Kategoria: Levyarviot

Perkele / Ironbird – Pohjola

Arvosana: 8/10

Julkaisija: VainoValkeat Productions

Perkeleen ja sen jatkumon Ironbirdin – jonka nimi pitäisi oikeaoppisesti kirjoittaa kapiteeleilla – yhteislevy Pohjola kokoaa yksiin kansiin bändien pakanametallia reilun parinkymmenen vuoden ajalta. Ensin mainittu bändi ehti noin kuuden vuoden olemassaolonsa aikana kokeilla siipiään myös goottirockin parissa, mutta kyseiseen genreen sijoittuvaa materiaalia ei ole tällä levyllä mukana.

Levyn aloittaa Perkele vuonna 1995 julkaistulla demollaan, joka kantaa samaa nimeä kuin käsillä oleva yhteislevy. Neljä kappaletta sisältävä nauha on ollut omanlaisensa tienraivaaja 90-luvun puolivälin Suomessa, jossa pakanallisesta menneisyydestä ja kansanmusiikista omaksutut vaikutteet vasta odottivat valtavirtaistumistaan. Perkeleen ja monien uudempien tulokkaiden erona on myös se, että ensin mainittu ei ole samalla tavalla velkaa ruotsalaiselle Bathorylle kuin nämä jälkimmäiset. Mahtipontisen raskassoutuisuuden sijaan Perkeleen kappaleet rokkaavat ja svengaavat.

Ironbirdin 90-luvun loppupuolen formaatiolta mukaan on päätynyt kaksi kappaletta. Ari Honkonen eli tuttavallisemmin Arska revittelee rumpukoneen ja neliraiturin kanssa tavalla, jossa on hänen mittapuullaan jo hieman avantgardistinen lähestymistapa. Näin varsinkin kappaleessa The Born of Fire, jonka vimmaisesti kilkattavat konerummut ja erikoiset vokaaliratkaisut muodostavat melko omituisen kokonaisuuden. Jälkimmäisenä tuleva Golden Memories on koneellisesta rumpusaundistaan huolimatta huomattavasti perinteisempi ja maanläheisempi kappale. Itse asiassa koko levyn parhaimmistoa.

Levyn päättää Ironbirdin vuoden 2018 formaatio neljän kappaleen kavalkadilla. Toisen tulemisen myötä bändin saundimaailma on päivitetty analogisesta digitaaliseen, mikä on kieltämättä tuonut mukaan uudenlaista terävyyttä. Mistään kultakorvaiseen makuun pintahiotusta äänimaailmasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan Arskan projekteille ominainen maanläheisyys ja raakuus ovat väkevästi läsnä. Noin muutenkin tuntuu, että Ironbirdin toinen tuleminen on tapahtunut varsin suotuisten tähtien alla. Todella vakuuttava kappalekimara, joka nostattaa melkoisesti odotuksia Ironbirdin tulevien julkaisujen suhteen. Niitä odotellen.

Harri Linnera

Blut Aus Nord – Hallucinogen

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Debemur Morti Productions

Ranskalainen Blut Aus Nord laitettiin alulleen jo 90-luvun alussa, jonka jälkeen bändi on saatellut maailmalle päälle parikymmentä erilaista julkaisua, mukaan lukien kaksitoista pitkäsoittoa. Tyylillisesti keskeishahmon ja visionäärin Vindsvalin luomus on seilannut jatkuvan uusiutumisen hengessä tunnelmallisesta mustasta metallista konemusiikkiin ja ambientiin saakka.

Blut Aus Nordin kolmastoista albumi Hallucinogen kääntää ainakin näennäisesti ruoria menneisyyden suuntaan. Siinä missä pari vuotta aiemmin ilmestynyt Deus Salutis Meæ oli kolkko, kylmä ja teollisen dissonantti, voisi sanoa nykypäivää par excellence, tuorein levy on maanläheinen, huuruinen ja melodinen. Hieman kuin taikasienten mahdollistama aikamatka, jossa liidellään värikkäällä matolla Varg Vikernes matkaseurana kultaiselle 60-luvulle ja eksytään paluumatkalla Oranssin Pazuzun keikalle. Sekään ei synnytä mitään skenepoliittisesti oikeamielistä raivoa, vaan sienipussi kiertää porukassa täydellisen veljeyden hengessä. Timanttinen keikka, hemmot.

