Kategoria: Raportit

Nummirock 2019

Seurueemme oli myöhässä aikataulusta, mutta kuskien raskaat kaasujalat mahdollistivat juuri ja juuri ehtimisen Cumbeastin kakkosbiisiin leirikamojen jäädessä autoon odottamaan aikoja parempia. Ja tämä pinnistys oli sen arvoista, sillä Cumbeast on eräs viihdyttävimpiä nimiä suomalaisen death metalin aikakirjoissa. Ei temppuilua, ei kaapuja tai rituaaleja, vaan groovaavaa brutal fuckin’ death metalia. Vokalisti/basisti Iiro kertoi, että yleisö on toivonut heitä Nummeen paljon soittamaan, ja hyvä niin! Juuri täydellistä aivot narikkaan -kamaa tapahtuman alkuun! Näitä bändejä lisää tapahtumaan, perkele!

Cannibal Accidentin grind-paahto oli täydellistä jatkumoa turkulaiselle, ei niin vakavalle kaahaukselle. Metallihelvetti-porukan pääjamppa Mikko kävi feattaamassa lavalla heiluttelen ”less humans, less problems” -kyltttiä. Myös juuri tätä menoa alkuilta suorastaan kerjää, joten turkulaisten tuplaisku jäi sinänsä mieleen eräänä torstain huippukohdista. Ei mitään wannabe-merkityksellistä taidetta, vaan viihteellistä rytistelyä!

CA:n kanssa samaan aikaan soitti reunionin tehnyt 90-luvun Oulun melometalli-pioneeri Embraze, joka oli vähän orpo kakkoslavalla, sillä porukkaa ei ollut aivan kauheasti saapunut paikalle vielä. Isot kalat pienessä lammessa pistelevät poskeensa ison järven pienet kalat, näin se vain on, jos verrataan yllä mainittuihin bändeihin. En muistele kenenkään kaivanneen Embrazea takaisin, mihin nähden bändi soittamassa kakkoslavalla melko vähäiselle yleisömäärälle ei ollut ehkä ihan optimaalisin ratkaisu.

Dreamtalen soundit olivat aluksi melko sietämättömät, mutta toki asia saatiin nopeasti korjattua paremmalle tolalle. Se, mitä ei voitu paikata, oli vokalistin flunssa, joka selvästi rokotti power metal -kultakurkun taajuuksia. Sääli, sillä aiemmilta festarivedoilta tuttua, verrattain kovaa tasoa ei ihan nyt saavutettu.

Trollfest oli jo tuttu nimi todella viihdyttävänä folk-metallibändinä ennen tapahtumaa. Oli myös selvästi toivottu nimi festarin esiintyjäluettelossa. Well, omasta puolestani voisin sanoa miltei samat sanat kuin vuotta aiemmin soittaneesta Alestormista. Yleisössä oli kova letkajenkka ja lavalla kuusi jamppaa pukeutuneita todella hassuihin releisiin sateenkaarihengessä, mutta ne biisit… ei jäänyt paljon kerrottavaa niistä. Ledivalaistu harmonikka on hieno idea, mutta merkittävämpää olisi se, mitä sillä saadaan aikaan. Ei nyt ihan tajuttomasti saatu. Blastbeatiä folk/humppahutun sekaan on ihan hauskaa, sen myönnän, mutta ei tätä loppuun asti jaksanut läheskään katsoa.

Gladenfold oli lopettelemassa settiään, kun poikkesin sitä leirintäalueelle mennessä vilkaisemaan. Kun vokalisti ärisee ja laulaa lurittelee power metal -tyyliin vuoron perään, se on minulle jo liian iso pala purtavaksi. Jotkut jutut eivät vain sovi yhteen. Ei vaan pysty ottamaan vastaan.

Monille Decapitated oli se kovin juttu koko festareilla. Aivan selvästi liian modernia kamaa sekä minulle että monille lukijoista myös, oletan. Näin se olikin, mutta omasta diggailuhistoriasta löytyy muun muassa Fear Factoryn menevä aukko, josta perkeleen polakit pääsivät läpi kuin varkain! En voi sanoa, että tykkäisin oikeasti musiikista, mutta helvetinmoinen valoshow ja sopiva humala saivat (olemattoman ja jäljellä olevan) tukan hulmuamaan kyllä kiivaasti. Onko tämä death metalia, vai ei? Mielestäni ehkä ei, mutta ei mitään väliä. Pikkaisen monotonista kohtaus oli, mutta intensiteetti oli juuri oikeanlaisella tasolla päälavan viimeiseksi bändiksi. Perkele, en olisi halunnut tykätä, mutta kova show oli. Nostan kädet suosiolla ylös!

Islannin Skálmöld oli minulle totaalisen uusi tuttavuus, mutta folk-vaikutteisena bändinä he saivat tuntosarveni todella ennakkoluuloiseen asentoon. Tämä tavallaan pätikin, mutta toisaalta vokalistin mylvivä tyyli oli jotain, mitä en muista aiemmin kuulleeni. Oli tässä jotain omaa juttua, mutta tämä viehätys ei pitänyt otteessaan montakaan biisiä.

Illan päätti Trollheim’s Grott, jonka aikana energiatasot alkoivat olla jo todella matalalla. Suomalaisen industrial-vaikutteisen black metal -pioneerin nykysoundi ei ole kovin industrial, vaikka taustanauhalta jotain efektejä tulikin. Enemmän jäi mieleen yhtyeen rytmiikkaan painottuva soitanta, joka oli silti erittäin black metal -yhteensopiva. Väsymyksestä huolimatta tuli sinniteltyä miltei loppuun saakka. Bändillä on selvästi paikkansa, vaikka rytminen painotus ei olekaan niitä juttuja, jotka yleensä vetoavat meikäläiseen.

 

PERJANTAI

Perjantaina tuli perinteisesti missattua kaikki alkuiltapäivän metalcore- ja yms. muut turhuudet järvisaunan vuoksi, mistä sai totuttuun tapaan kovasti virtaa tulevan illan koitoksiin.

Tyrantti on saanut lisää esiintymisvarmuutta ja -rutiinia soittoonsa. Kolmikko ei tahtonut Tuskassa viime vuonna oikein täyttää päälavaa luontevasti, mutta nyt Nummen pikkulavalla tarjottiin aivan mukiin menevä annos vanhan liiton viiksi -heavy metalia! Bändin oli tarkoitus juottaa omaa oluttaan jollekin onnekkaalle Nummirock-ämpäristä, mutta kunnian sai anniskelusääntöjen vuoksi sittenkin bäkkäriltä lavalle noussut Battle Beastin kaveri.

Hypocrisy pisti isompaan vaihdetta silmään päälavalla. Parit varsinaiset death metal -rainatkin soitettiin, kuten varmaan muutenkin festarikeikoilla, mutta pääosin toki Täggan & Co. veti taustasyntikkaraidan komppaamaa laiskempaa materiaaliaan. Ymmärtäisin hyvin, jos yksittäisiä biisejä vedettäisiin tähän tapaan, mutta miltei koko setti oli turhan juustoinen annos. Peter Tägtgren on kyllä kovan luokan vokalisti kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, minkä vuoksi oikeastaan jaksoin keikan loppuun asti. Kaikesta huolimatta aivan hyvä festariveto.

