Kategoria: Raportit

Tuska 2018

Täällä sitä taas oltiin, vaikka esiintyjälistauksen puolesta Tuska on ollut mielestäni – enkä taida olla ainoa – hienoisessa alavireessä jo aika monta vuotta. Vähemmän äärimmäistä, enemmän aiemmilta vuosilta tuttuja nimiä ja indie rock -meininkiä. Loppupeleissä kaikki on kuitenkin kiinni muutamasta ratkaisevasta nimestä paperilla, jotka saavat aikaan päätöksen lähteä joka kerta Suvilahteen rellestämään keskellä lomasesonkia. Eihän se ole meikäläiseltä pois, jos mukana on vuosi vuodelta enemmän mm. elokuvanäytöksiä, sarjakuvanäyttelyjä, vip-fanikatsomoa ja erillinen ruokaravintola. Telttasauna tosin on sellainen palvelu, jota osaan arvostaa, eli en todellakaan sano, että kaikki ekstra on turhaa. Mutta jos samaan aikaan esimerkiksi merchandise-myynti tajuttomine jonoineen on täysi fiasko, toivottavasti prioriteetteja tarkistellaan. Tuska on toki edelleen hieno tapahtuma.

Nummirock 2018

Kesä on kreisi, kuulemma. Juhannuksena ainakin pitää olla aika hulluna päissään, jos ei halua antaa säiden haitata menoa. Isot paviljongit ja muut pressuratkaisut auttavat toki, mutta totta kai jatkuvat sateet latistavat silti ilmapiiriä. Silti itse Nummirockin henkeä ei voi mikään tuhota tai vaarantaa. On vain vähän huonompia ja parempia vuosia. Kaikkien todennäköisyyksien mukaan ensi vuonna kunnon Sahara-helvetti kuin vuonna 2007 konsanaan?

Swedenrock 2018

 

Perinteinen Swedenrock kutsui jälleen allekirjoittaneen Etelä-Ruotsiin Sölvesborgiin. Kuten aikaisempina vuosina Swedenrock on aina tarjonnut hienon festavaalikokemuksen ja lisäksi bändikattaus on ollut aina loistava. Tänä vuonna pääesiintyjinä toimineet Ozzy Osbourne, Judas Priest ja Iron Maiden vierailivat jo Suomessa Rockfestillä ja parilla omalla keikalla. Lisäksi mukana oli liuta muita vanhan liiton orkestereita kuten Helloween ja Uriah Heep. Sen sijaan uudemman sukupolven edustajina toimivat muunmuassa In This Moment  ja hieman vanhempi Lacuna Coil.  Miasma oli paikalla todistamassa legendoja.

 

Keskiviikko

Neljän päivän Swedenrock putken ensimmäinen päivä on perinteisesti ollut mukava lämmittelypäivä. Siitä huolimatta bändikattaus oli kova ja yleisöä oli kertynyt sankoin joukoin paikalle.

Aikoinaan Jalometallissa vieraillut ruotsalainen rässirevohka F.K.U aloitti telttalavalla. Freddy Krueger nimeä mukaillen nelikko oli sonnastautunut sopivanlaiseen dresscodeen ja sotamaalaukseen. F.K.U. rässikaahailu oli toimivaa ja hauskaakin kuunneltavaa. Loppujen lopuksi biisit olivat varsin mitään sanomattomia ja eikä niitä juuri erottanut toisistaan. Kun F.K.U veti mm. Death Evildeadin coverin sekä tapaili S.O.D:n Freddy Kruegerin aloitusriffejä, nämä erottautuivat massasta varsin selkeästi. Joka tapauksessa bändillä oli hyvä meno lavalla.

 

Cyhra on käytännössä ruotsalainen all-star bändi, jossa on mukana entisiä In Flames, sekä Amaranthe kavereita ja totta kai joka paikan höylä Euge Valovirta. Bändin ensimmäinen keikka oli Nosturissa, jonne oli valunut kourallinen katsojia. Sana on kiirinyt ja mainetta on niitetty, joten ei ollut mikään yllätys, että Cyhra oli buukattu Swedenrockiin. Cyhran musiikki liikkuu modernin metallin maailmoissa, johon kuuluvat vahvasti erilaiset efektiäänet.  Entisellä Amaranthin keulamies Jake E:llä on hyvä ääni, mutta kieltämättä musiikki kuulosti siltä, että omaa juttua haetaan vielä. Kun Cyhra saa hommansa kunnolla haltuun ja toimimaan, niin varmasti menevät eteenpäin sekä musikillisesti että esiintymisessään.

Ruotsalainen pitkän linjan power metal retkue Nocturnal Rites ei ole viime aikoina ollut pramilla liiemmin. Bändi viimeisen levy Phoenic ilmestyi viime vuonna AFM:n kautta. Bändi veti varsin hyvän power metal pitoisen setin, jonka biisit koostuivat varsin kattavasti eri levyiltä. Nocturnal Rites on power metal yleisölle varsin tärkeä yhtye, mutta valitettavasti yhtye on jäänyt täysin divariosastoon, enkä tämän keikan perusteella yhtään ihmettele, sillä veto oli aika hengetön ja turhan flegmaattinen.

Suffocationin myötä oli varsin loogista hypätä kevyemmästä hevistä dödön puolelle. Suffocation on livenä varsin rujoa, kun soundit ovat kohdallaan ja jengiä on hyvin mukana. Tällä kertaa soundit olivat varsin huonot. Disgoorgen kaverin örinä ei kuullunut kunnolla, vaan peittyi kakofonisen soundin alle. Muutenkaan soundit eivät olleet terävimmästä päästä, kuten esim Suffocationilla oli Jalossa. Bändi runttasi tunnin pituisen setin läpi, mutta se aiheuttanut yleisön keskuudessa mitään suurempia tunnekuohuja.

Hardcore Superstar sai toimia ensimmäisen päivän ns. pääbändin roolissa. Kolmos lavan kenttä oli aivan tupaten täynnä kun pitkän linjan hårdrocken ryhmä aloittivat. Nelikko veti varsin energisen keikan pimentyvässä illassa. Bändin vokalisti Jocke Berg oli melkoinen sähköjänis, joka viiletti lavalla melkoisella vauhdilla puolelta toiselle.

 

Torstai

Ruotsalainen Avatarium valloitti monen metallisydämen viime vuonna Tuskassa. Yhtyeen kaunisääninen laulaja Jennie-Ann Smith on todellinen helmi Avatariumin biiseissä. Kauniin tunnelmalliset ja taas erittäin raskaat riffit tekevät Avatariumin biiseistä hienoja ja mahtipontisia. Bändi kuulosti todella hienolta upeine biiseineen.

Helloweenin meneillään oleva Pumpkins United –kiertue on kiertänyt maailmaa ristiin rastiin ja nyt on käynnissä kesän festarit. Homman nimi on se, että Helloween vetää Derris ja Kisken kanssa Helloween klassikoita yhdessä. Kokoonpanossa on tietenkin Helloweenin kaverit ja Kai Hansen. Tietyssä mielessä Helloween on lähtenyt tienaamaan eläkerahat ajoissa kasaan, sillä kiertue on mennyt hyvin ja paikat ovat olleet tupaten täynnä. Helloween aloittaessa kakkoslavan alue oli aivan täynnä. Tästä sai kärsiä Bodycount, sillä heidän aloittaessa keikkaansa kolmoslavalla, alueella oli turhankin väljää. Helloweenin hittikimara on mannaa kuunneltavaa kaikille, jotka fanittavat Kisken aikakauden piisejä. Bändi veti rennolla otteella. Erityisesti Weikath ei peittele omaa rentoa otettansa.  Kiske ja Derris jakoivat vokaaliosuudet ja tietyissä biiseissä kuten Future World, Derris ei ollut mukana sotkemassa. Kiske oli paljon vapautuneempi kuin esim jäähallin keikalla. Miehen ääni on edelleen puhdasta timanttia.

Rankempi metalli on aina ollut Swedenrockissa hieman paitsiossa. Tänä vuonna Suffocation, Dark Funeral ja Rotting Christ edustivat tätä osastoa. Rotting Christ on aina jakanut mielipiteitä, mutta livenä bändi on todella kova. Tästä ei käy kiistäminen. Kun Sakis hoiti vokalit, basisti ja toinen kitaristi keskittyivät melkoiseen pään pyöritykseen. Tunnin aikana kreikkalaiset vetivät pääosin 2000-luvun materiaalia. Vaikka Rotting Christia arvostellaan ns. nahan myymisestä on bändissä edelleen mukana alkuajan raakuus.

