Kategoria: Raportit

Sotajumalan hautajaiset 13.5.2017 Jyväskylä

Matkasin 13.5.2017 Jyväskylään katsomaan Sotajumalan jäähyväiskeikkaa. Arkunkantajiksi oli kutsuttu Torture Killer ja Deathchain. Olin nähnyt bändin keikalla useita kertoja aiemminkin, omistan suurimman osan sen levytetystä tuotannosta, ja yhtye on minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Ensimmäinen näkemäni ”rajumpi” keikka oli nimenomaan Lutakossa kattauksella Survivors Zero, Deathchain, Sotajumala, josta kuvattiin Slaughter at Lutakko niminen dvd, joten pientä nostalgiantuntua oli ilmassa.

Illan aloitti kuopiolainen death/thrash metallia soittava Deathchain jo klo 20.30, mutta sali oli jo hyvin täyttynyt ihmisistä. Setti koostui muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Deathrash assault levyn kappaleista, joten sisällössä ei ollut valittamista. Mutta jokin oli pielessä. Lava näytti käyvän kuusimiehiselle (rummut, 2 kitaraa, basso, laulu ja Ctulhu) yhtyeelle ahtaaksi, kun lavalle oli kannettu kaksi rumpusettiä. Yhtye ei ollut harjoitellut riittävästi keikkaa varten, sillä kakkoskitaristi Cult ei selvästikään muistanut kaikkia riffejä, eikä pysynyt komppauskädellään mukana nopeammissa osuuksissa, vaan miehen kasvoilta välittyi aito epätoivo. Corpsen kitarasoundi oli aivan hirveä miehen vaihdettua kitaransa Gibson Firebirdiin, joka ei ollut riittävän tuhtisoundinen yhtyeen musiikkiin. Pidemmissä blastbeat osuuksissa tempo putosi selvästi. Yhtye sai kuitenkin yleisön hienosti mukaan, piiri pieni pyöri ja tukka heilui. Aplodit raikuivat jokaisen kappaleen jälkeen. Suosikkiosuuksiani bändin keikoilla ovat ne kohdat, joissa koko kielisoitinryhmä huutaa taustalauluja, niin voimakasta, niin mahtavaa. Tällä kertaa oltiin vain lämmittelijän roolissa, joten yhtyeellä ei ollut suuria paineita suoriutumisesta, mutta näkemistäni Deathchainin esiintymisistä tämä oli selvästi huonoin.

Viidentoista minuutin vaihdon jälkeen lavalle astui turkulainen Torture Killer, jonka suoritus oli vahva. Keikan alkupuolella oli pientä teknistä ongelmaa toisen kitaran kanssa, mutta yhtye jatkoi soittoa siitä huolimatta, eikä ketään tuntunut häiritsevän. Laulaja Pessi Haltsosen ääntely oli liki murhaavan kuuloista kuolemankorinaa ja muutenkin soundit olivat kunnossa. Omistan pari Torture Killerin levyä, mutta yhtye ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Keikka oli kuitenkin vakuuttava ja yleisö oli hienosti menossa mukana, toivekappaleita huudeltiin ja nyrkit nousivat ilmaan ajallaan. Torture Killer esitti 45 minuutin ajan keskitempoista, perusvarmaa death metallia, kaikin puolin hyvä esitys.

Sitten oli illan pääesiintyjän vuoro astua lavalle. Laulaja Mynni Luukkainen kummasteli, että tältäkö se loppuunmyyty Lutakko näyttää. Porukkaa oli tosiaan paikalla enemmän kuin olen koskaan kyseisessä paikassa nähnyt, varmasti hieno lopetus yhtyeelle. Keikan nopean loppuunmyynnin vuoksi edelliselle päivälle oli järjestetty lisäkeikka, jotta kaikki halukkaat pääsisivät mukaan. Sotajumalan soundit olivat alusta alkaen kunnossa ja yhtye esiintyi hienosti ja ammattimaisesti, jopa kitaristi Kosti Orbinski joi keikan aikana vain vettä. Miksauspöydän luona sekä lavan reunalla oli useampi videokamera, joten lienee aiheellista olettaa, että näistä hautajaisista julkaistaan jonkinlainen taltiointi tulevaisuudessa. Settiin kuului kappaleita jokaiselta studioalbumilta, ja se oli mielestäni hienosti koostettu, vaikka kaikkia suosikkejani ei esitetettykään. Lavalla kävi yhden biisin verran vierailemassa myös yhtyeen entinen laulaja Teijo Hakkola, jonka kanssa yhtye esitti ensimmäiseltä pitkäsoitolta löytyvän kappaleen Meidän Maa, sekä Deathchainin basisti Juha Harju kappaleessa Sinä et ole yhtään mitään. Kyseessä eivät olleet surulliset hautajaiset, vaan sellaiset joissa muistellaan vainajan hienoa elämää ja saavutuksia.

” Loppuu matka maallinen, huutaen itkien, verta oksentaen.
Elämä lahja rakkauden, hukkuu pyörteisiin vihan virtojen.
Veren virta vuolas, rakkaudesta sotaan.”

RIP Sotajumala.

Teksti: Tuomas Jouha

Kuva: Sotajumala

Iron Maiden – Hämeenlinna 29.6. 2016

lataus

Iron Maiden, tämä brittiläisen perinnehevin lipunkantaja, nauttii perusvankkaa ja suorastaan lojaalia kannatusta Suomen maassa. Vaikka bändi on vieraillut näillä leveysasteilla 36 vuoden ajan kaiken kaikkian 21 kertaa, suosio on edelleen vahva, lukuunottamatta 90-luvun lamavuosia. Tällä kertaa brittihevin legendat olivat liikkellä uuden albumin Book Of Souls teemojen mukaan.  Kiertue saapui myös Hämeenlinnan vehreään Kantolan tapahtumapuistoon,  jonne oli tullut 25000 silmäparia nauttimaan hyvästä seurasta ja siinä samalla musasta.  Ennen kuin Bruce ja kumppanit päästivät Eddien irti, soittivat Amon Amarth, Stratovarius ja Sabaton.

Edellisen kerran todistin Stratovariuksen Hämeenlinnassa Giants Of Rockissa 1989, kun bändin kokoonpano oli ”hieman” toisenlainen. Vettä on ehtinyt virrata Vanajassa jonkin verran, sillä Stratovarius vuosimallia 2016 on täysin eri bändi. Kotipellon johdolla Stratot vetivät hyvin turvallisen ja perinteisen best of -sikermän. Jens Johanssonilla ja basisti Lauri Porralla vaikutti olevan hauskaa lavalla. Perinteiset Hunting High And Low ja Eagleheart  sekä myös uudempi tuotanto kuten Unbreakable kuuluivat olennaisena osana settiin.20160629_180137

Kun Straton soittokamppeet ja backdroppi oli saatu siirettyä sivuun, Amon Amarthin taisteluvälineet saatiin esiin. Amon Amarth veti myös perusvarman keikan, joka on totuttu näkemään Ruotsin viikinkidödömetallisteilta. Nokkamies Johan Hägg kiitteli moneen kertaan suomalaista heviyleisöä. Setti käsitti Amonjen peruspiisit kuten The Pursuit of Vikings, Deceiver of the Gods, Guardians of Asgard etc. Joten jäämme odottelemaan Amon Amarthin omaa keikkaa yhdessä Testamentin kanssa myöhemmin tänä vuonna.

