Crimson Moon laitettiin alulle Amerikassa vuonna 1994. Samana vuonna ilmestyneellä eponyymillä esikoisdemollaan bändin kokoonpanon muodosti yksi mies, Scorpius Androctonus, mutta vuotta myöhemmin ilmestyneestä toisesta demosta lähtien kokoonpanoon on kuulunut vaihteleva määrä tunnettuja ja myös hieman tuntemattomampia pelimanneja. Matkan varrella myös bändin majapaikka on vaihtunut Amerikasta Saksaan. Tätä nykyä Crimson Moon toimii triona, jota tarpeen tullen täydentävät keikkamusikantit.
Reilun parikymmenen vuoden olemassaolonsa aikana Crimson Moon on julkaissut melko lailla hitaasti ja pitkin tauoin. Vuonna 1996 ilmestyneen esikoisalbumin The Embrace the Vampyric Blood seuraaja Under the Serpentine Spell antoi odotuttaa itseään lähes täyden vuosikymmenen, jonka jälkeen sen ja vuonna 2016 ilmestyneen Oneironaut-nimeä kantaneen levyn väli venyikin sitten jo yhteentoista vuoteen. Täyspitkien välillä olevia taukoja ovat täyttäneet muutamat kokoelmalevyt ja pienjulkaisut.
Kolmannen albuminsa jälkeen bändi on ilmeisesti imenyt itseensä hieman väkevämpää astraaliverta, sillä käsillä oleva neljäs albumi Mors Vincit Omnia on saateltu maailmalle vain kolmessa vuodessa.
Kuolemanenkeli Azraelille omistetun konseptilevyn alkusoitoksi riittävät muutama kirkonkellon kumahdus, joiden jälkeen avausraita Vanitas onkin jo täydessä vauhdissa. Paljon vakuuttavammin ei modernin mustan metallin kategoriaan putoavaa levyä voisi aloittaa. Seitsenminuuttinen Vanitas on dynaaminen ja tarttuva mutta samalla moniulotteinen kappale, jossa verevä metalli ja ritualistiset elkeet ovat täydellisessä balanssissa. Maininnan ansaitsee myös vieraileva rumpali Blastum (muun muassa Merrimack), joka suorittaa erinomaisen vakuuttavasti nopeusspektrin kaikissa kohdissa.
Vanitas on myös hyvä läpileikkaus Crimson Moonin neljännestä levystä kokonaisuutena, jossa vaihtelevuutta riittää sekä kappaleiden sisällä että niiden välillä. Siellä ja täällä paiskotaan menemään niin kuin aurinko ei enää nousisi, kun taas toisaalla leijaillaan yksinkertaisen kitaramelodian ja taustakuorojen varassa tai tavoitellaan mahtipontisuutta. Dynamiikka ei kuitenkaan tunnu millään tavalla pakotetulta, vaan aivan yhtä luonnolliselta kuin kuolema, jonka mytologisen representaation kunniaksi levy on sävelletty. Profaani ja sakraali kietoutuivat toisiinsa, kunnes toisen on aika valua tuhkana Azraelin sormien lävitse.
Kappaletasolla tarkasteltuna Mors Vincit Omnia on enemmän tai vähemmän täydellisesti onnistunut albumi. Kappaleiden pituudet vaihtelevat viisi ja puoliminuuttisesta nimikkokappaleesta päälle kahdeksanminuuttiseen Upon the Pale Horseen, jonka vierailevana vokalistina esiintyy Demoncyn Ixithra, mutta täytekappaleita tai tyhjäkäyntiä ei kahdeksan kappaletta ja päälle viidenkymmenen minuutin keston omaavalla levyllä ole. Tämän vuoksi on hieman hankala poimia levyltä mitään erityisiä suosikkikappaleita, mutta jos jotain pitää mainita, niin olkoon ne jo kertaalleen mainittu avausraita Vanitas ja melkoisen riipivällä alulla liikkeelle lähtevä Godspeed Angel of Death. Tässä jälkimmäisessä vierailevat vokalistin ominaisuudessa Absun Proscriptor ja Archgoatin Lord Angelslayer.
