Kategoria: Raportit

Tuska 2018

Täällä sitä taas oltiin, vaikka esiintyjälistauksen puolesta Tuska on ollut mielestäni – enkä taida olla ainoa – hienoisessa alavireessä jo aika monta vuotta. Vähemmän äärimmäistä, enemmän aiemmilta vuosilta tuttuja nimiä ja indie rock -meininkiä. Loppupeleissä kaikki on kuitenkin kiinni muutamasta ratkaisevasta nimestä paperilla, jotka saavat aikaan päätöksen lähteä joka kerta Suvilahteen rellestämään keskellä lomasesonkia. Eihän se ole meikäläiseltä pois, jos mukana on vuosi vuodelta enemmän mm. elokuvanäytöksiä, sarjakuvanäyttelyjä, vip-fanikatsomoa ja erillinen ruokaravintola. Telttasauna tosin on sellainen palvelu, jota osaan arvostaa, eli en todellakaan sano, että kaikki ekstra on turhaa. Mutta jos samaan aikaan esimerkiksi merchandise-myynti tajuttomine jonoineen on täysi fiasko, toivottavasti prioriteetteja tarkistellaan. Tuska on toki edelleen hieno tapahtuma.

Nummirock 2018

Kesä on kreisi, kuulemma. Juhannuksena ainakin pitää olla aika hulluna päissään, jos ei halua antaa säiden haitata menoa. Isot paviljongit ja muut pressuratkaisut auttavat toki, mutta totta kai jatkuvat sateet latistavat silti ilmapiiriä. Silti itse Nummirockin henkeä ei voi mikään tuhota tai vaarantaa. On vain vähän huonompia ja parempia vuosia. Kaikkien todennäköisyyksien mukaan ensi vuonna kunnon Sahara-helvetti kuin vuonna 2007 konsanaan?

Swedenrock 2018

 

Perinteinen Swedenrock kutsui jälleen allekirjoittaneen Etelä-Ruotsiin Sölvesborgiin. Kuten aikaisempina vuosina Swedenrock on aina tarjonnut hienon festavaalikokemuksen ja lisäksi bändikattaus on ollut aina loistava. Tänä vuonna pääesiintyjinä toimineet Ozzy Osbourne, Judas Priest ja Iron Maiden vierailivat jo Suomessa Rockfestillä ja parilla omalla keikalla. Lisäksi mukana oli liuta muita vanhan liiton orkestereita kuten Helloween ja Uriah Heep. Sen sijaan uudemman sukupolven edustajina toimivat muunmuassa In This Moment  ja hieman vanhempi Lacuna Coil.  Miasma oli paikalla todistamassa legendoja.

 

Keskiviikko

Neljän päivän Swedenrock putken ensimmäinen päivä on perinteisesti ollut mukava lämmittelypäivä. Siitä huolimatta bändikattaus oli kova ja yleisöä oli kertynyt sankoin joukoin paikalle.

Aikoinaan Jalometallissa vieraillut ruotsalainen rässirevohka F.K.U aloitti telttalavalla. Freddy Krueger nimeä mukaillen nelikko oli sonnastautunut sopivanlaiseen dresscodeen ja sotamaalaukseen. F.K.U. rässikaahailu oli toimivaa ja hauskaakin kuunneltavaa. Loppujen lopuksi biisit olivat varsin mitään sanomattomia ja eikä niitä juuri erottanut toisistaan. Kun F.K.U veti mm. Death Evildeadin coverin sekä tapaili S.O.D:n Freddy Kruegerin aloitusriffejä, nämä erottautuivat massasta varsin selkeästi. Joka tapauksessa bändillä oli hyvä meno lavalla.

 

Cyhra on käytännössä ruotsalainen all-star bändi, jossa on mukana entisiä In Flames, sekä Amaranthe kavereita ja totta kai joka paikan höylä Euge Valovirta. Bändin ensimmäinen keikka oli Nosturissa, jonne oli valunut kourallinen katsojia. Sana on kiirinyt ja mainetta on niitetty, joten ei ollut mikään yllätys, että Cyhra oli buukattu Swedenrockiin. Cyhran musiikki liikkuu modernin metallin maailmoissa, johon kuuluvat vahvasti erilaiset efektiäänet.  Entisellä Amaranthin keulamies Jake E:llä on hyvä ääni, mutta kieltämättä musiikki kuulosti siltä, että omaa juttua haetaan vielä. Kun Cyhra saa hommansa kunnolla haltuun ja toimimaan, niin varmasti menevät eteenpäin sekä musikillisesti että esiintymisessään.

Ruotsalainen pitkän linjan power metal retkue Nocturnal Rites ei ole viime aikoina ollut pramilla liiemmin. Bändi viimeisen levy Phoenic ilmestyi viime vuonna AFM:n kautta. Bändi veti varsin hyvän power metal pitoisen setin, jonka biisit koostuivat varsin kattavasti eri levyiltä. Nocturnal Rites on power metal yleisölle varsin tärkeä yhtye, mutta valitettavasti yhtye on jäänyt täysin divariosastoon, enkä tämän keikan perusteella yhtään ihmettele, sillä veto oli aika hengetön ja turhan flegmaattinen.

Suffocationin myötä oli varsin loogista hypätä kevyemmästä hevistä dödön puolelle. Suffocation on livenä varsin rujoa, kun soundit ovat kohdallaan ja jengiä on hyvin mukana. Tällä kertaa soundit olivat varsin huonot. Disgoorgen kaverin örinä ei kuullunut kunnolla, vaan peittyi kakofonisen soundin alle. Muutenkaan soundit eivät olleet terävimmästä päästä, kuten esim Suffocationilla oli Jalossa. Bändi runttasi tunnin pituisen setin läpi, mutta se aiheuttanut yleisön keskuudessa mitään suurempia tunnekuohuja.

Hardcore Superstar sai toimia ensimmäisen päivän ns. pääbändin roolissa. Kolmos lavan kenttä oli aivan tupaten täynnä kun pitkän linjan hårdrocken ryhmä aloittivat. Nelikko veti varsin energisen keikan pimentyvässä illassa. Bändin vokalisti Jocke Berg oli melkoinen sähköjänis, joka viiletti lavalla melkoisella vauhdilla puolelta toiselle.

 

Torstai

Ruotsalainen Avatarium valloitti monen metallisydämen viime vuonna Tuskassa. Yhtyeen kaunisääninen laulaja Jennie-Ann Smith on todellinen helmi Avatariumin biiseissä. Kauniin tunnelmalliset ja taas erittäin raskaat riffit tekevät Avatariumin biiseistä hienoja ja mahtipontisia. Bändi kuulosti todella hienolta upeine biiseineen.

Helloweenin meneillään oleva Pumpkins United –kiertue on kiertänyt maailmaa ristiin rastiin ja nyt on käynnissä kesän festarit. Homman nimi on se, että Helloween vetää Derris ja Kisken kanssa Helloween klassikoita yhdessä. Kokoonpanossa on tietenkin Helloweenin kaverit ja Kai Hansen. Tietyssä mielessä Helloween on lähtenyt tienaamaan eläkerahat ajoissa kasaan, sillä kiertue on mennyt hyvin ja paikat ovat olleet tupaten täynnä. Helloween aloittaessa kakkoslavan alue oli aivan täynnä. Tästä sai kärsiä Bodycount, sillä heidän aloittaessa keikkaansa kolmoslavalla, alueella oli turhankin väljää. Helloweenin hittikimara on mannaa kuunneltavaa kaikille, jotka fanittavat Kisken aikakauden piisejä. Bändi veti rennolla otteella. Erityisesti Weikath ei peittele omaa rentoa otettansa.  Kiske ja Derris jakoivat vokaaliosuudet ja tietyissä biiseissä kuten Future World, Derris ei ollut mukana sotkemassa. Kiske oli paljon vapautuneempi kuin esim jäähallin keikalla. Miehen ääni on edelleen puhdasta timanttia.