 

Etukäteen teki miltei eniten mieli koko festarilla nähdä Paradise Lostin Nick Holmes livenä örisemässä kaikkien näiden vuosien jälkeen, nyt tosin PL:n sijasta Bloodbathin keulilla. Tuoreessa muistissa ovat haastattelut, joissa mies vielä vuosia sitten sanoi örinän jääneen varmasti menneisyyteen. Nyt se selvästi maittaa hänelle itselleen, mutta minulle ei kyllä muutamaan biisin jälkeen uponnut enää. Ei huono, mutta Holmesin kärinä on mielestäni nykyään voimatonta ja tasapaksua. Bloodbathin matsku sinänsä noin muuten ei oikein herätä levyltä mitään tuntemuksia minussa ja livenä tämä tuntemus vahvistui. Tämä oli pettymys, mutta jengille tuntui maittavan.

 

Aivolävistys oli yksi kovimpia suomalaisia punk-bändejä livenä, kunnes se lopetti jokunen vuosi sitten. Odotin innolla tätä paluukiertuetta, ja odotukset täyttyivät ehkä puoleen väliin. Aiempaa intensiteettiä ei ehkä aivan nyt saavutettu, mitä muistelen nähneeni heidän aiemmilla keikoillaan. Kantaaottavat lyriikat ovat eräitä mieleen jäävimpiä genressään ja niistä saa jopa selvää livenä, mikä on bändin kovimpia vahvuuksia. Aivan pätevä lämmittely Terveille käsille!

Vielä ennen Tornion lahjaa maailmalle tuli vilkaistua jo suomalaisille festarikävijöille hyvin tuttua brittivierasta, eli Cradle of Filthiä. Tullut nähtyä bändi jo turhan monesti, mutta nyt illan hämärtyessä bändi toimi paljon paremmin kuin pitkään aikaan hyvän valoshow’n avittamana ja sitä kautta koko yhtyeen dramaattisuuden päästyä paremmin esiin. Päivänvalossa Dani Filth on jotenkin koominen ilmestys, mutta nyt pystyin ottamaan bändin taas vähän vakavammin kuin pitkään aikaan.

 

Lapin helvetti plays Terveet kädet pikkulavalla sain yleisön pois tolaltaan, mukaan lukien allekirjoittaneen. Läjä Äijälä nautti selvästi tilanteesta ja vaati lopussa bändiään soittamaan mm. Pissaa ja paskaa uudelleen. Itse asiassa se taisi tulla jopa kolme kertaa, ellen väärin muista, hah. Läjä on pomo! Näin hän totesi itsekin ruoskiessaan soittajia vetämään uusiksi samoja biisejä. Lavakomiikkaa parhaimmillaan. Saattoi olla viimeisiä kertoja, kun mies vetää bändeineen pelkästään TK-hittejä, sillä Lapin helvetti on kokonaan oma yhtyeensä, joka varmasti jatkossa haluaa esittää etupäässä omia, uusia rallejaan, ja hyvä niin. Tämä oli aika lähellä parasta juhannushuvia koskaan.

 

Hornan vokalisti Spellgoth manaili kakkoslavalla sitä, kun piti jättää Terveet kädet väliin oman keikan vuoksi. Horna on kovassa livekunnossa nykyään, ja se on ehdottomasti tunnustettava, vaikka en ole kauheasti seurannut bändin tekemisiä. Juhannusyönä auringon vielä heikosti paistellessa tässä oli jotain maagista black metal -latausta, joka omalla hieman synkemmällä tavallaan juuri TK:n perään sai juhannusfiiliksen tuntumaan vielä erityislaatuisemmalta. Loppuun vielä Tähdet, tähdet -laina, niin Nummirock 2019 oli saavuttanut huipennuksensa.

 

 

LAUANTAI

 

Viimeinen päivä oli etukäteen paperilla melkoinen mahalasku muuhun ohjelmaan nähden, vähän kuin se oli edellisenäkin vuonna. Eränlainen pehmeä lasku pois festivaalin kovimmasta ytimestä. Ehkä se on ihan paikallaankin juuri näin.

Arionin heavy/power metal -soi kakkoslavalla geneerisesti ja harmittomasti, mutta tavallaan ihan hyvin iltapäivään sopien. Kitaroiden ja koskettimien jatkuva sooloilu ovat jotain, jota arjessa ei oikein voi kokea, siis jos vakaasti päättänyt olla altistumatta sellaiselle.

Pulkkinen Live jätti heti kärkeen kylmäksi sen vuoksi, että lavalla ei ollut Jari Salmen lisäksi tv-sarjasta tuttua Antti Virmavirtaa. Olisihan tämä ollut tiedossa toki, jos olisi hoksannut ottaa etukäteen selvää, mutta eipähän hoksannut. Show’ssa siis vedettiin sketsejä näiden kahden kaverin toimesta ja välillä nauhalta ukkojen vaihtaessa vaatetustaan seuraavaa juttua varten. Vaihtoehtoinen ohjelma lavalle päätöspäivänä on ihan ok, mutta päälavalla tämä oli mielestäni vikatikki. Päivänvalossa homma ei pitänyt oikein hampaissaan ja pitkiksi venyneet sketsit eltaantuivat vielä ollessaan kesken.

Dynazty on ehkä typerin bändinimi pitkiin aikoihin, mutta totta kai tässä on tarkoituksellisen mahtipontinen kulma, kun huomioi genren, joka on siis jonkinlainen rock-painotteinen heavy metal. Ruotsalaiset ehkä vakuuttivat enemmän biiseillään, mutta toisaalta tasaisella varmuudellaan hävisivät Arionin naiiville tiluttelu-energialle.

Pelipaikoilta kotoisin olevalta, 1986 perustetulta A.O.D.:ltä odotin veteraanien varmuudella vedettyä thrash-rynnistystä, mutta soittoajan alettua mitään ei oikein tapahtunut. Tekniikan kanssa oli selvästi jotain ongelmia. Ehkä siinä vartti meni säätäessä ainakin, ja lopulta ukot pääsivät lavalle. Joku oli silti huonosti, sillä toinen kitaristi kiukutteli lavasoundien kanssa pitkään biisien välillä, minkä lisäksi hän iski päänsä lavalle tullessa valonheittimeen sekä meinasi kaatua lavalla. Vaikea sanoa, oliko viinalla osuutta asiaan, vai oliko nyt vain todella huono päivä ihan oikeasti (edit: ei ollut viinalla osuutta asiaan, sain myöhemmin tietää). Kokonaisuutena jotenkin jäykkää ja väkinäistä rutistusta. Ei lähtenyt.