Edellä sanottu toimii melko hyvin mittatikkuna sille, onko Blut Aus Nordin hallusinogeeneilla täytettyyn pussiin yleensäkään tarvetta kurkistaa. Jos mainittu tamperelaisyhtye sekä post-alkuiset asiat synnyttävät pakonomaisen tarpeen repiä pakki vauhdissa päälle, niin siitä vain haromaan vaihdekeppiä kouraan.

Levyn avausraita Nomos Nebuleam liehittelee kyllä aluksi hieman burzummaista transsia, mutta kehkeytyy kuitenkin varsin nopeasti progressiiviseen suuntaan. Taustakuoro hymistelee toismaailmaisesti. Askeleen lähemmäksi mustan metallista ilmaisua pääsee Mahagma, jossa sentään kuritetaan nahkoja mättökompilla, tosin tässäkin kappaleessa progevivahteet tulevat melko nopeasti mukaan.

Noin muuten seitsemän kappaletta ja lähes viidenkymmenen minuutin keston omaava kokonaisuus toimii todella mainiosti. Pääpaino on huuruisessa ja toismaailmaisessa tunnelmassa, mutta kappaleissa on kuitenkin riittävästi yksityiskohtia ja tarttumapintaa pitämään mielenkiintoa yllä, olkoonkin, että siellä ja täällä on myös pientä tyhjäkäyntiä. Tämäkin ongelma luultavasti korjaantuisi ottamalla levynnimestä kuuntelusessioiden ohjenuoran. Laadukasta tunnelmamusiikkia valikoivan sienestäjän tarpeisiin.

Harri Linnera

Armagedda – Only True Believers

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Nordvis Productions

Ruotsalaiskaksikko A. ja Graav aloittivat yhteisen musisoinnin nimellä Volkermord vuonna 1999. Muutaman vuoden ajan toiminut bändi vaihtoi milleniumin myötä nimekseen Armagedda, joka sekin katosi synkiltä taajuuksilta verrattain nopeasti. Noin neljän vuoden mittaisen olemassaolonsa aikana Armagedda sai kuitenkin aikaiseksi kunnioitettavan määrän pienjulkaisuja ja siihen päälle kolme täyspitkää albumia. Alkuperäisen bändinsä multiin laittamisen jälkeen herrat A. ja Graav jatkoivat musisointia yhdessä ja erikseen muuan muassa ryhmissä Lönndom, LIK ja Stilla. Näistä kaksi viimeksi mainittua ovat edelleen toiminnassa.

Tässä tarkastelun kohteena oleva uusintajulkaisu Only True Believers on Armageddan toinen täyspitkä, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2003. Bändin esikoisalbumi The Final War Approaching ilmestyi vuotta aikaisemmin ja samalla vuoden intervallilla se saatteli myös maailmalle viimeiseksi jääneen albuminsa Ond Spiritism: Djæfvvlens Skalder Anno Serpenti MMIV.

Only True Believers edustaa Armageddan elämänkaaressa sekä julkaisuhistoriallista keskikohtaa että ennen kaikkea taiteellista puoliväliä. Ensimmäisellä täyspitkällään bändi kompuroi Darkthronen kannoilla jokseenkin epävarmasti, eikä varsinaisesti eronnut edukseen muista samanlaisista yrittäjistä. Kolmannella ja viimeisellä täyspitkällään Armagedda kuoriutui ulos vanhoista nahoistaan ja loisti aivan omanlaisenaan entiteettinä. Näiden välissä ilmestyneessä Only True Believersissa kuuluu vahvasti edellä mainitun norjalaislegendan vaikutus, mutta samalla se enteilee jo toisenlaista tulevaisuutta.

Yksitoista kappaletta ja reilun viidenkymmenen minuutin keston omaava albumi alkaa jollain tavalla humoristisen kuuloisella samplella, jonka lähde on David Lynchin klassikkosarja Twin Peaks. Hurmioitunutta hallelujaata seuraa avausraita Refuse the Blood of Jesus. Musiikillisesti ollaan tiukasti kiinni darkthronelaisen mustan metallin traditiossa, mutta samalla Armagedda on jättänyt esikoislevynsä lapsukset taakseen: Tore Stjernan vääntämissä saundeissa on voimaa ja särmää, soitto kulkee, vokaaleissa on saatanan henki vahvasti läsnä ja siihen päälle vierailevana rumpalina toimiva Erik Danielsson kurittaa nahkoja eläimellisesti mutta tarkasti.

