Kategoria: Levyarviot

Hatespirit – Not of This World (EP)

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Nykta Records / Altare Productions

Oululainen black metal -porukka on tullut kolmanteen julkaisuunsa sitten debyyttinsä, joka tuli vuonna 2016. Kaikki samat jäsenet soittavat myös Serpentfyre-nimisessä kokoonpanossa, joka tuntuu olevan tällä hetkellä jossain määrin paussilla. Hatespirit on näistä kahdesta se raivoisampi ja intensiivisempi bändi. Sen biisit eivät yleensä kovin paljon yli 3 minuutin päälle kipua ja blastbeat on isossa roolissa.

Uutukainen EP on ehkä vieläkin äkäisempää tavaraa kuin kahdella edeltävällä täyspitkällä. Kappaleet jäävät alle kolmen ja puolen minuutin. Vajaa 17-minuuttinen kiekko on nopeasti pyöräytetty. Koko juttu humahtaa läpi nopean ukkosmyrskyn tavoin ja on oikeastaan ohi ennen kuin sitä edes huomaa. Erittäin vaivattomasti kuunneltava tapaus.

Ensimmäinen raita on levyn nimeä kantava ambient-intro, joka on miltei parin minuutin kestollaan hieman turhan pitkä näinkin lyhyen julkaisun kärkeen. Sitten lähteekin kone käyntiin heti kunnolla. Against the Stream on Hatespiritiltä yllättävänkin suoraviivainen paukutus, joka hakee jo vähän 00-luvun Mardukin tapaista menoa, eikä jää ainoaksi lajissaan. Hyvin Hatespirit silti vaikutteitaan yhdistelee, eli pelkkää Marduk-pastissia tämä EP ei ole. Soundi toimii pirun hyvin; kitara raatelee, rummut kuuluvat selvästi, mutta ne ennen kaikkea paukkuvat ja soivat orgaanisesti. Basson raapiminen on jätetty myös miellyttävällä tavalla melko pintaan. Kolmosralli Sons of Sun and Moon on taasen melodinen ja rokkaava, mutta silti draivia ja ruutia piisaa.

Loput kiekosta jäävät ensimmäisten rallien julman hyökkäyksen varjoon. Tavallaan taso ja intensiteetti pitävät, mutta kappaleiden pituudet turpoavat hieman pelkästään riffitoiston vuoksi. Julkaisun lyhyt kesto silti pelastaa, sillä bändin täyspitkiä kuunnellessa taisteluväsymys uhkaa painaa päälle, kun raatelua piisaa 40 minuutin korville. Mielestäni EP-julkaisu olisi voinut olla Hatespiritille paikallaan jo aiemmassa vaiheessa.

Kaiken kaikkiaan Not of This World on hyvä käyntikorttimainen julkaisu bändille. Se näyttäytyy tässä edukseen. Ei se määrä, vaan se laatu. Etenkin alku on väkevä, mutta kolmelta viimeiseltä kappaleelta jään kaipaamaan erilaisempaa kulmaa. Tälle EP:lle olisi voinut mahtua edes yksi vähän oikeasti poikkeavampi tapaus, jollaisiin olen itse tottunut tällaisilla pikkujulkaisuilla. Oli se sitten rohkea lainaralli tai muutoin tuotannosta esiin hyppäävä raita.

Bändi onnistuu hieman raottamaan sitä kaivattua boksin ulkopuolista potentiaalia erinomaisessa kappaleessaan Sons of Sun and Moon. Rokimpi meno yltyy lopussa kunnolla mielenkiintoiseen tykitykseen jännän ampiaismaisen riffin kera, mutta tätä ei oikein uskalleta hyödyntää sen enempää, vaan biisi loppuu kuin seinään. Ihan kuin bändi jotenkin säikähtäisi sitä, että nyt biisi lähti käsistä. Juuri tällaisissa kohdissa pitäisi päinvastoin antaa mopon keulia kohti uudenlaisia tolkuttomuuksia ja hulluutta. Potentiaalia siis on, ja toivottavasti sitä saadaan jatkossa enemmän esille.

Jaakko Marttila

Korgonthurus – Marras

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Woodcut Records

Korgonthurus saatteli maaliskuussa maailmalle kolmannen levynsä Kuolleestasyntynyt, jonka rinnalla sai uuden julkaisunsa myös yhtyeen vuoden 2009 esikoisalbumi Marras.