Leprous on proge rock -ympyröissä jo ilmeisesti verrattain iso bändi. Norjalaiset itse muistan toki lähinnä entisinä Ihsahnin soolobändirenkinä. Kuten viimeksi Tuskassakaan, en vaan voi sietää heidän puhtaasti, jotenkin raivostuttavasti jollottavaa vokalistiaan. Joku vertasi vokalistia Freddie Mercuryyn, ja se varmaan pitää kutinsa, koska Queeniäkään en oikein pysty kuuntelemaan. Edellisen päivän raporttia pressivaunussa kirjoitellessa jouduin käytännössä kuuntelemaan koko setin, ja säpsähdin kunnolla, kun hoksasin bändin vetävän setin loppupuolella oman tuotantonsa sijaan Massive Attackin Angel-kappaletta. Tämä oli ainoa positiivinen pointti, ei paljon muuta sanottavaa tästä.

Suamenlejjonaa pidetään varmasti läppäbändinä, mutta festarin isoin läppä oli mielestäni Ruoska, josta ei ole kai kuulunut varsinaisesti levytetyn kaman osalta mitään 10 vuoteen. Edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen seurasin epäuskoisena suuren yleisömäärän fanittavan tätä erikoishousuihin, -housuihin ja -kenkiin sonnustautunutta, vahvasti Rammsteinin vanavedessä suomeksi laulavaa tapausta. Biiseissä ei tapahdu yhtään mitään, kaikki on yhtä ja samaa hittikamaa ja riffien irvikuvien tamppaamista. Ei auta kuin nostaa kädet ylös, sillä kansa tietää selvästi paremmin, että tämä oli kova tapaus, hehe.

Suamenlejjona sen sijaan veti taas pienellä lavalla erään festarin parhaista spektaakkeleista. Tämä bändi tiedostaa olevansa hauska ja osaa käyttää sitä vahvuutenaan. Vastaanotto oli riemuisa. Tissinsä näyttäneet naiset palkittiin tällä kertaa signeeratuilla jääkiekkomaalivahdin mailoilla. Lavalla oli tällä kertaa ylimääräisenä joku Ruotsin pelipaitaan pukeutunut kaveri, jonka tehtävä oli laulaa taustoja ja lietsoa porukkaa muutenkin. Eikä olisi edes tarvinnut, sillä muutenkin meininki oli lavalla kaikkien soittajien puolesta ennen kaikkea viihdyttävää seurattavaa. Lejjonallakin on Rammsteinilta miltei pöllitty kappaleensa Mahtisonni, mutta noin muuten vaikutteet ja yhteyskohdat tunnettuihin bändeihin hajoavat mukavasti biisi biisiltä eri suuntiin. Toisin kuin Ruoskalla, jota nyt ei kannattaisi tässä raportissa enää edes mainita. Encorena Kummola, jonka poisjättämistä setistä ehdin hetken jo spekuloida.

Ei kyllä tarvitsisi mainita myöskään Children of Bodomia, joka tuuttasi taasen kerran järkyttävällä sooloilun ja tiluttelun varjolla sekä luokattoman rääkylaulun kera satsin juustoa, joka olisi ollut oikeasti paikallaan jonnekin alkuiltapäivään Arionin ja Dynaztyn kaveriksi. Korkeintaan.

Nummirock on juhannus ja juhannus on Nummirock. Ei mittään muuta! Kiitos taas kerran!

Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Ville Palmu

Swedenrock 2019 – Sölvesborg, Ruotsi

Ruotsissa on aina perinteinen hevi ja hard rock on ollut suosiossa kautta vuosikymmenien. Näin ollen Swedenrock on aina ollut vanhojen ja legendaaristen dinosaurusten temmellyskenttänä aina vuodesta 1992 lähtien, kun ensimmäinen Ruotsirokki järjestettiin Karlshamnissa, kunnes 1998 se siirrettiin nykyiselle paikalleen Sölvesborgiin. Vuosien aikana festari on paisunut parin päivän tapahtumasta nelipäiväiseksi hevin ja rockin juhlaksi. Lisäksi mukaan tullut melkoinen määrä näyttelyasettajia, jotka toimivat yhteistyössä Swedenrockin kanssa. Swedenrockin yleisön keski-ikä liikkuu lähempänä 50 kuin 30 vuotta, sillä ovathan monet esiintyjät kasarinuorten aikakaudelta. Jälleen kerran bändilista oli vakuuttava. Ja olihan joukossa muutamia yhtyeitä, jotka olivat viimeisellä kiertueellaan, kuten Kiss ja Slayer. Joten nokka kohti Swedenrockia.


 

KESKIVIIKKO

 

Legendaarinen Oz on käynyt läpi melkoisen muutoksen kokoonpanossaan. Ainoastaan rumpali Mark Ruffneck on enää jäljellä edellisen levyn kokoonpanosta. Laulaja Ape De Martini on poistunut kuvioista ja tilalle on pestattu nuorempaa sukupolvea edustava kaveri hoitamaan laulut. Oz on jo käsite ja brändi sekä kotimaisessa että ruotsalaisessa metallimaailmassa. Jos Ruffneck olisi aloittanut uudella nimellä, ketään ei olisi kiinnostanut. Sen sijaan nimi Oz vetää yleisöä puoleensa, kuten oli nähtävissä Swedenrockissa. Uudistunut bändi veti hyvän setin, joka koostui vanhoista klassikoista kuten ”Fire In The Brain”, ”Black Candles”, ”Search The Light” uhnohtamattakaan ”Turn The Cross Upside Down” ja tietenkin uudempaa matskua ”Dominator”, ”Bone Crusher”. Nykyinen laulaja veti vanhat piisit hyvin ja näytti, että lavalla on oltu ennenkin.

Perinteistä brittiläistä New Wave Of The British Heavy Metallia edusti Demon. Bändin piti jo lopettaa aikoja sitten, mutta vokalistin Dave Hill ei ole vain malttanut. Miksi lopettaa yhtye, kun keikkaa riittää ja levyjäkin julkaistaan tasaiseen tahtiin. Keikka lähti käyntiin ”Night Of The Demon” -piisillä ja muutenkin setti koostui vanhemmasta materiaalista.  Hill oli nähnyt vaivaa esiintymiseen, sillä kasvot oli maalattu ja päällä oli kaapua muistuttava vaatetus. Demon oli hyvä ja piisit rullasivat sujuvasti – suorastaan yllättävän hyvin. Tuskin Hill tulee lopettamaan yhtyettä vielä vuosiin, vaikka ikää miehellä alkaa olemaan.

 

Perinteisestä hevistä seuraavaksi brassi-dödön pariin, kun Krisiun veti nupit kaakkoon tunnin ajaksi telttalavalla. Krisiun on tunnettu armottamasta live-esiintymisestä, ja kolmikko veti jälleen kerran oksat pois -tyyllisen keikan. Tunnin setti käsitti piisejä kaikkiaan kahdeksalta levyltä ja piisien välissä basisti/laulaja muisti kiitellä yleisöä, että olivat tulleet katsomaan bändiä. Kieltämättä oli hyvä kiitellä, sillä ruotsalainen hård rock -yleisö ei helposti lämpiä rankemmalle metalille. Setin lopuksi kuultiin vielä Aces Of Spades -koveri.

