Ruotsalaiskaksikko A. ja Graav aloittivat yhteisen musisoinnin nimellä Volkermord vuonna 1999. Muutaman vuoden ajan toiminut bändi vaihtoi milleniumin myötä nimekseen Armagedda, joka sekin katosi synkiltä taajuuksilta verrattain nopeasti. Noin neljän vuoden mittaisen olemassaolonsa aikana Armagedda sai kuitenkin aikaiseksi kunnioitettavan määrän pienjulkaisuja ja siihen päälle kolme täyspitkää albumia. Alkuperäisen bändinsä multiin laittamisen jälkeen herrat A. ja Graav jatkoivat musisointia yhdessä ja erikseen muuan muassa ryhmissä Lönndom, LIK ja Stilla. Näistä kaksi viimeksi mainittua ovat edelleen toiminnassa.
Tässä tarkastelun kohteena oleva uusintajulkaisu Only True Believers on Armageddan toinen täyspitkä, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2003. Bändin esikoisalbumi The Final War Approaching ilmestyi vuotta aikaisemmin ja samalla vuoden intervallilla se saatteli myös maailmalle viimeiseksi jääneen albuminsa Ond Spiritism: Djæfvvlens Skalder Anno Serpenti MMIV.
Only True Believers edustaa Armageddan elämänkaaressa sekä julkaisuhistoriallista keskikohtaa että ennen kaikkea taiteellista puoliväliä. Ensimmäisellä täyspitkällään bändi kompuroi Darkthronen kannoilla jokseenkin epävarmasti, eikä varsinaisesti eronnut edukseen muista samanlaisista yrittäjistä. Kolmannella ja viimeisellä täyspitkällään Armagedda kuoriutui ulos vanhoista nahoistaan ja loisti aivan omanlaisenaan entiteettinä. Näiden välissä ilmestyneessä Only True Believersissa kuuluu vahvasti edellä mainitun norjalaislegendan vaikutus, mutta samalla se enteilee jo toisenlaista tulevaisuutta.
Yksitoista kappaletta ja reilun viidenkymmenen minuutin keston omaava albumi alkaa jollain tavalla humoristisen kuuloisella samplella, jonka lähde on David Lynchin klassikkosarja Twin Peaks. Hurmioitunutta hallelujaata seuraa avausraita Refuse the Blood of Jesus. Musiikillisesti ollaan tiukasti kiinni darkthronelaisen mustan metallin traditiossa, mutta samalla Armagedda on jättänyt esikoislevynsä lapsukset taakseen: Tore Stjernan vääntämissä saundeissa on voimaa ja särmää, soitto kulkee, vokaaleissa on saatanan henki vahvasti läsnä ja siihen päälle vierailevana rumpalina toimiva Erik Danielsson kurittaa nahkoja eläimellisesti mutta tarkasti.
Toisena tuleva nimikkokappale esittelee Armageddan rokkaavampaa ja tarttuvampaa puolta. Tässäkään ei varsinaisesti keksitä mitään sellaista, mitä gentlemannit Fenriz ja Nocturno Culto eivät olisi keksineet, mutta kappale murskaa kuin puskutraktori ja tarttuu kuin rutto.
Suurin osa levystä hahmottuu melko hyvin kahden ensimmäisen kappaleen pohjalta. Traditionaalisen pohjoismaisen mustan metallin viitekehyksessä varioidaan raivokkaan ja rokkaavan välillä. Siellä ja täällä kauhaistaan Celtic Frostiin saakka, mutta tässäkin on Darkthrone toiminut välittäjänä. Kappaleissa on kuitenkin aina ideaa ja pienistä yksityiskohdista pilkistelevä paholainen, kuten vaikkapa F.T.W:n bassottelu, pitää mielenkiintoa yllä. Mitään varsinaista täytetavaraa ei avausraidan ja levyn päättävän Ghostwood-nimisen loppusoiton väliin jää, eikä kokonaisuus myöskään väsähdä loppua kohti. Itse asiassa loppusoittoa edeltävä Endless Fields of Sorrow on yksi levyn parhaimpia kappaleita.
Käsillä oleva Nordvis Productionsin maailmalle saattelema uusintajulkaisu pitää sisällään myös kaksi bonusraitaa. Näistä Domedagens Triumf on julkaistu aiemmin Tormenting Legends -kokoelmalla (Blut & Eisen Productions, 2003). Todella väkevä kappale, joka tyylinsä ja laatunsa puolesta olisi sopinut suoraan levylle, vaikka onkin sävelletty ekslusiivisesti edellä mainitulle kokoelmalle. Sen sijaan Satyricon-laina Night of the Triumphator on ollut mukana joissain levyn aiemmissa versiossa. Suhteellisen yhdentekevä ralli, jota Armagedda ei ole saanut muunnettua kauheasti paremmaksi jos ei myöskään huonommaksi.