Toisena tuleva nimikkokappale esittelee Armageddan rokkaavampaa ja tarttuvampaa puolta. Tässäkään ei varsinaisesti keksitä mitään sellaista, mitä gentlemannit Fenriz ja Nocturno Culto eivät olisi keksineet, mutta kappale murskaa kuin puskutraktori ja tarttuu kuin rutto.

Suurin osa levystä hahmottuu melko hyvin kahden ensimmäisen kappaleen pohjalta. Traditionaalisen pohjoismaisen mustan metallin viitekehyksessä varioidaan raivokkaan ja rokkaavan välillä. Siellä ja täällä kauhaistaan Celtic Frostiin saakka, mutta tässäkin on Darkthrone toiminut välittäjänä. Kappaleissa on kuitenkin aina ideaa ja pienistä yksityiskohdista pilkistelevä paholainen, kuten vaikkapa F.T.W:n bassottelu, pitää mielenkiintoa yllä. Mitään varsinaista täytetavaraa ei avausraidan ja levyn päättävän Ghostwood-nimisen loppusoiton väliin jää, eikä kokonaisuus myöskään väsähdä loppua kohti. Itse asiassa loppusoittoa edeltävä Endless Fields of Sorrow on yksi levyn parhaimpia kappaleita.

Käsillä oleva Nordvis Productionsin maailmalle saattelema uusintajulkaisu pitää sisällään myös kaksi bonusraitaa. Näistä Domedagens Triumf on julkaistu aiemmin Tormenting Legends -kokoelmalla (Blut & Eisen Productions, 2003). Todella väkevä kappale, joka tyylinsä ja laatunsa puolesta olisi sopinut suoraan levylle, vaikka onkin sävelletty ekslusiivisesti edellä mainitulle kokoelmalle. Sen sijaan Satyricon-laina Night of the Triumphator on ollut mukana joissain levyn aiemmissa versiossa. Suhteellisen yhdentekevä ralli, jota Armagedda ei ole saanut muunnettua kauheasti paremmaksi jos ei myöskään huonommaksi.

Yhteensummattuna Only True Believers on todella tarpeellinen uudelleenjulkaisu. Hiljalleen parin vuosikymmenen rajapyykin saavuttavaan albumiin ei ole pahemmin ajan hammas purrut, vaan se kuulostaa edelleenkin täydellisen relevantilta. Ei ehkä klassikko tai edes pikkuklassikko, mutta erinomaisen vakuuttava siivu perinteikästä pohjoista mustaa metallia.

Harri Linnera

White Ward – Love Exchange Failure

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Debemur Morti Productions

White Ward on viisimiehinen ukrainalaisbändi, joka on reilun puolen vuosikymmenen olemassaolonsa aikana julkaissut nipun pienempiä julkaisuja ja siihen päälle kaksi täyspitkää albumia. Ensimmäinen täyspitkä Futility Report ilmestyi muutama vuosi sitten ranskalaisen Debemur Morti Productionsin kautta. Sama julkaisija on saatellut maailmalle myös tässä tarkastelun kohteena olevan toisen täyspitkän, joka kantaa nimeä Love Exchange Failure.

Albumin aloittava melkein kaksitoistaminuuttinen nimikkokappale koukkaa post-black metalin äänimaailmaan Bohren & der Club of Goren kautta. Urbaanin yöelämän ääniä yhdistettynä pianon ja saksofonin noir-henkiseen tunnelmointiin. Noin kolmen minuutin jälkeen pehmeä alku purkautuu mustan metalliseen kaahaukseen, jossa ei ole varsinaisesti väkivaltaista murskaa vaan enemmänkin modernin kaupunkielämän rappiota ja lohduttomuutta. Tunnelmassa on paljon samaa kuin norjalaisen Ulverin myöhempien aikojen töissä, olkoonkin että White Wardin instrumentit ja intentiot ovat selkeästi metallimusiikin maailmassa.