 

Pitkän linjan rässi veteraani Death Angel on juuri julkaissut uuden levyn Humanicide, joka osoittaa, ettei bändi ole hidastamassa tahtia. Lavallakin bändin osoittautui todella äreäksi ja tiukaksi ryhmäksi, joka mätti piisejä tiukalla otteella toinen toisensa perään. Laulaja Mark Oseugon ääni on edelleen timmissä kunnossa ja muutenkin mies oli kuin duracell-pupu, joka viiletti pitkin lavaa eikä niskanikamia paljon säästelty.

 

TORSTAI

Torstaipäivä alkoi mukavasti saapuessani alueelle, kun Blaze Bayley napautti noin tunnin kestävän Iron Maiden -settinsä käyntiin. Olihan se todella mukava kuulla vähemmän kuultuja Blazen aikaisia Maiden-piisejä kuten ”Lord Of The Flies”, ”Judgement Of Heaven” etc. Piisit ovat todella hienoja ja eeppisiä, jotka jokaisen Iron Maiden fanin pitäisi hanskata ja tuntea.

Saksalais-romanialainen Powerwolf on viime vuosina kasvattanut suosiotaan valtavasti. Ei ole sinänsä ollut ihme, että kakkoslava kutsui ja yleisöä oli paljon. Bändin ulkoinen habitus oli hauska leikitellen sekä vampyyri- että susiteemoilla. Onhan Powerwolfin power metalli kieltämättä aika köppöistä, vaikka mahtipontisuutta onkin lisätty koskettimilla.

Seuraavaksi oli vuorossa kolmen ruotsalaisen bändin putki. Aluksi oli Arch Enemy, joka on onnistunut nostamaan suosiota laulavaihdoksen myötä.  Arch Enemy oli jälleen takuuvarma esiintyjä, jossa ei ollut heikkoja lenkkejä. Bändi  oli kovassa vedossa ja yleensäkin Arch Enemyn keikat ovat tiukkoja vetoja.  Alissa White-Gluz oli täyttä energiaa ja vimmaa koko keikan ajan.

On aivan käsittämätöntä, miten ihmeessä Amon Amarthista on tullut noin iso bändi 2000- ja 2010-lukujen aikana. Nyt tämä viikinkirytmiryhmä oli Swedenrockissa päälavan tason esiintyjä. Paikka on kyllä ansaittu, sillä onhan sitä kierretty ympäriinsä. Toisaalta ovat olleet oikeassa paikkaan ja oikeaan aikaan, mikä on tehnyt monista bändeistä isoja, kun on ollut mukana ripaus onnea. Amon Amarthin Swedenrockin keikkaa varten oli myös satsattu visuaaliseen puoleen; oli pommeja, tulipatsaita ja tietenkin viikinkiköriläiden taisteluhetkiä.  Amon Amarthin setti koostui useiden levyjen piiseistä aina Avengerista saakka. Uusimmalta Bersekerilta tuli kolme. Nokkamies Johan Hägg oli yhtä hymy läpi keikan, kun mies tähyili suurta yleisömerta.

Ruotsalaistunut Johanna Sardonis on onnistunut samaan hyvän nosteen Luciferille. Lisäksi Nicke Anderssonin liittyminen mukaan on tuonut lisää kiinnostusta yhtyettä kohtaan.  Bändin 70-luvun tyyppinen hard rock oli todella maagista ja tarttuvaa. Nicke Anderssonin tanakka rumpalointi on tuonut yhtyeeseen tiukkuutta. Sardoniksen elehdintä mikkitelineen kanssa toi myös iloa miespuolisille katsojille.

Viimeistä kiertuettä vetävä Slayer oli kerrankin saanut hyvän slotin. Aikaisemmin Slayer on soittanut päiväsaikaan Swedenrockissa, kun tällä kertaa oli soittoaika puolen yön aikaan. Pimeässä valot ja komeat tuleshow näyttivät todella vaikuttavilta. Thrash-legenda vyörytti piisejä melkoisella sykkeellä, ettei armoa paljon annettu. Piisilista koostui perinteisistä klassikoista kuten ”War Ensemble”, ”Dead Skin Mask” jne., ja yllättäen Repentlessiltä oli aivan yksi piisi. Viime kiertueella soitettu ”Dittohead” oli pudotettu, mikä on sääli. Holt ja King hoitivat tonttinsa tiukalla soitannalla, kun taas Aray tykkäsi silmäleikeistä yleisön kanssa. Slayer on nyt tulossa Tuskaan, joten jää nähtäväksi, miten tulet ja valot toimivat päivän valossa. Mutta se on varma, että Tuskan yleisö osaa pistää ison vaihteen päälle pitissä, kun hurri yleisö tyytyi hieman heiluttamaan päätä ja pikkaseen puimaan nyrkkiä.

Repentless

Evil Has No Boundaries

World Painted Blood

Postmortem

Hate Worldwide

War Ensemble

Gemini

Disciple

Mandatory Suicide

Chemical Warfare

Payback

Temptation

Born of Fire

Seasons in the Abyss

Hell Awaits

South of Heaven

Raining Blood

Black Magic

Dead Skin Mask

Angel of Death

PERJANTAI

 

Osaltani kolmannen päivän korkkasi ruotsalainen AOR-projekti Night Flight Orchestra, jossa Soilworkin nokkamies Björn Strid on päässyt toteuttamaan uusia musiikillisia visioita. Itselleni Night Flight ei ole koskaan uponnut, kuten eräs totesi, että minulla ”huono maku”. Noh, bändi oli panostanut taustalaulajiin ja sonnostautunut pukuihin sekä naukkaili viiniä piisien lomassa. Swedenrock-yleisö näytti diggaavan.

 

Saksan kitarasuuruus Axel Rudi Pell on ollut vakioesiintyjä Swedenrockissa vuosien ajan. Mies on julkaissut julmetun määrän levyjä vuosikymmenien varrella, mutta niistä ei ole koskaan noussut mitään kestosuosikkia. Bändi vetäisi tasaisin setin, mutta Pellillä oli ylimääräistä ohjelmaa tekniikan kanssa. Ilmeisesti kitara ei toiminut toivotulla tavalla, ja tämä selvästi jurppi saksalaista. Laulajalla oli hommassa hankassa, mutta miksi ihmeessä Boddy Rondinelli soittaa Axel Rudi Pellin yhtyeessä? Onko työtehtävät niin tiukassa nykyään?!