Ice-T:n johdattama Bodycount on tulossa Tuskaan, joka on myös ensimmäinen Suomen visiitti samalla. Ice-T:tä oli hieman informoitu etukäteen, että Swedenrock yleisö ei välttämättä lähde niin innolla mellastamaan pitissä kuin esim. suomalainen yleisö.  Tästä Swedenrock yleisö sai kyllä heti alussa kuulla kun keikka jysäytettiin käyntiin Slayerin Raining  Bloodilla. Ice-T sätti yleisöä kunnolla ja pisti hommaan vauhtia.  Alkoihan ruotsalaiset juoksemaan isällisen puhuttelun jälkeen. Bodycountin rässin/punkin ja räpin sekoitus oli välillä melkoista kohkaamista, sillä Ice-T:n ohella vokaaleita hoiti pari kaveria.  Lisäksi lavan reunalla päivysti naamioitunut kaveri, jolla oli haulikon näköinen ase kädessä. Kahdeksan henkinen Bodycountin setti oli välillä melkoista kaaosta. Kun bändi pisti jyrävaihteen päälle varsinkin CopKillerin aikana, tällöin saatiin yleisöön taas hieman vauhtia. Tuskassa yleisön on syytä pistää kunnon pitit pystyyn.

Swedenrockin organisaatio on aina haaveillut saavansa Iron Maidenin festareille.  Vaikka lukuisat legendaariset hard rock/ heavy metal yhtyeet ovat esiintyneet festarilla jopa pariin otteeseen, Iron Maidenin vierailu oli vasta ensimmäinen. Syynä tähän oli se, että Live Nation osti leijonanosan Swedenrockin osakkeista ja päätyi omistajaksi. Näin ollen Iron Maidenin hintapyyntö muuttui ihan toisenlaiseksi. Niille jotka olivat ehtineet todistamaan Iron Maidenin Hartwalilla tai Saku Areenalla, koko homma oli samanlainen. Ne, jotka eivät syystä tai toisesta päässeet todistamaan Iron Maidenia tällä kiertueella, missasivat yhden hienoimmista Maiden keikoista koskaan.  Yhtye oli panostanut visuaalisuuteen ja näyttävyyteen lavarakenteissa. Kaikki oli suunniteltu hyvin tarkkaan, miten lavalla liikutaan ja missä vaiheessa. Käytännössä setti oli jaettu sota- ja uskonnolliseen teemaan. Keikka aloitettiin Aces Highilla ja jatkettiin Where Angels Dare ja 2 Minutes To Midnight. Bruce Dickinson piti ainoastaan yhden puheen koko keikan aikana. Puheessa mies muisteli vuoden 2002 omaa keikkaansa ja totesi, että Swedenrock on helvetin iso nykyään. Oli hienoa, että Iron Maiden soitti myös Blazen aikakauden biisejä. Erityisesti Sign Of The Cross, joka on todella mahtipontinen ja komea kappale. Biisin aikana Dickinson ravasi pitkin lavaa mukanaan iso risti, jossa oli isot spotit. Flight Of Icaruksen aikana Dickisonin selkään oli laitettu Rammsteinin tyyppinen leikinheitinlaite, jolla mies teki komeita lieskoja. Samalla Bruce myös poltti koko ristin. Tämä tuskin oli suunniteltu etukäteen. Maidenin keikka oli täyttä juhlaa alusta loppuun. Brittihevin legendat ovat edelleen ja tulevat olemaan kovassa iskussa, vaikka vuodet vierivät. Nyt meneillään oleva kiertue on osoitus siitä, kuinka kovassa kunnossa yhtye on.

Kreatorilla oli varsin erikoinen ja jokseenkin epäkiitollinen paikka soittaa Iron Maiden jälkeen kakkoslavalla. Kun tuhannet ihmiset marssivat Maidenin jälkeen suoraan pääportille, mieleen kieltämättä juolahti ajatus, että jääköhän edes rippeitä seuraamaan Millen ja kumppaneiden keikkaa. Loppujen lopuksi Kreatorilla oli varsin hyvä yleisömäärä seuraamassa. Kreatorilla on tällä hetkellä hommat isollaan, sillä lavarakennelma kaikkine screeneineen ja rakenteineen näytti aika massiiviselta. Puolentoista tunnin ajan Kreator runttasi menemään 17 biisiä eli täyden setin. Setti aloitettiin Phantom Antichristillä ja siitä jatkettiin Hail To The Hordes ja Satan Is Real. Setti koostui 2000-luvun aikaisista tuotoksista, kun taas vanhemman liiton biisit vaikuttavat olevan yhä enemmän sivussa. Pakolliset Pleasure To Kill ja Flag Of Hate ovat edelleen mukana ja tulevat varmasti olemaan mukana niin kauan kuin Mille jaksaa rääkyä ”It’s the time to raise the flag of hate”.  Kreator on takuuvarma livenä, kun vielä kaikki videoscreenit ja lavasteet pääsevät hyvin esille pimeässä. Uskomatonta mutta totta, Kreatorin aikana oli jonkinlainen moshpitti.

Samaan aikaa, kun Kreator tykitti thrashia kakkoslavalla, Jinx Dawsonin johdattama Coven aloitti neloslavalla. Lavalle oli ilmestynyt ruumisarkku, josta Dawson kömpi esiin Satanic Mass- tunnarin säestyksellä.  Kun Jinx oli saanut itsensä arkusta, bändi aloitti Out Of Luckilla ja jatkoi Black Sabbathilla. Covenin tunnin mittainen progessiivinen occult rokki toimi varsin mallikkaasti, sillä näyttävät valot yön pimeydessä loivat hienon yhdistelmän. Covenin line-up oli mennyt uusiksi sitten Roadburnin keikan jälkeen. Nykyinen line-up veti todella hyvin ja kunnioitti vanhoja biisejä mallikkaasti.

 

Perjantai

Kolmas päivän oli mukava aloittaa tanskalaisen Pretty Maidsin tahdissa. Vanhan liiton hard rock toimi vallan mainiosti helteisessä säässä. Pretty Maids veti hyvän setin, joka koostui uusista ralleista kuten KingMaker ja tukusta klassikoita ”Future World” ”Red, hot and heavy”.

Muutama vuosi sitten yhden levyn ihme Madam X oli onnistuttu kaivaamaan esiin ja saatu  soittamaan Swedenrockiin. Tämä luonnollisti aiheutti kasarikauden hevareiden keskuudessa melkoisia riemunkiljahduksia.  Keikka oli hauska ja myös todella viihdyttävä.  Madam X teki nyt toisen tulemisen Swedenrockiin ja alla oli myös uusi levy. Nelikko veti varsin hyvän keikan, mutta siinä ei ollut samanlaista kiihkoa. Tämä voi johtua katsojan silmistä siinä mielessä, että bändin edellinen keikka Swedenrockissa oli ainutlaatuinen. Kieltämättä tuntui siltä, että tämä vitsi on nyt nähty.

Ei ole helppo olla black metallisti kaikkineen sotatamineineen 35 asteen helteessä ja vielä, kun pyrot olivat käytössä. Lämpötila lavalla oli taatusti reilusti yli 40 asteen. Tämä ei näyttänyt haittaavan Lord Ahrimania ja kumppaneita, sillä Dark Funeral veti tunnin pituisen setin. Nykyinen vokalisti Heljarmadr veti biisit varsin mallikkaasti huolimatta siitä, että toisessa mikissä oli teknisiä ongelmia. Funeralit jaksoivat hyvin vetää keikan läpi helvettilisestä kuumuudesta huolimatta. Bändi ei tarjonnut mitään yllätyksiä, vaan veti perus turvallisen setin.

Patrick Mamelin luotsaama Pestilence julkaisi keväällä pätevän kuuloisen Hadeon levyn. Ennen keikkaa Mameli valitteli, että ihmiset haluavat ainoastaan kuulla vanhaa materiaalia, eikä uusi materiaali juuri kiinnosta. Tämän takia Patrick Mameli on laittanut Pestilencen tauolle useamman kerran. Keikka käsitti kylläkin suurimmalta osin kolmen ensimmäisen levyn matskua, eikä uutta materiaalia pahemmin esitelty. Sinänsä sääli. Mameli taustabändinsä kanssa veti varsin ilmeettömästi ja ilman suurempia tunteenpurkauksia tunnin setin läpi. Taustabändin kaverit soittivat todella tarkasti ja tiukasti, erityisesti rumpali osoittautui varsin kovaksi ammattilaiseksi. Loppujen lopuksi ihan kiva nostalgiapläjäys 80/90 –luvun taitteen death metallin aikakauteen.

