisia ystäviä ja kokea ympärille kasattua oheistoimintaa.

Ja tuota oheistoimintaa on erikseen nyt kehuttava. Steelfest on kokonaisuudessaan aivan uskomattoman hyvin järjestetty. Vaikka väkeä on aivan hulluna niin kaikille riittää jalansijaa, jonot ovat lyhyitä ja vetävät hyvin (poikkeuksena tietysti naisten vessan loputon jono, mutta sisäinen sovinistini käski sanomaan, että onko olemassa mitään kissanristiäistä jonka naisten vessaan ei olisi pitkiä jonoja? En tiiä).

Joten ennen kuin annan viestikapulan kollegalle, niin haluan osoittaa suurimmat kiitokset järjestävälle taholle. Kiitos Steelfest 2018!

 

Näin me sen koimme; Osa 2 – Rautio 

Saavuin paikalle lauantaina Saorin veistellessä tyylikkäästi kaihoisaa folk metaliaan. Skottien toiminta oli yhtä aikaa turvallista, sujuvaa ja komeaa. Musiikilliset teemat kehittyivät kuin nouseva aallokko ja soittajat nyökyttelivät päätään yhteisessä tahdissa. Jykevä örinä sai tuekseen kaihoisaa puhdasta laulantaa. Syntikkamatto kuului hyvin, mutta yhden miekkosista soittama viulu tuppasi hukkumaan äänimassan sekaan. Oikein hienoa ja tunteellista musisointia, ei sinänsä kauheasti haukkumisen aihetta.

Sen sijaan länsinaapurin Necrophobic tuntui vaisulta. Sisälavan pimeissä puitteissa nämä herrat irvistelivät, mulkoilivat ja pitelivät näkymättömiä appelsiineja oikein olan takaa, mutta todellinen repivyys puuttui. Ovathan uusimman levyn kappaleet kuten Mark of the Necrogram ja Tsar Bomba oikein vetäviä biisejä, mutta kummallinen latteus vaivasi esitystä. Soolotkin kuulostivat pehmoisilta. Pesta-biisi kulki kyllä aika hyvin, samoin Revelation 666.

Forteresse Kanadan Quebecistä aloitti nopeasti, ja nopeana jatkuikin. Paikoitellen he ottivat tukea maltillisemmasta soudusta, mutta enimmäkseen joko rummut tai kitarat tai molemmat vetelivät kunnon sarjatuliasetuksilla. Äänivallia hallitsivat pirrr-tirrr-pirrrr-kitaramelodiat ja sympaattisen oloinen mustaviiksinen vokalisti ärjyi kiihkeästi ranskankielisiä taistelukertomuksiaan. Paljas ja varsin yksipuolinen, mutta joka tapauksessa tiivistunnelmainen ja onnistunut esitys.

Cult of Firen muistelin olevan tylsähköä tiukkaa naputusta, johon on päälle liimattu jotain hindujuttuja. Tsekkien anti olikin tätä maukkaampaa: vaikka soundeissa oli pientä puuroisuutta, houkuttelevien melodioiden ja pitkien leijailutunnelmointien yhdistäminen hyökkäävään sahaukseen toimi nyt yllättävän hyvin. Paikoitellen musiikki osui minulla jopa johonkin tunteellisesti värisyttävään mysteerihermoon. Kynttilät ja suitsukkeet sekä taustanäytön vaihteleva kuvasto vahvistivat toismaailmallista auraa. Vokalisoinnista erityispisteet: kähinän, muminan, huudon ja laulun vaihtelu oli hienoa kuultavaa.

Levytysuransa juuri ilmestyneellä kolmoslevyllään lopetteleva Necros Christos oli jättänyt ulkoiset okkultismin tunnusmerkit vähemmälle. Saksalaisten jykevä doomdeath-rouskuttelu liikkui maanläheisissä ja lihaisissa merkeissä, kuitenkin tutulla keskittyneellä ja hartaalla otteella. Soundi tärisytti tannerta hemmetin raskaana. Necromantique Nun lopetti setin. Verevä, asiallinen keikka. Bändin tyypit söivät myöhemmin tyytyväisen näköisinä Poppamiehen kojun burgereita. Näyttivät siis viihtyvän sekä lavalla että sen ulkopuolella.

