Kategoria: Levyarviot

Arvosana: 8/10

Julkaisija: VainoValkeat Productions / NORDIC IRON AGE Records

Tuttavallisesti Arskana tunnettu äänekoskelainen multi-instrumentalisti Ari Honkonen on luonut omannäköistään uraa kotimaisen metallimusiikin marginaaleissa neljällä eri vuosikymmenellä. Siinä vuosikymmenten läpi tarpoessaan hän on lukuisten bändiensä ja projektiensa kanssa kasannut julkaisuhistorian, jonka yksityiskohtainen läpikäyminen vaatisi kirjan tai kaksi. Arskan bändeistä tunnetuin lienee Morningstar, joka toistakymmentä vuotta kestäneen olemassaolonsa aikana aurasi latua parinkin eri metalligenren pioneerina, olkoonkin, että tämä työ on jäänyt suurimmalta osalta historian hämärään.

Käsillä oleva Seppä Ilmarisen esikoisalbumi edustaa Arskan muutenkin melko vähälle huomiolle jääneen tuotannon vähemmän tunnettua puolta, mutta kyllä levystä tekijänsä tavaramerkki erottuu selkeänä ja kirkkaana. Kotikutoinen saundimaailma, vanhoista metallitraditioista ammentavat kappaleet, kansallisromanttiset lyriikat ja Arskan tunnistettava laulutyyli – siinäpä Seppä Ilmarisen peruspalikat ylimalkaan summattuna.

Kappaleiden tasolla tarkasteltuna metallipajan sulatusuuni tuntuu oikein osuvalta vertauskuvalta Seppä Ilmarisen ensimmäiselle täyspitkälle. Levyn kuusiminuuttisen avausraidan Ukko, Tor, Taranis ja Donar jylhä alkusoitto liehittelee mielleyhtymiä Bathoryn ja Gravelandin pakanaeepoksiin, jonka jälkeen kappale jatkaa hieman haikeatunnelmaisena, kunnes kirii vauhtia ja purkautuu lopussa improvisoidun kuuloiseen kitarasooloon.

Mainitussa kappaleessa onkin melko hyvin taottu kehykset koko loppulevylle. Siellä ja täällä rakennellaan tunnelmaa mahtipontisiin mittasuhteisiin, mutta levyn ytimessä on vanhan punkin, hevin ja rässin punahehkuinen seos, josta muotoutuu esiin melkoisen tarttuva kahdeksan kappaleen kimara. Näistä parhaimmat ovat vaikuttavalla alkusoitolla liikkeelle lähtevä nimikkokappale, ajatuksia Morningstarin suuntaan kuljettava Lintukoto ja päätöskappale Uusi aika, jonka punkahtavassa poljennossa on aidon hengennostatuslaulun elkeitä. Viimeiseksi mainittu onkin selkeästi oma suosikkini koko levyltä.

Yhteensummaten voisi todeta, että Seppä Ilmarisen ensimmäinen täyspitkä miellyttää varmasti niitä, jotka ovat tehneet sinunkaupat Arskan aiemman tuotannon kanssa. Taas toisaalta, jos Äänekosken miehen vaikuttava julkaisuhistoria on entuudestaan tuntematon, niin Seppä Ilmarinen toimii myös terävänä ensikosketuksena. Onhan tässä kuitenkin melko kattavasti mukana Arskan metallisen odysseian eri puolia.

Harri Linnera

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Martinet Press Audio

Länsi-Yorkshiren verentahrimilta nummilta tulee Archon, jonka esikoisalbumi Undead Noise ilmestyi muutama vuosi sitten. Julkaisijana oli pääasiassa kerettiläiseen kirjallisuuteen keskittyvän Martinet Pressin alaisuudessa toimiva Martinet Press Audio, jonka aiempiin julkaisuihin kuuluvat muun muassa Division Omega ja Gulag.  Tämä musiikkiin erikoistunut alamerkki on sittemmin jäänyt määrittelemättömän mittaiselle tauolle.