Swedenrock pitkin kevättä mainosti, että Ruotsin ensimmäinen hevibändi Heavy Load tekee comebackin ja esiintyy Swedenrockissa ensimmäistä kertaa sitten lopettamisensa jälkeen.  Heavy Load oli saanut varsin hyvän slotin kakkoslavalta kun pääsi illasta soittamaan. Ilmeisesti bändin comebackia oli odotettu, sillä kakkoslavan alue oli aivan tupaten täynnä. Heavy Loadin nykyisessä kokoonpanossa on jäljellä alkuperäisestä kokoonpanosta Walhquistin veljekset sekä basisti Torbjörn Ragnesjö. Aikoinaan bändi levytti kolme levyjä, jotka ovat edelleen varsin haluttuja vanhan liiton porukan keskuudessa. Heavy Load veti puolentoista tunnin aikana kaiken kaikkiaan 19 biisiä. Vaikka biisit ova 30-40 vuotta vanhoja ne kuullostivat ajattomilta, eikä ajan hammas ollut niitä pahemmin nakertanut. Laulaja/kitaristi Ragne Wahlquist oli varsin liikkuvaista sorttia, sillä mies liikkui lavalla koko ajan. Kun taas muut kaverit tapittivat yhdessä paikkaa. Soitto kulki ja viikinki aiheiset biisit soundasivat todella hyviltä. Heavy Load olisi kova saada Suomeen, mutta tuntetaankohan bändiä tarpeeksi ja onko edes kysyntää.

Ozzy on myyntipuheiden mukaan jälleen kerran jäähyväiskiertueella. Ehkä se on vihdoin näin, sillä alkaahan miehellä ikää olla 70 vuotta. Kuitenkaan mies ei tule jättämään lavoja pysyvästi, sillä onhan Ozzy ehtinyt sanomaan, että häntä tullaan näkemään lavoilla, mutta harvakseltaa ja valikoiden. Totta kai alue oli tupaten täynnä, kun jengi asettui paikoilleen todistamaan ”viimeistä” keikkaa Ruotsin maaperällä. Miten tämä keikka poikkesi muista Ozzyn keikoista? Ei mitenkään. Setti oli hyvin tyypillinen ja perusvarma. Siinä ei ollut mitään yllätyksiä, sillä biisit olivat kaikkien tuntemat Bark At The Moon, Suicide Solution, No More Tears ja Crazy Train. Tietenkin muutamat pakolliset Black Sabbath vedot kuten Fairies Wear Boots, War Pigs ja keikan lopettanut Paranoid. Sen sijaan Wylde sai todella paljon tilaa, sillä biisit kuten Miracle Man ja Perry Mason vedettiin täysin Wylden soolo-osuuksissa, sillä Ozzy ei laulanut, vaan köpötti lavan taakse vetämään happea. Olisihan ollut se hauska kuulla kunnon versiot näistä biiseistä. Ozzy itse oli vireessä, sillä mies ravasi toiselta puolelta lavaa toiselle. War Pigsin aikana oli ilmeisesti jotain häikkää teleprompterissä, sillä Ozzy hieman takerteli. Puitteet ja lavasteet olivat komeat, mutta keikka oli varsin perussetti Ozzyltä. Oliko se sitten tässä ? Jäämme odottamaan, mitä tuleva tuo.

Lauantai

Viimeinen päivä lähti käyntiin Peter Tägtgrenin luotsaaman Pain säksätyksen tahdissa. Painin tanssibiittien tahdissa aurinkoinen päivä meni päivää paistatellessa.  Pain nauttii suurta suosiota ja biisit ovat helppoja mieltää ja ”jorata” niiden tahdissa. Perinteiset On And On, End Of Line ja ”ame Old Song olivat luonnollisesti Painin settilistassa.

Tässä vaiheessa oli hyvä mennä tarkastamaan Girlschoolin keikkaa, joka oli varsin tiukkaa vanhan liiton Britti heavy/hard rockia. Girlschool on aina ollut takuuvarma livebändinä ja tässäkään tapauksessa ei pettänyt yhtään. On hienoa, että Girlschool vetää edelleen hyviä ja viihdyttäviä keikkoja.  Setissä oli myös mukana Judas Priestin cover Race With The Devil.

Primordial on tulossa syksyllä Suomeen jälleen kerran SteelChaos festareille. Irkkubändillä on todella vankka kannatuspohja. Tämän sai huomata Swedenrockissa, sillä neloslavan kenttä oli täynnä. A.A. Nemtheanga on todella värikäs ja myös hyvin karismaattinen esiintyjä. Mies osaa ottaa yleisönsä ja terävä katse porautuu katsojan verkkokalvoille lähtemättömästi.  Primordialin kelttimäinen metal, jossa on kieltämättä lieviä blackish vaikutteita, ei kuulosta niin mahtipontiselta ulkoilmafestarilla ja päivänvalossa, kuin usvaisella klubilla. Vaikka Primordial veti setin hyvin, niin Primordial on omillaan klubiympäristössä.

 

Destructionin edellinen vierailu Swedenrockissa oli varsin koominen, sillä yhtye soitti keskipäivän aikaan ja silloin oli vain kourallinen porukkaa paikalla. Nyt sakuträssin veteraanit olivat saaneet varsin hyvän slotin, sillä Destruction pääsi lataamaan tunnin verran vanhan liiton thrashia ilta ysiltä. Tunnin pituinen setti oli todellakin vanhan liiton jyräämistä. Settilista koostui pääosin 80-luvun biiseistä ja olihan mukana muutama uudemman aikakauden kappale kuten Nail To The Cross, joka oli myös omistettu Ralph Santolalle. Destruction on edelleen tiukassa iskussa . Tämän osoitti bändin tiukka soittaminen, sillä lainarumpali Randy Black antoi vauhtia Schmierin ja Miken soittamiseen.

Vaikka Ozzy Osbourne ja Iron Maiden olivat kovia headlinereitä, suurimman kiinnostuksen kohteena ja luupin alla oli ilman muuta Judas Priest. Legendaarinen Priest julkaisi aivan järjettömän kovan levyn kevään aikana, mutta samalla Glenn Tipton siirtyi sivuun ja tilalle pestattiin entinen Sabbat / nykyinen Hell kitaristi Andy Sneap. Joten tunnelma Priestin fanien keskuudessa ovat olleet hämmentävä.  Oli mielenkiintoista havaita, että Richie Faulkner soitti suurimman osan sooloista. Varsinkin Painkillerin soolot, jotka ennen jakautuivat K.K. Downingin ja Glenn Tiptonin kesken, Faulkner soitti muitta mutkitta. Huolimatta siitä, että Judas Priest on käynyt muodonmuutoksia kokoonpanossa se ei vähennä yhtyeen roolia loistavana livebändinä. Halfordilla on ollut vuosien aikana ongelmia äänen kanssa, mutta noista ongelmista ei ole kuin enää muisto. Miehen äänen oli tikissä, sillä ylärekisterit onnistuivat todella mainiosti. Varsinkin Painkillerin vaativat osuudet onnistuivat nappiin. Sneap on päässyt hyvin sisälle bändiin ja Priest on todella kovassa vedossa. Tipton on ollut muutamilla keikoilla vierailijana, kuten oli myös Swedenrockissa. Tästäkö yleisö hullaantui, kun Tipton tuli vetämään Metal Gods, Breaking The Law ja Living After Midnight.  Se, että onko Judas Priest viimeisellä kiertueella vai mitä tulee tapahtumaan, sitä kukaan ei taida tietää. Andy Sneapin avustuksella kiertue viedään loppun. Jos tämä oli tässä, niin keikasta jäi todella hyvä fiilis ja toivottavasti Judas Priest vielä jatkaa tavalla tai toisella tai ainakin niin kauan, kun Rob Halfordin fyysiikka kestää.