Rankempi metalli on aina ollut Swedenrockissa hieman paitsiossa. Tänä vuonna Suffocation, Dark Funeral ja Rotting Christ edustivat tätä osastoa. Rotting Christ on aina jakanut mielipiteitä, mutta livenä bändi on todella kova. Tästä ei käy kiistäminen. Kun Sakis hoiti vokalit, basisti ja toinen kitaristi keskittyivät melkoiseen pään pyöritykseen. Tunnin aikana kreikkalaiset vetivät pääosin 2000-luvun materiaalia. Vaikka Rotting Christia arvostellaan ns. nahan myymisestä on bändissä edelleen mukana alkuajan raakuus.

Ice-T:n johdattama Bodycount on tulossa Tuskaan, joka on myös ensimmäinen Suomen visiitti samalla. Ice-T:tä oli hieman informoitu etukäteen, että Swedenrock yleisö ei välttämättä lähde niin innolla mellastamaan pitissä kuin esim. suomalainen yleisö.  Tästä Swedenrock yleisö sai kyllä heti alussa kuulla kun keikka jysäytettiin käyntiin Slayerin Raining  Bloodilla. Ice-T sätti yleisöä kunnolla ja pisti hommaan vauhtia.  Alkoihan ruotsalaiset juoksemaan isällisen puhuttelun jälkeen. Bodycountin rässin/punkin ja räpin sekoitus oli välillä melkoista kohkaamista, sillä Ice-T:n ohella vokaaleita hoiti pari kaveria.  Lisäksi lavan reunalla päivysti naamioitunut kaveri, jolla oli haulikon näköinen ase kädessä. Kahdeksan henkinen Bodycountin setti oli välillä melkoista kaaosta. Kun bändi pisti jyrävaihteen päälle varsinkin CopKillerin aikana, tällöin saatiin yleisöön taas hieman vauhtia. Tuskassa yleisön on syytä pistää kunnon pitit pystyyn.

Swedenrockin organisaatio on aina haaveillut saavansa Iron Maidenin festareille.  Vaikka lukuisat legendaariset hard rock/ heavy metal yhtyeet ovat esiintyneet festarilla jopa pariin otteeseen, Iron Maidenin vierailu oli vasta ensimmäinen. Syynä tähän oli se, että Live Nation osti leijonanosan Swedenrockin osakkeista ja päätyi omistajaksi. Näin ollen Iron Maidenin hintapyyntö muuttui ihan toisenlaiseksi. Niille jotka olivat ehtineet todistamaan Iron Maidenin Hartwalilla tai Saku Areenalla, koko homma oli samanlainen. Ne, jotka eivät syystä tai toisesta päässeet todistamaan Iron Maidenia tällä kiertueella, missasivat yhden hienoimmista Maiden keikoista koskaan.  Yhtye oli panostanut visuaalisuuteen ja näyttävyyteen lavarakenteissa. Kaikki oli suunniteltu hyvin tarkkaan, miten lavalla liikutaan ja missä vaiheessa. Käytännössä setti oli jaettu sota- ja uskonnolliseen teemaan. Keikka aloitettiin Aces Highilla ja jatkettiin Where Angels Dare ja 2 Minutes To Midnight. Bruce Dickinson piti ainoastaan yhden puheen koko keikan aikana. Puheessa mies muisteli vuoden 2002 omaa keikkaansa ja totesi, että Swedenrock on helvetin iso nykyään. Oli hienoa, että Iron Maiden soitti myös Blazen aikakauden biisejä. Erityisesti Sign Of The Cross, joka on todella mahtipontinen ja komea kappale. Biisin aikana Dickinson ravasi pitkin lavaa mukanaan iso risti, jossa oli isot spotit. Flight Of Icaruksen aikana Dickisonin selkään oli laitettu Rammsteinin tyyppinen leikinheitinlaite, jolla mies teki komeita lieskoja. Samalla Bruce myös poltti koko ristin. Tämä tuskin oli suunniteltu etukäteen. Maidenin keikka oli täyttä juhlaa alusta loppuun. Brittihevin legendat ovat edelleen ja tulevat olemaan kovassa iskussa, vaikka vuodet vierivät. Nyt meneillään oleva kiertue on osoitus siitä, kuinka kovassa kunnossa yhtye on.

Kreatorilla oli varsin erikoinen ja jokseenkin epäkiitollinen paikka soittaa Iron Maiden jälkeen kakkoslavalla. Kun tuhannet ihmiset marssivat Maidenin jälkeen suoraan pääportille, mieleen kieltämättä juolahti ajatus, että jääköhän edes rippeitä seuraamaan Millen ja kumppaneiden keikkaa. Loppujen lopuksi Kreatorilla oli varsin hyvä yleisömäärä seuraamassa. Kreatorilla on tällä hetkellä hommat isollaan, sillä lavarakennelma kaikkine screeneineen ja rakenteineen näytti aika massiiviselta. Puolentoista tunnin ajan Kreator runttasi menemään 17 biisiä eli täyden setin. Setti aloitettiin Phantom Antichristillä ja siitä jatkettiin Hail To The Hordes ja Satan Is Real. Setti koostui 2000-luvun aikaisista tuotoksista, kun taas vanhemman liiton biisit vaikuttavat olevan yhä enemmän sivussa. Pakolliset Pleasure To Kill ja Flag Of Hate ovat edelleen mukana ja tulevat varmasti olemaan mukana niin kauan kuin Mille jaksaa rääkyä ”It’s the time to raise the flag of hate”.  Kreator on takuuvarma livenä, kun vielä kaikki videoscreenit ja lavasteet pääsevät hyvin esille pimeässä. Uskomatonta mutta totta, Kreatorin aikana oli jonkinlainen moshpitti.

Samaan aikaa, kun Kreator tykitti thrashia kakkoslavalla, Jinx Dawsonin johdattama Coven aloitti neloslavalla. Lavalle oli ilmestynyt ruumisarkku, josta Dawson kömpi esiin Satanic Mass- tunnarin säestyksellä.  Kun Jinx oli saanut itsensä arkusta, bändi aloitti Out Of Luckilla ja jatkoi Black Sabbathilla. Covenin tunnin mittainen progessiivinen occult rokki toimi varsin mallikkaasti, sillä näyttävät valot yön pimeydessä loivat hienon yhdistelmän. Covenin line-up oli mennyt uusiksi sitten Roadburnin keikan jälkeen. Nykyinen line-up veti todella hyvin ja kunnioitti vanhoja biisejä mallikkaasti.

 

Perjantai

Kolmas päivän oli mukava aloittaa tanskalaisen Pretty Maidsin tahdissa. Vanhan liiton hard rock toimi vallan mainiosti helteisessä säässä. Pretty Maids veti hyvän setin, joka koostui uusista ralleista kuten KingMaker ja tukusta klassikoita ”Future World” ”Red, hot and heavy”.

Muutama vuosi sitten yhden levyn ihme Madam X oli onnistuttu kaivaamaan esiin ja saatu  soittamaan Swedenrockiin. Tämä luonnollisti aiheutti kasarikauden hevareiden keskuudessa melkoisia riemunkiljahduksia.  Keikka oli hauska ja myös todella viihdyttävä.  Madam X teki nyt toisen tulemisen Swedenrockiin ja alla oli myös uusi levy. Nelikko veti varsin hyvän keikan, mutta siinä ei ollut samanlaista kiihkoa. Tämä voi johtua katsojan silmistä siinä mielessä, että bändin edellinen keikka Swedenrockissa oli ainutlaatuinen. Kieltämättä tuntui siltä, että tämä vitsi on nyt nähty.

Ei ole helppo olla black metallisti kaikkineen sotatamineineen 35 asteen helteessä ja vielä, kun pyrot olivat käytössä. Lämpötila lavalla oli taatusti reilusti yli 40 asteen. Tämä ei näyttänyt haittaavan Lord Ahrimania ja kumppaneita, sillä Dark Funeral veti tunnin pituisen setin. Nykyinen vokalisti Heljarmadr veti biisit varsin mallikkaasti huolimatta siitä, että toisessa mikissä oli teknisiä ongelmia. Funeralit jaksoivat hyvin vetää keikan läpi helvettilisestä kuumuudesta huolimatta. Bändi ei tarjonnut mitään yllätyksiä, vaan veti perus turvallisen setin.