Toisena tuleva kahdeksanminuuttinen Poisonous Flowers of Violence on nopea ja selkeämmin mustan metallinen veisu, vaikka seestyykin lopussa yöllisen tummaksi jatsiksi. Päällimmäisenä mieleen nousee Ulverin maanmies ja hengenheimolainen Solefald, tosin ilman mainitulle ryhmälle leimallisia huumorielementtejä. Tässä on myös yksi White Wardin suurimmista vahvuuksista: kokeellisuudestaan huolimatta bändi ei kuulosta pikkunokkelalta kikkailulta, vaan onnistuu säilyttämään läpi levyn saman melankolisen ja rappeutuneen tunnelman.

Levyn kolmas kappale Dead Heart Confession on päälle kymmenminuuttinen hittikipale, mikä kuulostaa toki toivottoman ristiriitaiselta. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että mainittu kappale tarttuu kuin sukupuolitaudit White Wardin musiikillaan maalaileman kaupungin saastaisilla syrjäkujilla. Kertosäkeessä on häivähdys Discouraged Ones / Tonight’s Decision -aikakauden Katatoniaa.         

Shelter on albumin keskivaiheille sijoittuva, pääosin pianon varaan rakennettu välisoitto, jossa on myös hieman noise-elementtejä. Täyttää tehtävänsä puolivälin suvantona, mutta ei tarjoa kauheasti enempää.

Viidentenä tuleva No Cure for Pain aloittaa kolmen kappaleen kimaran, jossa yhdistävänä tekijänä on se, että jokaisessa kappaleessa esiintyy puhtaalla tyylillä laulava vieraileva vokalisti. Näistä kolmesta vaikuttavin on Surfaces and Depthts, jossa vokaaleista vastaa Renata Kazhan. Mainittu kappale on pikkaisen yli kuuden minuutin kestollaan albumin toiseksi lyhyin mutta samalla myös tunnelmallisin. Tässä ollaan myös musiikillisen ilmaisun puolesta hyvin lähellä kokeellisen kauden Ulveria, erityisesti vuonna 2000 ilmestynyttä Perdition Cityä.  

Kimaran ja samalla koko levyn päättää päälle kaksitoistaminuuttinen Uncanny Delusions, jossa palataan metalliseen ja paikka paikoin jopa kuolonmetalliseen saundiin, kunnes kaikki päättyy rahisevaan levysoittimeen ja rakkaudesta raivoavaan naiseen. Rakkauden äärellä tapahtuva vaihdanta on epäonnistunut ja jäljellä on vain raivoa.

White Wardin toinen albumi on reilun tunnin kestostaan ja melkoisen kompleksisesta luonteestaan huolimatta yllättävänkin helposti lähestyttävä tapaus. Muutaman kuuntelukerran jälkeen ukrainalaisviisikon loihtimat äänimaisemat avautuvat kuin entuudestaan tuntemattoman kaupungin hämärään katoavat kadut. Synkkinä ja vaarallisina mutta samalla kutsuvina. Ja kun katu alkaa kuljettaa, paluu takaisin on jokaisen askeleen myötä vaikeampaa. Hienoa musiikkia syksyn sateisiin ja hämäriin iltoihin.       

Harri Linnera

Crimson Moon – Mors Vincit Omnia

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Debemur Morti Productions

Crimson Moon laitettiin alulle Amerikassa vuonna 1994. Samana vuonna ilmestyneellä eponyymillä esikoisdemollaan bändin kokoonpanon muodosti yksi mies, Scorpius Androctonus, mutta vuotta myöhemmin ilmestyneestä toisesta demosta lähtien kokoonpanoon on kuulunut vaihteleva määrä tunnettuja ja myös hieman tuntemattomampia pelimanneja. Matkan varrella myös bändin majapaikka on vaihtunut Amerikasta Saksaan. Tätä nykyä Crimson Moon toimii triona, jota tarpeen tullen täydentävät keikkamusikantit.

Reilun parikymmenen vuoden olemassaolonsa aikana Crimson Moon on julkaissut melko lailla hitaasti ja pitkin tauoin. Vuonna 1996 ilmestyneen esikoisalbumin The Embrace the Vampyric Blood seuraaja Under the Serpentine Spell antoi odotuttaa itseään lähes täyden vuosikymmenen, jonka jälkeen sen ja vuonna 2016 ilmestyneen Oneironaut-nimeä kantaneen levyn väli venyikin sitten jo yhteentoista vuoteen. Täyspitkien välillä olevia taukoja ovat täyttäneet muutamat kokoelmalevyt ja pienjulkaisut.