 

Teksti ja kuvat: Arto Lehtinen

Steelfest 18.-19.5.2018, Hyvinkää

Näin me sen koimme; Osa 1 – Oranen

Perjantaina saavuin paikalle hyvissä ajoin, tarkoituksena nähdä ulkolavalla soittava Baise Ma Hache. Bändi on siitä erikoinen, että vaikka törmään sen edesottamuksiin alituiseen niin sosiaalisessa mediassa kuin Instagramissa, musiikkia en koskaan ollut kuullut. Ennen reissulle lähtöä kokeilin kuunnella jotain Youtubesta, mutta en muista yhtään millaista oli. Ja jostain syystä missasin keikankin, vaikka olin alueella samaan aikaan. En ole uskonnollinen ihminen mutta uskon sen verran johdatukseen, että jos universumi yrittää vihjata ”tämä bändi ei ole sinulle”, niin en rimpuile sitä vastaan. Joten ei paljoa harmita että BMH tuli missattua.

Archgoatin pelikunto oli kuitenkin pakko tarkastaa. Aurinkoisesta ulkoilmasta oli mukava siirtyä viileään, varjoisaan halliin, näin ainakin kuvittelin etukäteen. Mutta kun ensimmäisen kerran astui pimeään, kuumaan ja tuoksuvaan hornankattilaan, niin huomasi miten kokonaisvaltainen elämys Archgoatin keikka voikaan olla. Ei tarvinnut edes silmiä sulkea, kun visiot helvetin lieskoista ja rikkikiisuista täyttivät mielen. Itse bändi kuulosti murakalta, vaikka jostain syystä säestys oli vain yhden kitaran varassa. En tiedä oliko keikan alkupuoliskolla tapahtunut jotain teknisiä ongelmia basson kanssa, mutta nyt Lord Angleslayer vastasi pelkästä laulusta. Siihen nähden bändi kuulosti todella vahvalta.

Tässä vaiheessa aikataulut näyttivät siltä, että oli aikaa tutustua itse festivaalialueeseen. Alue oli jaettu niin, että yhdessä sivustassa sijaitsivat merchandise-kojut sekä muu oheismyynti ja toisessa laidassa ruoka- ja juomapalveluita. Itse alueen keskelle oli varattu paljon istumapaikkoja jotka olivat kaikkien käytössä. Ei siis pelkkä anniskelualue. Nyt kun muistelen edellisvuosia, niin käytäntö oli jotenkin muuttunut niin, että olutta pystyi nauttimaan missä päin tahansa aluetta. Etenkin ulkolavalle mennessä tämän huomasin kun tuoppi kourassa pääsi ihan eturiviin saakka.

Ruoka- ja juomapalvelut tarkistettuani aloitteli sisälavalla Satanic Warmaster. Keikka oli todella vahva aikamatka yhdeksänkymmenluvulle ihan Werwolfin viitasta alkaen. Livekokoonpanoon näytti kuuluvan Trollhorn, jonka Casioista kaikuivat hyvin nostalgiset ooh- ja aah- äänet. Tutut biisit oli hienosti saatu upgreidattua menneeseen aikaan. Hieno setti, todella hieno setti.

Nokturnal Mortum meni aika ohi korvien. Se uusin levy oli itselle järkyttävä pettymys, joten kun keikka koostui suurilta osin sen biiseistä, niin aika turhalta tuntui. Ainoat kunnon sävärit saatiin, kun White Towerin hiipivä progeiluintro alkoi, mutta tämänkin biisi oli sitten ryssitty, kun sitä ei soitettu kokonaan. Kaukana oli se hypnoottinen hurmos mikä valtasi mieleni joskus 2015 saman bändin soittaessa samassa paikassa.

Olipa kerran pimeässä hallissa, synkän usvan keskellä, kahden ison banderollin välissä pömpeli jonka takana asui koukkunokka. Koukkunokan nimi oli Mortiis, ja hänen tehtävänsä oli tarjota meille illan viimeiset hitaat. Vaikka koetin tihrustaa, miten erikoisen näköistä pömpeliä soitetaan, niin se ei koskaan selvinnyt. Ilmeisesti Mortiis soitti samaan aikaan osan syntikkaleadeista ja toisella kädellä hakkasi rumpupadia. Joka tapauksessa hyvin luonnollisen oloinen ja harras keikka. Hallin laitamilla makasi yleisöä selällään, kädet rinnan päälle ristittyinä. Aiempina vuosina tuollaiset humalaiset olisi häädetty kotiinsa nukkumaan, mutta kun heitä katsoi, niin ei voinut olla miettimättä, että noin Mortiisin keikasta tulisikin nauttia. Vaikka selvin päin olinkin, teki mieli etsiä oma nurkkaus johon asettua makaamaan, sulkea silmät ja antaa sielun matkustaa vapaasti. Mahtava päätös perjantaille.

Näin jälkikäteen mietittynä en nähnyt yhtään ulkolavan bändiä ja voin spoilata sen verran, etten paljoa nähnyt niitä lauantainakaan. Tämä ei ollut mitenkään tarkoituksellista, mutta joko siellä ei vain ollut niin paljon kiintoisia bändejä tai sitten tämä oli yhteensattumaa. Myös se, että edellisvuosien soundiongelmat oli saatu ratkaistua, helpotti sisätiloissa viihtymistä. Kiitos hyvistä soundeista ilmeisesti kuuluu konkari Papa Wilskalle, joka näkyi häärivän pöydän takana.

Lauantaina saavuimme paikalle Hin Onden soittaessa Fimbulwinter-biisiä. Yllättävän hyvin tämäkin anthem sopi aurinkoiseen päivään, varmasti paremmin kuin mihinkään paukkupakkaseen. Olin luullut, että bändi olisi haudattu joskus demon jälkeen, mutta internetin mukaan ovat tehneet pari levyäkin. Hups. Mutta silti omissa mielikuvissa bändillä kun on vain se yksi demo ja siellä se yksi biisi. Olihan siellä jotain muutakin, mutta kun Fimbulwinter tuli livenä kuulluksi, niin tunsin itseni yhden palasen verran täydellisemmäksi.

Tästä olikin hyvä lompsia katsomaan Nattfogia sisätiloihin. Tiesin, että bändi on saanut sisään ajettua täydellisen kokoonpanonsa, mutta en arvannut, että soitto ja esiintyminen olisi niin vakuuttavaa. Kitaristit ja basisti seisoivat yhdessä rintamassa kuin spartalaiset sotilaat laulajan ottaessa lavaa haltuunsa. Harkitun oloinen lavapreesens oli äärimmäisen luonteva ja varmasti avasi bändin musiikkia niillekin jotka sitä eivät ennen olleet kuulleet. Itsekin biisejä ymmärsi paremmin nyt kun ne oikeasti näki ja koki paikan päällä. Omalle kohdalle tämä ja Satanic Warmasterin keikat olivat ne kaikista parhaat.

Tästä eteenpäin loppuaika menikin sosialisoidessa ja haastatteluja tehdessä. Näin kyllä Asagraumin ja vakuutin itselleni, että se levy pitää sittenkin ottaa kunnolla haltuun. Hyvälle kuulostivat sekä biisit että soitto, mutta ennen kaikkea fiilis oli jäätävä. Toisaalta en bändien missaamisesta huonoa omatuntoa koe, koska festareilla en todellakaan käy, jotta näkisin bändejä. Bändit on vain hyvä tekosyy kasata paikalle joukko samankaltaisia ystäviä ja kokea ympärille kasattua oheistoimintaa.

Ja tuota oheistoimintaa on erikseen nyt kehuttava. Steelfest on kokonaisuudessaan aivan uskomattoman hyvin järjestetty. Vaikka väkeä on aivan hulluna niin kaikille riittää jalansijaa, jonot ovat lyhyitä ja vetävät hyvin (poikkeuksena tietysti naisten vessan loputon jono, mutta sisäinen sovinistini käski sanomaan, että onko olemassa mitään kissanristiäistä jonka naisten vessaan ei olisi pitkiä jonoja? En tiiä).

Joten ennen kuin annan viestikapulan kollegalle, niin haluan osoittaa suurimmat kiitokset järjestävälle taholle. Kiitos Steelfest 2018!

