Kategoria: Raportit

Tuska 2018

Täällä sitä taas oltiin, vaikka esiintyjälistauksen puolesta Tuska on ollut mielestäni – enkä taida olla ainoa – hienoisessa alavireessä jo aika monta vuotta. Vähemmän äärimmäistä, enemmän aiemmilta vuosilta tuttuja nimiä ja indie rock -meininkiä. Loppupeleissä kaikki on kuitenkin kiinni muutamasta ratkaisevasta nimestä paperilla, jotka saavat aikaan päätöksen lähteä joka kerta Suvilahteen rellestämään keskellä lomasesonkia. Eihän se ole meikäläiseltä pois, jos mukana on vuosi vuodelta enemmän mm. elokuvanäytöksiä, sarjakuvanäyttelyjä, vip-fanikatsomoa ja erillinen ruokaravintola. Telttasauna tosin on sellainen palvelu, jota osaan arvostaa, eli en todellakaan sano, että kaikki ekstra on turhaa. Mutta jos samaan aikaan esimerkiksi merchandise-myynti tajuttomine jonoineen on täysi fiasko, toivottavasti prioriteetteja tarkistellaan. Tuska on toki edelleen hieno tapahtuma.

Nummirock 2018

Kesä on kreisi, kuulemma. Juhannuksena ainakin pitää olla aika hulluna päissään, jos ei halua antaa säiden haitata menoa. Isot paviljongit ja muut pressuratkaisut auttavat toki, mutta totta kai jatkuvat sateet latistavat silti ilmapiiriä. Silti itse Nummirockin henkeä ei voi mikään tuhota tai vaarantaa. On vain vähän huonompia ja parempia vuosia. Kaikkien todennäköisyyksien mukaan ensi vuonna kunnon Sahara-helvetti kuin vuonna 2007 konsanaan?

Swedenrock 2018

 

Perinteinen Swedenrock kutsui jälleen allekirjoittaneen Etelä-Ruotsiin Sölvesborgiin. Kuten aikaisempina vuosina Swedenrock on aina tarjonnut hienon festavaalikokemuksen ja lisäksi bändikattaus on ollut aina loistava. Tänä vuonna pääesiintyjinä toimineet Ozzy Osbourne, Judas Priest ja Iron Maiden vierailivat jo Suomessa Rockfestillä ja parilla omalla keikalla. Lisäksi mukana oli liuta muita vanhan liiton orkestereita kuten Helloween ja Uriah Heep. Sen sijaan uudemman sukupolven edustajina toimivat muunmuassa In This Moment  ja hieman vanhempi Lacuna Coil.  Miasma oli paikalla todistamassa legendoja.

Steelfest 18.-19.5.2018, Hyvinkää

Näin me sen koimme; Osa 1 – Oranen

Perjantaina saavuin paikalle hyvissä ajoin, tarkoituksena nähdä ulkolavalla soittava Baise Ma Hache. Bändi on siitä erikoinen, että vaikka törmään sen edesottamuksiin alituiseen niin sosiaalisessa mediassa kuin Instagramissa, musiikkia en koskaan ollut kuullut. Ennen reissulle lähtöä kokeilin kuunnella jotain Youtubesta, mutta en muista yhtään millaista oli. Ja jostain syystä missasin keikankin, vaikka olin alueella samaan aikaan. En ole uskonnollinen ihminen mutta uskon sen verran johdatukseen, että jos universumi yrittää vihjata ”tämä bändi ei ole sinulle”, niin en rimpuile sitä vastaan. Joten ei paljoa harmita että BMH tuli missattua.

Archgoatin pelikunto oli kuitenkin pakko tarkastaa. Aurinkoisesta ulkoilmasta oli mukava siirtyä viileään, varjoisaan halliin, näin ainakin kuvittelin etukäteen. Mutta kun ensimmäisen kerran astui pimeään, kuumaan ja tuoksuvaan hornankattilaan, niin huomasi miten kokonaisvaltainen elämys Archgoatin keikka voikaan olla. Ei tarvinnut edes silmiä sulkea, kun visiot helvetin lieskoista ja rikkikiisuista täyttivät mielen. Itse bändi kuulosti murakalta, vaikka jostain syystä säestys oli vain yhden kitaran varassa. En tiedä oliko keikan alkupuoliskolla tapahtunut jotain teknisiä ongelmia basson kanssa, mutta nyt Lord Angleslayer vastasi pelkästä laulusta. Siihen nähden bändi kuulosti todella vahvalta.