Yhteensummattuna Only True Believers on todella tarpeellinen uudelleenjulkaisu. Hiljalleen parin vuosikymmenen rajapyykin saavuttavaan albumiin ei ole pahemmin ajan hammas purrut, vaan se kuulostaa edelleenkin täydellisen relevantilta. Ei ehkä klassikko tai edes pikkuklassikko, mutta erinomaisen vakuuttava siivu perinteikästä pohjoista mustaa metallia.
White Ward on viisimiehinen ukrainalaisbändi, joka on reilun puolen vuosikymmenen olemassaolonsa aikana julkaissut nipun pienempiä julkaisuja ja siihen päälle kaksi täyspitkää albumia. Ensimmäinen täyspitkä Futility Report ilmestyi muutama vuosi sitten ranskalaisen Debemur Morti Productionsin kautta. Sama julkaisija on saatellut maailmalle myös tässä tarkastelun kohteena olevan toisen täyspitkän, joka kantaa nimeä Love Exchange Failure.
Albumin aloittava melkein kaksitoistaminuuttinen nimikkokappale koukkaa post-black metalin äänimaailmaan Bohren & der Club of Goren kautta. Urbaanin yöelämän ääniä yhdistettynä pianon ja saksofonin noir-henkiseen tunnelmointiin. Noin kolmen minuutin jälkeen pehmeä alku purkautuu mustan metalliseen kaahaukseen, jossa ei ole varsinaisesti väkivaltaista murskaa vaan enemmänkin modernin kaupunkielämän rappiota ja lohduttomuutta. Tunnelmassa on paljon samaa kuin norjalaisen Ulverin myöhempien aikojen töissä, olkoonkin että White Wardin instrumentit ja intentiot ovat selkeästi metallimusiikin maailmassa.
Toisena tuleva kahdeksanminuuttinen Poisonous Flowers of Violence on nopea ja selkeämmin mustan metallinen veisu, vaikka seestyykin lopussa yöllisen tummaksi jatsiksi. Päällimmäisenä mieleen nousee Ulverin maanmies ja hengenheimolainen Solefald, tosin ilman mainitulle ryhmälle leimallisia huumorielementtejä. Tässä on myös yksi White Wardin suurimmista vahvuuksista: kokeellisuudestaan huolimatta bändi ei kuulosta pikkunokkelalta kikkailulta, vaan onnistuu säilyttämään läpi levyn saman melankolisen ja rappeutuneen tunnelman.
Levyn kolmas kappale Dead Heart Confession on päälle kymmenminuuttinen hittikipale, mikä kuulostaa toki toivottoman ristiriitaiselta. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että mainittu kappale tarttuu kuin sukupuolitaudit White Wardin musiikillaan maalaileman kaupungin saastaisilla syrjäkujilla. Kertosäkeessä on häivähdys Discouraged Ones / Tonight’s Decision -aikakauden Katatoniaa.
Shelter on albumin keskivaiheille sijoittuva, pääosin pianon varaan rakennettu välisoitto, jossa on myös hieman noise-elementtejä. Täyttää tehtävänsä puolivälin suvantona, mutta ei tarjoa kauheasti enempää.
Viidentenä tuleva No Cure for Pain aloittaa kolmen kappaleen kimaran, jossa yhdistävänä tekijänä on se, että jokaisessa kappaleessa esiintyy puhtaalla tyylillä laulava vieraileva vokalisti. Näistä kolmesta vaikuttavin on Surfaces and Depthts, jossa vokaaleista vastaa Renata Kazhan. Mainittu kappale on pikkaisen yli kuuden minuutin kestollaan albumin toiseksi lyhyin mutta samalla myös tunnelmallisin. Tässä ollaan myös musiikillisen ilmaisun puolesta hyvin lähellä kokeellisen kauden Ulveria, erityisesti vuonna 2000 ilmestynyttä Perdition Cityä.
Kimaran ja samalla koko levyn päättää päälle kaksitoistaminuuttinen Uncanny Delusions, jossa palataan metalliseen ja paikka paikoin jopa kuolonmetalliseen saundiin, kunnes kaikki päättyy rahisevaan levysoittimeen ja rakkaudesta raivoavaan naiseen. Rakkauden äärellä tapahtuva vaihdanta on epäonnistunut ja jäljellä on vain raivoa.