 

Näin me sen koimme; Osa 2 – Rautio 

Saavuin paikalle lauantaina Saorin veistellessä tyylikkäästi kaihoisaa folk metaliaan. Skottien toiminta oli yhtä aikaa turvallista, sujuvaa ja komeaa. Musiikilliset teemat kehittyivät kuin nouseva aallokko ja soittajat nyökyttelivät päätään yhteisessä tahdissa. Jykevä örinä sai tuekseen kaihoisaa puhdasta laulantaa. Syntikkamatto kuului hyvin, mutta yhden miekkosista soittama viulu tuppasi hukkumaan äänimassan sekaan. Oikein hienoa ja tunteellista musisointia, ei sinänsä kauheasti haukkumisen aihetta.

Sen sijaan länsinaapurin Necrophobic tuntui vaisulta. Sisälavan pimeissä puitteissa nämä herrat irvistelivät, mulkoilivat ja pitelivät näkymättömiä appelsiineja oikein olan takaa, mutta todellinen repivyys puuttui. Ovathan uusimman levyn kappaleet kuten Mark of the Necrogram ja Tsar Bomba oikein vetäviä biisejä, mutta kummallinen latteus vaivasi esitystä. Soolotkin kuulostivat pehmoisilta. Pesta-biisi kulki kyllä aika hyvin, samoin Revelation 666.

Forteresse Kanadan Quebecistä aloitti nopeasti, ja nopeana jatkuikin. Paikoitellen he ottivat tukea maltillisemmasta soudusta, mutta enimmäkseen joko rummut tai kitarat tai molemmat vetelivät kunnon sarjatuliasetuksilla. Äänivallia hallitsivat pirrr-tirrr-pirrrr-kitaramelodiat ja sympaattisen oloinen mustaviiksinen vokalisti ärjyi kiihkeästi ranskankielisiä taistelukertomuksiaan. Paljas ja varsin yksipuolinen, mutta joka tapauksessa tiivistunnelmainen ja onnistunut esitys.

Cult of Firen muistelin olevan tylsähköä tiukkaa naputusta, johon on päälle liimattu jotain hindujuttuja. Tsekkien anti olikin tätä maukkaampaa: vaikka soundeissa oli pientä puuroisuutta, houkuttelevien melodioiden ja pitkien leijailutunnelmointien yhdistäminen hyökkäävään sahaukseen toimi nyt yllättävän hyvin. Paikoitellen musiikki osui minulla jopa johonkin tunteellisesti värisyttävään mysteerihermoon. Kynttilät ja suitsukkeet sekä taustanäytön vaihteleva kuvasto vahvistivat toismaailmallista auraa. Vokalisoinnista erityispisteet: kähinän, muminan, huudon ja laulun vaihtelu oli hienoa kuultavaa.

Levytysuransa juuri ilmestyneellä kolmoslevyllään lopetteleva Necros Christos oli jättänyt ulkoiset okkultismin tunnusmerkit vähemmälle. Saksalaisten jykevä doomdeath-rouskuttelu liikkui maanläheisissä ja lihaisissa merkeissä, kuitenkin tutulla keskittyneellä ja hartaalla otteella. Soundi tärisytti tannerta hemmetin raskaana. Necromantique Nun lopetti setin. Verevä, asiallinen keikka. Bändin tyypit söivät myöhemmin tyytyväisen näköisinä Poppamiehen kojun burgereita. Näyttivät siis viihtyvän sekä lavalla että sen ulkopuolella.

Sisälavalla Dödheimsgard eli DHG oli kunnon outoilua. Kaikki tuntui kuitenkin kovin luontevalta eikä mitenkään pakotetulta hassuttelulta. Kipinää ja ideaa siis oli, eli aitoa tunnetta moninivelisen musiikin takana. Vokalisti Vicotnik väänteli kehoaan ja näytteli kieltään Rölli-peikon, Einsteinin ja Goa-hipin hybridinä. Soundit tukivat vaihtelevia äänimaisemia herkistelystä rujoon ryskeeseen. Viimeisimmän levyn 12-minuuttinen Architect of Darkness oli komea, samoin raju En krig å seire debyyttilevyltä. Setti päättyi vakuuttavasti Traces of Realityyn.

Ilma viileni mutta yleisö vain lämpeni entisestään, kun kotoinen Moonsorrow esitti vahvasti kivenkanto- ja muinaissoturimetalliaan. Valot ja savut tukivat ulkolavan tunnelmaa.

Illan päätti äkäinen Tormentor, tuo Unkarin black thrash -helmi, joka tunnettaneen parhaiten Attila Csiharin vanhana bändinä. Tormentor tarjoili biisejä kahdelta demoltaan 80-luvun lopulta ja meiningistä välittyi vapaan harrastuksen riemu – ukoilla ei kauheasti ollut tarvetta vakuuttaa maailmaa siitä, että he olisivat siistein bändi skenessä. Attilan hurja ääntely ja lavakarisma varmistivat, että homma toimi. Rumpujen pauke hukutti välillä muun orkesterin alleen, mutta eipä tuokaan haitannut, tavallaan sopi rosoiseen meininkiin.

 

Teksti: Seppo Rautio ja Timo Oranen
Kuvat: Timo Hanhirova

Helloween – Pumpkins United (Helsinki, Jäähalli 30.11.2017)

Helloween on ollut suomalaisten suosikki vuosikymmenien ajan. Kun bändi ensimmäisen kerran vieraili Dion kanssa vuoden 1987 Giants Of Rockissa, siitä lähtien Helloween on vieraillut Suomessa kymmeniä kertoja. Edellisen kerran Helloween soitti Michael Kisken kanssa Helsingin Jäähallissa vuonna 1988, kun kurpitsahevarit lämppäsivät Iron Maidenia. Viimeisen kerran Kiske on nähty Suomen karamalla Helloweenin keulilla 1993.  Nyt vuonna 2017, lähestulkoon 30 vuotta myöhemmin, Kiske palasi uudelleen Jäähallin lauteille yhdessä nykyisen Helloweenin kokoonpanon ja lisäksi Kai Hansenin kanssa. Tällä kertaa vanha jäähalli toimi Black Boxina, eli katsomot oli verhottu ja kenttä oli ainoastaan käytössä. Keikka oli loppuunmyyty, sillä kentällä oli  myytyä 3000 lippua. Monet ihmettelivät, miksei katsomoihin myyty lippuja, sillä monet jäivät ilman lippua.

Lava oli verhottu komeasti verholla, jossa luki Helloween – Pumpinks United. Aloitusintrona toimi Robin Williamsin Let Me Entertain You, jonka mukana yleisö lauloi. Aloituksena vedettiin heti kärkeen Halloween ja heti perään tuli Dr. Stein. Oli mielenkiintoista, että Kiske ja Deris jakoivat Kisken aikakauden piisien vokalisoinnin keskenään. Tämä kuitenkin toimi mallikkaasti. Lisäksi yhtye halusi antaa kuvan yhtyeen ”me”-hengestä.

Sen sijaan I’m Alive oli kokokaan Kisken heiniä, kun taas Deris hoiti puolestaan raidat If I Could Fly ja Are You Metal? Mielenkiintoinen seikka oli myös, että Hansen soitti myös sellaiset piisit, joita kaveri ei ole koskaan ollut mukana tekemässä, kuten Perfect Gentleman ja kuten myös edellä mainitut piisit. Kieltämättä oli hienoa katsoa, kun Hansen ja Weikath vetivät kitaraduettoa, kun kolmas kitaristi Sasha Gerstner tuli mukaan hieman myöhässä.

Helloweeniin kuuluu osana piirroshahmot ja kurpitsat. Piirroshahmot Seth ja Doc olivat saaneet oman osansa, sillä hahmot oli saaneet oman animaatiopätkät, joita näytettiin melkein joka piisin välissä. Tämä tietenkin vei huomattavan osa soittoajasta, sillä olisihan sitä mieluusti kuunnellut enemmän vanhoja Helloween viisuja. Toisaalta, vaikutti siltä, että Helloween-kööri tarvitsi piisien välissä taukoa ja varsin laulajat tarvitsivat äänijänteiden leputusta. Bändi on matkan taistellut flunssan ja vilustumisen kourissa. Tämä kieltämättä näkyi Kisken suorituksessa, sillä miehen ääni ei aina väli auennut siihen loistokkuuteen, mihin on totuttu. Mitä noihin animaatiopätkiin tulee, niin olihan ne kieltämättä hauskoja. Niillä viitattiin jokaiseen Helloween-jäseneen tavalla tai toisella.