Sisälavalla Dödheimsgard eli DHG oli kunnon outoilua. Kaikki tuntui kuitenkin kovin luontevalta eikä mitenkään pakotetulta hassuttelulta. Kipinää ja ideaa siis oli, eli aitoa tunnetta moninivelisen musiikin takana. Vokalisti Vicotnik väänteli kehoaan ja näytteli kieltään Rölli-peikon, Einsteinin ja Goa-hipin hybridinä. Soundit tukivat vaihtelevia äänimaisemia herkistelystä rujoon ryskeeseen. Viimeisimmän levyn 12-minuuttinen Architect of Darkness oli komea, samoin raju En krig å seire debyyttilevyltä. Setti päättyi vakuuttavasti Traces of Realityyn.

Ilma viileni mutta yleisö vain lämpeni entisestään, kun kotoinen Moonsorrow esitti vahvasti kivenkanto- ja muinaissoturimetalliaan. Valot ja savut tukivat ulkolavan tunnelmaa.

Illan päätti äkäinen Tormentor, tuo Unkarin black thrash -helmi, joka tunnettaneen parhaiten Attila Csiharin vanhana bändinä. Tormentor tarjoili biisejä kahdelta demoltaan 80-luvun lopulta ja meiningistä välittyi vapaan harrastuksen riemu – ukoilla ei kauheasti ollut tarvetta vakuuttaa maailmaa siitä, että he olisivat siistein bändi skenessä. Attilan hurja ääntely ja lavakarisma varmistivat, että homma toimi. Rumpujen pauke hukutti välillä muun orkesterin alleen, mutta eipä tuokaan haitannut, tavallaan sopi rosoiseen meininkiin.

 

Teksti: Seppo Rautio ja Timo Oranen
Kuvat: Timo Hanhirova

Helloween – Pumpkins United (Helsinki, Jäähalli 30.11.2017)

Helloween on ollut suomalaisten suosikki vuosikymmenien ajan. Kun bändi ensimmäisen kerran vieraili Dion kanssa vuoden 1987 Giants Of Rockissa, siitä lähtien Helloween on vieraillut Suomessa kymmeniä kertoja. Edellisen kerran Helloween soitti Michael Kisken kanssa Helsingin Jäähallissa vuonna 1988, kun kurpitsahevarit lämppäsivät Iron Maidenia. Viimeisen kerran Kiske on nähty Suomen karamalla Helloweenin keulilla 1993.  Nyt vuonna 2017, lähestulkoon 30 vuotta myöhemmin, Kiske palasi uudelleen Jäähallin lauteille yhdessä nykyisen Helloweenin kokoonpanon ja lisäksi Kai Hansenin kanssa. Tällä kertaa vanha jäähalli toimi Black Boxina, eli katsomot oli verhottu ja kenttä oli ainoastaan käytössä. Keikka oli loppuunmyyty, sillä kentällä oli  myytyä 3000 lippua. Monet ihmettelivät, miksei katsomoihin myyty lippuja, sillä monet jäivät ilman lippua.

Lava oli verhottu komeasti verholla, jossa luki Helloween – Pumpinks United. Aloitusintrona toimi Robin Williamsin Let Me Entertain You, jonka mukana yleisö lauloi. Aloituksena vedettiin heti kärkeen Halloween ja heti perään tuli Dr. Stein. Oli mielenkiintoista, että Kiske ja Deris jakoivat Kisken aikakauden piisien vokalisoinnin keskenään. Tämä kuitenkin toimi mallikkaasti. Lisäksi yhtye halusi antaa kuvan yhtyeen ”me”-hengestä.

Sen sijaan I’m Alive oli kokokaan Kisken heiniä, kun taas Deris hoiti puolestaan raidat If I Could Fly ja Are You Metal? Mielenkiintoinen seikka oli myös, että Hansen soitti myös sellaiset piisit, joita kaveri ei ole koskaan ollut mukana tekemässä, kuten Perfect Gentleman ja kuten myös edellä mainitut piisit. Kieltämättä oli hienoa katsoa, kun Hansen ja Weikath vetivät kitaraduettoa, kun kolmas kitaristi Sasha Gerstner tuli mukaan hieman myöhässä.

Helloweeniin kuuluu osana piirroshahmot ja kurpitsat. Piirroshahmot Seth ja Doc olivat saaneet oman osansa, sillä hahmot oli saaneet oman animaatiopätkät, joita näytettiin melkein joka piisin välissä. Tämä tietenkin vei huomattavan osa soittoajasta, sillä olisihan sitä mieluusti kuunnellut enemmän vanhoja Helloween viisuja. Toisaalta, vaikutti siltä, että Helloween-kööri tarvitsi piisien välissä taukoa ja varsin laulajat tarvitsivat äänijänteiden leputusta. Bändi on matkan taistellut flunssan ja vilustumisen kourissa. Tämä kieltämättä näkyi Kisken suorituksessa, sillä miehen ääni ei aina väli auennut siihen loistokkuuteen, mihin on totuttu. Mitä noihin animaatiopätkiin tulee, niin olihan ne kieltämättä hauskoja. Niillä viitattiin jokaiseen Helloween-jäseneen tavalla tai toisella.