White Wardin toinen albumi on reilun tunnin kestostaan ja melkoisen kompleksisesta luonteestaan huolimatta yllättävänkin helposti lähestyttävä tapaus. Muutaman kuuntelukerran jälkeen ukrainalaisviisikon loihtimat äänimaisemat avautuvat kuin entuudestaan tuntemattoman kaupungin hämärään katoavat kadut. Synkkinä ja vaarallisina mutta samalla kutsuvina. Ja kun katu alkaa kuljettaa, paluu takaisin on jokaisen askeleen myötä vaikeampaa. Hienoa musiikkia syksyn sateisiin ja hämäriin iltoihin.
Crimson Moon laitettiin alulle Amerikassa vuonna 1994. Samana vuonna ilmestyneellä eponyymillä esikoisdemollaan bändin kokoonpanon muodosti yksi mies, Scorpius Androctonus, mutta vuotta myöhemmin ilmestyneestä toisesta demosta lähtien kokoonpanoon on kuulunut vaihteleva määrä tunnettuja ja myös hieman tuntemattomampia pelimanneja. Matkan varrella myös bändin majapaikka on vaihtunut Amerikasta Saksaan. Tätä nykyä Crimson Moon toimii triona, jota tarpeen tullen täydentävät keikkamusikantit.
Reilun parikymmenen vuoden olemassaolonsa aikana Crimson Moon on julkaissut melko lailla hitaasti ja pitkin tauoin. Vuonna 1996 ilmestyneen esikoisalbumin The Embrace the Vampyric Blood seuraaja Under the Serpentine Spell antoi odotuttaa itseään lähes täyden vuosikymmenen, jonka jälkeen sen ja vuonna 2016 ilmestyneen Oneironaut-nimeä kantaneen levyn väli venyikin sitten jo yhteentoista vuoteen. Täyspitkien välillä olevia taukoja ovat täyttäneet muutamat kokoelmalevyt ja pienjulkaisut.
Kolmannen albuminsa jälkeen bändi on ilmeisesti imenyt itseensä hieman väkevämpää astraaliverta, sillä käsillä oleva neljäs albumi Mors Vincit Omnia on saateltu maailmalle vain kolmessa vuodessa.
Kuolemanenkeli Azraelille omistetun konseptilevyn alkusoitoksi riittävät muutama kirkonkellon kumahdus, joiden jälkeen avausraita Vanitas onkin jo täydessä vauhdissa. Paljon vakuuttavammin ei modernin mustan metallin kategoriaan putoavaa levyä voisi aloittaa. Seitsenminuuttinen Vanitas on dynaaminen ja tarttuva mutta samalla moniulotteinen kappale, jossa verevä metalli ja ritualistiset elkeet ovat täydellisessä balanssissa. Maininnan ansaitsee myös vieraileva rumpali Blastum (muun muassa Merrimack), joka suorittaa erinomaisen vakuuttavasti nopeusspektrin kaikissa kohdissa.
Vanitas on myös hyvä läpileikkaus Crimson Moonin neljännestä levystä kokonaisuutena, jossa vaihtelevuutta riittää sekä kappaleiden sisällä että niiden välillä. Siellä ja täällä paiskotaan menemään niin kuin aurinko ei enää nousisi, kun taas toisaalla leijaillaan yksinkertaisen kitaramelodian ja taustakuorojen varassa tai tavoitellaan mahtipontisuutta. Dynamiikka ei kuitenkaan tunnu millään tavalla pakotetulta, vaan aivan yhtä luonnolliselta kuin kuolema, jonka mytologisen representaation kunniaksi levy on sävelletty. Profaani ja sakraali kietoutuivat toisiinsa, kunnes toisen on aika valua tuhkana Azraelin sormien lävitse.
Kappaletasolla tarkasteltuna Mors Vincit Omnia on enemmän tai vähemmän täydellisesti onnistunut albumi. Kappaleiden pituudet vaihtelevat viisi ja puoliminuuttisesta nimikkokappaleesta päälle kahdeksanminuuttiseen Upon the Pale Horseen, jonka vierailevana vokalistina esiintyy Demoncyn Ixithra, mutta täytekappaleita tai tyhjäkäyntiä ei kahdeksan kappaletta ja päälle viidenkymmenen minuutin keston omaavalla levyllä ole. Tämän vuoksi on hieman hankala poimia levyltä mitään erityisiä suosikkikappaleita, mutta jos jotain pitää mainita, niin olkoon ne jo kertaalleen mainittu avausraita Vanitas ja melkoisen riipivällä alulla liikkeelle lähtevä Godspeed Angel of Death. Tässä jälkimmäisessä vierailevat vokalistin ominaisuudessa Absun Proscriptor ja Archgoatin Lord Angelslayer.