Ingo Schwichtenbergin osuutta ei ollut unohdettua tällä kiertueella. Mieshän vaikutti Helloweenissa erityisesti kasarikaudella, kunnessa 90-luvun alkupuolella sai kenkää. Miehen kohtalo sinetöityi traagisesti 1995, kun päätti päivän julmalla tavalla. Rumpusooloa varten oli tehty entistä rumpalia kunnioittaen taidokas videokooste,  jonka mukaan Dani Löble soitti ikään kuin yhdessä Schwichtenbergin kanssa.

Kai Hansen ansaitsee propsit illan kovimmasta vokaalisuorituksesta. Mies revitteli äänijänteitään siihen malliin, että ei ole mikään ihme, että miehellä on ollut ongelmia äänen kanssa. Hansenin osuus käsitti vanhan liiton Helloweenia miehen omalta aikakaudelta Starlight/Ride The Sky/Judas ja vielä lopuksi Heavy Metal Is The Law.

Helloweenin kitaristit Hansenin ohella hoitivat tontin hyvin. Sashan Gerstenerin rooli on kieltämättä outo, sillä mies on mukana kokoonpanossa, vaikka ei periaatteessa kuuluisi olla. Tilannetta voisi hyvin verrata Iron Maideni Janick Gersiin, kun kaveri on vain mukana, kun sattuu olemaan mukava kaveri. Weikathin on aina oma itsensä lavalla, hyvin flegmaattinen.

Tätä kiertuetta varten on treenattu ja taatusti asetettu kovat tavoitteet, joten yhtyeellä ei ole varaa ryssiä hommaa. Yhtyeen jäsenet ovat nyt sitoutuneet Helloween seuraavaksi 2,5 vuodeksi, joten yhtyeen jäsenten välinen kemia on saatu kuntoon ja muinaiset erinäiset näkemykset on onnistettu siirtämään taka-alalle. Kuten alussa viitattiin ”me”-henkeen, niin Deriksen ja Kisken välinen ”jutustelu” toimi ja osattiin vitsailla hyvin.

Kun jäähallin katsomot olivat täysin verhottu, soundit olivat todella hyvät. Verhot loivat varsin hienot puitteet onnistuneelle tapahtumalle ja hyvälle feeliksille.  Olihan se hieno ja onnistunut keikka Helloweenilta ja vanhan kunnan I Want Out se piisi, jolla monet Helloweenin keikat on lopetettu. Näin kävi myös. Helloween saapuu kesällä Kuopiorockiin, joten jos tämä keikka jäi väliin, niin siellä tämä spektaakkeli kannattaa ainakin todistaa.

Teksti & Kuvat: Arto Lehtinen

THE SET LIST

Intro: Let Me Entertain You (Robbie Williams song)

Halloween (with Michael Kiske & Andi Deris)
Dr. Stein (with Michael Kiske & Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
I’m Alive (with Michael Kiske)
If I Could Fly (with Andi Deris)
Are You Metal? (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Rise and Fall (with Michael Kiske)
Intermission (Seth & Doc)
Waiting for the Thunder (with Andi Deris)
Perfect Gentleman (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Starlight / Ride the Sky / Judas (with Kai Hansen)
Heavy Metal (Is the Law) (with Kai Hansen)
Forever and One (Neverland) (with Michael Kiske & Andi Deris)
A Tale That Wasn’t Right (with Michael Kiske & Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
I Can (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Drum Solo (Dani Löble & Ingo ‘battle’)
Ingo Tribute
Livin’ Ain’t No Crime (with Michael Kiske) (partial)
A Little Time (with Michael Kiske)
Intermission (Seth & Doc)
Why? (with Andi Deris)
Sole Survivor (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Power (with Andi Deris)
How Many Tears (with Andi Deris, Michael… more )

Encore:
Invitation
Eagle Fly Free (with Michael Kiske)
Keeper of the Seven Keys (with Michael Kiske & Andi Deris)

Encore 2:
Intermission(Seth & Doc)
Guitar Solo(Kai Hansen)
Future World (with Michael Kiske)
I Want Out (with Michael Kiske & Andi Deris)

Outro (Braveheart Soundtrack)

Steelfest 2017

Loppuvuodesta järjestettävien saatananpalvojien kokoontumisajojen paikan on nyt mukavasti lunastanut Steelfest-järjestäjien uusi kaksipäiväinen tapahtuma. Johan tässä ehti jo huolestua, että menikö Black Flames of Blasphemyn mukana tämä perinne kokonaan. Hail to Steelfest!

Kekkerit käynnisti ihan vasta uuden levyn julkaissut Sawhill Sacrifice, josta muutaman viime vuoden ajalta pari livemuistikuvaa. Kovin mairitteleva kuva yhtyeestä ei ole jäänyt mieleen, ja etenkin niihin nähden tämä oli ihan hyvä veto. Sopivan mittainen, noin 25 minuuttia kestänyt annos hieman pakananallistunnelmallista black metalia oli tuossa tilanteessa ihan paikallaan, jopa. Taustalta tuli koskenmattoa tremolosahailun päälle tuomaan eeppisempää fiilistä (edit: bändiltä tieto, että ei ollut synaa tai nauhoja, uskomme heitä) ja vokaaleissakin yritettiin välillä puhdasta ja möreämpää ilmaisua kärinän päälle. Vokaalien kunnianhimo meni vähän överiksi, ei ehkä ihan rahkeet riittäneet. Riffit eivät ehkä vieneet mukanaan, mutta odotuksiin nähden oli tosiaan yllättävän ok. Kärinäpuolella lavalla oli sparraajana osan keikasta White Death -yhtyeen mustaan viittaan sonnustautunut Vritrahn, joka välillä keskittyi ilmeisesti raamatun repimiseen. Kaksi ukkoa kärisemässä miltei samaan tyyliin ei tuonut mitään bonusta, mutta eipä tuo haitannutkaan.

Pidin itsestään selvänä, että Urn olisi saaanut paljon pidemmän soittoajan kuin aloittava bändi, mutta taisivat soittaa jopa hieman lyhemmän setin kuin Sawhill Sacrifice. Mitä helvettiä! Todella outoa, että Urnin tapainen konkari lyö, tai pakotetaan lyömään hanskat tiskiin alle puolessa tunnissa. En ollutkaan nähnyt bändiä uuden tulemisensa jälkeen vielä. Tukkansa leikannut Sulphur esiintyi entisen nahkaa ja niittejä -tyylinsä sijaan nyt vähän Black Witcheryn hengessä, eli musta kaapu päällä ja siihen vielä helvetisti luotivöitä kaveriksi. Heavy as Hell jäi mieleen vanhemmista biiseistä ja uudempikin matsku vaikutti rullaavan ihan hyvin. Mutta eihän tässä oikein ehtinyt edes päästä kunnolla jyvälle koko touhusta, kun se jo loppui!

Crimson Moon on sellainen nimi, joka tekee vanhoille kehäketuille ja jäärillekin tapahtumasta käymisen arvoisen. Veikkaan, että kovin moni Nosturiin perseensä raahanneista ei ollut nähnyt tätä livenä, tuskin edes ikinä kuullutkaan. En minäkään, ei eipä sillä, hehe. Kuten kuvaajamme totesi, tämä oli juuri sitä mitä lääkäri määräsi. Kunnon tremolosahausta ja nauhalta tulevaa syntikkamattoa taustalla. Tässä oli jotain häpeämätöntä ysäriä tavallaan, mutta riffisaha leikkasi vähän alemmilta ja tykimmiltä taajuuksilta kuin se ihan kaikkein arkkityyppisin skandinaavinen melodinen black metal. Livesoundi oli sopivalla tavalla raskas, silti melodioissa oli terää. Tätä kirjoitellessa ja vanhempia levyjä taustalla kuunnellessa voin vain todeta, että toimi livenä äärettömän paljon kovemmin! Yhtye oli lauteilla todella vähäeleinen, mikä ei ollut ollenkaan huono juttu. Ennen viimeistä biisiä hajonnut bassorummun pedaali aiheutti pienen tauon, jonka aikana ainoa alkuperäisjäsen Scorpios tyytyi toteamaan lakonisesti, että korjaamisen jälkeen tulee vielä yksi kappale. Miehen yksipuolinen kärinä oli paikallaan, koska riffit edellähän tässä mentiinkin onneksi. Ei ollut turha kuriositeetti tämä, vaan kovuutta! Bändi on julkaissut levyn jokaisella olemassaolonsa vuosikymmenellä, eli 2020-luvulla seuraavan kerran?