Tämä esikoisteoksen toinen tuleminen on toteutettu harkitusti uudistaen. Alkuperäinen mustavalkoinen kansikuva on tehnyt tilaa Roni Ärlingin komealle värimaalaukselle, mutta synkänpuhuva ja kansallisromanttinen teema on säilynyt entisellään. Samalla tavalla saundimaailma on kirkastunut ja terävöitynyt tuntuvasti Henri Sorvalin uudelleen miksauksen ja masteroinnin ansiosta. Tämän lisäksi mukaan ovat tulleet saman miehen minimalistisen taiten soittamat koskettimet.

Marras sisältää ainoastaan kaksi kappaletta, joiden yhteispituus on lähes neljäkymmentä minuuttia. Levyn ensimmäinen kappale Marraskyyneleet on reilu kaksikymmentäkaksi minuuttia pitkä, kun taas jälkimmäisenä tuleva Mustan usvan kohdussa on hieman alle seitsemäntoista minuuttinen.

Korgonthuruksen pienemmälle huomiolle jäänyt esikoisalbumi on varsin erilainen tapaus kuin bändin myöhemmät levyt. Siinä missä Vuohensiunaus ja Kuolleestasyntynyt ovat käyneet raivolla suoraan kurkkuun kiinni, Marras laahaa ja leijuu raskaana ja tunnelmallisena, sisäänpäin kääntyneenä ja meditatiivisena. Mielleyhtymän löytäminen joihinkin Varg Vikernesin kuolemattomiin luomuksiin on helppoa, mutta kenties kuitenkin jossain määrin harhaanjohtavaa, vaikka selvästi saman perinteen äärellä ollaankin. Korgonthuruksen tuskaisuudessa on hieman enemmän maata – ja doom-vivahdetta – kuin Burzumin eteerisessä ja hypnoottisessa ilmaisussa.

Parinkymmenen minuutin kappaleet ja musta metalli on haasteellinen yhtälö. Näin myös Korgonthurukselle. Siellä ja täällä substanssi käy ohkaiseksi, eikä tiivistäminen olisi tehnyt ollenkaan pahaa, vaikka valittu tyylilaji antaakin pienen tyhjäkäynnin anteeksi.

Kokonaisuutena arvioituna Marras on kuitenkin hyvä ja tarpeellinen uusintajulkaisu, joka toivottavasti löytää omat kuulijansa.

Harri Linnera

Göden – Beyond Darkness

Arvosana: 6/10

Julkaisija: Svart Records

Sitä ei tarvitsisi edes tässä erikseen todeta: Winter oli yksi deathdoomin kulmakiviä. Kuten varsinaisilla legendoilla, bändin yhden demon, yhden EP:n ja yhden albumin mittaista uraa 80- ja 90-lukujen taitteessa ei ole oikein kukaan pystynyt jäljittelemään. Tietääkseni juuri kukaan ei ole edes yrittänyt. Sen verran outo oli bändin soundi, jossa oli death metalin ja doomin lisäksi vaikutteita niin crustpunkista, krautrockista ja ties mistä kokeellisista ilmiöistä. Joskus edelleenkin asiaa miettiessäni olen monttu hämmästyksestä auki, miten New Yorkista saattoikaan tulla tuohon aikaan sellaisia levyjä kuin Winterin debyytti Into Darkness tai Type O Negativen debyytti Slow, Deep and Hard. Kovin erilaisia keskenään, mutta silti kumpikin on jollain sanoin kuvaamattomalla tavalla salamyhkäisiä, sisäänpäin kääntyneitä, barbaarisia ja ennen kaikkea oikeasti painavalta kuulostavia äänitteitä. Näitä on maailmassa lopulta tosi vähän.

Winterin jatkoa kitaristi Stephen Flamm ja kumppanit juonivat jo 2010 alkaen, kun Winter alkoi soitella taas valittuja keikkoja lopeteltuaan varsinaisesti aktiviteetit jo 1992. Internet-haastatteluissa Flamm kertoi, että paluulevy on tekeillä. Haaveet uudesta albumista heitin kuitenkin kokonaan menemään, kun bändi 2015 kieppeillä kertoi keikkojen loppuvan välittömästi Flammin kuulo-ongelmien vuoksi. Samalla hän jättäytyi pois Serpetine Pathistä, joka tunnetaan ennen kaikkea Tim Bagshaw’n (ex-Electric Wizard) ”uutena” bändinä höystettynä parilla Unearthly Trancen kaverilla.