Tässä vaiheessa aikataulut näyttivät siltä, että oli aikaa tutustua itse festivaalialueeseen. Alue oli jaettu niin, että yhdessä sivustassa sijaitsivat merchandise-kojut sekä muu oheismyynti ja toisessa laidassa ruoka- ja juomapalveluita. Itse alueen keskelle oli varattu paljon istumapaikkoja jotka olivat kaikkien käytössä. Ei siis pelkkä anniskelualue. Nyt kun muistelen edellisvuosia, niin käytäntö oli jotenkin muuttunut niin, että olutta pystyi nauttimaan missä päin tahansa aluetta. Etenkin ulkolavalle mennessä tämän huomasin kun tuoppi kourassa pääsi ihan eturiviin saakka.

Ruoka- ja juomapalvelut tarkistettuani aloitteli sisälavalla Satanic Warmaster. Keikka oli todella vahva aikamatka yhdeksänkymmenluvulle ihan Werwolfin viitasta alkaen. Livekokoonpanoon näytti kuuluvan Trollhorn, jonka Casioista kaikuivat hyvin nostalgiset ooh- ja aah- äänet. Tutut biisit oli hienosti saatu upgreidattua menneeseen aikaan. Hieno setti, todella hieno setti.

Nokturnal Mortum meni aika ohi korvien. Se uusin levy oli itselle järkyttävä pettymys, joten kun keikka koostui suurilta osin sen biiseistä, niin aika turhalta tuntui. Ainoat kunnon sävärit saatiin, kun White Towerin hiipivä progeiluintro alkoi, mutta tämänkin biisi oli sitten ryssitty, kun sitä ei soitettu kokonaan. Kaukana oli se hypnoottinen hurmos mikä valtasi mieleni joskus 2015 saman bändin soittaessa samassa paikassa.

Olipa kerran pimeässä hallissa, synkän usvan keskellä, kahden ison banderollin välissä pömpeli jonka takana asui koukkunokka. Koukkunokan nimi oli Mortiis, ja hänen tehtävänsä oli tarjota meille illan viimeiset hitaat. Vaikka koetin tihrustaa, miten erikoisen näköistä pömpeliä soitetaan, niin se ei koskaan selvinnyt. Ilmeisesti Mortiis soitti samaan aikaan osan syntikkaleadeista ja toisella kädellä hakkasi rumpupadia. Joka tapauksessa hyvin luonnollisen oloinen ja harras keikka. Hallin laitamilla makasi yleisöä selällään, kädet rinnan päälle ristittyinä. Aiempina vuosina tuollaiset humalaiset olisi häädetty kotiinsa nukkumaan, mutta kun heitä katsoi, niin ei voinut olla miettimättä, että noin Mortiisin keikasta tulisikin nauttia. Vaikka selvin päin olinkin, teki mieli etsiä oma nurkkaus johon asettua makaamaan, sulkea silmät ja antaa sielun matkustaa vapaasti. Mahtava päätös perjantaille.

Näin jälkikäteen mietittynä en nähnyt yhtään ulkolavan bändiä ja voin spoilata sen verran, etten paljoa nähnyt niitä lauantainakaan. Tämä ei ollut mitenkään tarkoituksellista, mutta joko siellä ei vain ollut niin paljon kiintoisia bändejä tai sitten tämä oli yhteensattumaa. Myös se, että edellisvuosien soundiongelmat oli saatu ratkaistua, helpotti sisätiloissa viihtymistä. Kiitos hyvistä soundeista ilmeisesti kuuluu konkari Papa Wilskalle, joka näkyi häärivän pöydän takana.