Patrick Mamelin luotsaama Pestilence julkaisi keväällä pätevän kuuloisen Hadeon levyn. Ennen keikkaa Mameli valitteli, että ihmiset haluavat ainoastaan kuulla vanhaa materiaalia, eikä uusi materiaali juuri kiinnosta. Tämän takia Patrick Mameli on laittanut Pestilencen tauolle useamman kerran. Keikka käsitti kylläkin suurimmalta osin kolmen ensimmäisen levyn matskua, eikä uutta materiaalia pahemmin esitelty. Sinänsä sääli. Mameli taustabändinsä kanssa veti varsin ilmeettömästi ja ilman suurempia tunteenpurkauksia tunnin setin läpi. Taustabändin kaverit soittivat todella tarkasti ja tiukasti, erityisesti rumpali osoittautui varsin kovaksi ammattilaiseksi. Loppujen lopuksi ihan kiva nostalgiapläjäys 80/90 –luvun taitteen death metallin aikakauteen.

Swedenrock pitkin kevättä mainosti, että Ruotsin ensimmäinen hevibändi Heavy Load tekee comebackin ja esiintyy Swedenrockissa ensimmäistä kertaa sitten lopettamisensa jälkeen.  Heavy Load oli saanut varsin hyvän slotin kakkoslavalta kun pääsi illasta soittamaan. Ilmeisesti bändin comebackia oli odotettu, sillä kakkoslavan alue oli aivan tupaten täynnä. Heavy Loadin nykyisessä kokoonpanossa on jäljellä alkuperäisestä kokoonpanosta Walhquistin veljekset sekä basisti Torbjörn Ragnesjö. Aikoinaan bändi levytti kolme levyjä, jotka ovat edelleen varsin haluttuja vanhan liiton porukan keskuudessa. Heavy Load veti puolentoista tunnin aikana kaiken kaikkiaan 19 biisiä. Vaikka biisit ova 30-40 vuotta vanhoja ne kuullostivat ajattomilta, eikä ajan hammas ollut niitä pahemmin nakertanut. Laulaja/kitaristi Ragne Wahlquist oli varsin liikkuvaista sorttia, sillä mies liikkui lavalla koko ajan. Kun taas muut kaverit tapittivat yhdessä paikkaa. Soitto kulki ja viikinki aiheiset biisit soundasivat todella hyviltä. Heavy Load olisi kova saada Suomeen, mutta tuntetaankohan bändiä tarpeeksi ja onko edes kysyntää.

Ozzy on myyntipuheiden mukaan jälleen kerran jäähyväiskiertueella. Ehkä se on vihdoin näin, sillä alkaahan miehellä ikää olla 70 vuotta. Kuitenkaan mies ei tule jättämään lavoja pysyvästi, sillä onhan Ozzy ehtinyt sanomaan, että häntä tullaan näkemään lavoilla, mutta harvakseltaa ja valikoiden. Totta kai alue oli tupaten täynnä, kun jengi asettui paikoilleen todistamaan ”viimeistä” keikkaa Ruotsin maaperällä. Miten tämä keikka poikkesi muista Ozzyn keikoista? Ei mitenkään. Setti oli hyvin tyypillinen ja perusvarma. Siinä ei ollut mitään yllätyksiä, sillä biisit olivat kaikkien tuntemat Bark At The Moon, Suicide Solution, No More Tears ja Crazy Train. Tietenkin muutamat pakolliset Black Sabbath vedot kuten Fairies Wear Boots, War Pigs ja keikan lopettanut Paranoid. Sen sijaan Wylde sai todella paljon tilaa, sillä biisit kuten Miracle Man ja Perry Mason vedettiin täysin Wylden soolo-osuuksissa, sillä Ozzy ei laulanut, vaan köpötti lavan taakse vetämään happea. Olisihan ollut se hauska kuulla kunnon versiot näistä biiseistä. Ozzy itse oli vireessä, sillä mies ravasi toiselta puolelta lavaa toiselle. War Pigsin aikana oli ilmeisesti jotain häikkää teleprompterissä, sillä Ozzy hieman takerteli. Puitteet ja lavasteet olivat komeat, mutta keikka oli varsin perussetti Ozzyltä. Oliko se sitten tässä ? Jäämme odottamaan, mitä tuleva tuo.

Lauantai

Viimeinen päivä lähti käyntiin Peter Tägtgrenin luotsaaman Pain säksätyksen tahdissa. Painin tanssibiittien tahdissa aurinkoinen päivä meni päivää paistatellessa.  Pain nauttii suurta suosiota ja biisit ovat helppoja mieltää ja ”jorata” niiden tahdissa. Perinteiset On And On, End Of Line ja ”ame Old Song olivat luonnollisesti Painin settilistassa.

Tässä vaiheessa oli hyvä mennä tarkastamaan Girlschoolin keikkaa, joka oli varsin tiukkaa vanhan liiton Britti heavy/hard rockia. Girlschool on aina ollut takuuvarma livebändinä ja tässäkään tapauksessa ei pettänyt yhtään. On hienoa, että Girlschool vetää edelleen hyviä ja viihdyttäviä keikkoja.  Setissä oli myös mukana Judas Priestin cover Race With The Devil.

Primordial on tulossa syksyllä Suomeen jälleen kerran SteelChaos festareille. Irkkubändillä on todella vankka kannatuspohja. Tämän sai huomata Swedenrockissa, sillä neloslavan kenttä oli täynnä. A.A. Nemtheanga on todella värikäs ja myös hyvin karismaattinen esiintyjä. Mies osaa ottaa yleisönsä ja terävä katse porautuu katsojan verkkokalvoille lähtemättömästi.  Primordialin kelttimäinen metal, jossa on kieltämättä lieviä blackish vaikutteita, ei kuulosta niin mahtipontiselta ulkoilmafestarilla ja päivänvalossa, kuin usvaisella klubilla. Vaikka Primordial veti setin hyvin, niin Primordial on omillaan klubiympäristössä.

 

Destructionin edellinen vierailu Swedenrockissa oli varsin koominen, sillä yhtye soitti keskipäivän aikaan ja silloin oli vain kourallinen porukkaa paikalla. Nyt sakuträssin veteraanit olivat saaneet varsin hyvän slotin, sillä Destruction pääsi lataamaan tunnin verran vanhan liiton thrashia ilta ysiltä. Tunnin pituinen setti oli todellakin vanhan liiton jyräämistä. Settilista koostui pääosin 80-luvun biiseistä ja olihan mukana muutama uudemman aikakauden kappale kuten Nail To The Cross, joka oli myös omistettu Ralph Santolalle. Destruction on edelleen tiukassa iskussa . Tämän osoitti bändin tiukka soittaminen, sillä lainarumpali Randy Black antoi vauhtia Schmierin ja Miken soittamiseen.

