Kategoria: Levyarviot

Stygian Temple – In the Sign of the Five Angles LP

Arvosana: 8/10

Julkaisija: The Sinister Flame

Saksalainen Stygian Temple ei ole liiemmin levitellyt tietoa itsestään. Siellä ja täällä bändin on väitetty koostuvan kahdesta pelimannista, mutta Encyclopedia Metallumin mukaan heitä olisikin kokonaista viisi kappaletta. Toisaalta kyseinen sivusto antaa tarkat roolit vain kolmelle soittajalle, joten kenties Stygian Temple on sittenkin trio? Samalla tavalla mysteerin verhoon on paulottu se, milloin bändi on tarkalleen ottaen perustettu.

Se on kuitenkin varmaa ja todistettua tietoa, että Stygian Temple ilmestyi mustan metallin kartalle vuonna 2016 esikoisalbumillaan In the Sign of the Five Angles. Mainittu levytys ilmestyi ensimmäisen kerran parinsadan kasetin painoksena, jonka julkaisija oli heidän maanmiehensä Penetration Hammer. Sittemmin In the Sign of the Five Angles on laitettu maailmalle myös viidensadan kompaktilevykkeen painoksena sekä digitaalisessa muodossa. Näiden versioiden taustalla on vaikuttanut samaten Saksassa päämajaansa pitävä Sol Records, joka tunnetaan myös erinomaisen Cold Earthin julkaisijana.

Nyt käsillä on lappeenrantalaisen The Sinister Flamen julkaisema ja tuoreen kansitaiteen koristama vinyylikiekko, jonka painosta ei ole tiettävästi sen tarkemmin rajoitettu. Kansitaidetta lukuun ottamatta Stygian Templen esikoisteos on julkaistu alkuperäisessä muodossaan mitään vähentämättä tai lisäämättä. Kaiken kaikkiaan mustan kiekon urilta purkautuu seitsemän kappaletta, joiden yhteiskesto on hieman päälle neljäkymmentä minuuttia.

In the Sign of the Five Angles edustaa myöhempien aikojen mustaa metallia käsitteen myönteisessä merkityksessä. Levyltä huokuva pahansuopuus muistuttaa ns. uskonnollisen mustan metallin hienoimmista hetkistä, erityisesti Deathspell Omegan merkkiteoksesta Si Monvmentvm Reqvires, Circvmspice. Saman alagenren merkittävämpiin tekijöihin kuuluvan Watainin vaikutus on myös vahvasti läsnä.

Toisaalta Stygian Templen sävellyksissä kuuluu myöskin kaikuja vanhemmista ajoista. The Great Cosmic Void tekee kunniaa De Mysteriis Dom Sathanas -aikakauden Mayhemille, kun taas Verbum Dein alku tapailee Burzum-melankoliaa. Nämä uudemmat ja vanhemmat vaikutteet eivät kuitenkaan tule läpi mitenkään häiritsevästi, vaan sulautuvat verrattain luonnollisesti osaksi bändin säveltaidetta.

Stygian Templen esikoinen on todella vakuuttava avaus levytysrintamalla ja on varmasti uudelleenjulkaisunsa ansainnut, mutta se on samalla jollain tavoin leimallisesti nimenomaan esikoisteos. Seitsemän kappaleen kokonaisuus kestää mallikkaasti kasassa, eikä kappaleissa itsessäkään ole mitään sen pahempia ongelmia. Jonkinlainen viimeistelemättömyys ja lopullisen terävyyden puuttuminen kuitenkin paistaa läpi. Hyvästä maaperästä louhittu ja verrattain kauniisti muotoiltu kivi, jota ei kuitenkaan ole hiottu lopulliseen loistoonsa. Täytyy toivoa, että jos – tai mieluiten kun – Stygian Temple palaa varjoistaan, heillä on se vihonviimeistä piirtoa myöten hiottu mestariteos mukanaan.         

Harri Linnera

Grafvitnir – Death’s Wings Widespread

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Carnal Records

Ruotsalainen Grafvitnir sai alkunsa vuonna 2007. Bändin ensimmäiset äänitallenteet näkivät päivänvalon sillä tavalla mielenkiintoisessa järjestyksessä, että esikoisalbumi NâHásh ilmestyi 2012, kun taas Vessels of the Serpent Fire -demo julkaistiin vuotta myöhemmin. Edellä mainitusta ensimmäisestä albumista lähtien Grafvitnir on takonut uusia julkaisuja tasaisen varmasti levy per vuosi -tahdilla. Ainoan poikkeuksen muodostaa vuosi 2018, jonka he jättivät taktisista syistä väliin.