Lauantaina saavuimme paikalle Hin Onden soittaessa Fimbulwinter-biisiä. Yllättävän hyvin tämäkin anthem sopi aurinkoiseen päivään, varmasti paremmin kuin mihinkään paukkupakkaseen. Olin luullut, että bändi olisi haudattu joskus demon jälkeen, mutta internetin mukaan ovat tehneet pari levyäkin. Hups. Mutta silti omissa mielikuvissa bändillä kun on vain se yksi demo ja siellä se yksi biisi. Olihan siellä jotain muutakin, mutta kun Fimbulwinter tuli livenä kuulluksi, niin tunsin itseni yhden palasen verran täydellisemmäksi.

Tästä olikin hyvä lompsia katsomaan Nattfogia sisätiloihin. Tiesin, että bändi on saanut sisään ajettua täydellisen kokoonpanonsa, mutta en arvannut, että soitto ja esiintyminen olisi niin vakuuttavaa. Kitaristit ja basisti seisoivat yhdessä rintamassa kuin spartalaiset sotilaat laulajan ottaessa lavaa haltuunsa. Harkitun oloinen lavapreesens oli äärimmäisen luonteva ja varmasti avasi bändin musiikkia niillekin jotka sitä eivät ennen olleet kuulleet. Itsekin biisejä ymmärsi paremmin nyt kun ne oikeasti näki ja koki paikan päällä. Omalle kohdalle tämä ja Satanic Warmasterin keikat olivat ne kaikista parhaat.

Tästä eteenpäin loppuaika menikin sosialisoidessa ja haastatteluja tehdessä. Näin kyllä Asagraumin ja vakuutin itselleni, että se levy pitää sittenkin ottaa kunnolla haltuun. Hyvälle kuulostivat sekä biisit että soitto, mutta ennen kaikkea fiilis oli jäätävä. Toisaalta en bändien missaamisesta huonoa omatuntoa koe, koska festareilla en todellakaan käy, jotta näkisin bändejä. Bändit on vain hyvä tekosyy kasata paikalle joukko samankaltaisia ystäviä ja kokea ympärille kasattua oheistoimintaa.

Ja tuota oheistoimintaa on erikseen nyt kehuttava. Steelfest on kokonaisuudessaan aivan uskomattoman hyvin järjestetty. Vaikka väkeä on aivan hulluna niin kaikille riittää jalansijaa, jonot ovat lyhyitä ja vetävät hyvin (poikkeuksena tietysti naisten vessan loputon jono, mutta sisäinen sovinistini käski sanomaan, että onko olemassa mitään kissanristiäistä jonka naisten vessaan ei olisi pitkiä jonoja? En tiiä).

Joten ennen kuin annan viestikapulan kollegalle, niin haluan osoittaa suurimmat kiitokset järjestävälle taholle. Kiitos Steelfest 2018!

 

Näin me sen koimme; Osa 2 – Rautio 

Saavuin paikalle lauantaina Saorin veistellessä tyylikkäästi kaihoisaa folk metaliaan. Skottien toiminta oli yhtä aikaa turvallista, sujuvaa ja komeaa. Musiikilliset teemat kehittyivät kuin nouseva aallokko ja soittajat nyökyttelivät päätään yhteisessä tahdissa. Jykevä örinä sai tuekseen kaihoisaa puhdasta laulantaa. Syntikkamatto kuului hyvin, mutta yhden miekkosista soittama viulu tuppasi hukkumaan äänimassan sekaan. Oikein hienoa ja tunteellista musisointia, ei sinänsä kauheasti haukkumisen aihetta.

Sen sijaan länsinaapurin Necrophobic tuntui vaisulta. Sisälavan pimeissä puitteissa nämä herrat irvistelivät, mulkoilivat ja pitelivät näkymättömiä appelsiineja oikein olan takaa, mutta todellinen repivyys puuttui. Ovathan uusimman levyn kappaleet kuten Mark of the Necrogram ja Tsar Bomba oikein vetäviä biisejä, mutta kummallinen latteus vaivasi esitystä. Soolotkin kuulostivat pehmoisilta. Pesta-biisi kulki kyllä aika hyvin, samoin Revelation 666.