20160629_183304

Ennen Maidenia oli vielä Sabatonin vuoro lämmitellä lauteet kunnolla. Sabatonin keikat ovat yleensä laulaja Joakimin ja muun bändin välistä stand up -komiikkaa. Ruotsin keikalla suurin osa ajasta olikin kulunut kivaan jutusteluun ja vitsien kertomiseen. Maidenin lämmittely ei onneksi käsittänyt turhaa löpinää, vaan piisit tamppattiin menemään suhteelliseen nopeaan tahtiin. Bändillä on vannoutunut fanilaumansa, jotka varustautuvat oikein Sabaton-tyyppisiin taisteluvarusteisiin. Tietenkin nämä valloittivat eturivin. Sitten taas ne, jotka eivät voi edes sietää koko bändin olemassaoloa, siirtyivät kiltisti nauttimaan virvokkeita.

 20160629_194646

Kun UFO:n Doctor Doctorin tunnusomaiset riffit aloittivat tunnelman kohottamisen, samalla rytmikkäät Maiden huudot kaikuivat pitkin puistoa.  Tällä kertaa brittihevin veteraanit olivat siis liikenteessä viiseimmän levyn The Book Of Soulsin tiimoilla. Lava oli rakennettu noudattelemaan mayjoen temppelin rakenteita. Bruce ei kyllä paljon dresscodesta tätä nykyä piittaa. Ennen muinoin mies veti kunnon lavakuteet päällä, kun taas nykyään mies heittää verttyneen hupparin niskaan ja chinocit jalkaan. Mikäs siinä, jos mies tuntee niissä olonsa hyväksi. Tällä kertaa ei onneksi ollut rikkinäisiä verkkahousuja ja repeytynyttä salipaitaa kuten vuoden 2002 soolokeikoilla.

 

Keikka aloitettiin The Book Of Souls -piisillä, jossa Bruce verhoutui savuihin ja pyrki näyttämään mystillisestä. Jengi ei osannut syttyä uusiin piiseihin, mikä nyt on aivan luonnollista. Ovathan piisit uusia, eivätkä ole vielä saavuttaneet legendan statuksia. Tears of a Clown meni kieltämättä hieman Brucen osalta sekoiluksi, sillä mies keksi vaahtosammuttimen ja suihki pitkin lavaa. Vaikka Maidenin miesten ikä huitelee 60 paikkeilla, väsymystä ei miesten soitannassa tai lavatouhuissa ole havaittavissa. Harris on kovakuntoinen kaveri, jonka fyysinen kunto edellyttäisi jo maratonin juoksemista. Gers on nyt aina Gers. On vaikeaa sanoa, kuinka monta kertaa mies ehti edes kunnolla soittaa, sillä välillä homma meni enemmän akkrobatiaksi kitaran kanssa kuin soittamiseksi. Dickinson on melkoinen sähköjänis, joka jaksaa hääriä pitkin lavaa. Useat tekivät erityisen mielenkiintoisen havainnon Brucen lauluissa, nimittäin välillä se hävisi aivan tyystin. Jälkikäteen on luotu erilaisia salaliittoteorioita lähenteleviä analyyseja, mistä se mahdollisesti johtui. Onko Bruce menettämässä äänensä sairaustelun myötä vai pettikö tekniikka koko keikan ajan? Kuitenkin Bruce on jo ikämiesluokkaa, joten ei välttämättä mies vedä samassa rekisterissä kuin esim. 30 vuotta sitten. Kuitekin äänen katoaminen ja häilyminen oli varsin eriskummallinen piirre. Monille Maidenin näkeminen ja klassikoiden kuuleminen kuten The Trooper, Powerslave, Fear of the Dark etc., ovat niitä keikan kulmikiviä, joita halutaan. Kieltämättä kuusi uutta piisiä uudelta levyltä on riskivalinta, sillä aiitä tulee lievää puutumista. Onneksi maidenit eivät tehneet samanlaista virhettä kuin A Matter of Life and Death -kiertueella, että soittaisivat koko uuden levyn läpi.

20160629_221432

Yhtye veti tosiaankin perusvarman keikan ja kaikki tuntuivat olevan hyvillään, kun poistuivat Kantolasta. Seuraavaa Maidenin keikka odotellessa, toivottavasti se tulee olemaan sisätiloissa, sillä tällöin kaikki pienet lavalla olevat yksityiskohdat tulisivat paremmin esille.

 

Teksti: Arto Lehtinen

Jalometalli 2016

3B8B3389

Normaalia kaupallisempi ja kotimaisempi linja sekä siirtyminen Heinäkuun festariruuhkaviikoille saivat jo hetken miettimään, että olisko aika jo pikkuhiljaa lopettaa kaikki Jalometallit sisältävä putkeni. Accu§erikin meni perumaan keikkansa ja tilalle saatiin häthätää niinkin jännittävä yhtye kuin Mors Subita, joten mieli oli aiheesta musta. Onneksi tuli silti lähdettyä sillä onhan Jalo aina Jalo, ja viidestoista kertakin oli lopulta ehtaa sitä itseään, eli hauskaa Jalo-tunnelmaa. Kuusisaareen oli pystytetty neljänneksi lavaksi vielä viime vuonna uupunut telttalava ja festari oli nyt täysin K-18, joten arvokkaan kaljatölkkinsä kanssa sai vaellella mihin lystää. Lasten puute saattoi näkyä joidenkin nuorisobändien moshpiteissä, mutta tällainen keskieurooppalainen kulttuuri on sen verran mahtavaa kokea Suomessa, etten jäänyt ikävöimään. Uudistuneen alkoholilainsäädännön myötä tätä nautintoa saa sitten ensi kesänä koko rahan edestä joka paikassa.

DSC04702

3B8B3322

Paikallisen Torture Pulsen ruotsinpalvonta sai luvan startata oman festariviikonlopun ja vaikka sympatiseeraan bändiä, tässä vaiheessa iltapäivää ei vielä oikein itselleni lähtenyt. Parempaahan tämä on silti kuin Mörbid Vomit! Burning Pointtia en ole nähnytkään aikoihin, joten huomio kiinnittyi Battle Beastissa aikoinaan vakuuttaneeseen laulajattareen, Nitte Valoon. Noh, ei lähde Nitellä ihan samalla tavalla kuin ennen, mihin ne pallit nyt ovat kadonneet? Ehkä joskus on parempi päivä, itse musiikkinsahan on varsin harmitonta ja laadukkaan oloista poweria, eli ei minun musiikkiani. Ennemmin minä silti tätä katson kuin myöhemmin samalla lavalla soittanutta nykyistä Battle Beastia. Siinä bändissä ärsyttää jo ihan kaikki Valon ja Kabasen läksittyä.

