Kategoria: Levyarviot

Göden – Beyond Darkness

Arvosana: 6/10

Julkaisija: Svart Records

Sitä ei tarvitsisi edes tässä erikseen todeta: Winter oli yksi deathdoomin kulmakiviä. Kuten varsinaisilla legendoilla, bändin yhden demon, yhden EP:n ja yhden albumin mittaista uraa 80- ja 90-lukujen taitteessa ei ole oikein kukaan pystynyt jäljittelemään. Tietääkseni juuri kukaan ei ole edes yrittänyt. Sen verran outo oli bändin soundi, jossa oli death metalin ja doomin lisäksi vaikutteita niin crustpunkista, krautrockista ja ties mistä kokeellisista ilmiöistä. Joskus edelleenkin asiaa miettiessäni olen monttu hämmästyksestä auki, miten New Yorkista saattoikaan tulla tuohon aikaan sellaisia levyjä kuin Winterin debyytti Into Darkness tai Type O Negativen debyytti Slow, Deep and Hard. Kovin erilaisia keskenään, mutta silti kumpikin on jollain sanoin kuvaamattomalla tavalla salamyhkäisiä, sisäänpäin kääntyneitä, barbaarisia ja ennen kaikkea oikeasti painavalta kuulostavia äänitteitä. Näitä on maailmassa lopulta tosi vähän.

Winterin jatkoa kitaristi Stephen Flamm ja kumppanit juonivat jo 2010 alkaen, kun Winter alkoi soitella taas valittuja keikkoja lopeteltuaan varsinaisesti aktiviteetit jo 1992. Internet-haastatteluissa Flamm kertoi, että paluulevy on tekeillä. Haaveet uudesta albumista heitin kuitenkin kokonaan menemään, kun bändi 2015 kieppeillä kertoi keikkojen loppuvan välittömästi Flammin kuulo-ongelmien vuoksi. Samalla hän jättäytyi pois Serpetine Pathistä, joka tunnetaan ennen kaikkea Tim Bagshaw’n (ex-Electric Wizard) ”uutena” bändinä höystettynä parilla Unearthly Trancen kaverilla.

Alkuvuodesta 2020 tulivat yllättävät uutiset Göden-nimisestä virityksestä, jossa on Winteristä mukana vain kitaristi Flamm. Tavallaan toki Winter-miehistöön lukeutui myös Göden-kosketinsoittaja Tony Pinnisi, joka soitti koskettimet ainakin Into Darknessille ja oli mukana paluukeikoilla. Kolmas jäsen on vokalisti Vas Kallas, jonka tiedetään soittaneen pitkään industrial/metal-duo Henzel und Gretylissä.

Odotukset Beyond Darknessia kohtaan olivat totta kai aivan liian kovat. 76 minuuttia kellottava kolossi alkaa melko lupaavissa merkeissä, mutta jo puolivälissä tulee tietynlainen tyhjyyden tunne. Junnaus rupeaa puuduttamaan väärällä tavalla, kaikki kortit löydään pöytään melko varhain. Göden ei ole lainkaan niin mystinen tapaus kuin Winter. Soitto etenee mekaanisesti, eikä mukana ole lainkaan Winterin omalaatuista, hyvällä tavalla kömpelöä groovea. Sen voin helposti aistia, ettei tämä ole mikään bändilevy, vaan osasista kasaan liimattu projekti. Albumi on monoliittinen pläjäys melko steriiliä, miltei funeral doomin tapaista laahausta, jonka simppelien riffien päälle on ajoittain kuorrutettu koskettimia.

Kallasin vokaalit alkavat rasittaa nopeasti. Kenties pääbändinsä kontekstissa ylikorostava lausunta voi olla hyve, mutta Winteriä ajatellen kaipaan suorastaan pakonomaisesti tässäkin suhteessa jonkinlaista epämääräisyyden sumuverhoa. Tämän musiikin pitäisi olla antiteesi in your face -tyyppiselle lähestymistavalle, mutta niin vain mestari Flamm menee perse edellä puuhun. Välillä Val Kallas vaihtaa saksan kieleen, joka tuo vähän vaihtelua. Huomaan ajattelevani Celtic Frostin paluukiekko Monotheistia ja erityisesti Synagoga Satanae -kappaletta näissä kohdissa. Winterissä olivat sopivan mystisiä myös lyriikat, mutta Beyond Darknessin puolivälissä ei voi kuin puistella päätään vokalistin hokiessa rasittavasti I Am Immortal -biisin nimeä ikuisuudelta kuulostavan ajan.