Undead Noise pitää sisällään kuusi kappaletta, joiden kokonaiskesto on vähän päälle kaksikymmentä minuuttia. Näin ollen se on virallisten määritelmien valossa enemmänkin minialbumi kuin täyspitkä, vaikka käsillä olevat lähteet muuta väittävätkin.

Laatu korvaa määrän, sanotaan, ja kyllä Archon on oikein kelvollisen ensijulkaisun saanut aikaiseksi. Rivien välistä tulkiten nummien mies pääkallomaskissaan on ottanut aatteellista suuntaa äärilaidan teoreetikkona tunnetun James Masonin ajatuksista – eli kerettiläisyyksiä on lainattu erottelematta vasemmalta, oikealta ja hieman muualtakin. Säteilymittarit värisevät kuolettavissa lukemissa, nahkasaappaat rummuttavat asvalttia ja porvarillista arkea häiritsee hidastunut nettiyhteys, jonka takaa paljastuu vaimon kiinnostus eläinpornoon.

Samanlaista eklektisyyttä on myös kappaleiden tasolla. Avauskappale Algol Division Mantra maalailee kuvaa ydintuhon maailmasta ambientmaisesti ja jopa yllättävänkin melodisesti, olkoonkin, että tunnelma säilyy kauttaaltaan kolkkona. Pari seuraavaa kappaletta ovat suoraa ja särisevää melua, eivätkä mitenkään erityisen kekseliäitä omassa genressään. The Tears of Yahoud muistuttaa niistä vanhoista hyvistä ajoista, jolloin kuunsirppi ja hakaristi löysivät toisensa. Marssia ja julistusta hyvässä suhteessa. Käskevä ja väkevä kappale. Levyn päättävä The Wolf särisee melko vaimeasti eläinpornoon mielistyneen vaimon tyydyttämisestä kertovan samplen taustalla ja antaa kertojana toimivan aviomiehen hallita äänimaisemaa. Tyylikästä tarinan kehystämistä.        

Archonin esikoisalbumin suurin ongelma on siinä, että se on tynkä, joka olisi pitänyt saada kasvatettua kokonaiseksi levyksi. Se on hieman kuin puolimatkassa pysähtyvä road movie – juuri kun olet päässyt tarinaan kunnolla sisään, se onkin ohi. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Englannin nummien naamiomies on saanut aikaiseksi todella lupaavat parinkymmentä minuuttia. Toivottavasti jatkoa on tulossa laajemman kokonaisuuden muodossa.

Harri Linnera

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Nordvis Produktion

Nimen Murg takaa löytyy anonyymi ruotsalaiskaksikko, joiden tunnettu historia rajoittuu melko tarkasti trilogiaan, jonka aloitti 2015 ilmestynyt Varg & Björn.  Se sai 2016 jatkoa levyn Gudatall muodossa ja trilogian päättää käsillä oleva Strävan.  Muuten kaksikko on pitänyt aiemmat musiikilliset edesottamuksensa – jos heillä sellaisia yleensäkään on – ja muun trivian tiukasti itsellään, vaikka antavatkin harvakseltaan haastatteluita. Bändin julkaisijana on toiminut alusta saakka Ruotsissa vaikuttava Nordvis Produktion.

Vuonna 2015 alulle laitetun trilogian ensimmäinen osa Varg & Björn (”Susi ja karhu”) pyrki kuvaamaan yhteiskunnan ja ihmisen nopeaa tuhoamista. Tuolloin Murgin musta metalli lähenteli petomaisuudessaan ja viiltävyydessään norjalaisen Ulverin Nattens Madrigal -levyä. Toinen osa Gudatall (”Mäntyjumala”) sen sijaan käsitteli niitä harvalukuisia selviytyjiä, jotka yhteiskunnan tarjoamien turvaverkkojen romahdettua kohtaavat luonnon kaikessa julmuudessaan ja tulevat vääjäämättömästi karsituiksi olemattomiin. Tuolla levyllä bändin ilmaisu otti askeleen junnaavampaan ja painostavampaan suuntaan, mikä luonnollisestikin heijasteli noiden vihonviimeisten ihmisten turruttavaa ja ankeaa taistelua.