DSC04756 DSC04826DSC04779

Ehdin kurkata pikaisesti bändiskabailun lauteille päässyttä Rovaniemen Serotonin Syndromea paviljongissa. Ihan kivaa post-jotain-tunnelmointia jossain Cult of Lunan ja vastaavien hengessä, mutta viimeistään puhtaat vokaalit saivat minut karkaamaan telttalavalla aloittelevan Nokia-Purtenancen hellään huomaan. Ja toimihan se muinaiskuolometalli ihan kivasti. Uudehko kitaristi, Flamesta, Adoriorista ja muutamista muista tuttu Simo on hyvä lisä energisenä live-esiintyjänä ja uudetkin biisit alkavat pikkuhiljaa kasvaa itselleni. Bändiä vaivaa silti jonkinlainen materiaalin epätasaisuus, se vanhakaan kama ei ole aina niin kummoista, mutta ihan mielellään tätä silti katselee edelleen.

DSC04871

3B8B3371

The true Black Dawnilla on kiistämättömiä meriittejä, mutta en ole itse oikein saanut otetta arvostetusta Blood for Satan -debyytistä ja uuteen Come the Colorless Dawn -levyyn en ole ”kerennyt” perehtyä, joten keikkaa katseli neutraaleilla ”ihan jees”-tunnelmilla. En silti tylsistynyt, joten kyllä bändin musiikissa jotain jujua on. Bändin nykykokoonpano on kyllä aikamoinen tämän hetken Suomi-BM:n all stars, joten tuttuja naamoja muista bändeistä piisaa. Ehkä se on vähän tylsääkin kun samat ukot soittavat joka toisessa bändissä, tai ainakin se siltä tuntuu.

3B8B3401

At the Gatesia ehdin vilkaisemaan vähän, mutta todennäköistä settilistaa netistä vakoiltuani lähdin pian livohkaan. Mitään itselleni kiinnostavaa materiaalia ei soitettaisi, pelkästään tuttua hittilevyä ja sitä uutta, tylsähkön kuuloista tekelettä. Ei edes Kingdom Fucking Gonea, come on! Perusfanit olivat silti varmasti mielissään. Ainakin bändi oli saanut Sabatonilta lainaan hienon tankkisomisteen lavalle ja ekstrapisteet on annettava Tompa Lindbergille todella urvelon näköisestä rekkamieslätsästä.

3B8B3417

Ruotsin Ereb Altor oli jäänyt lähinnä mieleen Isole-yhteyksistään, mutta eeppinen viinkinmetallinsa potki varsin hyvin. Kyllä se Isolekin sieltä kuuluu, mutta kelvollisesta omasta materiaalista huolimatta jäin silti kiinnostuksella odottelemaan seuraavan illan Bathory-settiä.

DSC05063 3B8B3478 DSC05126 3B8B3466

En tiennyt lainkaan mitä odottaa pseudolegendaarisen Thyranen paluulta. Bändi tuntui veivaavan Jalometallin alkutaipaleella joka vuosi, kyllästymiseen asti, mutta edellisestä keikasta olikin varkain vierähtänyt vuosikymmen. Huhupuheiden perusteella bändin johtohahmo Blastmor ei ole ollut kovinkaan kiinnostunut soittohommista Thyranen jälkeen, joten jos nyt en ihan hampaattomia puliukkoja lavalla odottanut niin en paljon parempaakaan. Mutta auta armias, keikka oli juurikin niin piinkova kuin sosiaalisen median ja muiden raporttien hehkutuksesta voi päätellä. Väitän, että bändi oli tiukempi ja parempi kuin koskaan aiemmin, soitto kulki kuin unelma ja sounditkin olivat tarpeeksi erottelevat mutta silti riittävän raa’at. Settilista oli mainio sekoitus uutta ja vanhaa. Black Harmonyn tavara on sitä itselleni rakkainta ja nämä pitkät monoliitit olivat omassa kastissaan mutta jopa parjatun Hypnoticin ainokainen siivu toimi hyvänä välikevennyksenä. Nyt bändi tuskin voi tehdä muuta kuin jatkaa soittamista, sen verran hikeä treeniksellä valutettiin.

Lauantai 

DSC05168 3B8B3507

Paikallisen ravitsemusliikkeen Tuban eteen sattumoisin parkkeerattu Pop-Up Beer Fest oli mainiota lämmön hakua illan Jaloa varten, vaikkei tällä tietenkään ollut mitään tekemistä Jalometallin organisaation kanssa. Paikalla sai maistella Oulun uudehkojen panimoiden, Maistilan ja Sonnisaaren herkkuja ja hyvää oli. Harmillisesti oluiden ääreltä täytyi irrota turhankin aikaisin kuuntelemaan Bonehunterin räkäisä black/thrash/venom/punk/heavyä, mutta ehkä se oli sen arvoista, onhan tämä trio Oulun bänditarjonnan eliittiä ja ihan ulkomailla asti käynyt. Yleisöä olisi voinut olla paikalla enemmänkin, mutta hyvin poikaset jaksoivat riuhtoa. Mitään omaperäisyyspisteitä tästä on turha antaa, muttei kyllä pyydetäkään.

3B8B3536

Koillislegenda The National Napalm Syndicate on elänyt uutta tulemistaan satunnaisen aktiivisesti viimeiset rapiat kymmenen vuotta ja nyt oli vuorossa 30-vuotisjuhlakeikka useine vierailijoineen. Debyytillä mourunnut Aku Raaska oli siirtynyt muutaman vuoden takaisilta retrokeikoilta vierailevaksi ukoksi, mikä on ehkä ihan hyväkin. En minä silti innostu mistään 2000-luvun tavarasta pätkääkään, edelleenkään. Se nyt vaan on sitä vanhojen ukkojen nostalgiatrippiä ilman aitoa tappamisen meininkiä, mutta suotakoon tämä bändille. Vanhaa toki soitettiin, debyytiltä ja demoilta, ja settilistasta luntattuna old school thrash -lainojakin pari. Toimittajan vain piti häipyä muille maille kun bändi rupesi veivaamaan Exodusin Piranhaa.

DSC05228 DSC05219

Sitä on onnistunut välttämään Gloomy Grimmin jotenkin täysin aiemmin keikoilla, mutta nyt tuli nähtyä. Ja meininki oli juuri niin gloomygrimmimäistä kuin sen pitääkin. Eihän kukaan nykyään soita tällaista! Ainoana coprsepainteissa edustanut Agathon veteli lavaa ympäri kyyryssä kuin black metal -klonkku, mainiota viihdettä tämäkin. Jos nyt jostain pitää marmattaa, niin soundeihin olisin toivonut vielä reilusti päällekäyvempää muovisyntetisaattoria. Nyt bändi kuulosti ihan liikaa oikealta, orgaaniselta bändiltä. Kyllähän bändin 90-luvun materiaali on selvästi itsellekin aikamoista guilty pleasure -tavaraa ja jonkinlainen nostalgiaryöppy tässä koettiin.