Alkuvuodesta 2020 tulivat yllättävät uutiset Göden-nimisestä virityksestä, jossa on Winteristä mukana vain kitaristi Flamm. Tavallaan toki Winter-miehistöön lukeutui myös Göden-kosketinsoittaja Tony Pinnisi, joka soitti koskettimet ainakin Into Darknessille ja oli mukana paluukeikoilla. Kolmas jäsen on vokalisti Vas Kallas, jonka tiedetään soittaneen pitkään industrial/metal-duo Henzel und Gretylissä.

Odotukset Beyond Darknessia kohtaan olivat totta kai aivan liian kovat. 76 minuuttia kellottava kolossi alkaa melko lupaavissa merkeissä, mutta jo puolivälissä tulee tietynlainen tyhjyyden tunne. Junnaus rupeaa puuduttamaan väärällä tavalla, kaikki kortit löydään pöytään melko varhain. Göden ei ole lainkaan niin mystinen tapaus kuin Winter. Soitto etenee mekaanisesti, eikä mukana ole lainkaan Winterin omalaatuista, hyvällä tavalla kömpelöä groovea. Sen voin helposti aistia, ettei tämä ole mikään bändilevy, vaan osasista kasaan liimattu projekti. Albumi on monoliittinen pläjäys melko steriiliä, miltei funeral doomin tapaista laahausta, jonka simppelien riffien päälle on ajoittain kuorrutettu koskettimia.

Kallasin vokaalit alkavat rasittaa nopeasti. Kenties pääbändinsä kontekstissa ylikorostava lausunta voi olla hyve, mutta Winteriä ajatellen kaipaan suorastaan pakonomaisesti tässäkin suhteessa jonkinlaista epämääräisyyden sumuverhoa. Tämän musiikin pitäisi olla antiteesi in your face -tyyppiselle lähestymistavalle, mutta niin vain mestari Flamm menee perse edellä puuhun. Välillä Val Kallas vaihtaa saksan kieleen, joka tuo vähän vaihtelua. Huomaan ajattelevani Celtic Frostin paluukiekko Monotheistia ja erityisesti Synagoga Satanae -kappaletta näissä kohdissa. Winterissä olivat sopivan mystisiä myös lyriikat, mutta Beyond Darknessin puolivälissä ei voi kuin puistella päätään vokalistin hokiessa rasittavasti I Am Immortal -biisin nimeä ikuisuudelta kuulostavan ajan.

Beyond Darkness on siis monotonisempi ja vähemmän arvoituksellinen kuin Into Darkness, ja kuitenkin sillä on mittaa miltei tuplat. Ja tästäkin menee iso könttä joka toisena raitana tuleviin Manifestations-runopätkiin, joissa madallettu miesääni höpöttelee jotain ääniefektien kera. Levyssä on ainesta, mutta ei missään tapauksessa näin pitkäksi albumiksi, vaan korkeintaan ehkä EP:ksi. Kaikkein parasta tässä on kuitenkin, ettei levyä julkaistu Winter-nimen alla, vaan toisella nimellä. Viimeisenä tuleva Winterin Winter-cover alleviivaa näiden bändien eroja, mutta uusi versio pärjää lyhyydessään ihan hyvin ja alun perin instrumentaali biisi on saanut saksankieliset sanat. Pirteä lopetus sentään, ja on muuallakin hyviä hetkiä, mutta kokonaisuus ja tuotanto eivät vaan toimi odotetulla tavalla.

Jaakko Marttila

Gnaw Their Tongues – I Speak the Truth, Yet with Every Word Uttered, Thousands Die

 

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Consouling Sounds

Hollantilainen Gnaw Their Tongues on puolentoista vuosikymmenen mittaisen olemassaolonsa aikana saatellut maailmalle reilu viisikymmentä julkaisua, joihin kuuluu myös neljätoista täyspitkää albumia. Kaiken kaikkiaan tämän yhden miehen operaation takaa löytyvän multi-instrumentalisti Moriesin – eli arkisemmin Maurice de Jongin – julkaisuhistoria kattaa päälle sata erilaista äänitettä.

Jopa Gnaw Their Tonguesin mittapuulla hirviömäisen nimen omaava I Speak the Truth, Yet with Every Word Uttered, Thousands Die pitää sisällään kahdeksan kappaletta, joiden yhteispituus on tasan kolmekymmentäviisi minuuttia.

