Kategoria: Levyarviot

Perished – Through the Black Mist

Arvosana: 7/10

Julkaisija: The Sinister Flame

Norjalaisen Perishedin elinkaari alkoi vuonna 1991 ja päättyi 2005. Tuon reilun vuosikymmenen mittaisen ajanjakson aikana bändi saatteli maailmalle muutaman suhteellisen vähälle huomiolle jääneen täyspitkän (Kark, 1998 ja Seid, 2003) ja siihen päälle joitakin pienempiä julkaisuja. Perishedin multiin laittamisen jälkeen osa jäsenistä on jatkanut musisointia sekä pienemmän että suuremman profiilin bändeissä, kuten Bloodthorn, Wurdulak ja Whoredom Rife.

Käsillä oleva Through the Black Mist on bändin alun perin vuonna 1994 ilmestynyt demo, jonka lappeenrantalainen The Sinister Flame on julkaissut uudelleen masteroituna ja lisäkappaleella täydennettynä. Kaiken kaikkiaan levy pitää sisällään seitsemän kappaletta ja hieman päälle kolmenkymmenenkuuden minuutin kestokin lähentelee ihan kelvollista täyspitkää.

Tyylillisesti Perishedin toinen demo edustaa melko täydellisesti oman maansa ja aikakautensa musiikillista ilmaisua. Melodista, melankolista ja mahtipontisuutta tavoittelevaa mustaa metallia, jolla on kuitenkin – vielä – kylmä ja viiltävä terä. Tärkeimmät vertailukohdat ovat Satyriconin ja Dimmu Borgirin saman aikakauden teokset, painotus huomattavasti vahvemmin ensin mainitulla.

Lähemmässä tarkastelussa Through the Black Mist osoittautuu jollain tapaa hankalaksi tapaukseksi. Yhteinen kosketuspinta löytyy jo avauskappaleen My Kings’s Empire ensimmäisen puolentoista minuutin aikana, mutta sen jälkeen epäilevä paholainen alkaa ojennella sarviaan. Perished loistaa yhtä lailla akustisissa suvannoissa kuin myös yksittäisten riffien tasolla, mutta kappaleissa tuntuu olevan melkoisesti tyhjäkäyntiä. Myös pintaan miksattujen hi-hattien sähinä alkaa jossain kohtaa nakertaa kallokoppaa rotan lailla.

Perishedin reilun parinkymmenen vuoden takainen tallenne paranee kuitenkin sitä mukaa kuin sitä kuuntelee lisää. Häiritsevät säröt tasoittuvat ja niiden alta paljastuu suhteellisen toimivaa mustaa metallia genren kulta-ajoilta. Ei varsinaisesti mikään unohdettu klassikko, mutta hyvä ja tarpeellinen uudelleenjulkaisu joka tapauksessa.         

Harri Linnera

 

Merzbow / Opening Performance Orchestra – Merzopo 2CD

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Sub Rosa

Belgialaisen Sub Rosan julkaisema tupla-albumi saattaa yhteen kaksi pitkän linjan kokeellisen musiikin artistia. Näistä tunnetumpi on japanilainen noise-legenda Merzbow – tai Masami Akita – jonka ura melun saralla kattaa kolme vuosikymmentä ja useita satoja erilaisia äänitteitä. Tšekkiläinen Opening Performance Orchestra sen sijaan ei omaa aivan yhtä korkeaa profiilia, mutta heiltäkin löytyy taustaa parinkymmenen vuoden ajalta ja ihan kunnioitettava julkaisuhistoria.

Levy-yhtiön julkaisutiedoissa Merzopo-tuplalevyä on kuvailtu kollaboraatioksi, mikä antaa hieman harhaanjohtavan kuvan projektin luonteesta. Todellisuudessa kummallakin artistilla on oma, noin seitsemänkymmenen minuutin mittainen levynsä, eikä mitään auraalisia jälkiä jättänyttä yhteistyötä artistien välillä ole tapahtunut.

Merzbow’n osuus koostuu neljästä kappaleesta, joista kahden jälkimmäisen (Yasugibushi part 1 ja Yasugibushi part 2) perustana on japanilainen kansanlaulu.