Forteresse Kanadan Quebecistä aloitti nopeasti, ja nopeana jatkuikin. Paikoitellen he ottivat tukea maltillisemmasta soudusta, mutta enimmäkseen joko rummut tai kitarat tai molemmat vetelivät kunnon sarjatuliasetuksilla. Äänivallia hallitsivat pirrr-tirrr-pirrrr-kitaramelodiat ja sympaattisen oloinen mustaviiksinen vokalisti ärjyi kiihkeästi ranskankielisiä taistelukertomuksiaan. Paljas ja varsin yksipuolinen, mutta joka tapauksessa tiivistunnelmainen ja onnistunut esitys.

Cult of Firen muistelin olevan tylsähköä tiukkaa naputusta, johon on päälle liimattu jotain hindujuttuja. Tsekkien anti olikin tätä maukkaampaa: vaikka soundeissa oli pientä puuroisuutta, houkuttelevien melodioiden ja pitkien leijailutunnelmointien yhdistäminen hyökkäävään sahaukseen toimi nyt yllättävän hyvin. Paikoitellen musiikki osui minulla jopa johonkin tunteellisesti värisyttävään mysteerihermoon. Kynttilät ja suitsukkeet sekä taustanäytön vaihteleva kuvasto vahvistivat toismaailmallista auraa. Vokalisoinnista erityispisteet: kähinän, muminan, huudon ja laulun vaihtelu oli hienoa kuultavaa.

Levytysuransa juuri ilmestyneellä kolmoslevyllään lopetteleva Necros Christos oli jättänyt ulkoiset okkultismin tunnusmerkit vähemmälle. Saksalaisten jykevä doomdeath-rouskuttelu liikkui maanläheisissä ja lihaisissa merkeissä, kuitenkin tutulla keskittyneellä ja hartaalla otteella. Soundi tärisytti tannerta hemmetin raskaana. Necromantique Nun lopetti setin. Verevä, asiallinen keikka. Bändin tyypit söivät myöhemmin tyytyväisen näköisinä Poppamiehen kojun burgereita. Näyttivät siis viihtyvän sekä lavalla että sen ulkopuolella.

Sisälavalla Dödheimsgard eli DHG oli kunnon outoilua. Kaikki tuntui kuitenkin kovin luontevalta eikä mitenkään pakotetulta hassuttelulta. Kipinää ja ideaa siis oli, eli aitoa tunnetta moninivelisen musiikin takana. Vokalisti Vicotnik väänteli kehoaan ja näytteli kieltään Rölli-peikon, Einsteinin ja Goa-hipin hybridinä. Soundit tukivat vaihtelevia äänimaisemia herkistelystä rujoon ryskeeseen. Viimeisimmän levyn 12-minuuttinen Architect of Darkness oli komea, samoin raju En krig å seire debyyttilevyltä. Setti päättyi vakuuttavasti Traces of Realityyn.

Ilma viileni mutta yleisö vain lämpeni entisestään, kun kotoinen Moonsorrow esitti vahvasti kivenkanto- ja muinaissoturimetalliaan. Valot ja savut tukivat ulkolavan tunnelmaa.

Illan päätti äkäinen Tormentor, tuo Unkarin black thrash -helmi, joka tunnettaneen parhaiten Attila Csiharin vanhana bändinä. Tormentor tarjoili biisejä kahdelta demoltaan 80-luvun lopulta ja meiningistä välittyi vapaan harrastuksen riemu – ukoilla ei kauheasti ollut tarvetta vakuuttaa maailmaa siitä, että he olisivat siistein bändi skenessä. Attilan hurja ääntely ja lavakarisma varmistivat, että homma toimi. Rumpujen pauke hukutti välillä muun orkesterin alleen, mutta eipä tuokaan haitannut, tavallaan sopi rosoiseen meininkiin.

