Kategoria: Levyarviot

Arska / mTORR – Fennoscandian Metal

Arvosana: 8/10

Julkaisija: VainoValkeat Productions / NORDIC IRON AGE Records

Yleensä lempinimellä Arska tunnettu äänekoskelainen Ari Honkonen on underground-ikoni, joka on luonut omannäköistään metallia 80- ja 90-luvun taitteesta saakka. Vuosien varrella Arskan käsistä on lähtenyt maailmalle mustaa metallia, goottirockia, perinteikästä doomia ja voimaheviä.

Jonkinlaisena läpi vuosien ja vuosikymmenien kulkevana punaisena lankana Arskan uralla on ollut pohjoinen pakanallinen perintö ja sen vaaliminen. Miehen alkuaikojen bändeillä oli jonkinlaista yritystä tavanomaisempien black metal -teemojen suuntaan, mutta varsin pian niiden tilalle tulivat pohjoinen mytologia ja mystiikka, taistelut ja soturin polku. Tällä tavoin ei ole oikeastaan kovinkaan yllättävää, että hän on tehnyt melkoisen uran myös viking rockin – tai ehkä paremminkin hakkapeliitta-rockin – edustajana.

Käsillä oleva yhteislevytys Fennoscandian Metal juhlistaa Arskan kolmekymmenvuotista uraa alamaailmaisena ja pakanallisena trubaduurina.

Levyn ensimmäisen puoliskon muodostaa soolomateriaali, josta joitakin kappaleita on julkaistu aiemmin DeathZenMagick-YouTube-kanavalla. Levyn jälkimmäiseltä puoliskolta löytyvän mTORRin ralleista Against the World on julkaistu myös tämän vuoden alussa ilmestyneellä World Wide Vikingrock Vol. II -kokoelmalla. Loppu mTORR-materiaali on tuoretta, olkoonkin, että se sisältää myös Kareliaania uudelleenversioituna. Näihin bändiltä toiselle siirtyneisiin kappaleisiin kuuluu muun muassa Land of the Finns, jonka pohjana on alun alkaen Kareliaanin vinyylibonukseksi suunniteltu Kaunis maa. Kaiken kaikkiaan levyllä on yksitoista rallia, joiden yhteispituus on hieman alle kolmekymmentäseitsemän minuuttia.

Fennoscandian Metal ei tarjoa suuria yllätyksiä niille, joille Arskan musiikilliset edesottamukset ovat entuudestaan tuttuja. Yhteislevytyksen yksitoista vetoa asettuvat melko luontevasti perinteikkään ja juurevan metallin ja rockin viitekehykseen. Siellä ja täällä mukana on punkahtavaa uhmakkuutta, toisaalla hölkätään hieman rennommin viking rockin tyylilajissa. Saundimaailma on kotikutoinen mutta selkeä. Soolomateriaalissa korvaa miellyttävät myös taiten toteutetut koskettimet.

Jos käsillä olevaa julkaisua tarkastelisi Arska vastaan Arska -kilvoitteluna, niin kyllä levyn ensimmäisen osuuden Arska taitaisi peitota jälkimmäisen osuuden itsensä. Jos ei ihan tyrmäyksellä, niin ainakin tuomariäänillä. Aivan erityisesti edukseen erottuvat kappaleet Nordic Hammer Power ja Muscle Rock, mutta soolomateriaalin kolme muuta vetoa eivät jää kovinkaan kauaksi edellä mainituista. mTORRillakin on hetkensä, kuten jo kertaalleen mainitussa Against the World -kappaleessa, mutta kokonaisuutena arvioituna levyn jälkimmäinen puolisko jää hieman sijoittumaan alkupuolen soolomateriaalin rinnalla.   

Yhteensummaten Arskan ja mTORRin yhteislevytys on kaikin puolin pätevä julkaisu perinteisen hevin ja taistelutahtoa kohottavien pakanaveisujen ystäville. Toki kolmenkymmenen vuoden uraa olisi voinut hieman prameamminkin juhlistaa, mutta ehkäpä deluxe-vinyyliboksit ja nimikko-oluet eivät oikein ole Arskan juttu?