En omaa kyseisen noise-maestron tuotantoon niin anaaliretentiivistä suhdetta, että osaisin hahmotella, kuinka korkealle nämä neljä sävellystä nousevat miehen valtavassa julkaisuhistoriassa. Sen voin kuitenkin sanoa, että ainakin itselleni Merzbow’n nykykunto tuotti myönteisen yllätyksen: vaisunoloinen alku liehitteli vielä ennakko-oletusta haaleasta suorittamisesta, mutta siitä eteenpäin levy paranee tuntuvasti ja jatkaa samaan tapaan loppuun saakka. Monikerroksista, oivaltavaa ja jopa omalla tavallaan leikittelevää melua.

Opening Performance Orchestran levy pitää sisällään kaksi kappaletta, joista ensimmäinen (Fraction Elements) on kestoltaan neljäkymmentä minuuttia, kun taas jälkimmäinen (Fraction Music XII) on kymmenen minuuttia lyhyempi. Kappaleet on äänitetty livenä Japanissa ja Tšekissä.

Seitsenjäsenisen tšekkiryhmän mottona on: ei melodiaa, ei rytmiä, ei harmoniaa. Omasta tyylilajistaan he käyttävät hankalasti suomeksi kääntyvää nimeä fraction music, jonka ajatuksena on alkuperäisten äänien digitaalinen tuhoaminen, murtaminen ja puhdistaminen niin, että lähtökohtana oleva materiaali kadottaa kaikki tunnistettavat piirteensä ja muuttuu kokonaan uudeksi.

Jos kansanlaulumelodioiden kanssa operoineella Merbow’lla oli leikittelevämpi lähestymiskulma meluun, niin Opening Performance Orchestra auraa radikaalisti toiseen suuntaan. Fraction Elements raahautuu esiin ambientmaisen seesteisesti, kerää vauhtia kolisevasta metallista sekä hajoavasta lasista ja kasvaa psyyken murskaavaksi meluvalliksi, ennen kuin purkautuu uudelleen. Tämä materiaali todella käy kurkkuun kiinni. Fraction Music XII on vielä jonkin verran päällekäyvempi ja murskaavampi sävellys. Vaikuttavaa, eikä todellakaan vähiten siksi, että molemmat kappaleet on esitetty ja äänitetty livenä.

Kahden artistin summaaminen yhdellä arvosanalla on yleensä hieman epäkiitollinen tehtävä ja monestikin myös hieman epäreilua, suuntaan tai toiseen, mutta tässä tapauksessa molemmat artistit ansaitsevat saman kiitettävän arvosanan. Hieno julkaisu, jonka ei myöskään tarvitse häpeillä kuoriaan. Tiedä sitten, mitä tuo pahvikansia koristava, mätänevältä kyrvältä näyttävä maalaus haluaa sanoa.           

Harri Linnera

Aethyrick – Praxis

Arvosana: 8/10

Julkaisija: The Sinister Flame

Talvipäivänseisauksena 2016 alulle laitettu Aethyrick julkaisi perustamistaan seuraavana vuonna demonauhat The Trident-bearer ja Athanor of Sorcery, joiden ilmestymisajankohdat sattuivat asianmukaisesti kesä- ja talvipäivänseisauksille.

Lupaavilla demoillaan melkoisia odotuksia herätellyt bändi päätyi lappeenrantalaisen The Sinister Flamen hoteisiin, joka saatteli pienellä viiveellä maailmalle Gall ja Exile -kaksikon esikoisalbumin tämän vuoden tammikuussa. Seitsemän kappaletta ja hieman alle neljänkymmenen minuutin keston omaava levy kantaa nimeä Praxis.

Praxis on tunnelmaltaan ja sointiväriltään leimallisesti suomalainen hengentuote. Saattaa olla, että musiikillinen viitekehys on alun alkaen lähtöisin 90-luvun puolivälin Norjasta, mutta Aethyrickin ilmaisuun se on virrannut parinkin eri suomalaissuodattimen kautta. Tärkeimmät näistä lienee edesmennyt Alghazanth ja omanlaistaan varjoelämäänsä tätä nykyä elelevä Thy Serpent. Ensin mainitun kanssa yhteistä on musiikin tuntemattomia sfäärejä tavoitteleva ilmavuus ja genressään edukseen erottuva lyriikka, kun taas jälkimmäisen kanssa jaetaan melankolinen yleisilme.