Beyond Darkness on siis monotonisempi ja vähemmän arvoituksellinen kuin Into Darkness, ja kuitenkin sillä on mittaa miltei tuplat. Ja tästäkin menee iso könttä joka toisena raitana tuleviin Manifestations-runopätkiin, joissa madallettu miesääni höpöttelee jotain ääniefektien kera. Levyssä on ainesta, mutta ei missään tapauksessa näin pitkäksi albumiksi, vaan korkeintaan ehkä EP:ksi. Kaikkein parasta tässä on kuitenkin, ettei levyä julkaistu Winter-nimen alla, vaan toisella nimellä. Viimeisenä tuleva Winterin Winter-cover alleviivaa näiden bändien eroja, mutta uusi versio pärjää lyhyydessään ihan hyvin ja alun perin instrumentaali biisi on saanut saksankieliset sanat. Pirteä lopetus sentään, ja on muuallakin hyviä hetkiä, mutta kokonaisuus ja tuotanto eivät vaan toimi odotetulla tavalla.

Jaakko Marttila

Gnaw Their Tongues – I Speak the Truth, Yet with Every Word Uttered, Thousands Die

 

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Consouling Sounds

Hollantilainen Gnaw Their Tongues on puolentoista vuosikymmenen mittaisen olemassaolonsa aikana saatellut maailmalle reilu viisikymmentä julkaisua, joihin kuuluu myös neljätoista täyspitkää albumia. Kaiken kaikkiaan tämän yhden miehen operaation takaa löytyvän multi-instrumentalisti Moriesin – eli arkisemmin Maurice de Jongin – julkaisuhistoria kattaa päälle sata erilaista äänitettä.

Jopa Gnaw Their Tonguesin mittapuulla hirviömäisen nimen omaava I Speak the Truth, Yet with Every Word Uttered, Thousands Die pitää sisällään kahdeksan kappaletta, joiden yhteispituus on tasan kolmekymmentäviisi minuuttia.

Moriesin luomistyön pääasiallisena kanavana toimivalle Gnaw Their Tonguesille on alusta asti ollut leimallista, että sen luokitteleminen on samaan aikaan sekä toivottoman hankalaa että myös lapsellisen helppoa. Musiikilliselta kantilta katsottuna Moriesin padassa on kuplinut kaikkea mahdollista noisesta doomiin ja ambientista black metaliin, mutta mihinkään helppoon kategorisointiin – ála black noise – Gnaw Their Tongues ei taivu. Toisaalta kaiken tämän musiikillisen ristiinnussimisen läpi kulkee punaisena lankana Moriesin päättäväinen ja pakonomainen hakeutuminen saastan, väkivallan ja kauhun äärelle. Mitä ikinä mies pakottaakaan musiikilliseen muottiin, se on sairasta ja likaista.

I Speak the Truth, Yet with Every Word Uttered, Thousands Die ei muodosta poikkeusta sääntöön. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että käsillä oleva albumi on tunnelmaltaan lähempänä bändin alkuaikojen törkyisiä klassikoita, kuten An Epiphanic Vomiting of Blood ja All the Dread Magnificence of Perversity, kuin vaikkapa huomattavasti seesteisempää L’arrivée de la terne mort triomphante -levyä vuodelta 2010.

Merkittävänä erona mainittuihin klassikkolevytyksiin on kuitenkin se, että tällä levyllä yhteys black metaliin rajoittuu lähinnä tuskaisiin vokaaleihin. Noin muuten metallivaikutteet loistavat poissaolollaan, vaikka kieltämättä kappaleessa White Void Black Wounds aavistelee traditionaalisempaa kappalerakennetta. Musiikillinen raiskaus on kuitenkin tässäkin tapauksessa sillä tavalla perusteellinen, että lopputulos kuuluu joka tapauksessa harsh noisen ja industrialin karsinaan. Asteen verran selkeämmin industrial-vaikutteet ovat esillä seuraavina tulevissa To Rival Death in Beauty– ja Here Is No Corruption -kolisteluissa.