Kolmannen albuminsa jälkeen bändi on ilmeisesti imenyt itseensä hieman väkevämpää astraaliverta, sillä käsillä oleva neljäs albumi Mors Vincit Omnia on saateltu maailmalle vain kolmessa vuodessa.

Kuolemanenkeli Azraelille omistetun konseptilevyn alkusoitoksi riittävät muutama kirkonkellon kumahdus, joiden jälkeen avausraita Vanitas onkin jo täydessä vauhdissa. Paljon vakuuttavammin ei modernin mustan metallin kategoriaan putoavaa levyä voisi aloittaa. Seitsenminuuttinen Vanitas on dynaaminen ja tarttuva mutta samalla moniulotteinen kappale, jossa verevä metalli ja ritualistiset elkeet ovat täydellisessä balanssissa. Maininnan ansaitsee myös vieraileva rumpali Blastum (muun muassa Merrimack), joka suorittaa erinomaisen vakuuttavasti nopeusspektrin kaikissa kohdissa.

Vanitas on myös hyvä läpileikkaus Crimson Moonin neljännestä levystä kokonaisuutena, jossa vaihtelevuutta riittää sekä kappaleiden sisällä että niiden välillä. Siellä ja täällä paiskotaan menemään niin kuin aurinko ei enää nousisi, kun taas toisaalla leijaillaan yksinkertaisen kitaramelodian ja taustakuorojen varassa tai tavoitellaan mahtipontisuutta. Dynamiikka ei kuitenkaan tunnu millään tavalla pakotetulta, vaan aivan yhtä luonnolliselta kuin kuolema, jonka mytologisen representaation kunniaksi levy on sävelletty. Profaani ja sakraali kietoutuivat toisiinsa, kunnes toisen on aika valua tuhkana Azraelin sormien lävitse.

Kappaletasolla tarkasteltuna Mors Vincit Omnia on enemmän tai vähemmän täydellisesti onnistunut albumi. Kappaleiden pituudet vaihtelevat viisi ja puoliminuuttisesta nimikkokappaleesta päälle kahdeksanminuuttiseen Upon the Pale Horseen, jonka vierailevana vokalistina esiintyy Demoncyn Ixithra, mutta täytekappaleita tai tyhjäkäyntiä ei kahdeksan kappaletta ja päälle viidenkymmenen minuutin keston omaavalla levyllä ole. Tämän vuoksi on hieman hankala poimia levyltä mitään erityisiä suosikkikappaleita, mutta jos jotain pitää mainita, niin olkoon ne jo kertaalleen mainittu avausraita Vanitas ja melkoisen riipivällä alulla liikkeelle lähtevä Godspeed Angel of Death. Tässä jälkimmäisessä vierailevat vokalistin ominaisuudessa Absun Proscriptor ja Archgoatin Lord Angelslayer.

Mors Vincit Omnia on modernin mustan metallin kategoriassa todella vaikuttava albumi. Se on huolellisesti ja harkiten sävelletty sekä taiten toteutettu, mutta ammattimaisuus ei kuitenkaan näyttäydy tunteen tai tunnelman puutteena. Päinvastoin. Kuolemanenkelin kolkko ja painostava läsnäolo piirtyy esiin terävänä. Täytyy toivoa, että Crimson Moon säilyttää jatkossakin tällaisen hieman ripeämmän julkaisutahdin.

Harri Linnera

CORRODER – Instinct / Doctrine [2 x 7” EP]

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Rämekuukkeli-levyt/Several Casualties Productions/Tuhkaa ja Paskaa esittää Records

Päivänvalo ei juurikaan pääse häikäisemään sitä ryteikköä, missä Corroder näillä kahdella pikkulevyllä ryömii ja riuhtoo. Instinct sisältää kuusi ja Doctrine neljä death metalin ja crustin katkuista sludge-kappaletta, joista ei raskautta ja uhkaa puutu. Keskisuomalainen yhtye on muutaman vuoden ikäinen ja soittajilla on taustaa sekä punkimmassa että raskassoutuisemmassa räimeessä.