Kolmimiehisenä aloittanut mutta sittemmin kaksikoksi Niantiel ja Modrius kaventunut Grafvitnir on alusta asti omannut alleviivatun singulaarin näkemyksen. Siinä missä moni pidempään toiminut bändi päätyy tekemään ainakin jonkinlaisia kokeiluja ilmaisunsa ja saundinsa kanssa, Grafvitnir on lähinnä hionut yksityiskohtia ja parannellut nyansseja. Mistään kokeiluista puhuminen olisi toivottoman liioiteltua. Niantielin ja Modriuksen reilun vuosikymmenen mittaista luomistyötä voisikin verrata käärmeeseen, joka suuremmaksi kasvaessaan luo nahkaansa; suomut kirkastuvat ja väritys muuttuu jonkin verran, mutta perusolemus on aina sama. Pohjoista ja okkultistista mustaa metallia.

Tämä on näkökulmasta riippuen joko ruotsalaiskaksikon suurin vahvuus tai sitten heidän suurin heikkoutensa. Jos sydän sykkii kiivaasti 90-luvun puolivälin melodiselle ruotsisaundille à la Dissection, Mörk Gryning ja Setherial, Grafvitnir on aika lailla väkevintä viiniä, mitä tätä nykyä on tarjolla. Tuon autenttisen ruotsisaundin päälle heillä on tarjota samalla tavoin painavaa ja harkittua lyyristä sisältöä. Jos taas edellä mainittu saundimaailma ei ole koskaan tehnyt sen kummempaa vaikutusta tai jos kaipaa avantgardistisempaa lähestymiskulmaa mustaan metalliin, Grafvitnir ei välttämättä ole paras valinta.

Bändin seitsemäs täyspitkä Death’s Wings Widespread ei muodosta poikkeusta sääntöön. Seitsemän varsinaista kappaletta sisältävä ja hieman alle neljäkymmenentä minuuttia kestävä albumi on vihonviimeistä viiltoa myöten sitä, mitä Grafvitnirilta osaa odottaa.

Tunnelmallisen ja vahvasti 90-lukulaisen kuuloisen alkusoiton jälkeen lähtevä Helvetesnatt on murskaava avauskappale; vimmaisesti rullaavat rummut, jäätä tihkuvat melodiat ja siihen päälle vokaalit, jotka kuulostavat oikeastaan enemmän myrkyn sylkemiseltä kuin tavanomaiselta vokalisoinnilta. Toisena tuleva nimikkokappale ei laske tempoa, vaan käy vielä asteen verran raakalaisemmin kurkkuun kiinni. Kapiteeleilla kirjoitettu IN INFINITUM perustuu hieman monimutkaisempaan dynamiikkaan. Kappaleen tunnelma henkii päättäväisyyttä ja taipumattomuutta, mikä alleviivaa täydellisesti sanoituksellista sisältöä.    

Säälimättömän tasaisen ja yhtenäisen levyn paras kappale on loppupuolelta löytyvä Wound in Night’s Flesh. Kenties hieman Dissection-sanaleikiltä kuulostava nimi on enteellinen, sillä mainitussa veisussa on selvästikin klassikon aineksia. Todella väkevä ja omalla kolkolla tavallaan jopa kaunis kappale. Tässäkin tapauksessa lyriikoiden tarkempi tarkastelu kannattaa.  

Kokonaisuutena arvioituna Death’s Wings Widespread on erinomainen lisä Grafvitnirin kaikin puolin vakuuttavaan julkaisuhistoriaan, eikä taatusti tuota pettymystä bändin vanhoille kannattajille. Toisaalta se ei sen paremmin uudista Grafvitnirin ilmaisua kuin myöskään ruotsalaisen mustan metallin kaanonia, joten epäilevät tuomaat ja muut heikkouskoiset voivat aivan rauhassa jatkaa aidalla keikkumista.

Harri Linnera     

Ordinance – In Purge There is No Remission

Arvosana: 9/10

Julkaisija: The Sinister Flame

Kaksimiehinen Ordinance on reilun vuosikymmenen mittaisen olemassaolonsa aikana julkaissut eponyymin demonauhan sekä kaksi täyspitkää levytystä. Näistä ensimmäinen, Relinquishment, ilmestyi vuonna 2014 Ahdistuksen Aihion julkaisemana, kun taas käsillä olevan In Purge There is No Remission -albumin on saatellut maailmalle The Sinister Flame.

In Purge There is No Remission pitää sisällään seitsemän kappaletta ja kestoa levyllä on pikkaisen alle viisikymmentä minuuttia. ADHD-sotureiden keskittymiskykyä ei siis koetella aivan yhtä perusteellisesti kuin bändin esikoisalbumilla, jolla oli mittaa reilun tunnin verran.