3B8B3558 3B8B3546

Kuopion vanha kunnon Warmath oli itselleni eräs tämän vuoden mielenkiintoisimpia ilmestyksiä, missasinhan kesäkuun Semifinaalikeikan. En pettynyt. Bändi oli aikoinaan suomalaiseksi thrash/speed/power-bändiksi kypsää ja kunnianhimoista, eikä tavara ole kyllä elähtänyt. Todella sääli, että ura jäi parin hikisen julkaisun mittaiseksi. Bändi oli myös soitannollisesti hyvässä vireessä, joten odotan näkeväni äijät lauteilla uudestaan pian. Tällaista hieman Watchtower-henkistä tavaraa on hienoa kuulla ja nähdä, koska eihän tätäkään ei kukaan soita nykyään. Yleisön määrä oli taas maltillinen, mutta eihän tämän vuoden Jalossa tuntuneet kuin paskabändit saavan ihmisiä liikkeelle, poislukien Thyranen suuri urheilujuhla perjantailta.

DSC05235

Convulsen keikkaa en ehtinytkään Warmath-diggailuultani nähdä kuin muutaman lopun death metal –biisin verran mutta kuulemma Ramin trio veteli alkuun lähinnä uuden levyn stoner/Kingston Wall –tavaraansa. Convulse ”petti” skenen jo kertaalleen Reflectionsilla ja nyt uudestaan, joten onko seuraavaksi vuorossa loogisesti hauta? Kieltämättä Convulsen uuden tulemisen death metalikin oli sen verran tylsää, etten jää peräänkään itkemään jos näin kävisi.

DSC05255 DSC05271

Accu§er ei tullut, mutta onneksi sentään Exumer tuli, näki ja voitti, kliseiden uhallakin. Olin todennut bändin livekunnon melleväksi jo edelliskesänä ja kyllä Jalon päälavallakin bändi esiintyi edukseen. Sälleissä miellyttää se, että mitään ylimääräistä perseilyä ei lavalla kuulla eikä nähdä, pelkkää pieksentää. Helmiä sioille tämä toki oli, sillä taas Oulun poserit olivat karanneet kaljalle jonnekin kauas. Vanha tavara on tiukkaa, tietysti, mutta mikä mukavinta niin myös parin uuden levyn kappaleet menevät thrash-viihteestä niitä setin harvoja toisen levyn suosikkibiisejäni odotellessa. Vaikka laulaja ja alkuperäisjäsen Mem Von Stein hehkuttelinkin germaanithrashiä useaan otteeseen, niin materiaali on Rising from the Sean ulkopuolella suurimmalta osin silti mielestäni aika ”jenkkiä”, ei niinkään tyypillisintä teutonia. No oli miten oli, keikka oli hyvä vaikkei bändi huomannut katsoa kelloa ja Possessed by Fire jäi ikävästi soittamatta.

DSC05283

Taas thrash leikkasi suomalaisen death metal –veteraanin settiä ja Demilichistä näin vain lopun. Sitä samaahan hyvyyttähän se oli kuin aina, joten päällimmäisenä jäi joidenkin keikalta samaa matkaa poistuneiden kaverusten tupina siitä, että ”Entombed on paljon parempaa” ja ”tämän bändin paikka on aivan muualla kuin täällä” sellaiseen sävyyn, joka ei suinkaan tainnut tarkoittaa, että Demilichin pitäisi piskuisen Jalon telttalavan sijaan soittaa Wackenin päälavalla silkkaa hyvyyttään. No, ainakin sain päivän huumoriannoksen.

Anthrax oli jo niin nähty Tuskassa, ja rapsassakin ruodittu, joten häivyin alun jälkeen pikaisesti katsomaan mitä Ereb Altor saisi aikaan Bathory-materiaalin kanssa. Hyväähän se oli. Tämä miellytti enemmän kuin Twilight of the Godsin vastaava nostalgisointi, jo siitä syystä ettei Alan Averill ollut kiemurtelemassa lavalla. Se eeppisempi kuin eeppisyys itse, eli Blood Fire Death, oli hieno tapa päättää koko festivaali. Kylmät väreetkään eivät todellakaan olleet kaukana. Kiitos Jalometalli, ensi vuonna taas tavataan mitä todennäköisimmin, vaikka varmasti taas tupisen kaupallisista bändeistä ja muusta joutavasta.

Teksti ja kuvat: Timo Hanhirova

Tuska 2016

Cattle Decapitation kaukaa San Diegosta pisti heti perjantain alkajaisiksi jauhot hyvin suuhun. Vaikka materiaali ei ollut tuttua, äkkiväärään death/grindiin pääsi aika mukavasti heti sisään, vaikka biisit heillä ovatkin kaikkea muuta kuin ennalta-arvattavaa settiä. Erityisesti vaikutuksen teki vokalisti Travis Ryan, jonka skaala kattaa aika hyvin äärimmäisen metallin eri sävyt. Ja juuri tällaisessa poukkoilevassa musiikissa sitä skaalaa voi käyttää melko vapaasti ilman, että tulee teennäinen fiilis. Olin melkoisen vaikuttunut miehen saadessa jopa pig squealinsä kuulostamaan hieman melodiselta, samoin kuin muidenkin korinoidensa eri variaatiot. Todellinen maestro! Muutenkin tiukkaa soittoa, mitä nyt rumpali painoi turhan paljon tuplabasarit rätisten niin nopeasti kuin pystyy. Helvetin kova aloitus!

Sisälavalla Whorionin sinfoninen death metal jauhoi tylsissä merkeissä. En tiedä, aiheuttiko sisälavan kumea soundi tämän vaikutelman, mutta kahdesta kitarasta ja koskettimista huolimatta tuntui kuin helsinkiläiset olisivat soittaneet yhtä ja samaa biisiä alusta loppuun.

Swallow the Sunilta oli Tuskassa tarjolla mukavan erikoislaatuinen mälli, eli kolmena päivänä kolme settiä, jotka koostuvat Songs from the North -triplalevyn matskusta. Vielä 10 vuotta sitten seurasin bändin tekemisiä aidolla mielenkiinnolla, mutta nyt kun päälavalla bändi soitti ensimmäistä osiota uutukaisestaan, tajusin kuinka kauas tämä juna kohdaltani on karannut. Hidastahan tämä on, mutta ei missään nimessä painavaa, musertavaa ja muutenkaan sellaista, mitä hitaassa metallissa arvostan. Vähän kuin melodista örinämetallia hidastettuna. Erikoisuutena lavalla oli koko ajan toinen vokalisti, ilmeisesti levylläkin mukana ollut Jaani Peuhu, tarjoamassa taustatukea Mikko Kotamäelle.