 

Teksti: Seppo Rautio ja Timo Oranen
Kuvat: Timo Hanhirova

Helloween – Pumpkins United (Helsinki, Jäähalli 30.11.2017)

Helloween on ollut suomalaisten suosikki vuosikymmenien ajan. Kun bändi ensimmäisen kerran vieraili Dion kanssa vuoden 1987 Giants Of Rockissa, siitä lähtien Helloween on vieraillut Suomessa kymmeniä kertoja. Edellisen kerran Helloween soitti Michael Kisken kanssa Helsingin Jäähallissa vuonna 1988, kun kurpitsahevarit lämppäsivät Iron Maidenia. Viimeisen kerran Kiske on nähty Suomen karamalla Helloweenin keulilla 1993.  Nyt vuonna 2017, lähestulkoon 30 vuotta myöhemmin, Kiske palasi uudelleen Jäähallin lauteille yhdessä nykyisen Helloweenin kokoonpanon ja lisäksi Kai Hansenin kanssa. Tällä kertaa vanha jäähalli toimi Black Boxina, eli katsomot oli verhottu ja kenttä oli ainoastaan käytössä. Keikka oli loppuunmyyty, sillä kentällä oli  myytyä 3000 lippua. Monet ihmettelivät, miksei katsomoihin myyty lippuja, sillä monet jäivät ilman lippua.

Lava oli verhottu komeasti verholla, jossa luki Helloween – Pumpinks United. Aloitusintrona toimi Robin Williamsin Let Me Entertain You, jonka mukana yleisö lauloi. Aloituksena vedettiin heti kärkeen Halloween ja heti perään tuli Dr. Stein. Oli mielenkiintoista, että Kiske ja Deris jakoivat Kisken aikakauden piisien vokalisoinnin keskenään. Tämä kuitenkin toimi mallikkaasti. Lisäksi yhtye halusi antaa kuvan yhtyeen ”me”-hengestä.

Sen sijaan I’m Alive oli kokokaan Kisken heiniä, kun taas Deris hoiti puolestaan raidat If I Could Fly ja Are You Metal? Mielenkiintoinen seikka oli myös, että Hansen soitti myös sellaiset piisit, joita kaveri ei ole koskaan ollut mukana tekemässä, kuten Perfect Gentleman ja kuten myös edellä mainitut piisit. Kieltämättä oli hienoa katsoa, kun Hansen ja Weikath vetivät kitaraduettoa, kun kolmas kitaristi Sasha Gerstner tuli mukaan hieman myöhässä.

Helloweeniin kuuluu osana piirroshahmot ja kurpitsat. Piirroshahmot Seth ja Doc olivat saaneet oman osansa, sillä hahmot oli saaneet oman animaatiopätkät, joita näytettiin melkein joka piisin välissä. Tämä tietenkin vei huomattavan osa soittoajasta, sillä olisihan sitä mieluusti kuunnellut enemmän vanhoja Helloween viisuja. Toisaalta, vaikutti siltä, että Helloween-kööri tarvitsi piisien välissä taukoa ja varsin laulajat tarvitsivat äänijänteiden leputusta. Bändi on matkan taistellut flunssan ja vilustumisen kourissa. Tämä kieltämättä näkyi Kisken suorituksessa, sillä miehen ääni ei aina väli auennut siihen loistokkuuteen, mihin on totuttu. Mitä noihin animaatiopätkiin tulee, niin olihan ne kieltämättä hauskoja. Niillä viitattiin jokaiseen Helloween-jäseneen tavalla tai toisella.

Ingo Schwichtenbergin osuutta ei ollut unohdettua tällä kiertueella. Mieshän vaikutti Helloweenissa erityisesti kasarikaudella, kunnessa 90-luvun alkupuolella sai kenkää. Miehen kohtalo sinetöityi traagisesti 1995, kun päätti päivän julmalla tavalla. Rumpusooloa varten oli tehty entistä rumpalia kunnioittaen taidokas videokooste,  jonka mukaan Dani Löble soitti ikään kuin yhdessä Schwichtenbergin kanssa.