Vaikka Ozzy Osbourne ja Iron Maiden olivat kovia headlinereitä, suurimman kiinnostuksen kohteena ja luupin alla oli ilman muuta Judas Priest. Legendaarinen Priest julkaisi aivan järjettömän kovan levyn kevään aikana, mutta samalla Glenn Tipton siirtyi sivuun ja tilalle pestattiin entinen Sabbat / nykyinen Hell kitaristi Andy Sneap. Joten tunnelma Priestin fanien keskuudessa ovat olleet hämmentävä.  Oli mielenkiintoista havaita, että Richie Faulkner soitti suurimman osan sooloista. Varsinkin Painkillerin soolot, jotka ennen jakautuivat K.K. Downingin ja Glenn Tiptonin kesken, Faulkner soitti muitta mutkitta. Huolimatta siitä, että Judas Priest on käynyt muodonmuutoksia kokoonpanossa se ei vähennä yhtyeen roolia loistavana livebändinä. Halfordilla on ollut vuosien aikana ongelmia äänen kanssa, mutta noista ongelmista ei ole kuin enää muisto. Miehen äänen oli tikissä, sillä ylärekisterit onnistuivat todella mainiosti. Varsinkin Painkillerin vaativat osuudet onnistuivat nappiin. Sneap on päässyt hyvin sisälle bändiin ja Priest on todella kovassa vedossa. Tipton on ollut muutamilla keikoilla vierailijana, kuten oli myös Swedenrockissa. Tästäkö yleisö hullaantui, kun Tipton tuli vetämään Metal Gods, Breaking The Law ja Living After Midnight.  Se, että onko Judas Priest viimeisellä kiertueella vai mitä tulee tapahtumaan, sitä kukaan ei taida tietää. Andy Sneapin avustuksella kiertue viedään loppun. Jos tämä oli tässä, niin keikasta jäi todella hyvä fiilis ja toivottavasti Judas Priest vielä jatkaa tavalla tai toisella tai ainakin niin kauan, kun Rob Halfordin fyysiikka kestää.

 

Teksti ja kuvat: Arto Lehtinen

Steelfest 18.-19.5.2018, Hyvinkää

Näin me sen koimme; Osa 1 – Oranen

Perjantaina saavuin paikalle hyvissä ajoin, tarkoituksena nähdä ulkolavalla soittava Baise Ma Hache. Bändi on siitä erikoinen, että vaikka törmään sen edesottamuksiin alituiseen niin sosiaalisessa mediassa kuin Instagramissa, musiikkia en koskaan ollut kuullut. Ennen reissulle lähtöä kokeilin kuunnella jotain Youtubesta, mutta en muista yhtään millaista oli. Ja jostain syystä missasin keikankin, vaikka olin alueella samaan aikaan. En ole uskonnollinen ihminen mutta uskon sen verran johdatukseen, että jos universumi yrittää vihjata ”tämä bändi ei ole sinulle”, niin en rimpuile sitä vastaan. Joten ei paljoa harmita että BMH tuli missattua.

Archgoatin pelikunto oli kuitenkin pakko tarkastaa. Aurinkoisesta ulkoilmasta oli mukava siirtyä viileään, varjoisaan halliin, näin ainakin kuvittelin etukäteen. Mutta kun ensimmäisen kerran astui pimeään, kuumaan ja tuoksuvaan hornankattilaan, niin huomasi miten kokonaisvaltainen elämys Archgoatin keikka voikaan olla. Ei tarvinnut edes silmiä sulkea, kun visiot helvetin lieskoista ja rikkikiisuista täyttivät mielen. Itse bändi kuulosti murakalta, vaikka jostain syystä säestys oli vain yhden kitaran varassa. En tiedä oliko keikan alkupuoliskolla tapahtunut jotain teknisiä ongelmia basson kanssa, mutta nyt Lord Angleslayer vastasi pelkästä laulusta. Siihen nähden bändi kuulosti todella vahvalta.

Tässä vaiheessa aikataulut näyttivät siltä, että oli aikaa tutustua itse festivaalialueeseen. Alue oli jaettu niin, että yhdessä sivustassa sijaitsivat merchandise-kojut sekä muu oheismyynti ja toisessa laidassa ruoka- ja juomapalveluita. Itse alueen keskelle oli varattu paljon istumapaikkoja jotka olivat kaikkien käytössä. Ei siis pelkkä anniskelualue. Nyt kun muistelen edellisvuosia, niin käytäntö oli jotenkin muuttunut niin, että olutta pystyi nauttimaan missä päin tahansa aluetta. Etenkin ulkolavalle mennessä tämän huomasin kun tuoppi kourassa pääsi ihan eturiviin saakka.

Ruoka- ja juomapalvelut tarkistettuani aloitteli sisälavalla Satanic Warmaster. Keikka oli todella vahva aikamatka yhdeksänkymmenluvulle ihan Werwolfin viitasta alkaen. Livekokoonpanoon näytti kuuluvan Trollhorn, jonka Casioista kaikuivat hyvin nostalgiset ooh- ja aah- äänet. Tutut biisit oli hienosti saatu upgreidattua menneeseen aikaan. Hieno setti, todella hieno setti.

Nokturnal Mortum meni aika ohi korvien. Se uusin levy oli itselle järkyttävä pettymys, joten kun keikka koostui suurilta osin sen biiseistä, niin aika turhalta tuntui. Ainoat kunnon sävärit saatiin, kun White Towerin hiipivä progeiluintro alkoi, mutta tämänkin biisi oli sitten ryssitty, kun sitä ei soitettu kokonaan. Kaukana oli se hypnoottinen hurmos mikä valtasi mieleni joskus 2015 saman bändin soittaessa samassa paikassa.

Olipa kerran pimeässä hallissa, synkän usvan keskellä, kahden ison banderollin välissä pömpeli jonka takana asui koukkunokka. Koukkunokan nimi oli Mortiis, ja hänen tehtävänsä oli tarjota meille illan viimeiset hitaat. Vaikka koetin tihrustaa, miten erikoisen näköistä pömpeliä soitetaan, niin se ei koskaan selvinnyt. Ilmeisesti Mortiis soitti samaan aikaan osan syntikkaleadeista ja toisella kädellä hakkasi rumpupadia. Joka tapauksessa hyvin luonnollisen oloinen ja harras keikka. Hallin laitamilla makasi yleisöä selällään, kädet rinnan päälle ristittyinä. Aiempina vuosina tuollaiset humalaiset olisi häädetty kotiinsa nukkumaan, mutta kun heitä katsoi, niin ei voinut olla miettimättä, että noin Mortiisin keikasta tulisikin nauttia. Vaikka selvin päin olinkin, teki mieli etsiä oma nurkkaus johon asettua makaamaan, sulkea silmät ja antaa sielun matkustaa vapaasti. Mahtava päätös perjantaille.

Näin jälkikäteen mietittynä en nähnyt yhtään ulkolavan bändiä ja voin spoilata sen verran, etten paljoa nähnyt niitä lauantainakaan. Tämä ei ollut mitenkään tarkoituksellista, mutta joko siellä ei vain ollut niin paljon kiintoisia bändejä tai sitten tämä oli yhteensattumaa. Myös se, että edellisvuosien soundiongelmat oli saatu ratkaistua, helpotti sisätiloissa viihtymistä. Kiitos hyvistä soundeista ilmeisesti kuuluu konkari Papa Wilskalle, joka näkyi häärivän pöydän takana.

Lauantaina saavuimme paikalle Hin Onden soittaessa Fimbulwinter-biisiä. Yllättävän hyvin tämäkin anthem sopi aurinkoiseen päivään, varmasti paremmin kuin mihinkään paukkupakkaseen. Olin luullut, että bändi olisi haudattu joskus demon jälkeen, mutta internetin mukaan ovat tehneet pari levyäkin. Hups. Mutta silti omissa mielikuvissa bändillä kun on vain se yksi demo ja siellä se yksi biisi. Olihan siellä jotain muutakin, mutta kun Fimbulwinter tuli livenä kuulluksi, niin tunsin itseni yhden palasen verran täydellisemmäksi.

Tästä olikin hyvä lompsia katsomaan Nattfogia sisätiloihin. Tiesin, että bändi on saanut sisään ajettua täydellisen kokoonpanonsa, mutta en arvannut, että soitto ja esiintyminen olisi niin vakuuttavaa. Kitaristit ja basisti seisoivat yhdessä rintamassa kuin spartalaiset sotilaat laulajan ottaessa lavaa haltuunsa. Harkitun oloinen lavapreesens oli äärimmäisen luonteva ja varmasti avasi bändin musiikkia niillekin jotka sitä eivät ennen olleet kuulleet. Itsekin biisejä ymmärsi paremmin nyt kun ne oikeasti näki ja koki paikan päällä. Omalle kohdalle tämä ja Satanic Warmasterin keikat olivat ne kaikista parhaat.