Ruotsin kielessä pyrkimystä tai pyrkimistä tarkoittava Strävan on looginen lopetus noin neljä vuotta sitten aloitetulle trilogialle. Tässä päättävässä osassa ihminen lajina on lakannut olemasta, tullut lopullisesti poispyyhityksi maan kamaralta. Tuon monellakin tavalla vajavaisen nisäkkään paikan on ottanut täydellinen peto, joka kaikenlaisesta itsekkyydestä vapaana uhraa itsensä hävittääkseen koko maailmankaikkeuden. Tämä on se pyrkimys, jonka päätösosa nimessään mainitsee ja jonka vaatimista askeleista rakentuu levyn kahdeksan kappaletta ja reilun neljäkymmenen minuutin keston omaava kokonaisuus.

Musiikillisesti Strävan on selkeästi enemmän velkaa trilogian toiselle kuin ensimmäiselle osalle, kuitenkin niin, että ilmaisu on vielä asteen parin verran pelkistetympää ja selkeämpää. Tarinan laajentuessa kosmisiin sfääreihin jo alun alkaenkin vähäiset rönsyt ovat karsiutuneet olemattomiin. Levyn neljän ja kuuden minuutin välille asettuvissa kappaleissa ei hamuta mustan metallin kokeellisia laitoja, vaan keskitytään pohjoismaisen perinteen kestäviin perusasioihin. Paraatiesimerkki tästä on päätöskappale Stjärnan, jonka alkuosassa on samanlaista hypnoottisuutta kuin menneisyyden Burzumilla. Tästä huolimatta Murgilla on oma selkeästi tunnistettava identiteettinsä.

Murgin viimeisin edustaa ainakin omalla kohdallani levyä, jonka voisi ihan täydellä kunnioituksella luokitella keskivahvuuden kategoriaan kuuluvaksi. Mitään varsinaisesti uutta Strävan ei omassa tyylilajissaan tarjoa, mutta siitä huolimatta se onnistuu kuulostamaan tuoreelta ja terävältä kuuntelukerrasta toiseen. Hieno lopetus muutenkin onnistuneelle trilogialle, ja ehkä myös bändin tähän mennessä paras levy.

Harri Linnera

Arvosana: 7/10

Julkaisija: The Sinister Flame

Norjalaisen Perishedin elinkaari alkoi vuonna 1991 ja päättyi 2005. Tuon reilun vuosikymmenen mittaisen ajanjakson aikana bändi saatteli maailmalle muutaman suhteellisen vähälle huomiolle jääneen täyspitkän (Kark, 1998 ja Seid, 2003) ja siihen päälle joitakin pienempiä julkaisuja. Perishedin multiin laittamisen jälkeen osa jäsenistä on jatkanut musisointia sekä pienemmän että suuremman profiilin bändeissä, kuten Bloodthorn, Wurdulak ja Whoredom Rife.

Käsillä oleva Through the Black Mist on bändin alun perin vuonna 1994 ilmestynyt demo, jonka lappeenrantalainen The Sinister Flame on julkaissut uudelleen masteroituna ja lisäkappaleella täydennettynä. Kaiken kaikkiaan levy pitää sisällään seitsemän kappaletta ja hieman päälle kolmenkymmenenkuuden minuutin kestokin lähentelee ihan kelvollista täyspitkää.

Tyylillisesti Perishedin toinen demo edustaa melko täydellisesti oman maansa ja aikakautensa musiikillista ilmaisua. Melodista, melankolista ja mahtipontisuutta tavoittelevaa mustaa metallia, jolla on kuitenkin – vielä – kylmä ja viiltävä terä. Tärkeimmät vertailukohdat ovat Satyriconin ja Dimmu Borgirin saman aikakauden teokset, painotus huomattavasti vahvemmin ensin mainitulla.