Kai Hansen ansaitsee propsit illan kovimmasta vokaalisuorituksesta. Mies revitteli äänijänteitään siihen malliin, että ei ole mikään ihme, että miehellä on ollut ongelmia äänen kanssa. Hansenin osuus käsitti vanhan liiton Helloweenia miehen omalta aikakaudelta Starlight/Ride The Sky/Judas ja vielä lopuksi Heavy Metal Is The Law.

Helloweenin kitaristit Hansenin ohella hoitivat tontin hyvin. Sashan Gerstenerin rooli on kieltämättä outo, sillä mies on mukana kokoonpanossa, vaikka ei periaatteessa kuuluisi olla. Tilannetta voisi hyvin verrata Iron Maideni Janick Gersiin, kun kaveri on vain mukana, kun sattuu olemaan mukava kaveri. Weikathin on aina oma itsensä lavalla, hyvin flegmaattinen.

Tätä kiertuetta varten on treenattu ja taatusti asetettu kovat tavoitteet, joten yhtyeellä ei ole varaa ryssiä hommaa. Yhtyeen jäsenet ovat nyt sitoutuneet Helloween seuraavaksi 2,5 vuodeksi, joten yhtyeen jäsenten välinen kemia on saatu kuntoon ja muinaiset erinäiset näkemykset on onnistettu siirtämään taka-alalle. Kuten alussa viitattiin ”me”-henkeen, niin Deriksen ja Kisken välinen ”jutustelu” toimi ja osattiin vitsailla hyvin.

Kun jäähallin katsomot olivat täysin verhottu, soundit olivat todella hyvät. Verhot loivat varsin hienot puitteet onnistuneelle tapahtumalle ja hyvälle feeliksille.  Olihan se hieno ja onnistunut keikka Helloweenilta ja vanhan kunnan I Want Out se piisi, jolla monet Helloweenin keikat on lopetettu. Näin kävi myös. Helloween saapuu kesällä Kuopiorockiin, joten jos tämä keikka jäi väliin, niin siellä tämä spektaakkeli kannattaa ainakin todistaa.

Teksti & Kuvat: Arto Lehtinen

THE SET LIST

Intro: Let Me Entertain You (Robbie Williams song)

Halloween (with Michael Kiske & Andi Deris)
Dr. Stein (with Michael Kiske & Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
I’m Alive (with Michael Kiske)
If I Could Fly (with Andi Deris)
Are You Metal? (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Rise and Fall (with Michael Kiske)
Intermission (Seth & Doc)
Waiting for the Thunder (with Andi Deris)
Perfect Gentleman (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Starlight / Ride the Sky / Judas (with Kai Hansen)
Heavy Metal (Is the Law) (with Kai Hansen)
Forever and One (Neverland) (with Michael Kiske & Andi Deris)
A Tale That Wasn’t Right (with Michael Kiske & Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
I Can (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Drum Solo (Dani Löble & Ingo ‘battle’)
Ingo Tribute
Livin’ Ain’t No Crime (with Michael Kiske) (partial)
A Little Time (with Michael Kiske)
Intermission (Seth & Doc)
Why? (with Andi Deris)
Sole Survivor (with Andi Deris)
Intermission (Seth & Doc)
Power (with Andi Deris)
How Many Tears (with Andi Deris, Michael… more )

Encore:
Invitation
Eagle Fly Free (with Michael Kiske)
Keeper of the Seven Keys (with Michael Kiske & Andi Deris)

Encore 2:
Intermission(Seth & Doc)
Guitar Solo(Kai Hansen)
Future World (with Michael Kiske)
I Want Out (with Michael Kiske & Andi Deris)

Outro (Braveheart Soundtrack)

Steelfest 2017

Loppuvuodesta järjestettävien saatananpalvojien kokoontumisajojen paikan on nyt mukavasti lunastanut Steelfest-järjestäjien uusi kaksipäiväinen tapahtuma. Johan tässä ehti jo huolestua, että menikö Black Flames of Blasphemyn mukana tämä perinne kokonaan. Hail to Steelfest & Steelchaos!