Ingo Schwichtenbergin osuutta ei ollut unohdettua tällä kiertueella. Mieshän vaikutti Helloweenissa erityisesti kasarikaudella, kunnessa 90-luvun alkupuolella sai kenkää. Miehen kohtalo sinetöityi traagisesti 1995, kun päätti päivän julmalla tavalla. Rumpusooloa varten oli tehty entistä rumpalia kunnioittaen taidokas videokooste,  jonka mukaan Dani Löble soitti ikään kuin yhdessä Schwichtenbergin kanssa.

Kai Hansen ansaitsee propsit illan kovimmasta vokaalisuorituksesta. Mies revitteli äänijänteitään siihen malliin, että ei ole mikään ihme, että miehellä on ollut ongelmia äänen kanssa. Hansenin osuus käsitti vanhan liiton Helloweenia miehen omalta aikakaudelta Starlight/Ride The Sky/Judas ja vielä lopuksi Heavy Metal Is The Law.

Helloweenin kitaristit Hansenin ohella hoitivat tontin hyvin. Sashan Gerstenerin rooli on kieltämättä outo, sillä mies on mukana kokoonpanossa, vaikka ei periaatteessa kuuluisi olla. Tilannetta voisi hyvin verrata Iron Maideni Janick Gersiin, kun kaveri on vain mukana, kun sattuu olemaan mukava kaveri. Weikathin on aina oma itsensä lavalla, hyvin flegmaattinen.

Tätä kiertuetta varten on treenattu ja taatusti asetettu kovat tavoitteet, joten yhtyeellä ei ole varaa ryssiä hommaa. Yhtyeen jäsenet ovat nyt sitoutuneet Helloween seuraavaksi 2,5 vuodeksi, joten yhtyeen jäsenten välinen kemia on saatu kuntoon ja muinaiset erinäiset näkemykset on onnistettu siirtämään taka-alalle. Kuten alussa viitattiin ”me”-henkeen, niin Deriksen ja Kisken välinen ”jutustelu” toimi ja osattiin vitsailla hyvin.

Kun jäähallin katsomot olivat täysin verhottu, soundit olivat todella hyvät. Verhot loivat varsin hienot puitteet onnistuneelle tapahtumalle ja hyvälle feeliksille.  Olihan se hieno ja onnistunut keikka Helloweenilta ja vanhan kunnan I Want Out se piisi, jolla monet Helloweenin keikat on lopetettu. Näin kävi myös. Helloween saapuu kesällä Kuopiorockiin, joten jos tämä keikka jäi väliin, niin siellä tämä spektaakkeli kannattaa ainakin todistaa.

Teksti & Kuvat: Arto Lehtinen

THE SET LIST

Intro: Let Me Entertain You (Robbie Williams song)

Halloween (with Michael Kiske & Andi Deris)
Dr. Stein (with Michael Kiske & Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
I’m Alive (with Michael Kiske)
If I Could Fly (with Andi Deris)
Are You Metal? (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Rise and Fall (with Michael Kiske)
Intermission (Seth & Doc)
Waiting for the Thunder (with Andi Deris)
Perfect Gentleman (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Starlight / Ride the Sky / Judas (with Kai Hansen)
Heavy Metal (Is the Law) (with Kai Hansen)
Forever and One (Neverland) (with Michael Kiske & Andi Deris)
A Tale That Wasn’t Right (with Michael Kiske & Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
I Can (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Drum Solo (Dani Löble & Ingo ‘battle’)
Ingo Tribute
Livin’ Ain’t No Crime (with Michael Kiske) (partial)
A Little Time (with Michael Kiske)
Intermission (Seth & Doc)
Why? (with Andi Deris)
Sole Survivor (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Power (with Andi Deris)
How Many Tears (with Andi Deris, Michael… more )

Encore:
Invitation
Eagle Fly Free (with Michael Kiske)
Keeper of the Seven Keys (with Michael Kiske & Andi Deris)

Encore 2:
Intermission(Seth & Doc)
Guitar Solo(Kai Hansen)
Future World (with Michael Kiske)
I Want Out (with Michael Kiske & Andi Deris)

Outro (Braveheart Soundtrack)