Tästä eteenpäin loppuaika menikin sosialisoidessa ja haastatteluja tehdessä. Näin kyllä Asagraumin ja vakuutin itselleni, että se levy pitää sittenkin ottaa kunnolla haltuun. Hyvälle kuulostivat sekä biisit että soitto, mutta ennen kaikkea fiilis oli jäätävä. Toisaalta en bändien missaamisesta huonoa omatuntoa koe, koska festareilla en todellakaan käy, jotta näkisin bändejä. Bändit on vain hyvä tekosyy kasata paikalle joukko samankaltaisia ystäviä ja kokea ympärille kasattua oheistoimintaa.

Ja tuota oheistoimintaa on erikseen nyt kehuttava. Steelfest on kokonaisuudessaan aivan uskomattoman hyvin järjestetty. Vaikka väkeä on aivan hulluna niin kaikille riittää jalansijaa, jonot ovat lyhyitä ja vetävät hyvin (poikkeuksena tietysti naisten vessan loputon jono, mutta sisäinen sovinistini käski sanomaan, että onko olemassa mitään kissanristiäistä jonka naisten vessaan ei olisi pitkiä jonoja? En tiiä).

Joten ennen kuin annan viestikapulan kollegalle, niin haluan osoittaa suurimmat kiitokset järjestävälle taholle. Kiitos Steelfest 2018!

 

Näin me sen koimme; Osa 2 – Rautio 

Saavuin paikalle lauantaina Saorin veistellessä tyylikkäästi kaihoisaa folk metaliaan. Skottien toiminta oli yhtä aikaa turvallista, sujuvaa ja komeaa. Musiikilliset teemat kehittyivät kuin nouseva aallokko ja soittajat nyökyttelivät päätään yhteisessä tahdissa. Jykevä örinä sai tuekseen kaihoisaa puhdasta laulantaa. Syntikkamatto kuului hyvin, mutta yhden miekkosista soittama viulu tuppasi hukkumaan äänimassan sekaan. Oikein hienoa ja tunteellista musisointia, ei sinänsä kauheasti haukkumisen aihetta.

Sen sijaan länsinaapurin Necrophobic tuntui vaisulta. Sisälavan pimeissä puitteissa nämä herrat irvistelivät, mulkoilivat ja pitelivät näkymättömiä appelsiineja oikein olan takaa, mutta todellinen repivyys puuttui. Ovathan uusimman levyn kappaleet kuten Mark of the Necrogram ja Tsar Bomba oikein vetäviä biisejä, mutta kummallinen latteus vaivasi esitystä. Soolotkin kuulostivat pehmoisilta. Pesta-biisi kulki kyllä aika hyvin, samoin Revelation 666.

Forteresse Kanadan Quebecistä aloitti nopeasti, ja nopeana jatkuikin. Paikoitellen he ottivat tukea maltillisemmasta soudusta, mutta enimmäkseen joko rummut tai kitarat tai molemmat vetelivät kunnon sarjatuliasetuksilla. Äänivallia hallitsivat pirrr-tirrr-pirrrr-kitaramelodiat ja sympaattisen oloinen mustaviiksinen vokalisti ärjyi kiihkeästi ranskankielisiä taistelukertomuksiaan. Paljas ja varsin yksipuolinen, mutta joka tapauksessa tiivistunnelmainen ja onnistunut esitys.

Cult of Firen muistelin olevan tylsähköä tiukkaa naputusta, johon on päälle liimattu jotain hindujuttuja. Tsekkien anti olikin tätä maukkaampaa: vaikka soundeissa oli pientä puuroisuutta, houkuttelevien melodioiden ja pitkien leijailutunnelmointien yhdistäminen hyökkäävään sahaukseen toimi nyt yllättävän hyvin. Paikoitellen musiikki osui minulla jopa johonkin tunteellisesti värisyttävään mysteerihermoon. Kynttilät ja suitsukkeet sekä taustanäytön vaihteleva kuvasto vahvistivat toismaailmallista auraa. Vokalisoinnista erityispisteet: kähinän, muminan, huudon ja laulun vaihtelu oli hienoa kuultavaa.

Levytysuransa juuri ilmestyneellä kolmoslevyllään lopetteleva Necros Christos oli jättänyt ulkoiset okkultismin tunnusmerkit vähemmälle. Saksalaisten jykevä doomdeath-rouskuttelu liikkui maanläheisissä ja lihaisissa merkeissä, kuitenkin tutulla keskittyneellä ja hartaalla otteella. Soundi tärisytti tannerta hemmetin raskaana. Necromantique Nun lopetti setin. Verevä, asiallinen keikka. Bändin tyypit söivät myöhemmin tyytyväisen näköisinä Poppamiehen kojun burgereita. Näyttivät siis viihtyvän sekä lavalla että sen ulkopuolella.

Sisälavalla Dödheimsgard eli DHG oli kunnon outoilua. Kaikki tuntui kuitenkin kovin luontevalta eikä mitenkään pakotetulta hassuttelulta. Kipinää ja ideaa siis oli, eli aitoa tunnetta moninivelisen musiikin takana. Vokalisti Vicotnik väänteli kehoaan ja näytteli kieltään Rölli-peikon, Einsteinin ja Goa-hipin hybridinä. Soundit tukivat vaihtelevia äänimaisemia herkistelystä rujoon ryskeeseen. Viimeisimmän levyn 12-minuuttinen Architect of Darkness oli komea, samoin raju En krig å seire debyyttilevyltä. Setti päättyi vakuuttavasti Traces of Realityyn.

Ilma viileni mutta yleisö vain lämpeni entisestään, kun kotoinen Moonsorrow esitti vahvasti kivenkanto- ja muinaissoturimetalliaan. Valot ja savut tukivat ulkolavan tunnelmaa.

Illan päätti äkäinen Tormentor, tuo Unkarin black thrash -helmi, joka tunnettaneen parhaiten Attila Csiharin vanhana bändinä. Tormentor tarjoili biisejä kahdelta demoltaan 80-luvun lopulta ja meiningistä välittyi vapaan harrastuksen riemu – ukoilla ei kauheasti ollut tarvetta vakuuttaa maailmaa siitä, että he olisivat siistein bändi skenessä. Attilan hurja ääntely ja lavakarisma varmistivat, että homma toimi. Rumpujen pauke hukutti välillä muun orkesterin alleen, mutta eipä tuokaan haitannut, tavallaan sopi rosoiseen meininkiin.

 

Teksti: Seppo Rautio ja Timo Oranen
Kuvat: Timo Hanhirova

Helloween – Pumpkins United (Helsinki, Jäähalli 30.11.2017)

Helloween on ollut suomalaisten suosikki vuosikymmenien ajan. Kun bändi ensimmäisen kerran vieraili Dion kanssa vuoden 1987 Giants Of Rockissa, siitä lähtien Helloween on vieraillut Suomessa kymmeniä kertoja. Edellisen kerran Helloween soitti Michael Kisken kanssa Helsingin Jäähallissa vuonna 1988, kun kurpitsahevarit lämppäsivät Iron Maidenia. Viimeisen kerran Kiske on nähty Suomen karamalla Helloweenin keulilla 1993.  Nyt vuonna 2017, lähestulkoon 30 vuotta myöhemmin, Kiske palasi uudelleen Jäähallin lauteille yhdessä nykyisen Helloweenin kokoonpanon ja lisäksi Kai Hansenin kanssa. Tällä kertaa vanha jäähalli toimi Black Boxina, eli katsomot oli verhottu ja kenttä oli ainoastaan käytössä. Keikka oli loppuunmyyty, sillä kentällä oli  myytyä 3000 lippua. Monet ihmettelivät, miksei katsomoihin myyty lippuja, sillä monet jäivät ilman lippua.

Lava oli verhottu komeasti verholla, jossa luki Helloween – Pumpinks United. Aloitusintrona toimi Robin Williamsin Let Me Entertain You, jonka mukana yleisö lauloi. Aloituksena vedettiin heti kärkeen Halloween ja heti perään tuli Dr. Stein. Oli mielenkiintoista, että Kiske ja Deris jakoivat Kisken aikakauden piisien vokalisoinnin keskenään. Tämä kuitenkin toimi mallikkaasti. Lisäksi yhtye halusi antaa kuvan yhtyeen ”me”-hengestä.