DSC04355Kaukaa Libanonista tuleva Blaakyum haiskahti etukäteen taas yhdeltä pelkästään eksotiikan vuoksi Suomeen tuodulta bändiltä. Toki tämä jossain määrin oli tottakin, mutta toisaalta bändin etno/kebab-/groove/thrash-sekoitus oli myös hämmentävän kiinnostava juttu. Ylimääräiset perkussiot alkoivat jossain vaiheessa jo vähän rasittaa siellä kaiken muun soitannan seassa, mutta vokalisti oli kykenevä karjumaan ja välillä tuomaan mukaan oman kulttuurialueensa mukaisia melodioita. No joo, riffipuolella oli vähän käppäinen Sepulture/Pantera-tyyppinen asetelma, mutta muiden vaikutteiden rikastamana tämä ei haitannut. Auta armias, jos joku suomalainen bändi tekisi biisin nimeltä Religion of Peace ja spiikkaisi lavalla islamista – ai niin, Sotajumalahan jo teki niin Steelfestissä viime kesänä ja sai jotain itkua ja porua osakseen, heh. Yllättävän hyvä oli!

DSC04383Cain’s Offering ei ollut ihan omalla mukavuusalueella, itse asiassa kaukana siitä, mutta pitihän sitä vähän aikaa ihmetellä. En muistanutkaan, että Timo Kotipelto laulaa tässä bändissä. Näytön kautta lähikuvaa seuratessa näytti siltä, että Timon laulaessa naama punaisena ohimolta paukahtaa kohta suoni. No joo, olihan siinä jo jännitystä kerrakseen. Seuraava bändi.

DSC04388Mantarin kahden miehen meluinen sludge/stoner oli hyvä oppitunti siitä, miten käppäisillä lähtökohdilla voi saada aikaan kovan luokan esityksen. Riffeissään miltei sairaalloisen laiha Hanno ei todellakaan tee mitään ihmeitä, vaan raapii helvetinmoista groovaavaa räminää, jota rumpali Erinc takoo eteenpäin. Ei tällä varsinaisesti pitkälle pötkittäisi, mutta kun juttu esitetään adhd-tyyppisellä asenteella kaikkensa antaen, tulos olikin yksi päivän parhaista keikoista. Tämä olisi vieläkin kovempi jossain pienellä klubilla, mutta sisälava tarjosi silti mukavat puitteet. Yleisössä oli sekä moshpit että tanssivia ihmisiä, eli selvästi sakemannit pääsivät johonkin rockmusiikin salattuun ytimeen. Ehkä tätä on levyltäkin joskus pakko kokeilla.

DSC04484 DSC04433Kvelertakin suosiota ihmettelin taas kerran monttu auki. Onnellisen kuuloista räkärockia aivan uskomattomana tasapaksulla ja huonolla laulajalla. Ei vaan pysty käsittämään.

Behemothin keikkaan oli todella vaikea suhtautua, ikään kuin aivopuoliskot olisivat käyneet vapaapainiottelua koko ajan. Keikka oli oikeastaan aika hyvä ja lavalla tapahtui kaikenlaista: Nergal vaihteli asusteita, käveli kuumeisesti ympäri lavaa; oli savua, tulta ja jotain helvetin silppusadettakin. Toisaalta, muistelin 2008 Tuskan keikkaa, jolloin meininki oli vielä ”nahkamekko-death metal”. Nykyinen Behemoth – The Satanist -levynsä kera, joka soitettiin nyt kokonaisuudessaan – on taas enempi black metaliksi stailattua black/death-juttua huppuineen. Nergal hehkutti lopulla yleisölle, kuinka he eivät ole koskaan tehneet taiteellisia kompromisseja. Whatever, mutta tällainen uusiksi itsensä brändäilykään ei kyllä kovin taiteellisesti määrätietoiselta vaikuta. The Satanist ei ollut parin kuuntelukerran jälkeen ollenkaan hullumpi levy, mutta nyt livenä en oikein saanut otetta. Nahkamekkoaikakauden kama oli kuitenkin jotenkin intensiivisempää lopulta, mutta ei sitäkään nykyään ehkä enää jaksaisi. Kuten sanottua, ei oikein osaa päättää, mitä mieltä tästä oikein osaisi olla.

DSC04604 DSC04591


LAUANTAI

With the Dead oli heti kärkeen ehkä se kiinnostavin doom-tapaus Tuskassa. Kuten arvata saattaa, genre itsessään sekä aikainen soittoajankohta eivät ihan kauheasti porukkaa onnistuneet paikalle tuomaan. Mielestäni bändin paikka olisi ehdottomasti kuulunut olla sisälavan puolella, jossa ilmapiiri olisi voinut olla intensiivisempi. Electric Wizardin klassisen kokoonpanon basistina häärinyt Tim Bagshaw kitaristinaan bändiltä oli lupa odottaa julmaa matalien taajuuksien armottomasti moukaroivaa riffivyöryä. Juuri tätä keikka tavallaan tarjosikin, mutta telttalavan tekniikka tai miksaus ei vaan saanut aikaan ihan tarpeeksi lujaa pörinää – tai sitten melurajat eivät sallineet, kukapa näistä tietää. Ei tuntunut rintakehässä, mutta oli silti ihan ok. Vähäeleinen bändi ei kommunikoinut yleisön kanssa juurikaan, mutta Lee Dorrian on kyllä edelleen karismaattinen kaveri ja Cathedralin tavaramerkiksi muodostunut sävykäs karjunta toimi tässä hyvin, vaikka Cathedral jättikin minut aikoinaan kylmäksi. Toki biiseistä tulee välillä mieleen Electric Wizard turhan paljon, sitä ei voi kiistää, mutta raskaita riffejä sekä toivoin että sain. Hieman väärässä paikassa väärään aikaan, mutta kyllä tällä hyvin lähti päivä käyntiin.

3B8B2876
Kotimaan Circle tunnetaan kaikkea muuta kuin metallibändinä, mutta kyllähän heidän taiteellisen sekoilun piiriin myös raskaampi ilmaisu on aina jollain tasolla kuulunut. Bändi aloitti leijumalla raskaiden säröjen ja hippirockin välimaastossa ja kävi läpi melkoisen määrän kaikenlaisia vaikutteita. Vokaaleissa herrojen Rättö ja Lehtisalo vuorottelu oli kiinnostava juttu, mutta spontaanilta kuulostaneet kärinät, kiekumiset ynnä muut lopulta ärsyttivät. Tyylilajien välillä poukkoilu toisaalta tuntui sen verran rasittavalta ja hektiseltä, etten kovin kauaa jaksanut keikkaa seurata, vaikka Circlen 25-vuotista uraa rockmusiikin edelläkävijänä arvostankin.