Mors Vincit Omnia on modernin mustan metallin kategoriassa todella vaikuttava albumi. Se on huolellisesti ja harkiten sävelletty sekä taiten toteutettu, mutta ammattimaisuus ei kuitenkaan näyttäydy tunteen tai tunnelman puutteena. Päinvastoin. Kuolemanenkelin kolkko ja painostava läsnäolo piirtyy esiin terävänä. Täytyy toivoa, että Crimson Moon säilyttää jatkossakin tällaisen hieman ripeämmän julkaisutahdin.
Julkaisija: Rämekuukkeli-levyt/Several Casualties Productions/Tuhkaa ja Paskaa esittää Records
Päivänvalo ei juurikaan pääse häikäisemään sitä ryteikköä, missä Corroder näillä kahdella pikkulevyllä ryömii ja riuhtoo. Instinct sisältää kuusi ja Doctrine neljä death metalin ja crustin katkuista sludge-kappaletta, joista ei raskautta ja uhkaa puutu. Keskisuomalainen yhtye on muutaman vuoden ikäinen ja soittajilla on taustaa sekä punkimmassa että raskassoutuisemmassa räimeessä.
Palesloth on joensuulainen bändi, jonka juuret ulottuvat aina 2000-luvun alkupuolelle saakka. Tuolloin bändi oli tosin lähinnä veljeksien Samuli ja Joonas Myllerin musiikillisessa harrastuksessa idullaan oleva visio. Tämä visio vaati reilun puolen vuosikymmenen kypsyttelyn, jonka aikana Palesloth myös kasvoi viisimiehiseksi. Bändin ensimmäinen albumi The Burden of Existence ilmestyi omakustanteena vuonna 2018.
Näin Paleslothin ensimmäisen kerran keikalla tämän vuoden maaliskuussa. Aiempi tietämykseni bändistä koostui yksinomaan keikkajärjestäjän antamasta kuvauksesta, jonka mukaan Palesloth operoi stonerin ja sludgen tyylilajeissa. Kvintetin musiikki oli vielä tuossa vaiheessa täydellisen tuntematonta. Tämän seurauksena bändille avautui mahdollisuus riipaista terävä koukku kulman takaa, jonka se kyllä käyttikin hyväkseen soittamalla todella väkevän ja vakuuttavan setin. Keikkajärjestäjän määritelmät tuntuivat tosin jossain määrin harhaanjohtavilta, sillä stonerin savusilmäinen letkeys ja sludgen raskasmielinen raahustus olivat loppuviimein varsin vähänlaisesti esillä. Siitä huolimatta Paleslothin energia ja groove tekivät vaikutuksen.
Tämä keikalla koettu energia ja groove on saatu hienosti säilymään myös studiossa. Hallusensations-nimeä kantavan lyhytsoiton aloittaa nimikkokappale, joka tunnelmallisen alun jälkeen jyrää kuin Lamb of God parhaimmillaan. Todella terävä ja tarttuva avauskappale, joka varsin kohtuullisesta, hieman alle neljän minuutin kestostaan huolimatta onnistuu myös olemaan monisärmäinen.
Toisena tuleva Psychosis Pt. 1 – The Druids aloittaa kolmiosaisen kappalekimaran, jonka kaksi jälkimmäistä osaa ovat Psychosis Pt. 2 – To the Gallows ja Psychosis Pt. 3 – The Devils Own.
Näistä kaksi ensimmäistä jatkavat avauskappaleen tarttuvaa groovea, tosin lisäten sooniseen palettiin hieman lisää sävyä ja tunnelmaa. Trilogian ja samalla levyn päättävä melkein kuusiminuuttinen The Devils Own sen sijaan esittelee Paleslothin hitaampaa ja apokalyptisempaa puolta. Tämän kappaleen tuskaisessa raahustuksessa alkaa ymmärtää, miksi bändiä on hahmoteltu sludgen kategoriaan. Tyylipuhdas ja hallittu lopetus muutenkin onnistuneelle julkaisulle.