Hereticin Venom-rock oli tavallaan erittäin hyvää livekamaa, hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Midnight ja ennen kaikkea Gehennah. Silti jo muutaman kappaleen jälkeen tuli mieleeni, että tämä ei sittenkään ole tarpeeksi likaista ja törkyistä kamaa. Joku tietty rosoisuus vokaaleissa ja soitossa uupuu. Heretic kuulosti siis liian siistiltä loppupeleissä. Kova lavakarisma kieltämättä, mutta ei jaksanut pitää otteessaan kovin kauaa meikäläistä.

Deströyer 666 saa minut aina hämilleen. On joka kerta outo fiilis seurata keikkaa, jossa valtaosa yleisöstä on ihan pähkinöinä ja hulluina päissään ja joka jättää samalla meikäläisen täysin kylmäksi. Odottelin taas niitä paria vanhaa 90-luvulla tehtyä hittiä ja sitä, että keikka loppuisi jo. Etenkin uudemmassa materiaalissa on aivan liikaa sooloja ja turhanpäiväistä kitaranlurittelua, eli suoranaista runkkaamista omaan makuuni. Eipä siinä, olin taas kerran ”väärässä”, ja hyvä niin. Rumpali oli vaihtunut Perrasta (In Aeternum) ranskalaiseen kaveriin, joka näyttää olevan sama tyyppi kuin Necrowretchin basisti. Herra Warslut on viime aikoina aina laukonut biisien välillä jotain, joka saa jotkut varpailleen. Suomen asemasta Ruotsin lutkana saatiin aikaiseksi ihan hyvän mielen vastalausehuutelut. Myöhemmin mies räyhäsi vielä ”fuck EU!”, mistä ei voi oikein pisteitä antaa. Vaikka mies on kai asunut Euroopassa jo 2000-luvun alusta, ei aussin EU-kriitiikkiä voi ottaa vakavasti. Ei ainakaan ilman sen kummempia perusteita. Turhaa politisointia ilman mitään kontekstia, mutta näinä aikoina tällaiset toki saavat jengin hurraamaan ilman perustelujakin. Loppuun raapaistiin ihan hyvän kuuloinen Heavy Metal Maniac -laina vasta Suomessa vierailleelta Exciterilta.

Bölzerin peruminen harmitti totta kai, koska Hero-albumin julkaisemisen jälkeen olisi halunnut kuulla hieman uusiutuneen yhtyeen livekunnon. Archgoat oli kuitenkin kelpo paikkaaja alle vuorokauden varoitusajalla. Erityisen tästä kerrasta teki se, että nyt bändin ylimääräinen livejäsen, lavan takana syntikoita soittava Diabolus Sylvarum puuttui vahvuudesta. Olenkin itse asiassa kyseenalaistanut tällaisen ylimääräisen jampan tarpeen jo heti, kun alun perin kuulin koko asiasta. Näitä pätkiähän ei kovin paljon edes kappaleissa ole. Tämä veto todisti sen, ettei puuttuva syntikkamatto haitannut kuin parissa hassussa kohdassa. Ihan miten vain lopulta, sillä Archgoat toimii aina. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun näin bändin uuden rumpali Goat Aggressorin kanssa. En tiedä, onko kaveri oikeasti todella kovaa kannujaan rankaiseva korsto, mutta nyt livenä pöntöt kaikuivat niin perkeleesti, että tuli aika macho vaikutelma miehestä tällä perusteella, hehe. Ehkä miksaaja olisi voinut vähän hillitä tätä, mutta näin primitiivisessä luolamiesryminässä ei oikeastaan haitannut lopulta. Riffit eivät liiaksi peittyneet, mutta siinä rajoilla mentiin.

Nifelheim on myös pettämätön livebändi, mutta täyteen pakattu Nosturi pääesiintyjän aikaan ei ole niitä mieluisimpia juttuja yleisölle. Kylki kyljessä kykenemättä edes mitenkään edes eläytymään hyvään musiikkiin vievät fiiliksen aika nopeasti. Ihmisten urpoilu ja tuoppien heittely yläparvelta tekivät päätöksen lähteä reippaasti ennen settiä lopulta aika helpoksi jossain puolivälin kieppeillä. Silti ei mitään pahaa sanottavaa Nifelheimista, päinvastoin. En muista, oliko bändillä näitä hauskoja narusta viriteltyjä käppäisiä hämähäkinseittejä aiemmin lavalla, mutta jo ne toivat juuri oikean fiiliksen. Tämä oli aika rankka ilta Felipe Kutzbachille, joka veti ensin bassot D666:n kanssa ja sitten toisena kitaristina Nifelheimissä. Metalliduunari vailla vertaa; kova meininki ja tukka putkella koko ajan!

 

LAUANTAI

Malum iski toisen päivän käyntiin ihan reippaasti vähäeleisellä black metalillaan. Tietty tylsyys ja toisto riffeissä toimi edukseen tässä. Välillä jumiteltiin hitaammissa Burzum-henkisissä kohtauksissa, mutta kaahailuakin oli välillä. Ehkä silti hieman kasvoton ja virkamiesmäinen esitys, ensin mainitussa mielessä jopa kirjaimellisesti, sillä kaikilla muilla paitsi vokalistilla oli ninja-tyyppiset mustat rätit suun ja nenän edessä. Malum poimii nähdäkseni vaikutteidensa kakuista kirsikat, ja tämä on aivan hyvä juttu, mutta varmasti tulevien julkaisujen ja kokemuksen myötä touhuun tulee omaa ilmettä. Monet palaset ovat kuitenkin jo paikallaan, ja tästä on hyvä jatkaa.

Hausjärven Havukruunu täytti Nosturin nuorella ja naiivilla energiallaan, jollaista eivät muut bändit saaneet lainkaan tarjottua. Nuorten kollien tekemisen meininki ja palava into olivat juuri sellaista, jota tällainen kyynikkokaan ei pysty kiistämään, vaikka musiikki ei suoraan omia mielihyväpisteitä saisikaan hierottua. Leppoisimmillaan tuli jostain syystä mieleen Immortal-jamppojen aivan hyvä I-projektialbumi Between Two Worlds. Tähän vielä mukaan kovat blastbeat-tykittelyt sekä ajoittaiset pakanaköörihoilotukset. Bathory tietysti itsestään selvästi mainittava tässä yhteydessä. Visuaalisella puolella erityispisteet Blasphemy-paitaisen basistin punertavalle metsuripipolle, kunnon metsätyömies-look sopii nimenomaan tällaiseen musiikkiin! Tästäkö nyt sitten Moonsorrow’n ja muiden vanavedessä suurempaankin tietoisuuteen?

Antimateria on lyhyessä ajassa ja viime vuonna yhden täyspitkän julkaisseena yhden miehen virityksenä saanut jo aika paljon pöhinää aikaiseksi black metal -porukoissa. Tällaisen juttujen ympärille livemiehityksen kasaaminen ei taatusti ollut helppo juttu, joten oli lähtökohtaisesti jo hienoa päästä todistamaan Antimaterian soittavan. Yhtyeen musiikki on sielukasta, suomalaisen kuuloista, rauhallisesti etenevää kuoleman mysteerille omistettua black metalia. Omalla tavallaan todella helposti kuunneltavaa. Tähän toi oman mausteensa juuri alkuillasta saamani kuulumiset erään oman läheiseni terveydentilan huonontumisesta. Antimateria sai ainakin tämän katsojan täysin otteeseensa, menetin ajantajuni ihan kokonaan. Mielestäni tästä tunnistaa live-esiintymisen, jossa on sitä jotain. Lavalla soitti ukkoja mustissa kaavuissa, joiden kliseisyydestä voisi varmaan räksyttää muutamat lauseet, mutta ei sillä ollut mitään merkitystä, sillä silmät sulkemalla sai irti paljon enemmän. Kaunista ja raakaa musiikkia! Kertaheitolla omissa kirjoissani Suomen valioiden joukkoon, sillä vähän heikosti Valo aikojen takaa -albumiin olin ennen tätä ehtinyt tutustumaan.