3B8B2901
Tsjuder on uuden tulemisensa myötä jaksanut kiertää lavoja kiitettävästi ja on tehnyt pari levyäkin. Selvästi se norjalaisen black metalin kiintiöbändi tämän vuoden Tuskassa. Vaikka lähtökohtaisesti voi aina ajatella, että kyseessä on b-luokan bändi maansa laajasta tarjonnasta, niin jumalauta nyt toimi taas erittäin kovaa. Celtic Frost -tyyppisestä ankarasta ryöminnästä blastbeat-tulitukseen mentiin hyvän tyylitajun kera. Raakaa ja alkuvoimaista vitun black metalia. Vaikka jätkiä oli lavalla vain kolme, niin ei voi sanoa, että olisi ollut huono livekarisma tai lava tuntunut tyhjältä. Arvostan kyllä myös hyvin rakennettua show’ta, mutta nyt vaan mielestäni perusasioilla pelannut Tsjuder hakkasi vaikkapa edellisenä päivänä soittaneen Behemothin aivan 666–0, ja monet muutkin siinä sivussa.

Obscura päälavalla tuntui vähän oudolta ratkaisulta, ja sitä se oli käytännössäkin. Aivan liian iso lava tekniselle death metalille, jonka ympärille ei oltu rakennettu sen kummempaa show’ta. Saksalaisten kikkailevaa, sisäänpäin kääntynyttä hierontaa oli miltei kiusallista seurata ja ympärilläni yleisökin tuntui juttelevan keskenään jostain ihan muista asioista kuin Obscuran kimuranteista riffeistä. Väärässä paikassa väärään aikaan. Eikä kyllä bändikään edusta kyseisen koulukunnan eliittiä missään tapauksessa, joten aika nopeasti alkoi haukotuttaa.

3B8B2948
Lord Vicarin keikkaa auttoi paljon se, että areena oli sisälavalla. Tämäkin bändin olisi ollut aivan orpo muilla lavoilla. Reippaasti iloisin asia tässä keikassa oli nähdä pitkästä aikaa Sami Hynninen livenä basson varressa, toipuneena ja reippaana. Bändi itsessäänkin on minusta ihan hyvä, mutta onhan tämä omalla tavallaan jonkinlaista seesteistä hyvinvointidoomia enemmän kuin raskasta ja synkkää jyrää. Enkä ole Chrituksen vokaalien ylin ystävä myöskään. Silti nautittava keikka ja hyvä meininki!

3B8B2995
Anthraxin aikoihin alkoi olla taas tungosta päälavan edessä ja alkoi miltei ahdistaa. Asiaa ei auttanut yhtään, kun eräs inhokkibändeistäni alkoi soittaa. Varmaan kolmas kerta, kun yritin livesiedätyksen kautta päästä sisään tähän jenkkihevin legendaan, jota jotkut kai thrashin yhtenä kivijalkanakin pitävät. Muutama kohtalainen ralli ja sitten kammotus nimeltä Mad House oli lopulta liikaa. Kun ei, niin ei. Kovasti tuntui taas kelpaavan enemmistölle. Varmaan taas pakollisen välivuoden päästä uudelleen Tuskaan? Samoin Testament? Toivottavasti ei. Aika turha päivä verrattuna perjantaihin mielestäni, mutta sentään jotain.

3B8B3053


SUNNUNTAI

Myrkur on jakanut mielipiteitä mukavasti jo etukäteen puolesta ja vastaan. Naisen soolo-black metal -ilmiön hype oli yllättävän nopea ja tehokas. Myös mallintöitä tehnyt Amalie Bruun oli valkoiseen pukeutuneena lavalla luonnollinen huomionkohde muiden sessiojätkien soitellessa menemään hihattomissa huppareissaan (paitsi ehkä rumpali). Ensimmäinen mielikuva Myrkurin keikasta oli, että jos ”black metal” joskus jollain etäisellä tavalla joskus päätyy Euroviisuihin, se varmasti kuulostaa ja näyttää juuri tällaiselta. Tämä voi kuulostaa halveksivalta kommentilta, mutta kyllä keikka oli viihdyttävä mielestäni ja Amalien kaunista ääntä kuunteli mielellään. Hän myös soitti koskettimia sekä kitaraa ja keskittyi välillä pelkkään laulamiseen. Kappaleissa ei kyllä kauheasti sisältöä sinänsä ollut tarjolla, vaan eteerinen metalli leijui hyvin pitkälti juuri Amalien laulumelodioiden varassa. Rääkylaulukohdat olivat se väkinäinen elementti mielestäni. Hän räkäisi vain lyhkäisiä pätkiä runsaan kaiun kera ikään kuin varjellen varsinaista enkelinääntään. Harmittava ja väkinäinen kompromissi sinne black metalin suuntaan, sillä ei Myrkur sitä mielestäni todellakaan tarvitse – ainakaan musiikillisessa mielessä, markkinointi ja muu sitten erikseen. Lopussa tuli hieno Bathory-cover Song to Hall Up High. Mielenkiintoista nähdä, miten (ja jos) tämä juttu tästä lähtee tulevaisuudessa kehittymään.

3B8B31243B8B3115
Hatebreed on näitä harvoja vanhan liiton hardcore/metalcore-juttuja, joita pystyn kuuntelemaan. Varmasti monille tämä on miltei tai aivan sama juttu kuin vastenmielinen pomppuhevi ja muut Amerikan vastenmieliset trendit, mutta Hatebreed perustettiin jo 1993 ja ero on jo pelkästään sitä kautta merkittävä. Mukavaa turpaanvetoa taas kerran, mutta bändin flegmaattisuus lavalla jättää hieman kylmäksi. Verrattuna vaikkapa Biohazardin riehumiseen näiden kavereiden paikallaan jumittelu vokalistia lukuun ottamatta ei vaan ole omiaan innostamaan yleisöäkään. Minut tämä herätteli mukavasti Myrkurin eteerisestä tripistä takaisin Kalasataman asfalttihelvettiin.

3B8B32133B8B3217Naiset metallissa -teema jatkui Nervosan kohdalla reippaan brassithrashin merkeissä. Lavalla oli kova meininki päällä, mutta puoliväliä kohti aloin jo pahasti puutua käppäiseen perusriffittelyyn. Basisti-vokalisti Fernandan kimeähkö huuto oli aluksi eksoottinen, mutta yksiulotteisuudessaan se alkoi pian rasittaa. Sitten tapahtui jotain, taidettiin alkaa soittaa enemmän uudemman (toisen) albumin tavaraa, ja keikka muuttui yhtäkkiä paljon mielenkiintoisemmaksi. Ote siirtyi aavistuksen verran kohti death/thrash-komboa, joka yhdellä kitaralla murjoi astetta paremmin kuin kliinisempi rässi, johon alkukeikka mielestäni painottui. En voi sanoa, että musiikki olisi varsinaisesti vakuuttanut, mutta hyvä show oli ja kehityskelpoinen bändi.

3B8B3250Gojiran erikoisuudentavoittelu-death metal (post-dm, heh?) toimi yllättävän hyvin päälavalla. Oikeastaan juuri ne tunnelmalliset post-jutut tekivät enemmän vaikutuksen kuin se death metal -puoli, joka jäi vähän puolivillaiseksi läpsytykseksi. Minulle tuli vaikutelma siitä, ettei aggressiivinen materiaali enää ehkä ole se bändin juttu, mutta he silti haluavat edelleen olla vakavasti otettava tekijä genressä. Erään tauon kohdalla vokalisti jopa vitsaili, että rumpali on nykyään ”too old for this shit”. Silti jotain erilaista ja vaihtelua muihin bändeihin nähden. Virkistävä tapaus.