Sen sijaan I’m Alive oli kokokaan Kisken heiniä, kun taas Deris hoiti puolestaan raidat If I Could Fly ja Are You Metal? Mielenkiintoinen seikka oli myös, että Hansen soitti myös sellaiset piisit, joita kaveri ei ole koskaan ollut mukana tekemässä, kuten Perfect Gentleman ja kuten myös edellä mainitut piisit. Kieltämättä oli hienoa katsoa, kun Hansen ja Weikath vetivät kitaraduettoa, kun kolmas kitaristi Sasha Gerstner tuli mukaan hieman myöhässä.

Helloweeniin kuuluu osana piirroshahmot ja kurpitsat. Piirroshahmot Seth ja Doc olivat saaneet oman osansa, sillä hahmot oli saaneet oman animaatiopätkät, joita näytettiin melkein joka piisin välissä. Tämä tietenkin vei huomattavan osa soittoajasta, sillä olisihan sitä mieluusti kuunnellut enemmän vanhoja Helloween viisuja. Toisaalta, vaikutti siltä, että Helloween-kööri tarvitsi piisien välissä taukoa ja varsin laulajat tarvitsivat äänijänteiden leputusta. Bändi on matkan taistellut flunssan ja vilustumisen kourissa. Tämä kieltämättä näkyi Kisken suorituksessa, sillä miehen ääni ei aina väli auennut siihen loistokkuuteen, mihin on totuttu. Mitä noihin animaatiopätkiin tulee, niin olihan ne kieltämättä hauskoja. Niillä viitattiin jokaiseen Helloween-jäseneen tavalla tai toisella.

Ingo Schwichtenbergin osuutta ei ollut unohdettua tällä kiertueella. Mieshän vaikutti Helloweenissa erityisesti kasarikaudella, kunnessa 90-luvun alkupuolella sai kenkää. Miehen kohtalo sinetöityi traagisesti 1995, kun päätti päivän julmalla tavalla. Rumpusooloa varten oli tehty entistä rumpalia kunnioittaen taidokas videokooste,  jonka mukaan Dani Löble soitti ikään kuin yhdessä Schwichtenbergin kanssa.

Kai Hansen ansaitsee propsit illan kovimmasta vokaalisuorituksesta. Mies revitteli äänijänteitään siihen malliin, että ei ole mikään ihme, että miehellä on ollut ongelmia äänen kanssa. Hansenin osuus käsitti vanhan liiton Helloweenia miehen omalta aikakaudelta Starlight/Ride The Sky/Judas ja vielä lopuksi Heavy Metal Is The Law.

Helloweenin kitaristit Hansenin ohella hoitivat tontin hyvin. Sashan Gerstenerin rooli on kieltämättä outo, sillä mies on mukana kokoonpanossa, vaikka ei periaatteessa kuuluisi olla. Tilannetta voisi hyvin verrata Iron Maideni Janick Gersiin, kun kaveri on vain mukana, kun sattuu olemaan mukava kaveri. Weikathin on aina oma itsensä lavalla, hyvin flegmaattinen.

Tätä kiertuetta varten on treenattu ja taatusti asetettu kovat tavoitteet, joten yhtyeellä ei ole varaa ryssiä hommaa. Yhtyeen jäsenet ovat nyt sitoutuneet Helloween seuraavaksi 2,5 vuodeksi, joten yhtyeen jäsenten välinen kemia on saatu kuntoon ja muinaiset erinäiset näkemykset on onnistettu siirtämään taka-alalle. Kuten alussa viitattiin ”me”-henkeen, niin Deriksen ja Kisken välinen ”jutustelu” toimi ja osattiin vitsailla hyvin.

Kun jäähallin katsomot olivat täysin verhottu, soundit olivat todella hyvät. Verhot loivat varsin hienot puitteet onnistuneelle tapahtumalle ja hyvälle feeliksille.  Olihan se hieno ja onnistunut keikka Helloweenilta ja vanhan kunnan I Want Out se piisi, jolla monet Helloweenin keikat on lopetettu. Näin kävi myös. Helloween saapuu kesällä Kuopiorockiin, joten jos tämä keikka jäi väliin, niin siellä tämä spektaakkeli kannattaa ainakin todistaa.

Teksti & Kuvat: Arto Lehtinen

THE SET LIST

Intro: Let Me Entertain You (Robbie Williams song)

Halloween (with Michael Kiske & Andi Deris)
Dr. Stein (with Michael Kiske & Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
I’m Alive (with Michael Kiske)
If I Could Fly (with Andi Deris)
Are You Metal? (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Rise and Fall (with Michael Kiske)
Intermission (Seth & Doc)
Waiting for the Thunder (with Andi Deris)
Perfect Gentleman (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Starlight / Ride the Sky / Judas (with Kai Hansen)
Heavy Metal (Is the Law) (with Kai Hansen)
Forever and One (Neverland) (with Michael Kiske & Andi Deris)
A Tale That Wasn’t Right (with Michael Kiske & Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
I Can (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Drum Solo (Dani Löble & Ingo ‘battle’)
Ingo Tribute
Livin’ Ain’t No Crime (with Michael Kiske) (partial)
A Little Time (with Michael Kiske)
Intermission (Seth & Doc)
Why? (with Andi Deris)
Sole Survivor (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Power (with Andi Deris)
How Many Tears (with Andi Deris, Michael… more )

Encore:
Invitation
Eagle Fly Free (with Michael Kiske)
Keeper of the Seven Keys (with Michael Kiske & Andi Deris)

Encore 2:
Intermission(Seth & Doc)
Guitar Solo(Kai Hansen)
Future World (with Michael Kiske)
I Want Out (with Michael Kiske & Andi Deris)

Outro (Braveheart Soundtrack)

Swedenrock 7.-10.6. Sölvesborg, Ruotsi

Kesäkuun alkuviikot ja Swedenrock, tämä yhdistelmä on ollut allekirjoittaneen kalenterissa jo vuodesta 2002. Joka vuosi tulee lähdettyä uudestaan, sillä festari on oiva kattaus vanhoja dinosauruksia ja nuorempaa sukupolvea. Minulle tämä oli jo 16. Swedenrock putkeen, ja toivottavasti ensi vuonna uudestaan, sillä Swedenrock onnistuu joka vuosi yllättämään esiintyjäjulkistuksillaan. Vaikka useampi legendaarinen nimi on siirtynyt rajan tuolle puolen, kuten Gary Moore, Ronnie James Dio, Lemmy jne, niin Swedenrock onnistuu aina haalimaan muita legendaarisia nimiä, kuten tänä vuonna mm.  Running Wild. Tässä kooste muutamista mielenkiintoisista nimistä, jotka esiintyivät tapahtumassa.

 

KESKIVIIKKO

Swedenrockin ensimmäinen päivä on perinteisesti ollut aina ns.  lämmittelypäivä. Tällöin vain osa festarialueesta on käytössä. Kuitenkin kolmella lavalla on jo liuta mielenkiintoisia nimiä, joten oli oltava ajoissa paikalla.

Grand Magus  on kuin peruskallio, sillä bändi ei horju eikä lipsu otteissaan. Vankkaa heavy metallia kolmen miehen voimalla. Siinä on koko Grand Maguksen perusta. Vokalis JB Christofferssonin jykevä ääni luo koko perustan Maguksen soundeille. Loistava veto!

Tanskalainen Myrkur aiheutti black metal -puritanistanien keskuudessa melkoista jupinaa ja murinaa, sillä tanskalainen malli tekemässä black metallia oli aivan käsittämätön yhdistelmä. Myrkur on nyt julkaisemassa uutta levyä, mutta tuskin samanlaista jupinaa on odotettavissa. Myrkur on parhaimmillaan  pimeässä, ja kun kyseessä on festarikeikka, tällöin teltta on oiva paikka. Swedenrockissa Myrkur soitti teltassa, jolloin visuaalinen puoli pääsi hyvin esille. Vokalistin Amalie Bruunin kurkkua raastava laulutyyliä tasapainotettiin hyvin naisen enkelimäisellä äänellä. Myrkur on parhaimmillaan enemmän folkmaisissa tunnelmissa.