Gnaw Their Tongues on edelleenkin omanlaisensa tapaus metallin ja melun uloimmilla laidoilla, eikä sen järjestyksessään neljästoista albumi tätä asemaa ainakaan heikennä. Oikeastaan päinvastoin. I Speak the Truth, Yet with Every Word Uttered, Thousands Die on juuri sitä, mitä Gnaw Their Tonguesin pitääkin olla: kuin kuuntelisi sellaisia elokuvia kuten Los Sin Nombre ja Martyrs. Lopulta melko harva bändi tai artisti pystyy tähän. Mustan metallin viitekehyksessä ainoastaan kotimaisen True Black Dawnin voisi sanoa osoittavan vastaavaa onnistuneisuutta kauhuntunnelmien luojana.      

Harri Linnera

Nawaharjan – Lokabrenna

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Amor Fati Productions

Saksalainen Nawaharjan ilmestyi mustanmetallisen tapahtumisen kartalle vuonna 2011 lyhytsoitollaan Into the Void. Vaatimaton viidenkymmenen kappaleen painos piti kuitenkin huolen siitä, että germaaninelikon avausviilto päätyi vain harvojen ja valittujen tietoon. Sen jälkeen tulikin noin yhdeksän vuoden hiljaisuus, jonka käsillä oleva esikoisalbumi Lokabrennan päättää.

Maanmiehensä Amor Fati Productionsin komeissa pahvikuorissa julkaisema Lokabrennan sisältää yhdeksän kappaletta, joiden yhteispituus lähentelee kokonaista tuntia.

Tyylin puolesta Nawaharjanin ensimmäistä täyspitkää on helppo sovitella pakanallisen mustan metallin hahloon, sinne mainitun genren raaemmalle ja julmemmalle laidalle. Lähemmäksi Arckanumia ja Panphagea kuin vaikkapa Finntrollin ja Korpiklaanin kaltaisia bändejä.

Legendaarisen Shamaataen luomukset tulevatkin melko terävästi mieleen, kun levyn avauskappale Warassuz (Awareness) alkaa soida. Mukaansatempaava ja tarttuva alle kolmeminuuttinen riipaisu, mutta esikuvan vaikutus kuuluu häiritsevän selvästi. Nawaharjan löytää kuitenkin oman äänensä ja sointivärinsä jo toisena tulevassa Maino (Intention) -kappaleessa. Toisaalta on helppo todeta, että Nawaharjan on yksi niistä hyvin harvoista bändeistä, joilla on potentiaalia täyttää Arckanumin jälkeensä jättämä aukko.

Levyn alusta löytyvien alle kolmeminuuttisen ja neljäminuuttisen raidan jälkeen kappaleet alkavat kasvaa pituutta niin, että seitsemäntenä tuleva Umbibrautiniz (Transformation) venyy jo päälle kymmenen minuutin. Minkäänlaista tyhjäkäyntiä levyllä ei kuitenkaan ole, vaan punainen lanka hehkuu kirkkaana ja polttavana. Olipa se sitten raakalaismaista särökauhua, melankolista hidastelua tai paikoillaan junnaavaa messuamista, niin kappaleiden dynamiikka kestää kasassa, eikä tunnu millään tavalla pakotetulta.

Lokabrennan kasvaa myös kappale kappaleelta aina vain paremmaksi. Levyn viides veisu Sunjo (Realization), jossa esiintyy vierailevana vokalistina Chaos Invocationin Malte Langenbrick, on jo suorastaan mestariteos, mutta vieläkin parempaa tulee. Levyn päättävä Hradjungo (Liberation) lähtee liikkeelle väkevällä poljennolla, mutta tavoittaa pian pakanallisen transsin elkeitä. Hieno viimeinen silaus täydellisyyttä hipovalle kokonaisuudelle, ja tässäkin kappaleessa kitaristi-vokalisti Skandazin hypnoottinen messuaminen on se kaikkein kirkkain kruunu.

Nawaharjan päättää pitkäksi venyneen julkaisuhiljaisuuden voitokkaasti. Täytyy toivoa, että Lokabrennanin seuraajaa ei tarvitse odottaa yhdeksää vuotta.                 

Harri Linnera

Rockarska – Rock Hard For Norden

Arvosana: 9/10

Julkaisija: VainoValkeat Productions / Rocknorden Records

Arskan pajassa ei edelleenkään istuta tumput suorina, vaan ahjosta nousevat tulenlieskat nuolevat ahnaasti noenmustaa laipiota ja pajavasaran iskut kolisevat raskaina ja uhkaavina. Tällä kertaa pajan savuisesta hämärästä saatellaan pohjoiseen todellisuuteen Rockarskan esikoisalbumi Rock Hard For Norden.  