Nyt päästiin asiaan, sillä Candlemass oli seuraavana. Kevättalvella julkaistu The Door to Doom oli suorastaan hyvä levy, jolla ensimmäisen levyn laulaja Johan Längquist hoiti kaikki vokaalit. Mies on silloin tällöin esiintynyt Candlemassin riveissä vuosien saatossa. Nyt mies oli ensimmäistä kertaan varsinaisesti viralinen laulaja. Swedenrockin setti käsitti piisejä tietenkin ensimmäiseltä Candlemass-levyltä Epicus Doomicus Metallicus, kuten Crystal Ball, Solitude, Under the Oak ja olihan setissä Messiah Marcolininkin aikakauden kamaa, kuten Bewitched, Mirror Mirror ja Dark Reflections. Bändin itse maestro Leif Edling on muuttanut ulkoista habitusta aika rankasti viime näkemältä; lierihattu, pitkä parta ja harmaantunut tukka. Längquist veti keikan läpi varmoin ottein, sillä onhan mies kokenut esiintyjä.

The Well of Souls

Dark Reflections

Mirror Mirror

Astorolus – The Great Octopus

A Sorcerer’s Pledge

Under the Oak

Bewitched

Crystal Ball

Dark Are the Veils of Death

Play Video

Black Trinity

Solitude

 

Jenkkiläinen power metal -pioneeri Jag Panzer ei koskaan noussut suureen suosioon, vaan on enemmän nauttinut kulttisuosiota. Ilmeisesti Jag Panzer ei ollut kovinkaan tunnettu nimi Swedenrockin yleisön keskuudessä, sillä jengiä oli katsomassa hävettävän vähän. Tuskin siihen syy oli syynsä samaan aikaan soittava ZZ Top. Missä olivat perushevidiggarit?! Noh, Coloradon power metal -viisikko veti todella maittavan setin, joka koostui piisejä kahdeksalta levyltä. Luonnollisesti ensimmäiseltä Ample Destructionilta vedettiin kolme piisiä. Vokalisti Harry Conklin on eräs aliarvoistetuista metallilaulajista. Miehen ääni oli tikissä ja kuulosti todella mahtipontiselta. Harmi, että oli vähän jengiä, sillä Jag Panzer on näillä levyesasteilla harvinaista herkkua.

 

Väen vähyydestä ei ollut nyt kyse, kun At The Gates veti settinsä kolmoslavalla. At The Gates ei yllättänyt esiintymisen suhteen tai settilistan puitteissa. Bändi oli viimeisen päällä varma kaikissa otteissa, ettei mitään lipsumista tapahtunut.

 

Puolan Batushka on ollut viime aikoina myrskyn silmässä, kun laulajan ja bändistä erotetun kitaristin välille on kehkeytynyt varsin erikoinen taistelu bändin omistuksesta. Siitä huolimatta laulajan vetämä Batushkalla on kesän aikana huomattava määrä keikkoja buukattuna, kuten Swedenrock. Lavalle bändi oli taatusti raahannut paikallisen ortdoksikirkon ylijäämätavarat ja hieman retusoinut uusiksi. Alttarikamaa, ikoneita ja kynttilöitä oli sen verran paljon, että kyllä sillä yhden messun saa hyvin aikaseksi. Keikan aluksi kynttilöiden syntyttäminen kesti tovinsa, kunnes liturgia saatiin kunnolla käyntiin. Batushka veti messunsa läpi hyvin perinteisellä batushkamaisella otteella. Laulaja toimi eräänläisenä ortodoksilaisena pappina, joka piti messua seurakunnallensa. Kieltämättä lava näytti komealta ja huolellisesti suunniteltuna.

 

Tässä yhteydessä on muutama sananen kirjoitettava illan pääesiintyjästä, Kissistä. Bändihän on jäähyväiskiertueella, joka kantaa nimeä ”The End Of The Road”. Onhan tällä maskijättiläisellä jo viides vuosikymmen menossa, joten Simmonsilla ja Stanleyllä alkaa kilometrit tulla täyteen. Show oli näyttävä, kuten Kissillä on aina ollut. Verta, liekkejä, pommeja ja tietenkin Genen kieli. Setti koostui perinteisestiä Kiss-klassikoista, kuten Love Gun, Detroit Rock City jne. Oli mielenkiintoista huomata, että setti jopa sisälsi Psycho Circusin nimipiisin ja Sonic Boomilta rallin ”Yeah”. Kasariosaston maskittomalta kaudelta olivat mukana mm. Lick It Up, Heavens On Fire ja Crazy Nights. Genen ääni oli iskussa ja kuulosti varsin hyvältä, mutta Stanleyn ääni oli aika synkkää kuunneltavaa. Kun mies esitteli piisiä, niin puhe oli pelkkää kähinää ja raakkumista. Piisien alkaessa, miehen ääni olikin yllättäen kuin linnun laulua, ilman mitään ongelmia. Tämä pisti miettimään, että teknologiaa oli jossain suhteessa käytetty apuna. Suotakoon tämä Kissille, sillä nyt viimeisiä viedään ja kohta tämä legenda on pian historiaa.

     
     
     

 

LAUANTAI

Kotimainen sensaatio Beast In Black aloitti jo puolen päivän paikkeilla kolmoslavalla.  Bändi on hyvin saavuttanut jalansijaa Ruotsin kamaralla, sillä lavan alue oli tupaten täynnä porukkaa.  Hyvä, että uudet bändit kiinnostavat festariyleisöä. Beast In Blackin melodinen ja hieman kasarimainen hevirokki oli mukaansa tempaisevaa, ettei ole ihme, että yleisö nautti.

Neloslavalla keikkansa vetänyt ennestään allekirjoittaneelle tuntematon Brothers Of Metal oli täydellinen yllätys. Swedenrockin promoottori kehoituksesta oli mentävä katsomaan, kun paikalla oli 5000-6000 ihmistä hurraamassa. Bändi näytti siltä, että olisivat lainanneet lavakuteet Turisakselta ja Teräsbetonilta. Heidän ideassa oli kieltämättä havaittavissa samankaltaisuutta kuin näissä mainituissa suomalaisissa bändeissä. Ainoa ero oli se, että toinen laulajista oli nainen. Muuten flirttailtiin metalliveljeyden puolesta. Ilmeisesti vitsinä kehitetty idea oli lähtenyt hieman lapasesta.

On suorastaan ihme, ettei Demons And Wizardsia saatu soittamaan tänä kesänä suomalaisille hevikarkeloihin. Power metal -friikit olisivat taatusti itkeneet ilon kyyneleitä, kun Jon Schaffer ja Hansi Kusch olisivat tuutanneet menemään Iced Earthin, Blind Guardianin ja Wizardin piisejä. Ruotsalaiset saivat kunnon annoksen power metallia. Demonsin setti todellakin käsitti pari Iced Earthin piisiä kuten I Died for You, Burning Times ja Blind Guardianilta soitettiin Valhalla ja Welcome to Dying. Jon Schafferia ei olisi tunnistanut samaksi mieheksi, sillä kaveri on leikannut tukkansa ja harmaantunut todella nopeasti.