Hallusensations on sekä yksittäisten kappaleiden tasolla että kokonaisuutena todella tasokas lyhytsoitto. Oikeastaan tuntuu hieman omituiselta, että näin laadukasta ja valmista materiaalia vielä julkaistaan omin voimin. Tällä tavoin vahvalla kappalemateriaalilla ja kokonaisuuden hallinnalla olisi vähintäänkin kohtuullista saada laajempia julkaisukanavia. Toivotaan että sellaisia alkaa löytyä. Jään innolla odottelemaan Paleslothin tulevia luomuksia.
Portugalilaisen Signal Rexin kompaktilevykkeenä ja vinyylinä julkaisema Pilgrimage / Boahjenásti kokoaa yksiin kansiin varsin lyhyen historian omaavan bändin kaiken tähänastisen tuotannon, eli vuosina 2016 ja 2017 julkaistut demonauhat. Kaiken kaikkiaan levy pitää sisällään seitsemän kappaletta, joiden yhteispituus on hieman päälle kolmekymmentä minuuttia.
Pilgrimagen aloittaa ambientmainen alkusoitto, joka maalailee tyylikkäästi aavemaista ja kylmää tunnelmaa, vaikka päättyykin hieman töksähtäen. Alkusoittoa seuraavat kaksi kappaletta Hyperborean Pilgrimageja Streams ofApollo’s Blood ovat sekä hyvässä että pahassa sitä, mitä lappeenrantalaisen Satanic Warmasterin inspiroimalla kotimaisella mustalla metallilla on taipumus olla: alkukantaista, kotikutoista ja petomaista, mutta samalla jollain tapaa velttoa ja kömpelöä. Hieman liian punkia ainakin omaan makuun. Sammas’ Equinox ei ole ensidemollaan alagenrensä kehnoin edustaja, mutta kieltämättä bändin oma identiteetti on melko lailla ohkainen. Pilgrimagen päättää hieman noisen suuntaan kehkeytyvä loppusoitto, joka katkeaa samalla tavalla terävästi kuin alkusoitto.
Boahjenásti lähtee liikkeelle ilman alkusoittoa, mutta muuten erinomaisen lupaavasti. Shores of Pohjola soi saundimaailmaltaan huomattavasti kirkkaammin kuin vuotta aikaisemmin julkaistu ensimmäinen demo ja vastaavaa kirkastumista on myös sävellyksen tasolla. Alkukantaisuus ei ole varsinaisesti kadonnut mihinkään, mutta hieman liian yksioikoiseen kohkaamiseen on tullut sävyjä ja syvyyttä. Tavallaan tuntuu, että Sammas’ Equinox alkaa lunastaa lupaustaan pohjanperäläisestä mustasta metallista muutenkin kuin lyriikoissaan. Toisena tuleva Fávdna’s Arrow tiivistyy akustisen kitaran tuella kuin myrsky horisontin takana, ja vaikka hienon väliosan jälkeen kappaleen punainen lanka käykin hieman ohueksi, niin draamankaari kantaa loppuun saakka.
Boahjenástin päättää voitokkaasti suomenkielinen ja reilu kuusiminuuttinen Kuolonhenkäys, joka on selkeästi bändin tähänastisen elämän onnistunein kappale. Kun suomeksi julistetaan totisesti ja vakavasti, niin siinä on aina tietty koomisuuden vaara. Tässä kappaleessa selväsanainen ja korska julistus toimii kuitenkin enemmän tai vähemmän täydellisesti. Kuolonhenkäyksessä on myös itse teossa samanlainen mustan metallin ja ambientin saumaton symbioosi kuin norjalaisen Burzumin ja saksalaisen Bilskirnirin joissakin töissä, olkoonkin, että kauheasti muita yhtymäkohtia näiden kolmen välillä ei olekaan. Tässä kappaleessa Sammas’ Equinox lunastaa lopullisesti lupauksen aidosta pohjanperäläisestä mustasta metallista.
Käsillä oleva levy on oiva dokumentti siitä matkasta, jonka Sammas’ Equinox on suhteellisen lyhyen olemassaolonsa aikana kulkenut. Pilgrimage on vielä aivan liikaa aikakauteensa ja ympäristöönsä sidoksissa oleva teos, mutta vuotta myöhemmin julkaisunsa saanut Boahjenásti edustaa jo selkeämmin kolmikon omaa visiota. Mielenkiintoista kuulla aikanaan, kuinka tuo visio on sen jälkeen jalostunut.