Ordinancen esikoisteos oli muutamista heikkouksistaan huolimatta levy, joka jätti jälkeensä lupauksen kirkkaammasta tulevaisuudesta. Tuon lupauksen bändin jälkimmäinen albumi lunastaa voitokkaasti liehuvin lipuin. Tällä levyllä käytännössä jokainen osa-alue on mennyt muutaman askeleen eteenpäin; saundimaailma, vokaalit, kokonaisuuden hallinta.

Siinä ei kuitenkaan ole kaikki, sillä lisäksi kaksikko on saanut aikaan jotakin sellaista, jonka voisi paremman termin puuttuessa runoilla ”Mustan kullan synteesiksi”. Hieman selkokielisemmin muotoiltuna: Ordinance tuntuu toisella levyllään louhineen esiin mustan metallin kvintessenssin, sen olennaisimman ydinmehun ja parhaimmista parhaan, josta he ovat sitten alkemiallisesti puhdistamalla ja uuttamalla tuottaneet käsillä olevan seitsemän kappaleen kokonaisuuden.

Omanlaisensa erityistapauksen In Purge There is No Remissionista tekeekin juuri se, että korva tavoittaa monenlaista tuttua 80-lukulaisesta raskaskouraisesta kolistelusta myöhempien aikojen valkohehkuiseen hengelliseen kiihkoon ja mihin ikinä, mutta mistään ei tule tunnetta matalaotsaisesta pastissiflirttailusta tai riffien pummaamisesta. Monenkirjavista vaikutteistaan huolimatta Ordinance kuulostaa aina ensisijaisesti itseltään. Siihen päälle bändin jälkimmäinen opus sisältää sellaisen määrän kiinnostavia ja kieroja yksityiskohtia, että paholaisen ei ihan hetkeen tarvitse etsiä uutta kortteeria.

Ordinancen esikoisalbumista kirjoittamassani arvostelussa ennustelin, että bändillä saattaisi hyvinkin olla edellytyksiä nousta titaanien luokkaan. Enää ei tarvitse ennustella eikä arvuutella. In Purge There is No Remission on modernin mustan metallin merkkiteos, joka hakee vertaistaan aikalaistensa keskuudessa.

Harri Linnera

Sammas’ Equinox – Tulikehrät

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Signal Rex / Breath of Pestilence

Sammas’ Equinox on noin puolen vuosikymmenen mittaisen olemassaolonsa aikana julkaissut demonauhat Pilgrimage (2016) ja Boahjenásti (2017), jotka portugalilainen Signal Rex on koonnut myös Pilgrimage / Boahjenásti -kokoelmalevylle (2019). Näiden lisäksi heiltä on ilmestynyt erinomaisen onnistunut yhteisseiskatuuma Emanating Voidin kanssa (2020).

Käsillä oleva esikoisalbumi Tulikehrät julkaistiin Signal Rexin ja kotimaisen Breath of Pestilencen toimesta niin, että ensin mainittu vastasi isommista kiekoista ja jälkimmäinen saatteli albumin maailmalle kompaktilevykkeenä. Erinomaisen vaikuttavan kansitaiteen omaava levy pitää sisällään kuusi kappaletta, joiden kokonaiskesto on reilu puoli tuntia.

Tulen ja Tahdon käsitteiden perustalle rakennettu Tulikehrät ei kauheasti lipsu siltä polulta, jonka Sammas’ Equinox on aiemmilla julkaisuillaan hahmotellut: raakaa ja julmaa mustaa metallia, joka nojaa huomattavasti enemmän keskitempoiseen nuijimiseen kuin nopeaan kohkaamiseen. Lähimmät vertailukohdat löytyvät 90-luvun alkupuolen Puolasta ja 2000-luvun ensimmäisten vuosien Lappeenrannasta, Gravelandista ja Satanic Warmasterista.

Sammas’ Equinoxin musiikissa on kuitenkin jotakin, joka erottaa sen selkeästi edellä mainituista; tietynlainen toismaailmaisuus ja unenomaisuus. Siinä missä Gravelandissa ja Satanic Warmasterissa lemahtaa verentahrima susi, Sammas’ Equinox tuntuu irtaantuvan profaanista todellisuudesta ja leijailevan kohti tuntemattomia korkeuksia. Tärkein tekijä tässä on koskettimet, jotka ovat käsillä olevalla esikoisalbumilla vielä suuremmassa osassa kuin aiemmilla julkaisuilla.