Mors Vincit Omnia on modernin mustan metallin kategoriassa todella vaikuttava albumi. Se on huolellisesti ja harkiten sävelletty sekä taiten toteutettu, mutta ammattimaisuus ei kuitenkaan näyttäydy tunteen tai tunnelman puutteena. Päinvastoin. Kuolemanenkelin kolkko ja painostava läsnäolo piirtyy esiin terävänä. Täytyy toivoa, että Crimson Moon säilyttää jatkossakin tällaisen hieman ripeämmän julkaisutahdin.
Julkaisija: Rämekuukkeli-levyt/Several Casualties Productions/Tuhkaa ja Paskaa esittää Records
Päivänvalo ei juurikaan pääse häikäisemään sitä ryteikköä, missä Corroder näillä kahdella pikkulevyllä ryömii ja riuhtoo. Instinct sisältää kuusi ja Doctrine neljä death metalin ja crustin katkuista sludge-kappaletta, joista ei raskautta ja uhkaa puutu. Keskisuomalainen yhtye on muutaman vuoden ikäinen ja soittajilla on taustaa sekä punkimmassa että raskassoutuisemmassa räimeessä.
Palesloth on joensuulainen bändi, jonka juuret ulottuvat aina 2000-luvun alkupuolelle saakka. Tuolloin bändi oli tosin lähinnä veljeksien Samuli ja Joonas Myllerin musiikillisessa harrastuksessa idullaan oleva visio. Tämä visio vaati reilun puolen vuosikymmenen kypsyttelyn, jonka aikana Palesloth myös kasvoi viisimiehiseksi. Bändin ensimmäinen albumi The Burden of Existence ilmestyi omakustanteena vuonna 2018.
Näin Paleslothin ensimmäisen kerran keikalla tämän vuoden maaliskuussa. Aiempi tietämykseni bändistä koostui yksinomaan keikkajärjestäjän antamasta kuvauksesta, jonka mukaan Palesloth operoi stonerin ja sludgen tyylilajeissa. Kvintetin musiikki oli vielä tuossa vaiheessa täydellisen tuntematonta. Tämän seurauksena bändille avautui mahdollisuus riipaista terävä koukku kulman takaa, jonka se kyllä käyttikin hyväkseen soittamalla todella väkevän ja vakuuttavan setin. Keikkajärjestäjän määritelmät tuntuivat tosin jossain määrin harhaanjohtavilta, sillä stonerin savusilmäinen letkeys ja sludgen raskasmielinen raahustus olivat loppuviimein varsin vähänlaisesti esillä. Siitä huolimatta Paleslothin energia ja groove tekivät vaikutuksen.
Tämä keikalla koettu energia ja groove on saatu hienosti säilymään myös studiossa. Hallusensations-nimeä kantavan lyhytsoiton aloittaa nimikkokappale, joka tunnelmallisen alun jälkeen jyrää kuin Lamb of God parhaimmillaan. Todella terävä ja tarttuva avauskappale, joka varsin kohtuullisesta, hieman alle neljän minuutin kestostaan huolimatta onnistuu myös olemaan monisärmäinen.
Toisena tuleva Psychosis Pt. 1 – The Druids aloittaa kolmiosaisen kappalekimaran, jonka kaksi jälkimmäistä osaa ovat Psychosis Pt. 2 – To the Gallows ja Psychosis Pt. 3 – The Devils Own.
Näistä kaksi ensimmäistä jatkavat avauskappaleen tarttuvaa groovea, tosin lisäten sooniseen palettiin hieman lisää sävyä ja tunnelmaa. Trilogian ja samalla levyn päättävä melkein kuusiminuuttinen The Devils Own sen sijaan esittelee Paleslothin hitaampaa ja apokalyptisempaa puolta. Tämän kappaleen tuskaisessa raahustuksessa alkaa ymmärtää, miksi bändiä on hahmoteltu sludgen kategoriaan. Tyylipuhdas ja hallittu lopetus muutenkin onnistuneelle julkaisulle.