Saksalainen Grave Digger on pitkän linjan puurtaja. Vetä satoi kaatamalla kun Boltendahl kumppaineen soitti menemään. Grave Digger oli hyvä, sillä piisit jylisivät hyvin. Setti koostui sekä uudemmasta että vanhemmasta materiaalista. Se, että Rebellion piti pilata yleisölaulatuksella ja pitkitetyllä aloituksella, oli anteeksiantamatonta. Rebellion-piisillä löysin Grave Digger ns. uudestaan 90-luvulla. Se, että Boltendahl edelleen jaksaa puskea Grave Diggeriä eteenpäin on hatun noston arvoista, sillä suurempi suosio on jäänyt saavuttamatta, mutta kulttimaine on ja pysyy. Tätä kuvastaa viimeinen piisi hyvin Heavy Metal Breakdown.

Vettä alkoi olemaan sen verran paljon ja vaatteet sekä kuvauskalusto alkoivat olla kovilla, joten tässä vaiheessa oli parasta siirtyä hotelliin kuivattelemaan huomista varten.

 

TORSTAI

Nifelheimiä ei Miasman lukijoille tarvitse esitellä. Bändillä on varsin taattu maine kovana livevetona. Gustaffsonin kaksoset hallitsevat lavalla tapahtuvan poseeramisen ja ilveilyn. Kesäinen päivä keskellä kirkasta auringonpaistetta ei ole aivan Nifelheimille sopiva yhdistelmä, mutta siitä huolimatta viisikko nakutti menemään tiukalla otteella, eikä antanut sivuseikkojen haitata. Keikan jälkeen, kun turistiin Tyrantin ja Hell Butcherin kanssa, olivat molemmat täysin puulla päähän lyötyjä siitä, että Exciter ja Venom Inc. soittavat syksyllä Hesassa.

Iced Earthin uusi levy Incorruptible on jo Stu Blockin kolmas täyspitkä bändin riveissä. Block on kovan luokan vokalisti eikä jää juuri äänensä puolesta varjoon Matt Barlowille. Sen sijaan Blockin lavakarisma ei ole samaa luokkaa kuin Barlowilla tai Ripperillä. Siinä Blockille on vielä aika lailla treenaamista. Kun keikkaa seurasi, niin jotain puuttui Iced Earthin vedosta, sillä se oli aika hengetön ja hyvin perusturvallinen. Kun Iced Earthin keulilla oli Tim Ripper Owens ja soittivat juuri samalla lavalla, siinä vedossa oli energiaa. Jäädään odottamaan seuraavaa keikkaa Blockilta, jos miehellä olisi parempi päivä.

 Doro Peschillä ei ollut aikoinaan oikeutta käyttää Warlock-nimeä, sillä silloinen manageri rekisteröi nimen itselleen. Siitä alkoi pitkä Doro-nimellä alkanut sooloura. Vuonna 2004 Doro esiintyi Warlock-nimellä Wackenissa, jolloin bändin kokoonpano koostui True As Steel -aikaisista kavereista. Swedenrockissa Warlockissa vaikutti hyvin pitkälti Doron bändimiehistö ja mukana oli Triumph and Agony -levyn kitaristi Tommy Bolan. Doro kumppaneineen heittikin ko. levyn kokonaisuudessaan ja lisäksi Earthshaker Rock, True as Steel ja encorena Judas Priestin Breaking the Law, joka oli loppujen lopuksi turha. Doro on aina pirteä ja kovassa kunnossa. Tästä pitäisi monet musiikon ottaa mallia.

Primus nautti Suomessa hyvää suosiota 90-luvulla, jolloin mm Wynona’s Big Brown Beaver soi ahkerasti niin MTV:llä kuin kotimaisilla kanavilla. Primus kulminoituu Les Claypoolin ilmiömäiseen bassonkäsittelyyn ja hauskoihin piiseihin. Tyylikkäästi harmaantunut Les Claypool on edelleen showmies, vaikka ei ole niin arvaaton kuin 90-luvun keikoilla. Swedenrockin yleisö ei koskaan pääse hurmokselliseen tilaan bändien aikana, mutta Primuksen aikana se oli aktiivisempaa keskimääräistä enemmän. Primuksen kitaristi Larry Lalonde on aiemmin kieltänyt kaiken menneisyytensä Possessedissa. Ilmeisesti mies on sinut sen kanssa nykyään, sillä Claypool esitteli Lalonden entiseksi Possessedin kitaristiksi. Primus veti varsin hittikimaraisen setin, jossa olivat mukana mm. Too Many Puppies, Mr. Krinkle ja tietenkin Wynona’s Big Brown Beaver. Primus oli varsin viihdyttävä. Hmm, taisi Southparkin tunnari puuttua setistä…

Fates Warning vieraili Swedenrockissa jokusen vuotta sitten Parallels-levyn kokoonpanon kanssa. Silloin bändi soitti päälavalla. Tällä kertaa lava oli vaihtunut pienemmäksi neloslavaksi. Puitteet olivat paljon paremmat ja pienempi lava varsin sopiva Fates Warningin tapaiselle bändille. Keikan teki myös erikoisemmaksi, kun pitkäaikainen basisti Joey Vera matkusti takaisin kotiin tyttärensä valmistujaisiin ja alkuperäinen basisti Joe DiBiase oli värvätty bändiin tilapäisesti. Fates Warning todella hienon setin, sillä aloituksena ollut From the Rooftops oli vakuuttava. Setissä oli yksitoista piisiä kuudelta eri levyltä. On todella sääli, ettei Fates Warningista ole tullut isompaa nimeä.

Wintersunilla ei ollut kovinkaan kiitettävä slotti, sillä päälavalla oli samaan aikaan meuhkasi Aerosmith. Yleisö oli voittopuolisesti raahautunut kuuntelemaan Tylerin kiekumista. Wintersunilla oli vain kuorallinen porukkaa katsomassa.  Tämä ei tuntunut Mäenpäätä ja kumppaneita hetkauttavan, vaan vetivät varsin maukkaan setin. Mäenpää osannut ottaa homman haltuun uudessa roolissa, sillä mies oli luopunut kitarasta ja keskittynyt täysin vokaalien hoitamiseen.

 

PERJANTAI

Primal Fear on aina ollut vakuuttava livebändi. Swedenrockin keikka ei ollut yhtään poikkeus. Ralfin komennuksen alla sakut vetivät tiukan keikan. Tuplabasarit paukkuivat ja Ralfin ääni oli tikissä. Onneksi oli porukkaa katsomassa, sillä yleensä puolen päivän tietämillä yleisöä on todella vähän katsomassa bändejä.

Ratt vieraili Swedenrockissa 9 vuotta sitten. Silloin tämän legendaarisen tukkabändin kokoonpano oli hieman erilainen, kun mukana oli alkuperäinen rumpali Bobby Blotzer ja basson varressa Robbie Crane.  Blotzer sekoili itsensän pihalle ja rumpuihin palkattiin Jmmy DeGrasso. Kaikista ilahduttavinta oli, että alkuperäinen bassisti Juan Croucier on palannut yhtyeeseen. Rattin keikasta voidaan olla kahta mieltä. Pearcyn ääni kuullosti aivan kamalalta tai joidenkin mielestä se oli aivan ok. Mies on jo 60 ikävuoden saavuttanut, joten ääni ei voi olla enää 30 vuoden takainen. Ratt soitti varsin hyvin, mutta itseäni häiritsi Pearcyn turhan flegmaattinen olemus. Sen sijaan Coucierin lantion heiluttelu ja pyörähdykset olivat varsin huvittavia.