Kappalemateriaalin puolesta reilu puolituntinen Tulikehrät on hyvin tasainen albumi sekä hyvässä että huonossa merkityksessä. Levyn jokaisella kuudella kappaleella on perusteltu paikkansa kokonaisuudessa, eikä yksikään niistä lävähdä korville häiritsevänä tai vaivaannuttavana. Kun levyn tunnelmaan on tullut tempaistuksi mukaan, niin se kantaa mallikkaasti loppuun saakka. Toisaalta yksittäisten kappaleiden tasolla tarkasteltuna Tulikehrät ei myöskään sisällä mitään fosforipaloon rinnastuvaa riipaisua, vaikka lupauksia tuohon suuntaan löytyykin muun muassa kappaleista The Staunching ja Mustat vedet. Se viimeinen leimahdus jää kuitenkin uupumaan.

Yhteensummaten voisi todeta, että Sammas’ Equinox on esikoisalbumillaan ottanut askeleen tai pari eteenpäin omalla polullaan, mutta kenties hieman pidempäänkin loikkaan olisi ollut mahdollisuuksia. Bändillä on selkeästi omanlaisensa visio, se vain vaatii vielä terävöittämistä, kristallisointia. Yhtä kaikki, Tulikehrät on varmasti kuuntelijansa ansaitseva albumi.                

Harri Linnera

Minotauri – S/T

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Nordic Iron Age Records / VainoValkeat Productions

Minotauri vaikutti Äänekoskella vuosina 1995–2007. Tuon reilun vuosikymmenen mittaisen olemassaolonsa aikana kolmimiehinen ryhmä saatteli maailmalle yhdeksän julkaisua, joiden joukossa oli myös kaksi täyspitkää albumia. Näistä kahdesta aiempi, eponyymi esikoisalbumi vuodelta 2004, on nyt palautettu markkinoille Nordic Iron Age Recordsin ja VainoValkeat Productionsin toimesta.

Käsillä oleva uusintajulkaisu pitää sisällään kaiken kaikkiaan kolmetoista kappaletta ja mittaakin levyllä on reilun tunnin verran. Varsinainen albumi koostuu kahdeksasta kappaleesta, kun taas loppu on kaupanpäällisiksi laitettua keikkamateriaalia. Näiden kaupanpäällisten osalta tuore painos eroaa italialaisen Black Widow Recordsin alkuperäisestä versiosta, jossa lisämateriaaleina olivat Pain of Life / Violence -seiskatuuma (Iron Bonehead Productions, 2000) ja Doom Metal Invasion -kymppituuma (Iron Bonehead Productions, 2002) sekä keikkaveto kappaleesta Paid Love. Muutoksen on kokenut myös levyn kansitaide, jossa ensijulkaisun melkoisen klassinen kauhukuvasto on saanut tehdä tilaa Ari Honkoselle ja useampaan kertaan toistetulle sanaparille Doom Metal.

Doom metal. Tuohon sanapariin tuleekin tiivistettyä paljon olennaista Minotaurin esikoisalbumista, joka lähestymistavaltaan ja tyyliltään haroo vahvasti mainitun alagenren alkulähteiden suuntaan. Hautajaisdoomin ja sludgen kaltaiset myöhemmät ilmentymät ovat Minotaurille aika lailla vieraita, olkoonkin, että haudasta käsin lauletaan ja sieltä myös lemmenhakureissuille könytään. Traditionaalisen doomin ohella toinen merkittävä inspiraationlähde on ollut uuden aallon brittihevi.

Kaikkitietävä Encyclopedia Metallum listaa Minotaurin sanoituksellisiksi teemoiksi kuoleman, kauhun, kurjuuden, seksin ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden. Tiedä häntä, mutta ainakin käsillä olevan esikoisjulkaisun osalta listaa voisi karsia loppupäästä ja alleviivata kauhun osuutta hieman ronskimmin. Kyse ei ole pelkästään sanoituksista, vaan myös ja ennen kaikkea tunnelmasta. Avausraita Singing in the Grave kutsuu esiin muistikuvia Hammer-studioiden kauhuklassikoista, eikä Ari Honkosen draculamaisesti ääntämä ”grave” kappaleen alussa ainakaan himmennä vaikutelmaa.

Minotauri ei kuitenkaan rajoitu maalailemaan äänikuvia sumuisista linnoista ja kalpeista yön olennoista, vaan levyllä on myös dekadentimpi, kolkompi ja pahaenteisempi puolensa. Aivan erityisesti tämä puoli tulee esille kappaleissa Black Chakras ja Nuclear Siren, jotka tuovat mieleen vanhan kauhun satanistikultit ja ydintuhon jälkeisessä maailmassa vaeltelevat rujot ja lohduttomat olennot.