Yksitoista kappaletta sisältävä ja reilun puolentunnin keston omaava levy on alleviivatusti sitä, mitä sen nimi lupaa. Se rokkaa rankasti. Arska on lapioinut ahjoonsa aineksia punkista, rockabillystä, rautalankarokista ja perinteisestä hard rockista. Siellä ja täällä aavistelee jopa Arskan toisen bändin Perkeleen goottilaisia kaikuja. Kaikesta tästä huolimatta Rock Hard For Norden on todella linjakas ja iskevä albumi, josta on turhat rönsyt karsittu huolellisesti pois.

Kappaletasolla tarkasteltuna Rockarskan ensimmäinen täyspitkä tarjoaa melkoisen kavalkadin omanlaisiaan hittejä. Miehekkäällä kompilla rullaava, moniulotteinen ja uskomattoman tarttuva Old School. Hieman menneisyyden Perkeleen hengessä tunnelmoiva ja perinteisiä hard rock -vivahteita sisältävä Valkyrie. Kaikuja lännenmiesten elämästä tavoittava, uhmakkaasti julistava The Northern Lands. Päätöskappale Northern Stars summaa levyn hieman melankolisella otteella, mutta senkin pohjalla jymisevät pohjan miehen väkevät sydämenlyönnit.

Rock Hard For Norden on enemmän tai vähemmän täydellinen albumi käsillä olevassa maailmantilanteessa. Se on verevä, väkevä, mieltäylentävä ja taistelutahtoa nostattava. Juuri sitä, mitä näinä ahtaina aikoina tarvitaankin. Rockarskan esikoisalbumi on myös erinomainen lisä Ari Honkosen jo muutenkin melkoisen ansioituneeseen julkaisuluetteloon ja kielii vahvasti sen puolesta, että Arskan paja ei ole ainakaan hiipumaan päin. Hyvä niin.   

Harri Linnera

Aethyrick – Gnosis

Arvosana: 9/10

Julkaisija: The Sinister Flame

Aethyrick sai alkunsa talvipäivänseisauksena 2016, jonka jälkeen se on julkaissut tuoretta materiaalia melkoisen ripeällä tahdilla. Demonauhat The Trident-bearer ja Athanor of Sorcery ilmestyivät 2017, eikä ensimmäinen albumi Praxis odotuttanut itseään seuraavaa vuotta pidempään. 2019 bändi saatteli maailmalle kokoelmalevyn Solstice Cycle, joka pitää sisällään kesä- ja talvipäivänseisausten aikoihin alun perin julkaistut demot.

Vuosi edellä mainitusta kokoelmasta ja käsillä onkin Aethyrickin toinen täyspitkä, joka kantaa nimeä Gnosis. Toistuvuus ei rajoitu pelkästään yhteen sanaan tiivistettyyn levynnimeen, vaan ulottuu myös kappaleiden määrään ja levynpituuteen – eli tälläkin kertaa tarjolla on seitsemän kappaletta, joiden yhteiskesto on noin neljäkymmentä minuuttia.

Jonkinmoiseen kategoriaan haarukoituna Aethyrick edustaa 90-lukulaisesti inspiroitunutta, melodista ja tunnelmallista mustaa metallia, jossa on vahvasti läsnä suomalainen melankolinen paatos. Mainittu paatos vaikuttaa myös vahvistuneen tuntuvasti sitten bändin esikoisalbumin. Tämä on kuulijan mieltymysten mukaisesti asia, joka määrittyy kielteisesti tai myönteisesti. Jos haluaa kirveenhamaran lailla kallokoppaan iskevää tavaraa, niin kannattaa suosiolla suunnata toisaalle. Jos taas kaipaa soonista johdattelua sisäisten tähtitarhojen tai hautausmaiden tutkimiseen, niin tuossa tarkoituksessa Gnosis toimii enemmän kuin hyvin.

Kuten sanottu, Aethyrickin lähestymistapa on melko kaukana poikki ja pinoon -mäiskimisestä, jossa olennainen asia tulee selväksi jo ensimmäisten parinkymmenen sekunnin aikana. Paremminkin tuntuu, että bändillä on tapana aloittaa kappaleensa hieman vaatimattomasti tai jopa jollain tavalla vaisusti, jonka jälkeen äänimaisemaa rakennetaan kerros kerrokselta. Tämä tekee Aethyrickin jälkimmäisestä albumin, joka vaatii useampia kuuntelukertoja avautuakseen kunnolla. Toisaalta Gnosis myös palkitsee omistautuneen kuulijansa melkoisen runsaskätisesti, sillä levyllä ei ole yhtään oikeasti heikkoa raitaa.