Ministryn industrial-tykitys on säälimätöntä. Al Jourgensen ei anna yhtään armoa, vaan bändi paukutti täyden laidallisen tunnin verran, että korvat soivat hetken. Vaikka yhtyeen kokoonpano on mennyt useamman kerran uusiksi, tämä ei ole vähentänyt Jourgensenin vimmaa ja raivoa. Ministry nakutti 18 piisiä menemään. Luonnollisesti Psalm 69 aloitti keikan. Muutenkin Psalm 69 -levyn piisejä kuului settilistaan. Rio Grande Blood perustui Bushin vastaiseen kampanjointiin. Nyt kun Bush ei ole enää kuvioissa, Jourgensen joutuu tarkistamaan uusiksi, miten nykyisen pressan kanssa pitää toimia. Ministry on aina ollut tiukka, suorastaan brutaali lavalla.

Mike Howen paaluun myötä Metal Church on kokenut uuden nousun ja bändin viimeisin levyn XI oli suorastaan hyvä. Lisäksi bändissä oli tapahtunut muutoksia, kun pitkäaikainen rumpali Jeff Plate hyppäsi pois ja tilalle pestattiin mm. Waspissa soittanut Stet Howland. Metal Church oli vakuuttava lavalla, sillä Mike Howen olemus ja lavalla liikkuminen todistaa sen, että mies on täpiöissään festariyleisön edessä. Muiden kavereiden hoidellessaan oman tonttina Howe  revitteli innoissaan. Uudet piisit kuten Needle And Suture ja No Tomorrow ovat hyviä piisejä ja sopivat vallan mainiosti vanhemman materiaalin kanssa yhteen. Tiettävästi Metal Church on alkanut tekemään jo uutta levyä.

Voivod oli saanut todella huonon slotin, sillä Scorpions oli juuri sopivasti päälavalla. Luonnollisesti ruotsalainen hard rock -yleisö raahautui kuuntelemaan Still Loving You, kun Voivod joutui soittelemaan pienelle, mutta innokkalle yleisölle. Se ei tuntunut Snakeä ja kumppaneita juuri haittaavan. Kitaristi Morgan ja Blackyn paikan haltuun ottanut Rocky viilettivät lavalla tuulispäiden lailla. Setti oli yllättävän old school -painoitteinen, sillä Killing Technologyn piisejä tykitettiin menemään ja totta kai perinteinen Voivod ja Dimension Hatross. Vetivät hyvän keikan, mutta sääli etteivät ruotsalaiset tajua hyvän päälle.

Running Wild ei juurikaan heitä keikkaa. Bändihän, tai siis Rock Rolf, jäi alun perin ”eläkkeelle” 2009, mutta 2015 Running Wild palasi Wackenissa lavalle, ja nyt armon vuonna 2017 Running Wild oli päättänyt heittää jopa useamman keikan. Aluksi Venäjällä oli pari keikkaa ja sen jälkeen  piraattimetallistit heittivät keikkaa eri festareilla. Swedenrockissa Running Wild soitti soitti Scorpionsin jälkeen, ja ajoitus oli todella hyvä. Pimeässä yössä kaikki valot ja komeat pommit pääsivät oikeuksiinsa. Lisäksi porukkaa oli suhteellisen paljon katsomassa. Jos Wackenin vuoden 2015 keikka oli pikkasen lepsu, nyt oli Rolf kumppaneineen saanut hyvää harjoittelua muutamista keikoista. Soittaminen ja lavalla olo ei ollut niin jäykkää. Sen sijaan settilistasta voi aina napista, mutta viimeisimmältä Rapid Foray -levyltä neljä piisiä oli sopiva määrä. Conquistadoresilla lopettettiin tunnin pituinen keikka.

 

LAUANTAI

Kohti viimeistä päivää. Kelit vain paranivat. Aikataulullisesti näytti tulevan taas vilkas päivä, sillä taas oli kerettävä katsomaan lukuisa määrä mielenkiintoisia bändejä.

Candlemassista on tullut oman itsensä coveribändi. Bändin perustaja ja sielu Leif Edling on ollut pitemmän aikaan lataamassa akkuja ja Messiah Marcolin on jo käytännössä ottaen kadonnut kuvioista. Bändin nykyinen nokkamies Mats Leven on loistava laulaja ja esiintyjä, mutta aina sitä kaipaa klassikkokokoonpanoa. Siitä huolimatta Candlemass jatkaa keikkailua ja kysyntää on. Ruotsin doom metallin lähettiläät olivat nyt valinneet Nightfall-levyn läpisoitettavaksi. Kunnialla albumi soitettiin läpi.

Rhapsody löi power metallin kansan ällikällä 20 vuotta julkaistulla Legendary Tales -levyllä. Luca Turillin luotsaama italopowerihme julkaisi levyä tasaiseen tahtiin, joita joko ylistettiin tai haukuttiin maan rakoon. Kun Manowarin Joey DeMaio astui kuvioihin, siinä vaiheessa koko paletti meni sekaisin. Kaiken väännön jälkeen Turilli ja Lione ovat päättäneet lopettaa yhden Rhapsody-version, kun kiertue kantaa nimeä Rhapsody – The 20th Anniversary Farewell. Setti käsitti levyt, joilla kaksikko on ollut mukana. Turilli viiletti pitkin lavaa ja eikä pysynyt hetkeäkään paikalla. Rhapsody oli varsin viihdyttävä ja rehellisesti sanottuna hyvä. On todella sääli, että Rhapsodyn tarina meni sekoiluksi. Ehkä on vain syytä laittaa piste tälle Rhapsody-saagalle.

Venomin 10 vuoden takainen keikka oli täyttä tykitystä. Voluumi oli varmasti laitettu täysille, sillä korvat soivat Black Metalin jälkeen pari päivää. Cronos nykyisen bändin viimeisin levy From the Very Depths oli posiitivinen yllätys. Sen sijaan Venomin keikka ei ollut ihan posiitivinen yllätys. Bändi kuullosti lähinnä perinteiseltä rock bändiltä kuin raa’alta black metalilta. Settilista oli varmasti vanhan liiton fanittajille pettymys, sillä setti koostui pääsääntöisesti uusimmasta tuotannosta.

Merciless julkaisi aikoinaan todella tykkilevyn The Awakening silloisen Mayhemin Euronymouksen Death Like Silencin kautta. Levy oli väkevää deathrässiä. Bändihän kävi aikoinaan Suomessa Entombedin lämppärinä. Syksyllä bändi nähdään taas Suomessa. Noh, Swedenrockissa Merciless oli enemmän laiskan oloinen. Laulaja oli haahuili pitkin lavaa ja muutenkin bändin lavaolemus oli pikkasen hakusessa. Toivottavasti kaverit ovat edes hieman terästäytyneet paremmin tulevaa Suomen keikkaa varten.

Carcass heitti todella kovan keikan. Soundit olivat todella murhaavat ja nelikko oli hyvässä vedossa läpi koko keikan. Walker oli iskussa, kuten myös Steer, jotka tuntuivat nauttivan soittamisesta. Homma ei ainakaan yleisön puolelta näyttävät väkisin väänneltyltä. Ehtipä Walker heittää hieman jutun tynkää piisien välissä. Setti koostui vanhoista sekä uusimmista piiseistä. Sinänsä setti ei sisältänyt mitään yllätyksiä, sillä saatiin kuulla perinteiset Exhume to Consume / Reek of Putrefaction, Corporal Jigsore Quandary, yms.

Tässä vaiheessa oli aika siirtyä baarin puolelle, sillä In Flames valmisteli keikan aloittamista. Mitähän nyky- In Flamesista on enää jäljellä, muuta kuin rippeet. Bändissä on ovi käynyt ahkeraan ja tilalle on tullut uusia hanttijätkiä. Voi hyvin sanoa, että In Flames saa olla ihan omassa rauhassaan.

Swedenrock oli tältä osin paketissa. Ensi vuonna uudestaan, sillä Swedenrock ei petä bändivalintojensa suhteen.

Teksti & kuvat: Arto Lehtinen