Hallusensations on sekä yksittäisten kappaleiden tasolla että kokonaisuutena todella tasokas lyhytsoitto. Oikeastaan tuntuu hieman omituiselta, että näin laadukasta ja valmista materiaalia vielä julkaistaan omin voimin. Tällä tavoin vahvalla kappalemateriaalilla ja kokonaisuuden hallinnalla olisi vähintäänkin kohtuullista saada laajempia julkaisukanavia. Toivotaan että sellaisia alkaa löytyä. Jään innolla odottelemaan Paleslothin tulevia luomuksia.
Portugalilaisen Signal Rexin kompaktilevykkeenä ja vinyylinä julkaisema Pilgrimage / Boahjenásti kokoaa yksiin kansiin varsin lyhyen historian omaavan bändin kaiken tähänastisen tuotannon, eli vuosina 2016 ja 2017 julkaistut demonauhat. Kaiken kaikkiaan levy pitää sisällään seitsemän kappaletta, joiden yhteispituus on hieman päälle kolmekymmentä minuuttia.
Pilgrimagen aloittaa ambientmainen alkusoitto, joka maalailee tyylikkäästi aavemaista ja kylmää tunnelmaa, vaikka päättyykin hieman töksähtäen. Alkusoittoa seuraavat kaksi kappaletta Hyperborean Pilgrimageja Streams ofApollo’s Blood ovat sekä hyvässä että pahassa sitä, mitä lappeenrantalaisen Satanic Warmasterin inspiroimalla kotimaisella mustalla metallilla on taipumus olla: alkukantaista, kotikutoista ja petomaista, mutta samalla jollain tapaa velttoa ja kömpelöä. Hieman liian punkia ainakin omaan makuun. Sammas’ Equinox ei ole ensidemollaan alagenrensä kehnoin edustaja, mutta kieltämättä bändin oma identiteetti on melko lailla ohkainen. Pilgrimagen päättää hieman noisen suuntaan kehkeytyvä loppusoitto, joka katkeaa samalla tavalla terävästi kuin alkusoitto.
Boahjenásti lähtee liikkeelle ilman alkusoittoa, mutta muuten erinomaisen lupaavasti. Shores of Pohjola soi saundimaailmaltaan huomattavasti kirkkaammin kuin vuotta aikaisemmin julkaistu ensimmäinen demo ja vastaavaa kirkastumista on myös sävellyksen tasolla. Alkukantaisuus ei ole varsinaisesti kadonnut mihinkään, mutta hieman liian yksioikoiseen kohkaamiseen on tullut sävyjä ja syvyyttä. Tavallaan tuntuu, että Sammas’ Equinox alkaa lunastaa lupaustaan pohjanperäläisestä mustasta metallista muutenkin kuin lyriikoissaan. Toisena tuleva Fávdna’s Arrow tiivistyy akustisen kitaran tuella kuin myrsky horisontin takana, ja vaikka hienon väliosan jälkeen kappaleen punainen lanka käykin hieman ohueksi, niin draamankaari kantaa loppuun saakka.
Boahjenástin päättää voitokkaasti suomenkielinen ja reilu kuusiminuuttinen Kuolonhenkäys, joka on selkeästi bändin tähänastisen elämän onnistunein kappale. Kun suomeksi julistetaan totisesti ja vakavasti, niin siinä on aina tietty koomisuuden vaara. Tässä kappaleessa selväsanainen ja korska julistus toimii kuitenkin enemmän tai vähemmän täydellisesti. Kuolonhenkäyksessä on myös itse teossa samanlainen mustan metallin ja ambientin saumaton symbioosi kuin norjalaisen Burzumin ja saksalaisen Bilskirnirin joissakin töissä, olkoonkin, että kauheasti muita yhtymäkohtia näiden kolmen välillä ei olekaan. Tässä kappaleessa Sammas’ Equinox lunastaa lopullisesti lupauksen aidosta pohjanperäläisestä mustasta metallista.
Käsillä oleva levy on oiva dokumentti siitä matkasta, jonka Sammas’ Equinox on suhteellisen lyhyen olemassaolonsa aikana kulkenut. Pilgrimage on vielä aivan liikaa aikakauteensa ja ympäristöönsä sidoksissa oleva teos, mutta vuotta myöhemmin julkaisunsa saanut Boahjenásti edustaa jo selkeämmin kolmikon omaa visiota. Mielenkiintoista kuulla aikanaan, kuinka tuo visio on sen jälkeen jalostunut.