Tasaisen tasokkaan kokonaisuuden yläpuolelle kohoavia kappaleita sen sijaan on useampiakin. Nämä tosin tuntuvat vaihtuvan hieman kuuntelukertojen välillä, mutta tulkoon mainituiksi viisiminuuttinen Anointed Bones ja levyn voitokkaasti päättävä, päälle seitsenminuuttinen Golden Suffering. Tämä jälkimmäinen itse asiassa erottui jo ensimmäisillä kuuntelukerroilla jonkinlaiseksi kestosuosiksi. Vahva tunnelma, hienosti loppua kohti kasvava kokonaisuus ja koko joukko mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten alun bassottelu ja loppuolen akustinen kitara.

Gnosis on vahva toinen albumi bändiltä, joka musiikkinsa ja eetoksensa kanssa kulkee päättäväisesti omaa polkuaan. Erinomaisen suositeltava levy niille, jotka vaativat mustalta metalliltaan sisältöä ja syvyyttä.

Harri Linnera

Korgonthurus – Kuolleestasyntynyt

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Woodcut Records

Millenniumin taitteessa alulle laitettu Korgonthurus käväisi Tuonen mailla vain vuosi perustamisensa jälkeen. Rajan tuolta puolen palattuaan bändi saatteli maailmalle koko joukon pienjulkaisuja ja siihen päälle albumit Marras (2009) ja Vuohen siunaus (2016).

Muutama vuosi erinomaisen toisen täyspitkän jälkeen noutaja tuli uudemman kerran kylään ja Korgonthurus hajosi joksikin aikaa. Tilanteen tasaannuttua perustajajäsenet Kryth ja Corvus tulivat kuitenkin siihen tulokseen, että bändi ei ole vielä valmis lopullisesti kuopattavaksi. Näin ollen Korgonthurus jatkoi kaksimiehisenä kolmannen albuminsa valmistelua. Jossain vaiheessa joukkoon liittyi myös kitaristi Insanis Xul, joka on aiemmin vaikuttanut kuolonmetalliryhmä Necrodiumissa.

Kuolleestasyntynyt sisältää kuusi kappaletta, joiden kesto vaihtelee pääosin neljän ja reilun kuuden minuutin välillä. Huomattavan poikkeuksen muodostaa albumin päätöskappale Nox, jolla on pituutta päälle yhdeksän minuuttia. Levyn kokonaiskesto on hieman alle neljäkymmentä minuuttia.

Tyylillisesti Korgonthurus on edelleen rehellistä ja konstailematonta mustaa metallia, joka ei kuitenkaan jumita muiden auraamissa laaduissa vaan onnistuu innovoimaan musiikillisen spektrin synkemmässä päässä. Jo edellisellä albumilla huomiota kiinnittänyt varioitu rytmiikka on tällä kertaa vielä asteen tai parin verran voimakkaammin esillä. Tätä vahvistaa myös tanakoitunut saundimaailma.

Kappaleiden tasolla tarkasteltuna Kuolleestasyntynyt on kilpailua kiitettävän ja erinomaisen välillä. Albumin aloittava nimikkokappale oli sillä tavalla riivaava kokemus – kuuntelin sen saman tien kymmenkunta kertaa peräjälkeen – että tuli pieni epäilys sen suhteen, onko loppulevyn mahdollista yltää samalle tasolle. Onhan sen, vaikka kyllä mainittu kipale säilyttääkin aseman kirkkaimmista kirkkaimpana kruununa. Kenties jollain tavalla enteellisesti toiseksi parhaimmaksi erottuukin Riivattu. Raskas ja junnaava mutta samalla ruton lailla tarttuva kappale, jossa Corvuksen riivatulla raakkumisella on merkittävä rooli.

Yhteensummaten on helppo todeta, että Korgonthurus lunastaa edellisen levyn asettamat odotukset suvereenisti. Vuohen siunaus antoi odottaa pätevää seuraajaa, mutta Kuolleestasyntynyt kohoaa reilusti odotushorisontin yläpuolelle. Todella jäätävän kova kolmas täyspitkä, jonka rohkenee jo tässä vaiheessa vuotta nostaa vuoden parhaimmistoon.

Harri Linnera