Tunisialainen Myrath on mielenkiintoinen ja suorastaan raikas tuulahdus metallimaailmassa, sillä kulttuuriliset vaikutteet ovat niin vahvasti mukana. Yhtye oli panostanut visuaaliseen puoleen, sillä oli tanssioita, tulishowta ja erilaisia taikatempputrikkejä.  Täytyy kyllä myöntää, että Myrathin piisit kuullostivat todella koukuttavilta ja todella hyviltä. Tämä bändi pitää saada Suomeen ja pian.

Saxon on Saxon. Bändi veti perusturvallista heavyä, joka ei  petä eikä myös yllätä. Sen sijaan laulaja Biff Byford vaikutti olevan aidosti yllättyneeltä, kun päälavan iso alue oli aivan tupaten täynnä. Kun kyseessä oli festarikeikka, niin Saxon luonnollisesti turvautui klassikoihin, jotka uposivat ruotsalaiseen keski-ikäiseen yleisöön. Viimeisimmältä Thunderbolt-levyltä tuli Motörheadille omistettu piisi ”And They Played Rock And Roll” sekä kiekon nimikkopiisi. Biff oli vireessä ja niska nikamia ei välillä säästelty. Eihän tässä ole montaa vuotta, kun mies täyttää 70 vuotta.

Annihilator peruutti viime hetkellä Swedenrockin keikkansa ja tilalle pestattiin pitkäaikainen ruotsalaisen dödömetallin nimi Unleashed. Ilmeisesti perinteinen death metal ei ole kaikkien suosiossa, sillä yllättävän vähän jengiä oli valunut paikalle. Siitä huolimatta Unleashed tykitti menemään vanhan liiton kuolon metallia. Jos Unleashed kärsi vähäisestä yleisömäärästä, sen sijaan samaan aikaan soittanut Hammerfall kakkoslavalla oli saanut aivan järjettömän yleisömäärän. Kun Hammerfallia aikansa kuunteli, niin oli todettava, että Cansin ääni vuosien aikana madaltunut aika lailla. Noh eihän mies ole enää nuori, vaan kohta 50 vuoden rajapyykki menee rikki.

Richie Blackmoren Raibow’n taannoinnen Hartwallin keikka sai paljon kuraa niskaan. Bändi soitto oli tahmeaa, itse Richiellä ei soitto oikein kulkenut ja lisäksi papalla taisi olla muuten huono päivä. Keikka päättyi hämmentävällä tavalla ilman encorea ja yleisön buuauksiin. Swedenrockin keikalta osalta ei ollut paljon odotuksia, sillä Helsingin keikasta ei voi mennä huonommaksi mennä. Rainbow on ilmeisesti ahkerasti treenannut tulevia festarivetoa, sillä yhtye soundasi hyvälle ja eikä myötähäpeällisiä tilanteita ollut. Laulaja Ronaldo Romero oli todella hyvä vanhojen klassikoiden tulkitsija. Mies kuitenkin tietää roolinsa, kuten muutkin yhtyeessä, ja ketä ihmiset ovat tulleet katsomaan. Keikalla oli tietyä huumoria, kuten Jens Johanssonin piisien esittely ruotsiksi. Lisäksi Romero ja Blackmore näinnäisesti ihmettelivät piisien valintoja. Kaikesta paistoi, että nyt oltiin aivan erilaisella asenteella liikenteessä.

Rainbow veti soittoajan reippaasti yliajalle ja samaan kakkoslavan eteen alkoi pakkaantumaan jengiä odottelemaan Behemothia. Oletettavasti Nergal ja kumppanit taatusti odottelivat täydessä sotavarustuksissaan, kunnes Richie Blackmore oli vetänyt viimeiset soolot. MUTTA – kun lavan rakennetta alkoi tarkemmin katsomaan, niin se näytti yllättävän erikoiselta; erikoinen taustakangas, koskettimet. Hetkinen…. Kun Rainbow oli saanut settinsä lopetettua, samantien kuuluttajat ilmoittivat, että Behemothin kamat olivat alueella, mutta kaverit olivat jääneet Frankfurtin kentällä. Eli keikka oli sitten sen osalta peruttu. Sen sijaan Myrath oli suostuteltu tuuraamaan Behemothia. Kun tunisialaiset saapuivat lavalle, he saivat raikuvat aplodit ja kannustukset. Bändi suorastaan viisinkertaisti yleisön määrän aikaisemmasta määrästä.  Mutta tämä lisä keikka oli loistava, sillä tulishowt, tanssijat ja taikatemput näyttivät hienommilta isommalla lavalla. Jos Myrathin kaverit ja heidän taustavoimansa osaavat pelata korttinsa oikein, niin ovet ovat auki suuremmalle suosiolle.

 

Jälleen kerran Swedenrock  tuli koettua ja lukuisa määrä bändejä oli taas kerran todistettu livenä. Osa taatusti viimeistä kertaa ja osa tullaan vielä näkemään tulevaisuudessa. Jos perinteinen hard rock ja classic rock kiinnostaa ja on halua nähdä vielä dinosauruksia lavalla, niin Swedenrockissa on mahdollisuus todistaa tämä omin silmin ja korvin.

Teksti & kuvat: Arto Lehtinen

Steelfest, Hyvinkää 17.-18.5. 2019

PERJANTAI

Pölähdin alueelle Trollheim’s Grottin jyskytellessä sisälavalla. Ehdin nähdä esitystä parin viimeisen biisin ajan ja olihan se lihallista meininkiä. Bassorumpu takoi niin että rintalastassa ja jalkapohjissa tuntui. Hyvä maailmanlopun meno, kaaoselementit välittyivät täsmällisin ottein. Sisälavalle, niin kuin ulkolavallekin, oli tänä vuonna asennettu isot screenit, jotta bändien touhuja pystyi havainnoimaan tarkasti vähän kauempaakin.

Trollheim’s Grott. Kuva: Timo Hanhirova

Myrkskogissa kiinnitti huomiota heti rumpalin kovuus. Ihan toimivaa death metallista pieksentää oli tämä keikka, kohtalaisen tarttuvaakin. Ei herättänyt suurempia innostuksen tai tympäännyksen tunteita.

Advent Sorrow nyyhkytteli vähän nihkeästi. Pop- ja rock-elementit oli hitsattu yhteen black metal -piirteiden kanssa tavalla, joka aiheutti lähinnä myötähäpeää. Vokalistin korkeat potkut ja muu rokkielehdintä ei hirveästi auttanut asiaa. Toki tämä bändi ainakin erottui omanlaisenaan keitoksena, ja ihan mielenkiinnosta kuitenkin jäin seuraamaan, miten rajummat ja herkemmät tunnelmat vaihtelivat biisistä toiseen.

Arkhon Infaustus joutui aloittamaan hieman myöhässä, koska bändin omat soittovehkeet olivat jääneet Ranskaan. Pienen säätämisen jälkeen keikka alkoi parikymmentä minuuttia aikataulusta jäljessä. Soundit olivat nyt vähän mössöä, eikä esitys muutenkaan ollut erityisen tiukka. Vokaalitkin hieman ponnetonta kähinää. Mutta ihan kelvollisesti kappaleet rullasivat. Parhaimmillaan tämä orkesteri tuntui olevan hitaammin jyräävissä kohdissa. Rumpalin yllä oli tyylikäs katolisen papin paita hihattomana versiona.