Kaiken kaikkiaan tasaisen laadukkaan albumin kirkkain hetki on neljäntenä tuleva Devil Woman, jossa vanhahtava kauhun estetiikka ja melkoisella groovella rullaava tuomionmetalli muodostavat saumattoman liiton. Pahaenteisesti kertosäkeen taustalla ujeltavat koskettimet korostavat tyylikkäästi sanoitusten sisältöä.

Levyn lopusta löytyvä keikkamateriaali on saundillisesti ja soitannollisesti suhteellisen hyvälaatuista. Näissä vedoissa on myös saatu säilymään ainakin osa keikkatilanteen korskasta meiningistä ja mieshormonia huokuvasta ilmapiiristä. Väkevää tavaraa.

Kokonaisuutena arvioituna Minotaurin eponyymi esikoisalbumi on kaikin puolin perusteltu uusintajulkaisu, jolla on varmasti paikkansa doom-traditionalistien levyhyllyssä. Periaatteessa ainoa moitteen sija levyssä on uusittu kansitaide, joka ei vedä vertoja alkuperäiselle.  

Harri Linnera         

Bathory Legion – Drepe – Handligsförmalat MCD

Arvosana: 9/10

Julkaisija: The Sinister Flame / Septenary Arts

Italialainen Bathory Legion sai alkunsa vuonna 2005. Se ei kuitenkaan syntynyt tyhjästä, vaan nimen takana oleva hahmo on operoinut kerettiläisen musiikin parissa aina 90-luvulta saakka. Näihin menneisyyden projekteihin kuuluu muun muassa black metal -bändi Satanik Terrorists, jossa hän soitti rumpuja. 2000-luvun alkupuolella tapahtunut siirtyminen kokeellisemman ilmaisun pariin on tuottanut koko joukon lyhyempiä ja pidempiä julkaisuja, mukaan lukien pari täyspitkää sekä albumimittaisen yhteislevytyksen maanmiehensä Urnan kanssa.

Käsillä oleva Drepe – Handligsförmalat on Bathory Legionin ensimmäinen julkaisu lappeenrantalaisen The Sinister Flamen tämän vuoden tammikuussa perustamalle, kokeellisempiin julkaisuihin keskittyvälle Septenary Arts -alamerkille. Tasan yhden kappaleen sisältävällä levyllä on mittaa kahdeksantoista minuuttia.

Albumin nimi tarkoittaa tappamista tai murhaamista. Sanan etymologia paljastaa myös sellaisia merkityksiä kuin iskeminen ja puukottaminen. Kieltämättä nämä kuvaavatkin Bathory Legionin viimeisintä teosta melkoisen osuvasti; Drepe käy kimppuun tavalla, josta tulee välittömästi mieleen ruotsalainen MZ.412 ja sen alkupään tuotanto. Bathory Legion on kuitenkin huomattavasti monikasvoisempi peto kuin edellä mainittu ruotsalaiskolmikko, sillä sen soonisesta paletista löytyy myös uusklassisia ja ritualistisia sävyjä, seesteisiä välisoittoja ja loitsusanojen messuamista. Tunnelma on kuitenkin kauttaaltaan synkkä ja pahaenteinen.

Kenties vaikuttavimmillaan Drepe on levyn puolivälin tienoilla, jossa minimalistisen ambientin päälle on lisätty sairaalan ääniä, kuten sydänsähkökäyrän piipitystä, lääkäreiden ja hoitajien puhetta sekä jonkinlaista koneellista imemistä. Näistä viimeisenä mainittu tuottaa varsinkin kuulokkeilla kuunneltuna melko viskeraalisen kokemuksen. Tiedä sitten, mitä kyseisessä kohdassa oikeasti tapahtuu, mutta pahalta se kuulostaa – ja tuntuu.

Bathory Legionin tuorein julkaisu on verrattain lyhyestä pituudestaan huolimatta loputtoman monitahoinen albumi, jota on melko lailla mahdotonta pakottaa yhteen tai kahteen kategoriaan. Mustaa teollisuusmelua á la MZ. 412, kyllä, mutta myös uhkaa ja väkivaltaa á la Propergol. Siihen päälle kauhun ambienssia Atrium Carcerin tapaan, okkultistikirjailija Edgar Kervalin loitsuamista ja paljon muuta. Kulmia ja lisää kulmia. Niistä jokaisen takana synkkiä kohtaloita, väkivaltaa, kuolemaa. Lopulta Drepen ainoa miinusmerkkinen puoli taitaa olla se, että jossain kohtaa levy loppuu.                

Harri Linnera