Moriesin luomistyön pääasiallisena kanavana toimivalle Gnaw Their Tonguesille on alusta asti ollut leimallista, että sen luokitteleminen on samaan aikaan sekä toivottoman hankalaa että myös lapsellisen helppoa. Musiikilliselta kantilta katsottuna Moriesin padassa on kuplinut kaikkea mahdollista noisesta doomiin ja ambientista black metaliin, mutta mihinkään helppoon kategorisointiin – ála black noise – Gnaw Their Tongues ei taivu. Toisaalta kaiken tämän musiikillisen ristiinnussimisen läpi kulkee punaisena lankana Moriesin päättäväinen ja pakonomainen hakeutuminen saastan, väkivallan ja kauhun äärelle. Mitä ikinä mies pakottaakaan musiikilliseen muottiin, se on sairasta ja likaista.

I Speak the Truth, Yet with Every Word Uttered, Thousands Die ei muodosta poikkeusta sääntöön. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että käsillä oleva albumi on tunnelmaltaan lähempänä bändin alkuaikojen törkyisiä klassikoita, kuten An Epiphanic Vomiting of Blood ja All the Dread Magnificence of Perversity, kuin vaikkapa huomattavasti seesteisempää L’arrivée de la terne mort triomphante -levyä vuodelta 2010.

Merkittävänä erona mainittuihin klassikkolevytyksiin on kuitenkin se, että tällä levyllä yhteys black metaliin rajoittuu lähinnä tuskaisiin vokaaleihin. Noin muuten metallivaikutteet loistavat poissaolollaan, vaikka kieltämättä kappaleessa White Void Black Wounds aavistelee traditionaalisempaa kappalerakennetta. Musiikillinen raiskaus on kuitenkin tässäkin tapauksessa sillä tavalla perusteellinen, että lopputulos kuuluu joka tapauksessa harsh noisen ja industrialin karsinaan. Asteen verran selkeämmin industrial-vaikutteet ovat esillä seuraavina tulevissa To Rival Death in Beauty– ja Here Is No Corruption -kolisteluissa.

Gnaw Their Tongues on edelleenkin omanlaisensa tapaus metallin ja melun uloimmilla laidoilla, eikä sen järjestyksessään neljästoista albumi tätä asemaa ainakaan heikennä. Oikeastaan päinvastoin. I Speak the Truth, Yet with Every Word Uttered, Thousands Die on juuri sitä, mitä Gnaw Their Tonguesin pitääkin olla: kuin kuuntelisi sellaisia elokuvia kuten Los Sin Nombre ja Martyrs. Lopulta melko harva bändi tai artisti pystyy tähän. Mustan metallin viitekehyksessä ainoastaan kotimaisen True Black Dawnin voisi sanoa osoittavan vastaavaa onnistuneisuutta kauhuntunnelmien luojana.      

Harri Linnera

Nawaharjan – Lokabrenna

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Amor Fati Productions

Saksalainen Nawaharjan ilmestyi mustanmetallisen tapahtumisen kartalle vuonna 2011 lyhytsoitollaan Into the Void. Vaatimaton viidenkymmenen kappaleen painos piti kuitenkin huolen siitä, että germaaninelikon avausviilto päätyi vain harvojen ja valittujen tietoon. Sen jälkeen tulikin noin yhdeksän vuoden hiljaisuus, jonka käsillä oleva esikoisalbumi Lokabrennan päättää.

Maanmiehensä Amor Fati Productionsin komeissa pahvikuorissa julkaisema Lokabrennan sisältää yhdeksän kappaletta, joiden yhteispituus lähentelee kokonaista tuntia.

Tyylin puolesta Nawaharjanin ensimmäistä täyspitkää on helppo sovitella pakanallisen mustan metallin hahloon, sinne mainitun genren raaemmalle ja julmemmalle laidalle. Lähemmäksi Arckanumia ja Panphagea kuin vaikkapa Finntrollin ja Korpiklaanin kaltaisia bändejä.