Sisälavalla jakoi iltapäivää kotimaan Antimateria. Esoteerisia visioita viljelevä orkesteri onnistui yllättävänkin hyvin luomaan tiiviin tunnelman. Biisien melodiat ovat helposti seurattavia, kansanlaulumaisia. Suomenkielellä rääytyistä sanoistakin sai hyvin selvän. Kitarat olisivat voineet kuulua vähän kirkkaammin, jos soundeista jotain pitää jupista. Aika uskonnollinen oli meininki. Eräskin herrasmies keskittyi monen biisin ajan kämmenet yhteen painettuina, silmät kiinni paikallaan seisten. Muutenkin yleisössä esiintyi harrasta yhtäaikaista (ei oletettavasti humalaista) huojumista. Tuli tunne, että tällä bändillä on visio ja he ovat matkalla johonkin, eivät vain robottimaisesti suorita jotain musiikinlajia jota ovat päättäneet rämpytellä.

Punkahtavaa, rajua mustaa metalliaan paiskoi Evil, kulttibändi Brasiliasta. Napakan lyhyitä biisejä, yksinkertaista kamaa. Nopeammat ja löysemmät elementit olivat hyvin balanssissa. Ärinävokalisointi oli sopivan kiukustunutta.

Monarque. Kuva: Timo Hanhirova

Quebecia edusti perjantaina Monarque. Ryhdikästä, melodista, tietyllä tapaa perinteistä veistelyä. Nyt tuntui myös musiikin volyymi olevan sisälavalla varsin ankara. Vokalisti elehti ahkerasti, tyylinä näkymättömien verhojen siirtely ja hämähäkinseittien repiminen ilmasta. Ja sehän on asiaa. Keikka kulki sulavasti, biiseissä oli mukavasti vaihtelua. Tämä heilahti plussan puolelle kevyesti.

Sitten taas ranskalaisia: Seigneur Voland. Nyt oli raju ja hyökkäävä meininki soitannassa. Ennakko-oletukseni antoivat olettaa kämäisempää esitystä, mutta hyvin otti tämä orkesteri haltuunsa ulkolavan. Vokalistilla oli karismaa ja kantava ärjyntä, jota hän jakeli mikrofoniin lavalla kävellen, tietyllä tapaa luennoivaan tyyliin.

Listamenestystäkin saanut Vargrav paukutti menemään korkealentoista, yöromanttista black metaliaan. Esityksessä ei kauheasti vikaa ollut, hieman meno tosin tuntui yllätyksettömältä: tietyt hyväksi koetut elementit oli oikeaoppisesti aseteltu järjestykseen, mutta luova hulluus ei ollut valloillaan. Paljon oli porukkaa joka tapauksessa paikalla tässä vaiheessa, ja hyvin keikka piti yleisön otteessaan.

Belphegorin turboahdettu rienauskliseinen death metal ei hirveästi ole itseäni koskaan napannut, mutta kieltämättä nyt myllyttivät hämärtymässä illassa perkeleellisen hyvin. Näilläkin oli muuten kova rumpali.

Horna oli ankara, petomainen ja julistava kuten on totuttu kuulemaan. Spellgoth jaksoi ärjyä vaikka aikaisemmin päivällä oli samaa hommaa tehnyt Tollheim’s Grottissa. Setissä oli sekä raivokkaampaa että rennommin rullaavaa tavaraa. Esimerkiksi Baphometin siunaus oli tyylikäs seesteisempi hetki. Biisissä on mukavasti Joy Divisionia tai peräti – jostain pärähti päähäni tämä yhteys – Leevi and the Leavingsia mukana.

Immolation. Kuva: Arto Lehtinen

Huhhuh, mitä betonimyllyä Immolation pyöritti. Ei paljon armoa tunnettu, kun tekniset death metal -väännöt toisensa perään murjoivat yleisöä tummuneen iltataivaan alla. Moshpit pyöri ja velloi kuten asiaan kuuluu.

Mysticum. Kuva: Arto Lehtinen

Illan pääteeksi Mysticum loi pelon, kiihkon ja hulluuden sekaisen kuplan. Konerumpu takoi marssirytmissä tai nakutti konekiväärin lailla. Pahaenteiset animaatiot pyörivät taustalla ja bändin kolme soittajaa seisoivat rivissä, kukin omalla paikallan. Välkkyvät ja pyörivät valot lisäsivät konehelvetin tunnelmaa. Ihanaa. Kyllä tähän kelpasi lopettaa Steelfest-päivä numero yksi.

 

LAUANTAI

Tämä festaripäivä alkoi osaltani Norjan Aeternusilla. En seurannut keikkaa kovin intensiivisesti, mutta siellä taustalla bändin perusvahva tumma death metal jylläsi.

Sisälavan hämärässä Totalselfhatred tarjoili kärsimyksen ja surun värittämää laahaustaan. Aluksi ei oikein tahtonut napata, mutta pikkuhiljaa tunnelma tiheni ja depressiiviset veisut toimivat väkevästi. Pidempi keikka olisi ehkä alkanut unettaa, mutta nyt 45 minuuttia tätä tavaraa meni helposti ilman torkahtelua. Lavan valoshow oli paikoitellen hieman yliampuva, tälle bändille riittäisi mielestäni vähäeleisempikin valaistus.

Brittiläinen Grave Miasma paiskoi repivää ja sankkatunnelmaista death metaliaan, jossa rosoinen yleisilme yhdistyy kierosti vääntyileviin biiseihin. Musiikin nyansseista ei kauhean hyvin saanut nyt selvää, mutta intensiivistä ja vanhalle liitolle kumartavaa oli meininkinsä. Vokalistin karjunnassa oli mukavan persoonallinen kulma.

Gaahl’s Wyrdiä kohtaan ei ollut kauheasti odotuksia, pari kappaletta olin joskus puolella korvalla kuunnellut ohimennen, ja aluksi keikka tuntuikin nihkeältä ja väkinäiseltä Gaahlin asialle omistautuneen näköisestä lavapreesensistä huolimatta. Soundeissakin oli vähän tukkoisuutta, mutta niiden osalta tilanne parani pikkuhiljaa. Samoin biisitkin alkoivat kuulostaa kiinnostavammilta. Oikeastaan ihan tyylikäs yhdistelmä pohjoismaisen black metalin perinteisiä palasia uudelleen järjesteltynä ja psykedelialla siveltynä.

Deiphago. Kuva: Timo Hanhirova

Filippiiniläinen trio Deiphago kuulosti melko grindcorelta. Kiihkoa ja kaahausta siis piisasi. Ulkolavan edustalla kirkkaassa auringonpaisteessa ei tässä vaiheessa kuitenkaan ollut varsinaista kuulijoiden tungosta.