Kaksi kotimaista ryönäisen myllytyksen ryhmää lyö voimansa yhteen tällä pikkulevyllä. Kumpainenkin esittää kaksi kappaletta. A-puolella esiintyy Cicutoxin, joka rämistelee ensimmäisen kappaleen yllättävänkin rennolla ja rokkaavalla otteella. Toki vokalistin oksentava oranki -tyyli on tuttua aikaisemmilta tuotoksilta, ja pahoinvointi on siis asiaankuuluvasti läsnä.
Joensuulainen Olli Tanskanen on parin viime vuoden aikana siirtynyt väkevästi pienjulkaisuista kokopitkiin levyihin. Ensin hän oli mukana kolmimiehisessä Gas Chamber Renaissance -ryhmässä, jonka esikoisalbumi ilmestyi viime vuoden puolella. Seuraavaksi sai julkaisunsa Tanskasen luovuuden pääasiallisena kanavana toimivan Edge of Decayn ensimmäinen täyspitkä Passionate Concrete Love. Kolkon kolminaisuuden täydentää Tanskasen tuorein projekti Vigilantism esikoisalbumillaan Incessant Authority. Maailmalle saattajan roolissa on tälläkin kertaa lahtelainen Freak Animal Records, joka on julkaissut myös kaksi muuta edellä mainittua levyä.
Kuusi kappaletta ja hieman alle neljäkymmenen minuutin keston omaava Incessant Authority putoaa melko luontevasti noisen/industrialin kategoriaan. Reilusta neljästä minuutista lähes yhdeksänminuuttisiksi kasvavissa kappaleissa on aidon sävellyksen leima ja rakenne, vaikka pinnan alla vaanivatkin likaisen ja arvaamattoman elukan kellertävät hampaat. Teollisessa pulssissa on käskyä ja uhkaa, jota tyylikkäästi mukaan sovitetut samplet vahvistavat entisestään. Mainio esimerkki tästä on kappaleen Unbinding the Angst loppupuolen kurlaus- ja korinaäänet, jotka varsinkin kuulokkeiden kautta vastaanotettuina herättävät melkeinpä fyysisiä tuntemuksia.
Kappaleiden tasolla tarkasteltuna Vigilantismin ensimmäinen täyspitkä on suhteellisen eheä kokonaisuus. Punkt Ohne Wiederkehr on päällekäyvä mutta rytmiikaltaan lähes hypnoottinen avausraita, ja vaikka kyseessä onkin levyn pisin kappale, niin yksikään sekunti ei tunnu haaskatulla. Pahaenteisellä ja kielletyn suuntaan osoittelevalla samplella liikkeelle lähtevässä Never Crossissa on aitoa väkivallan uhkaa. Chemical Conversation on hieman rauhallisempi, kerros kerrokselta kasvava kappale, jossa on kauhuelokuvan ääniraidan tuntua. Kertaalleen jo mainittu Unbinding the Angst on ehdottomasti oma suosikkini levyltä. Kolkosti kolisevan industrialin ja tiiviinä surisevan noisen saumaton synteesi.
Levyn kaksi viimeistä kappaletta eivät jää kauheasti jälkeen edellä mainituista, mutta kieltämättä varsinkin toiseksi viimeisenä tulevaa Still Damagedia vaivaa jonkinasteinen mielikuvituksettomuus ja tasapaksuus. Tässä kohtaa tiivistäminen olisi voinut olla aivan paikallaan. Päätösraita Stepson Diaries sen sijaan on huomattavasti terävämpi ja ihan asiallinen lopetus, vaikka ei ylläkään levyn parhaimpien kappaleiden joukkoon.
Loppupuolen loivasta laskusuunnasta huolimatta Incessant Authority on todella vakuuttava esikoisalbumi. Pienellä tiivistämisellä ja terävöittämisellä kohti täydellisyyttä.