Kappalemateriaalin puolesta Aethyrickin esikoista määrittää tasaisuus. Vahvasta Protectress-avauskappaleesta lähtien kokonaisuus kantaa loppuun saakka, olkoonkin, että instrumentaaliraita Quietude jää jokseenkin kädenlämpöiseksi välisoitoksi. Toisaalta tuossa tasaisuudessa tuntuu myös piilevän kaksikon suurin kompastuskivi: he ovat löytäneet oman mukavuusalueensa ja toimivat siellä vakuuttavasti, mutta samalla jollainen tavalla yllätyksettömästi – liian turvallisesti. Tässä alkaa väistämättäkin haikailla sellaista rosoa ja karkeaa kulmaa, mitä taitotasonsa uloimmilla rajoilla suorittavat muusikonalut louhivat menneisyydessä levyilleen. Hieman lisää sydäntä ja verta.

Kaikesta huolimatta Praxis on vakuuttava ensimmäinen täyspitkä, ja enteilee Aethyrickille hyvää tulevaisuutta valitsemallaan polulla. Mainituksi ansaitsee tulla myös levyn taiten ja tyylikkäästi toteutettu ulkoasu.         

Harri Linnera

Institution D.O.L. – Our Love Can Destroy This Whole Fucking World

Julkaisija: TORM Ent.

Arvosana: 9/10

Reilun parin vuosikymmenen ajan teollisuusmelun ja voimaelektroniikan kentillä operoinut itävaltalainen Institution D.O.L. on julkaissut täyspitkiä levyjä säästeliäästi ja harkiten. Kaiken kaikkiaan niitä on kertynyt kahdeksan kappaletta, joihin kuuluu myös suurimman osan historiastaan yksimiehisenä toimineen projektin uutta ja vanhempaa materiaalia yhdistelevä 17 Shameless Years -albumi.

Samaa harkittua linjaa jatkaa myös käsillä oleva Our Love Can Destroy This Whole Fucking World, jota sävellettiin ja nauhoitettiin kolmen vuoden ajan kolmessa eri maassa, Itävallassa, Saksassa ja Italiassa. Sessioissa oli mukana pääasiallisena seremoniamestarina toimivan Barbie B:n lisäksi hahmo nimeltä Meta Dolor, jolle tämä oli järjestyksessään kolmas Institution D.O.L. -julkaisu.

Seitsemän kappaletta sisältävän levyn avaa analogista suristelua ja latinankielistä messuamista naittava Invocation, joka toimii tyylikkäänä johdatuksena Barbie B ja Meta Dolor -kaksikon kolkkoon mutta samalla subliimiin maailmaan. Parissa seuraavassa kappaleessa luovitaan vahvasti väkivaltaisen ja uhkaavan voimaelektroniikan suuntaan, mutta subliimi taustasävy palaa neljännessä raidassa. Tämän jälkeen on taas tarjolla muutaman kappaleen verran kolkosti kolisevaa kuoleman äänimaisemaa, jonka jälkeen levyn päättää melkeinpä Silent Hill -tunnelmissa maalaileva nimikkokappale.

Yhtenäisen tarinan ympärille rakennettu Our Love Can Destroy This Whole Fucking World antaisi luultavasti enemmän itsestään kansivihko silmien alla kuunneltuna, mutta kylmänkaunis tunnelma välittyy kyllä ilman sitäkin. En ole ollenkaan varma siitä, lunastaako levy korskasti muotoillun infotekstin lupauksia väkivaltaisuudesta ja rankkuudesta, sillä sen todelliset vahvuudet tuntuvat olevan enemmänkin päinvastaisessa suunnassa. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että itävaltalaiskaksikko on saanut aikaiseksi väkevän ja kuuntelua varmasti kestävän albumin.

Harri Linnera