Lähemmässä tarkastelussa Through the Black Mist osoittautuu jollain tapaa hankalaksi tapaukseksi. Yhteinen kosketuspinta löytyy jo avauskappaleen My Kings’s Empire ensimmäisen puolentoista minuutin aikana, mutta sen jälkeen epäilevä paholainen alkaa ojennella sarviaan. Perished loistaa yhtä lailla akustisissa suvannoissa kuin myös yksittäisten riffien tasolla, mutta kappaleissa tuntuu olevan melkoisesti tyhjäkäyntiä. Myös pintaan miksattujen hi-hattien sähinä alkaa jossain kohtaa nakertaa kallokoppaa rotan lailla.

Perishedin reilun parinkymmenen vuoden takainen tallenne paranee kuitenkin sitä mukaa kuin sitä kuuntelee lisää. Häiritsevät säröt tasoittuvat ja niiden alta paljastuu suhteellisen toimivaa mustaa metallia genren kulta-ajoilta. Ei varsinaisesti mikään unohdettu klassikko, mutta hyvä ja tarpeellinen uudelleenjulkaisu joka tapauksessa.         

Harri Linnera

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Sub Rosa

Belgialaisen Sub Rosan julkaisema tupla-albumi saattaa yhteen kaksi pitkän linjan kokeellisen musiikin artistia. Näistä tunnetumpi on japanilainen noise-legenda Merzbow – tai Masami Akita – jonka ura melun saralla kattaa kolme vuosikymmentä ja useita satoja erilaisia äänitteitä. Tšekkiläinen Opening Performance Orchestra sen sijaan ei omaa aivan yhtä korkeaa profiilia, mutta heiltäkin löytyy taustaa parinkymmenen vuoden ajalta ja ihan kunnioitettava julkaisuhistoria.

Levy-yhtiön julkaisutiedoissa Merzopo-tuplalevyä on kuvailtu kollaboraatioksi, mikä antaa hieman harhaanjohtavan kuvan projektin luonteesta. Todellisuudessa kummallakin artistilla on oma, noin seitsemänkymmenen minuutin mittainen levynsä, eikä mitään auraalisia jälkiä jättänyttä yhteistyötä artistien välillä ole tapahtunut.

Merzbow’n osuus koostuu neljästä kappaleesta, joista kahden jälkimmäisen (Yasugibushi part 1 ja Yasugibushi part 2) perustana on japanilainen kansanlaulu.

En omaa kyseisen noise-maestron tuotantoon niin anaaliretentiivistä suhdetta, että osaisin hahmotella, kuinka korkealle nämä neljä sävellystä nousevat miehen valtavassa julkaisuhistoriassa. Sen voin kuitenkin sanoa, että ainakin itselleni Merzbow’n nykykunto tuotti myönteisen yllätyksen: vaisunoloinen alku liehitteli vielä ennakko-oletusta haaleasta suorittamisesta, mutta siitä eteenpäin levy paranee tuntuvasti ja jatkaa samaan tapaan loppuun saakka. Monikerroksista, oivaltavaa ja jopa omalla tavallaan leikittelevää melua.

Opening Performance Orchestran levy pitää sisällään kaksi kappaletta, joista ensimmäinen (Fraction Elements) on kestoltaan neljäkymmentä minuuttia, kun taas jälkimmäinen (Fraction Music XII) on kymmenen minuuttia lyhyempi. Kappaleet on äänitetty livenä Japanissa ja Tšekissä.

Seitsenjäsenisen tšekkiryhmän mottona on: ei melodiaa, ei rytmiä, ei harmoniaa. Omasta tyylilajistaan he käyttävät hankalasti suomeksi kääntyvää nimeä fraction music, jonka ajatuksena on alkuperäisten äänien digitaalinen tuhoaminen, murtaminen ja puhdistaminen niin, että lähtökohtana oleva materiaali kadottaa kaikki tunnistettavat piirteensä ja muuttuu kokonaan uudeksi.