Ride for Revenge ja Bizarre Uproarin -kollaboraatio oli osa sarjassaan osa numero kaksi. Ensimmäinen oli 21.10. Kuudennella linjalla järjestetyllä Juska Paarma -elokuvanäytösten sarjan jatkoklubilla. Näiden kahden yhteistyöhän on jatkunut jo pitkään mm. yhteisen albumin julkaisulla. Lisäksi 2017 on BU:n uran 25-vuotisjuhlavuosi, joka huipentui melkoiseen spektaakkeliin. Aloitan koko tarinan purkamisen tuosta ykkösosan illasta. Tuolloin lavalle asteli Tähtiportin jälkeen Ride for Revenge -trio, Bizarre Uproarin kaveri kuminen, kommandopipo-tyyppinen naamari päässään sekä kolme kappaletta esiintyjiä, joista kaksi oli kasvoja myöten pcv:llä verhottuja naisia ja varsinaista show’ta johtava nahkakypäräinen mies. RFR soitti ikään kuin taustalla metallista soundtrackiä Bizarre Uproarin melumusiikille sekä härskille performanssille. Ilmeisesti The Fog is Green and Pungent -biisin riffiä jyrsittiin menemään ainakin se täydet 20 min ja risat (jos ei Kuutosella, niin ainakin Nosturissa, en ole varma). Välillä BU:n kaveri myös karjahteli mikrofoniin noise-tyyliin vahvan kaiun kera. Johtaja pisti naiset upottamaan kasvonsa useita kertoja veriastioihin joksikin aikaa. Hän itse videoi ja otti polaroidkameralla kuvia tapahtumista. Hän otti esiin mattoveitsen ja kuolleen rotan, jonka hän leikkasi auki pitkittäin ja asetteli sitä toisen naisen paljaan pillun päälle kuvia napsien. Kaikenlaista pientä veren kanssa läträämistä taisi muutenkin tapahtua. Loppupuolella toinen naisista avasi haaroissaan olevan vetoketjun ja lorotteli kunnon pissat toisen päälle. Esitys vaikutti ihan ammattimaiselta ja harkitulta. RFR-keikkana ajatellen ei mitenkään spesiaali ollenkaan, mutta kokonaisuutena melko ainutkertainen varmasti! Tällaista ei vaan tällaisen musiikin kontekstissa juurikaan tule vastaan. No, sitten takaisin Nosturiin. Kollaboraatio osa kaksi erosi ykkösestä niin, että johtajan lisäksi performanssissa oli mies ja nainen. Kaava alkoi samaan tapaan kuin kolme viikkoa aikaisemmin. Oli tosin jotenkin aistittavissa, että molemmat alistetut osallistujat olivat ehkä hieman sekaisin, sillä lavalla liikkuminen vaikutti hieman hontelolta. Eroa edelliseen kertaan alkoi tulla, kun jo aika varhaisessa vaiheessa mies painoi jalallaan naisen lattiaan, laski housujaan ja kusaisi hänen päälleen. Tätä tapahtui moneen eri otteeseen. Miehen eleet olivat melko karkeita ja johtajakaan ei tuntunut olevan ihan tyytyväinen hänen käytökseensä, hän jopa töni miestä välillä noudattamaan ohjeita. Toki tämä kaikki on tulkintaa, sillä mitään lavalla mahdollisesti käytävää keskustelua en kuullut, jos sitä edes oli. No, kaikkihan huipentui viimeisellä kerralla miehen lähestyessä taas naista ja laskiessa housunsa, kun kultaisen suihkun lisäksi nainen sai päälleen myös ruskeita tuotoksia, joiden näin tulevan ulos suoraan sieltä pakaroiden välistä. Hanskat kädessään hän lahjoitti pyytämättä yhden aikaansaannoksensa myös yleisölle heittäen sen miltei mikseripöydälle saakka. Johtaja viittoili kieltomerkkiä, eli kaikki ei ehkä mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Joko ennen tätä tai tämän jälkeen Bizarre Uproarin kaveri kävi karjumassa keskemmällä lavaa, kuten viimeksi, mutta lisäksi kaverini huomasi hänen päästävän ilopissat housuihinsa. Melkoinen huipennus 25 vuotta kestäneelle uralle. Kun ei tosiaan GG Allinia ole enää mahdollista livenä nähdä, niin ehkä tämä on äärimmäisyydessään niin lähellä, mitä sellaista päästää. Totaalista saastaa, mutta sehän se juuri kiinnostaa, vai mitä? Tästä riitti keskusteltavaa loppuillaksi varmasti baaripöydässä, jos toisessakin. Keikan jälkeen Steelfestin päämies Jani Laine kävi lavalla puhumassa hetken verran siitä, ettei tätä tapausta käytettäisi hyväksi millään tapaa ja että järjestäjät ottavat vastuun. Eli, jos joku sai kirjaimellisesti paskaa niskaansa, niin hän kehotti ottamaan yhteyttä heidän suuntaansa vaikkapa Facebookin kautta, ettei tästä turhaan tekemällä tehdä mitään isompaa kohua.

Tällaisen spektaakkelin jälkeen Entrailsin arkkityyppinen ruotsi-death metal ei vaan tuntunut oikein missään. Ei mitään vikaa, ja kyllä tällaiseen tapahtumaan yksi vanhalla kunnon hurrisäröllä sahaava bändi mahtuu, mutta oma mielentilani ei vaan ollut ollenkaan sellainen, että näin suoraviivainen pörinä olisi pystynyt nappaamaan otteeseensa.

Darkened Nocturn Slaughtercult on jo 20 vuotta vanha bändi. Ylivoimaisesti kaikkein nopein bändi koko tapahtumassa. Oli sen verran ripeää jyskettä taas kerran, että loppua kohti ehkä hieman jo alkoi turtua, mutta ei pahasti. Erittäin omintakeisessa vaaleassa kaavussaan esiintynyt Onielar on erittäin väkevä vokalisti, eikä tähän todellakaan kaivata mitään female fronted -määreitä erikseen, vaan pelkkä black metal riittää aivan mainiosti. Hänellä tietty tunnistettava raakkumisensa, jota hän ei kuitenkaan liikaa viljele, vaan se pääsee ilmoille aina sopivin väliajoin. Tuttuun tyyliinsä bändiläiset läträsivät verta rinnuksilleen, ja Onieral purskutteli sitä myös ilmaan. Tällä ei nyt sinänsä ollut, etenkään edellisen esiintyjän juttujen rinnalla, minkäänlaista efektiä, paitsi tietty se, että Onielarin asu tahrautui hienosti osin punaiseksi. Kappalemateriaalia en tunne tarpeeksi hyvin analysoidakseni settilistaa sen kummemmin. Oikein hyvä, joskin suorastaan hengästyttävä rypistys.

Etenkin vanhoille jäärille Master’s Hammer oli varmasti syy numero yksi koko tapahtumaan saapumiselle. Olen toki itsekin tutustunut pinnallisesti tuotantoon, mutta bändi ei merkitse minulle kauheasti sinänsä. Eikä ollut yllätys, että tämä livekään ei saanut mitään hurmiota aikaiseksi. Black metal -pioneeristatuksesta huolimatta minulle tämä oli ”vain” mukiinmenevää teatraalista metallia. Sinänsä toki hienoa nähdä hauskaan pukuun sonnustautunut herra Franta Storm tositoimissa, kun siihen vielä oli mahdollisuus. Hänen rahiseva vokalisointinsa ei kyllä ollut läheskään niin väkevän kuuloista, mitä se oli 1980- ja 90-lukujen taitteessa. Ei oikein välittynyt minulle se vanha meininki, mutta bändihän ei ole käsittääkseni livenä esiintynytkään todella pitkiin aikoihin. Oli outo ratkaisu sisältää livekokoonpano patarummut. Niistä ei kauheasti kuulunut mitään, mutta sentään jotain. Koko idea kuitenkin vesitettiin siinä vaiheessa, kun taustanauhalta tuli välillä paljon lujempaa patarummun paukutusta. Kokonaisuus toimi silti ihan ok, mutta kaikella todennäköisyydellä bändin todelliset fanit saivat tästä enemmän irti paljon enemmän kuin meikäläinen. Steelchaos jäi mieleen todella monipuolisena kattauksena etenkin black metalin eri ulottuvuuksien osalta. Monenlaisia bändejä, jokaiselle jotain. Lavan valaistukseen oli satsattu, tosin välillä tuijasivat silmiin vittumaisesti, mutta pääosin tämä toi lisää tunnelmaa. Helvetin hyvä! Toivottavasti tämä ei jää tähän.

 

Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Timo Hanhirova