3B8B32923B8B3296Sisälavalla Swallow the Sun tuuttasi uutukaisen triplansa viimeistä cd:tä, jonka tiesinkin olevan lähellä sitä, mitä tässä bändissä joskus arvostin. Pimeys, komeat valot ja raskaampi ote vaikuttivat aivan eri bändiltä kuin perjantain leppoisa pimputteluhevi päälavalla. Kokonaisuudessaan bändi tuskin tällaiseksi enää muuttuu, vaikka kuinka toivoisi. No, kaverit taatusti itse tietävät, mitä haluavat tehdä, ja niin sen pitääkin olla. Hienon kuuloista laahausta sopivissa puitteissa ainakin tämän setin puitteissa. Tässä STS on minusta parhaimmillaan.

Sykistelyosasto jatkui teltalavalla, jossa myös Katatonia jakoi mietteeni. Ensinnäkin, nyyhkyttävien vokaaliensa puolesta bändi on nykyään mahtavassa livevedossa! Vasta tänä vuonna vahvuuteen liittynyt uusi kitaristi Roger Öjersson lauloi taustoja Jonas Renkselle todella vahvassa roolissa, ja välillä kuvioon tuli kolmantena vielä toinen kitaristi Anders Nyströmkin. Fiiliksiä puolestaan veivät muutamien kappaleiden jenkkihevityyppiset riffit, joita ei mielestäni mitenkään voi eikä saa sotkea melankoliseen musiikkiin. Vaikka joissakin jutuissa riitti nieleskelemistä, niin loppuun asti tämän jaksoi helposti katsoa. Lopetin Katatonian aktiivisen seuraamisen jo yli 10 vuotta sitten, mutta kyllä bändissä on edelleen jotain magiaa. Miasman osalta Tuska oli tältä erää paketissa.

Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Timo Hanhirova

Nummirock 2016

Nummirockin juhannus potkaistiin käyntiin tänä vuonna jo keskiviikkona muutaman cover-bändin voimalla. 80-luvun coverbändi 80’s Metal Night soitteli pokkana Manowarin Return of the Warlordin, joka on julkaistu 1996. Ja tämäkin ärsyttävästi judaspriestmäisesti naukuen. No joo, sentään Forever One tarjoili maukkaan kattauksen koko Sentencedin uralta. Jopa North from Hereltä tuli pari biisiä. Nyt kun tapahtuma teki kaikkien aikojen kävijäennätyksensä, niin voisin kuvitella neljän päivän kaavan jatkuvan. Porukkaa oli ainakin todella hyvin jo paikalla! Toivottavasti vain talkooväkeä ja resursseja moiseen piisaa.

Torstai

Torstaina päästiin jo ”oikeisiin bändeihin”. Mörbid Vomit haistatti paskat iltapäivän sateille, mistä Turmion kätilöt jatkoi diskometallihumpallaan. Parissa kappaleessa kävi vierailemassa nykyinen Ensiferumin ja entinen Turisaksen hanuristi Netta Skog. Aurinko paistoi, ja se olikin tärkeintä. Kyllähän kumpaakin toki ihan mielellään seurasi, mutta ei voi sanoa, että olisi varsinaisesti kiinnostanut.

nummi2016-2071nummi2016-1973nummi2016-1728

nummi2016-1741Fleshgod Apocalypse oli yksi Nummirockin kiinnostavimpia juttuja. Tapahtuman aikaan tuli Facebookissa virheellisesti kerrottua, että italialaiset olisivat olleet ensi kertaa Suomessa. Ehtivät käydä Finnish Metal Expo -tapahtumassa jo 2012, joten toista kertaa täälläpäin. Bändi yrittää selvästi vähän samaa kuin Cradle of Filth aikoinaan black metalin saralla, eli naittaa pääosin taustanauhoilta tulevat sinfoniset jutut äärimetalliinsa. Jopa samantyyppinen naislaulaja oli lavalla esiintymässä kuin aikoinaan Sarah oli Filthin riveissä. Bändin onttous tuli esiin kohdissa, joissa sinfonioita ei kuultu, aika puolivillaista riffittelyä. Mutta kyllä show silti viihdytti miltei loppuun asti omalla hieman väkinäisellä tavallaan.

nummi2016-2393

Stratovariuksen kohdalla riitti, kun sai kaverien kanssa pienessä sievässä hoilata ihan päin helvettiä Timo Kotipellon kanssa kilpaa ”hunting high and low”. Liian iloista, liian hapokasta, ei kyennyt enempää seuraamaan. Wolfheart oli vuorossa viimeisenä, ja eihän se ihan niin väritöntä ja keskinkertaista ollut kuin olin ajatellut etukäteen. Hieman väkinäistä tuollainen ”rankka melankolia” ehkä tavallaan on, mutta illan viimeikseksi bändiksi toimi lopulta ihan hyvin. Jos en väärin muista, niin siellä oli jotain pyrojakin lavalla?

Perjantai

Iltapäivän saunaretkeltä tuli ehdittyä takaisin Dragonforcen riemukasta tiluuttelua seuraamaan. Tämän kuulemma pitäisi olla todellinen hyvän mielen yhtye, mutta yllättäen kavereilta ei minusta ihan täydellistä työmoraalia löytynytkään. Osalta kavereista irtosi yllättävän naljailevia ilmeistä yleisön laidalla oleville katsojille, jotka eivät erityisesti jaksaneet osallistua. Sentään piti turpansa kiinni asiasta, mutta aika perseestä mielestäni.

Dark Tranquillity vaikutti huomattavasti enemmän hyvän mielen bändiltä. Stannella oli hymy korvissa asti niin, että miltei pahaa teki. Bändin emoisaa musiikkia ei tosin jaksa kuunnella edes läpällä, yksikin kappale meinasi tappaa tylsyyteen.

nummi2016-2650 nummi2016-2534

Paluuta on Ajattaran ohella tekemässä myös Mustan kuun lapset, joka oli eräs niistä, jotka yllättivät minut positiivisesti. Bändistä jäi aikoinaan vuosituhannen vaihteessa minulle ehkä jotenkin väärä kuva, mutta nykyajassa tällainen hieman blackin sukuinen, aavistuksen rokkaava ”dark metal” kuulosti yllättävän tuoreelta ja elinvoimaiselta. Erittäin hyvä livebändi, pitäisi ehdottomasti yrittää tutustua tarkemmin.