Jos kansanlaulumelodioiden kanssa operoineella Merbow’lla oli leikittelevämpi lähestymiskulma meluun, niin Opening Performance Orchestra auraa radikaalisti toiseen suuntaan. Fraction Elements raahautuu esiin ambientmaisen seesteisesti, kerää vauhtia kolisevasta metallista sekä hajoavasta lasista ja kasvaa psyyken murskaavaksi meluvalliksi, ennen kuin purkautuu uudelleen. Tämä materiaali todella käy kurkkuun kiinni. Fraction Music XII on vielä jonkin verran päällekäyvempi ja murskaavampi sävellys. Vaikuttavaa, eikä todellakaan vähiten siksi, että molemmat kappaleet on esitetty ja äänitetty livenä.

Kahden artistin summaaminen yhdellä arvosanalla on yleensä hieman epäkiitollinen tehtävä ja monestikin myös hieman epäreilua, suuntaan tai toiseen, mutta tässä tapauksessa molemmat artistit ansaitsevat saman kiitettävän arvosanan. Hieno julkaisu, jonka ei myöskään tarvitse häpeillä kuoriaan. Tiedä sitten, mitä tuo pahvikansia koristava, mätänevältä kyrvältä näyttävä maalaus haluaa sanoa.           

Harri Linnera

Arvosana: 8/10

Julkaisija: The Sinister Flame

Talvipäivänseisauksena 2016 alulle laitettu Aethyrick julkaisi perustamistaan seuraavana vuonna demonauhat The Trident-bearer ja Athanor of Sorcery, joiden ilmestymisajankohdat sattuivat asianmukaisesti kesä- ja talvipäivänseisauksille.

Lupaavilla demoillaan melkoisia odotuksia herätellyt bändi päätyi lappeenrantalaisen The Sinister Flamen hoteisiin, joka saatteli pienellä viiveellä maailmalle Gall ja Exile -kaksikon esikoisalbumin tämän vuoden tammikuussa. Seitsemän kappaletta ja hieman alle neljänkymmenen minuutin keston omaava levy kantaa nimeä Praxis.

Praxis on tunnelmaltaan ja sointiväriltään leimallisesti suomalainen hengentuote. Saattaa olla, että musiikillinen viitekehys on alun alkaen lähtöisin 90-luvun puolivälin Norjasta, mutta Aethyrickin ilmaisuun se on virrannut parinkin eri suomalaissuodattimen kautta. Tärkeimmät näistä lienee edesmennyt Alghazanth ja omanlaistaan varjoelämäänsä tätä nykyä elelevä Thy Serpent. Ensin mainitun kanssa yhteistä on musiikin tuntemattomia sfäärejä tavoitteleva ilmavuus ja genressään edukseen erottuva lyriikka, kun taas jälkimmäisen kanssa jaetaan melankolinen yleisilme.

Kappalemateriaalin puolesta Aethyrickin esikoista määrittää tasaisuus. Vahvasta Protectress-avauskappaleesta lähtien kokonaisuus kantaa loppuun saakka, olkoonkin, että instrumentaaliraita Quietude jää jokseenkin kädenlämpöiseksi välisoitoksi. Toisaalta tuossa tasaisuudessa tuntuu myös piilevän kaksikon suurin kompastuskivi: he ovat löytäneet oman mukavuusalueensa ja toimivat siellä vakuuttavasti, mutta samalla jollainen tavalla yllätyksettömästi – liian turvallisesti. Tässä alkaa väistämättäkin haikailla sellaista rosoa ja karkeaa kulmaa, mitä taitotasonsa uloimmilla rajoilla suorittavat muusikonalut louhivat menneisyydessä levyilleen. Hieman lisää sydäntä ja verta.

Kaikesta huolimatta Praxis on vakuuttava ensimmäinen täyspitkä, ja enteilee Aethyrickille hyvää tulevaisuutta valitsemallaan polulla. Mainituksi ansaitsee tulla myös levyn taiten ja tyylikkäästi toteutettu ulkoasu.         

Harri Linnera