Kroda. Kuva: Arto Lehtinen

Kroda taas oli aavistuksen laimeampi kuin kolme vuotta sitten samaisilla festareilla. Ukrainalaiset vaikuttivat nyt jotenkin jäykiltä. Kohtalaisen toimivaa materiaalia lajissaan toki ovat nuo biisit, joissa vuorotellaan haikeuden ja hyökkäävyyden välillä.

Pumppaavasti soudellen soitteli Einherjer. Sellaista hyvän fiiliksen musaa. Nyt oli jo paljon populaa pakkautunut ulkolavan eteen. Auringonvalo alkoi kääntyä viistoon illan lähestyessä, ja tässä hetkessä reteä keskitempohevailu toimi hyvin.

Rivakammassa tahdissa kulki Naglfar. Liukasliikkeinen melodinen black metal kuulosti ihan vakuuttavalta. Vokalistin kärinä kantoi hyvin. Takuuvarmaa kamaa.

Asphyx. Kuva: Timo Hanhirova

Vanha kunnon Asphyx paineli settinsä läpi reippaasti ja hemmetin tarttuvasti. Oli kyse sitten doomimmasta puolesta tai rivakammasta rankaisusta, intensiteetti säilyi ja yleisö sai rautaisannoksen muhevaa death metalia. Martin van Drunen virnuili ja karjui voimallisesti kuten aina. Synkeäsävyistä ja julmaa musisointia, josta hehkui elämänilo. Ei todellakaan pönötystä tai kärvistelyä.

Odium jäi itseltäni lähes kokonaan välistä. Pienen hetken ehdin kuulla kuitenkin, ja hienostihan tuo syntikkamausteinen korkealentoinen musta metalli liiteli. Nämä norjalaiset tekivät vain yhden täyspitkän levyn aikanaan parikymmentä vuotta sitten, panivat sitten bändin jäihin ja vasta viime vuonna aktivoituivat uudestaan muutaman uuden jäsenen kera.

Vital Remains. Kuva: Timo Hanhirova

Vital Remainsilla oli ison maailman meininki. Jenkkibändi oli ensimmäistä kertaa Suomessa ja otti tilan haltuun massiivisella vyörytyksellä. Äärimmäinen takominen yhdistyi eeppisiin melodioihin vakuuttavalla varmuudella. Vokalistina bändissä jo useamman vuoden toiminut Brian Werner osasi sekä möristä että heittää uhoavia välispiikkejä.

Nargaroth meni pitkälti huilatessa, ihan pätevän oloista black metalia sieltä sisälavalta raikasi, vaikka bändin yllä yhä huumorileiman jälkiä onkin.

Mgła. Kuva: Arto Lehtinen

Mgła saapui pimentyneeseen iltaan, hoiti hommansa ja poistui paikalta. Ei välispiikkejä, ei elehdintää. Bändiläisten kasvot olivat tuttuun tapaan mustan kankaan peittämät. Biisit toimivat ihan hemmetin hyvin, ei voi muuta sanoa. Näillä puolalaisilla on oma taiteellinen polkunsa ja menestyksekkäästi he sitä astelevat. Toiseksi viimeisenä kappaleena kuultiin viimeisimmän levyn Exercises in Futility viimeinen raita. Kuten levylläkin, se päättyi kuin seinään ja samalla sekunnilla lavan valot ja screenit sammuivat hetkeksi. Paljas illan hämärä oli tyylikäs tehokeino. Sitten valot palasivat ja syöksyttiin viimeiseen kappaleeseen.

Marduk. Kuva: Arto Lehtinen

Ja sitten Marduk. Nyt ei armoa tunnettu. Festari päättyi sellaiseen hyökkäykseen, ettei paremmasta väliä. Oli oikein huvittavaa hämmästellä, miten näillä tyypeillä riittää energiaa ja intensiteettiä. Kun sävellyksissäkin on tykityksen lisäksi koukkua ja setissä oli pari hitaampaakin veisua, oli ilta päätetty erittäin onnistuneissa merkeissä.

Sääkin oli mainio, juoma- ja ruokavalikoima oli monipuolinen (tosin kolmen euron maksaminen kahvimukista on vähän nihkeää – eipä sillä, että kahvi olisi se suurin rahasyöppö festareilla yleensä). Jonotkin pysyivät maltillisina, vaikka tapahtuma oli loppuunmyyty. Kiitos ja näkemiin, Steelfest!

Teksti: Seppo Rautio

Kuvat: Timo Hanhirova ja Arto Lehtinen

Tuska 2018

Täällä sitä taas oltiin, vaikka esiintyjälistauksen puolesta Tuska on ollut mielestäni – enkä taida olla ainoa – hienoisessa alavireessä jo aika monta vuotta. Vähemmän äärimmäistä, enemmän aiemmilta vuosilta tuttuja nimiä ja indie rock -meininkiä. Loppupeleissä kaikki on kuitenkin kiinni muutamasta ratkaisevasta nimestä paperilla, jotka saavat aikaan päätöksen lähteä joka kerta Suvilahteen rellestämään keskellä lomasesonkia. Eihän se ole meikäläiseltä pois, jos mukana on vuosi vuodelta enemmän mm. elokuvanäytöksiä, sarjakuvanäyttelyjä, vip-fanikatsomoa ja erillinen ruokaravintola. Telttasauna tosin on sellainen palvelu, jota osaan arvostaa, eli en todellakaan sano, että kaikki ekstra on turhaa. Mutta jos samaan aikaan esimerkiksi merchandise-myynti tajuttomine jonoineen on täysi fiasko, toivottavasti prioriteetteja tarkistellaan. Tuska on toki edelleen hieno tapahtuma.

Nummirock 2018

Kesä on kreisi, kuulemma. Juhannuksena ainakin pitää olla aika hulluna päissään, jos ei halua antaa säiden haitata menoa. Isot paviljongit ja muut pressuratkaisut auttavat toki, mutta totta kai jatkuvat sateet latistavat silti ilmapiiriä. Silti itse Nummirockin henkeä ei voi mikään tuhota tai vaarantaa. On vain vähän huonompia ja parempia vuosia. Kaikkien todennäköisyyksien mukaan ensi vuonna kunnon Sahara-helvetti kuin vuonna 2007 konsanaan?

Swedenrock 2018

 

Perinteinen Swedenrock kutsui jälleen allekirjoittaneen Etelä-Ruotsiin Sölvesborgiin. Kuten aikaisempina vuosina Swedenrock on aina tarjonnut hienon festavaalikokemuksen ja lisäksi bändikattaus on ollut aina loistava. Tänä vuonna pääesiintyjinä toimineet Ozzy Osbourne, Judas Priest ja Iron Maiden vierailivat jo Suomessa Rockfestillä ja parilla omalla keikalla. Lisäksi mukana oli liuta muita vanhan liiton orkestereita kuten Helloween ja Uriah Heep. Sen sijaan uudemman sukupolven edustajina toimivat muunmuassa In This Moment  ja hieman vanhempi Lacuna Coil.  Miasma oli paikalla todistamassa legendoja.