Legendaarisen Shamaataen luomukset tulevatkin melko terävästi mieleen, kun levyn avauskappale Warassuz (Awareness) alkaa soida. Mukaansatempaava ja tarttuva alle kolmeminuuttinen riipaisu, mutta esikuvan vaikutus kuuluu häiritsevän selvästi. Nawaharjan löytää kuitenkin oman äänensä ja sointivärinsä jo toisena tulevassa Maino (Intention) -kappaleessa. Toisaalta on helppo todeta, että Nawaharjan on yksi niistä hyvin harvoista bändeistä, joilla on potentiaalia täyttää Arckanumin jälkeensä jättämä aukko.

Levyn alusta löytyvien alle kolmeminuuttisen ja neljäminuuttisen raidan jälkeen kappaleet alkavat kasvaa pituutta niin, että seitsemäntenä tuleva Umbibrautiniz (Transformation) venyy jo päälle kymmenen minuutin. Minkäänlaista tyhjäkäyntiä levyllä ei kuitenkaan ole, vaan punainen lanka hehkuu kirkkaana ja polttavana. Olipa se sitten raakalaismaista särökauhua, melankolista hidastelua tai paikoillaan junnaavaa messuamista, niin kappaleiden dynamiikka kestää kasassa, eikä tunnu millään tavalla pakotetulta.

Lokabrennan kasvaa myös kappale kappaleelta aina vain paremmaksi. Levyn viides veisu Sunjo (Realization), jossa esiintyy vierailevana vokalistina Chaos Invocationin Malte Langenbrick, on jo suorastaan mestariteos, mutta vieläkin parempaa tulee. Levyn päättävä Hradjungo (Liberation) lähtee liikkeelle väkevällä poljennolla, mutta tavoittaa pian pakanallisen transsin elkeitä. Hieno viimeinen silaus täydellisyyttä hipovalle kokonaisuudelle, ja tässäkin kappaleessa kitaristi-vokalisti Skandazin hypnoottinen messuaminen on se kaikkein kirkkain kruunu.

Nawaharjan päättää pitkäksi venyneen julkaisuhiljaisuuden voitokkaasti. Täytyy toivoa, että Lokabrennanin seuraajaa ei tarvitse odottaa yhdeksää vuotta.                 

Harri Linnera

Rockarska – Rock Hard For Norden

Arvosana: 9/10

Julkaisija: VainoValkeat Productions / Rocknorden Records

Arskan pajassa ei edelleenkään istuta tumput suorina, vaan ahjosta nousevat tulenlieskat nuolevat ahnaasti noenmustaa laipiota ja pajavasaran iskut kolisevat raskaina ja uhkaavina. Tällä kertaa pajan savuisesta hämärästä saatellaan pohjoiseen todellisuuteen Rockarskan esikoisalbumi Rock Hard For Norden.  

Yksitoista kappaletta sisältävä ja reilun puolentunnin keston omaava levy on alleviivatusti sitä, mitä sen nimi lupaa. Se rokkaa rankasti. Arska on lapioinut ahjoonsa aineksia punkista, rockabillystä, rautalankarokista ja perinteisestä hard rockista. Siellä ja täällä aavistelee jopa Arskan toisen bändin Perkeleen goottilaisia kaikuja. Kaikesta tästä huolimatta Rock Hard For Norden on todella linjakas ja iskevä albumi, josta on turhat rönsyt karsittu huolellisesti pois.

Kappaletasolla tarkasteltuna Rockarskan ensimmäinen täyspitkä tarjoaa melkoisen kavalkadin omanlaisiaan hittejä. Miehekkäällä kompilla rullaava, moniulotteinen ja uskomattoman tarttuva Old School. Hieman menneisyyden Perkeleen hengessä tunnelmoiva ja perinteisiä hard rock -vivahteita sisältävä Valkyrie. Kaikuja lännenmiesten elämästä tavoittava, uhmakkaasti julistava The Northern Lands. Päätöskappale Northern Stars summaa levyn hieman melankolisella otteella, mutta senkin pohjalla jymisevät pohjan miehen väkevät sydämenlyönnit.

Rock Hard For Norden on enemmän tai vähemmän täydellinen albumi käsillä olevassa maailmantilanteessa. Se on verevä, väkevä, mieltäylentävä ja taistelutahtoa nostattava. Juuri sitä, mitä näinä ahtaina aikoina tarvitaankin. Rockarskan esikoisalbumi on myös erinomainen lisä Ari Honkosen jo muutenkin melkoisen ansioituneeseen julkaisuluetteloon ja kielii vahvasti sen puolesta, että Arskan paja ei ole ainakaan hiipumaan päin. Hyvä niin.   

Harri Linnera