nummi2016-2981  nummi2016-2839nummi2016-2771Mardukin paluu Nummijärven maisemiin 10 vuoden jälkeen ei mennyt ihan täysin putkeen, sillä Morganin kitaraa ei meinattu saada kuuluviin koko keikan aikana. Rumpujen jyly ja basso dominoivat kovasti, mutta ei keikka silti pannukakku ollut. Hitaammat kappaleet nappasivat otteeseensa, jolloin soitosta sai paremmin selvää. Erityisesti jäi mieleen To the Death’s Head True, jota en muista livenä aiemmin kuulleeni. Eeppistä mahtavuutta! Kaahausbiiseistä aiemmin tusinakamana pitämäni Azrael puolestaan yllättäen vakuutti. Ei ikimuistoinen keikka todellakaan, itse asiassa aika huono, mutta Marduk pelasti sen mitä pelastettavissa oli.

nummi2016-3069 nummi2016-3130 nummi2016-3120

Klassikkolevyjen soitto kiertueilla on jo vähän laimea juttu, mutta nimenomaan festivaalilla ajatus kovan levyn kuulemisesta kokonaan ei kuulosta sysipaskalta. Mayhemin tapauksessa se levy, De Mysteriis Dom. Sathanas, on ehkä maailman synkin levy (alun perin tuohon kuuluu tuo piste, vaikka sekään ei nimestä ehkä oikeaoppista latinaa vielä tee, heh).  Ja kun bändi oli vielä aika hyvässä vedossa, niin mikä ettei! Itse biisien lisäksi niiden väliin oli tehty huolella uudet introt ja Attilan kosminen lavameininki nappasi otteeseensa. Paras Mayhem-keikka, jonka olen nähnyt. Paketti oli sopivan kompakti, draaman kaari oli käsin kosketeltavissa. Bändi toki tällä tavoin väheksyy uudempaa tuotantoaan ja alentuu nostalgia-aktiksi, mutta show oli joka tapauksessa mukava kruunu juhannusaatolle!

nummi2016-3374 nummi2016-3210 nummi2016-3439 nummi2016-3473

Ajattaran paluun kohdalla oli pakko kirjoitella raporttia jo tuoreeltaan Facebookiin, mikä tuossa vaiheessa oli melkoisen haasteellista backstagen sulkeutumisen sekä humalankin vuoksi. Kun homma oli paketissa, se oli sitä myös Ajattaran keikan osalta.

nummi2016-3648 nummi2016-3643 nummi2016-3642Aherruksen jälkeen vielä hetkiseksi katsomaan pienimmälle lavalle yllättävän laadukasta Pantera-tribuuttia nimeltään Pantera Tribuutti ja vieläpä Pantera-fontilla kirjoitettuna, kuinkas muuten, haha. Rumpali jaksoi takoa Vinnie Paulin tuplabasarikikat tismalleen oikein, mistä pisteet kotiin. Joskaan ei tästä olisi erikseen tarvinnut siellä lavalla haloota minusta nostaa. Muutkin osa-alueet toimivat ja humalainen yleisö sekoili mukavasti. Kyllä näille laadukkaille cover-bändeille kannattaa antaa roolia festareilla, ilman muuta!

Lauantai

Lauantain bändit eivät olleet Miasman kannalta kovin kiinnostavia, mutta aluksi todettua taas kerran se, että tietyt bändit sopivat tiettyihin tilanteisiin. Rotten Soundin paukutus sopi erittäin hyvin herättelemään krapulaisia porukoita takaisin eloon. Lisää grind/gore/slam/brutal-juttuja festareiden iltapäiviin! Ei mitään käppäistä perusheviä. Ei ketään kiinnosta himmailla minkään rauhallisen jamittelun tahtiin, jos naama punottaa!

Juuri tätä paskempaa osastoa edusti Alfahannen käsittämätön huonous. Tässä bändissä täytyy olla oikeasti joku tosi nerokas juttu, koska en muista tähän hätään toista, joka olisi minussa saanut aikaan vastaavaa antipatiaa. Ruotsiksi laulaminen se ratkaiseva juttu ei ollut todellakaan. Ehkä vokalistin laiskasti naukuva tyyli yhdistettynä löysään soitantaan. Tätäkö on rock ’n’ roll!? Ei perkele. Keikan alussa rumpali repeilytti raivoamalla lavalla mm. potkimalla vesipulloja yleisöön ja sytyttämällä kaasupulloon säälittävän pienen liekin. En tiedä, keneen tämän piti tehdä vaikutus, mutta surkuhupaisan puolelle jäätiin.

A.R.G:n porometalli toimii, mutta tällä kertaa huomio kiinnittyi vokaalien vaisuuteen, muutenkin kuin vain miksauksessa. Bändin merkitys Suomen äärimetallimeiningissä on tajuton, mutta nykyisellään ihan pelkät riffit eivät ihan pure loppuun asti. Koko keikan tämän parissa kuitenkin viihtyi helposti, sillä sen verran menevää koillisurpojen kohkaus kuitenkin toki oli.

Päivän eksoottisin akti oli Austriasta asti Suomeen ajautunut, huvittavan niminen Thy Art Is Murder. Deathcore ei varmasti Miasman lukijoiden piirissä keskimäärin se genre numero uno, mutta tämä oli ehkä paras deathcore-bändi, jonka olen koskaan nähnyt. Väkinäiset breakdownit pois laskien musiikki oli jopa siedettävällä tasolla ja vokalisti tuli monta kertaa alas lavalta ottamaan kontaktia kohtuulliseen reippaaseen nuorisoon. Keikan lopussa kaveri jopa daivasi yleisöön ja todisti, että aussit eivät todellakaan tulleet Suomeen vain soittelemaan kenkiinsä tuijoitellen.

nummi2016-3954 nummi2016-3690

Tähän verattuna Triviumin juustoinen jenkkiemohevi paljon hetkauttanut, mikä nyt toki oli selvää jo etukäteen. Kun ei kiinnosta, niin ei, ja tuskin kovin montaa tämän tekstin lukijaakaan. Mokomaa katsoin ensimmäisen kappaleen verran, joka olikin aikoinaan bändiä seuranneena tuttu Minä olen. Kun tästä mentiin sitten heti pehmeämpään suuntaan, mielenkiinto napsahti saman tien off-asentoon.

Children of Bodomin setistä päälavalla tuli nähtyä vain ilotulitteet omaan leiriin, jossa oli totta kai se festarin kaikkein paras meininki.

nummi2016-4155 nummi2016-4139 nummi2016-4102On jo vähän klisee sanoa, ettei Nummeen tulla bändejä katsomaan vaan leirintään hengailemaan. Tänä vuonna tuli raahauduttua kuitenkin alueelle yllättävän monta kertaa, ja muutenkin kuin pelkästä velvollisuudentunteesta. Kolmaskymmenes Nummirock oli mielestäni musiikillisesti kiinnostavin moniin vuosiin. Järjestäjä- ja talkooporukoille kippis tästä hyvästä!

Teksti: Jaakko Marttila

nummi2016-3650

Sweden Rock 2016

Sweden-Rock-Festival mobil_0

Sweden Rock
Sölvesborg, Ruotsi 8.-11.6. 2016

On taas se hetki kesästä, kun perinteinen Sweden Rock Festival kutsuu puoleensa. Festivaali viettää tänä vuonna 25-vuotisjuhlia.