Harri Linnera

Golden Ashes – In the Lugubrious Silence of Eternal Night

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Oaken Palace Records

Taiteilijanimellä Mories tunnettu hollantilainen multi-instrumentalisti Maurice de Jong on lukemattomien bändien ja projektiensa kanssa luonut julkaisuhistorian, johon kuuluu päälle sata erilaista äänitettä. Miehen bändeistä tunnetuimmat lienee Gnaw Their Tongues, Aderlating ja De Magia Veterum. Näistä ensimmäisenä mainittu julkaisi jokin aika sitten järjestyksessään jo neljännentoista albuminsa, josta löytyy arvostelu näiltä samoilta sivuilta.   

Golden Ashes edustaa Moriesin projektien tuoreempaa laitaa, sillä sen ensimmäinen elonmerkki oli vuonna 2018 ilmestynyt lyhytsoitto The Desolation. Seuraavana ilmestyi esikoisalbumi Gold Are the Ashes of the Restorer, jota seurasi vielä samana vuonna lyhytsoitto The Golden Path of Death Acceptance. Moriesille tyypilliseen tapaan seuraavaa albumia ei tarvinnut kauan kaipailla, vaan In the Lugubrious Silence of Eternal Night ilmestyi kutakuinkin puoli vuotta edellisestä julkaisusta.

Mitä tulee kappaleiden määrään ja levyjen pituuksiin, Golden Ashesin täyspitkät tulevat melko lähelle 1:1-suhdetta: molemmat sisältävät kahdeksan kappaletta ja levyjen pituudet asettuvat kuuden sekunnin heitolla kolmenkymmenenviiden minuutin tuntumaan. Näistä kahdesta albumista jälkimmäinen on se pikkaisen pidempi.

In the Lugubrious Silence of Eternal Night ei noin muutenkaan tee kovin kummoista eroa edeltäjäänsä. Tarjolla on tälläkin kertaa korostetun kosketinvoittoista, eteeristä ja maalailevaa mustaa metallia. Rumpukone naputtaa suurimman osan ajasta vimmaisella tahdilla, tuskaiset kähinävokaalit eivät nouse kovinkaan reilusti muun äänimassan yläpuolelle, eivätkä siirtymät kappaleesta seuraavaan ole mitenkään erityisen alleviivattuja. Periaatteessa levy voisi aivan hyvin koostua yhdestä reilu puolituntisesta kappaleesta.

Tunnelman puolesta Golden Ashes on ottanut askeleen mahtipontisempaan ja apokalyptisempaan suuntaan, jopa niin, että siellä ja täällä tulee mieleen norjalaisen Limbonic Artin varhainen tuotanto. Tämä ei ole ollut yksinomaan hyvä asia, sillä samalla kun bändi on saanut äänimaailmaansa tietynlaista selkeyttä ja särmää, se on myös hieman kadottanut esikoislevynsä toismaailmaisia sävyjä. Tässä voisi myös toistaa sen jo edellisessä arvostelussa todetun seikan, että Golden Ashesin vahvin osaaminen on ehkä kuitenkin muualla kuin mustassa metallissa. Näin ollen askel mustan metallisemman ilmaisun suuntaan menee noin puolen askeleen verran harhaan.

Noin muuten In the Lugubrious Silence of the Eternal Light toimii omanlaisenaan konventionaalista mustan metallin saundia rikkovana teoksena vähintäänkin hyvin. Se on tunnelmallinen ja kokeellinen albumi, joka tarjoaa mahdollisuuden ottaa etäisyyttä terrestriaalin todellisuuden ahtaisiin ja ankeisiin kuvioihin.

Harri Linnera

Church of the Dead – S/T

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Stay Heavy Records

Helsinkiläinen Church of the Dead sai alkunsa vuonna 2012, jonka jälkeen bändi on työstänyt kuudesta lyhytsoitosta muodostuvaa julkaisusarjaa. Tämä sarja eteni yhtenäisenä viidenteen osaan saakka. Sitten linjan katkaisi vuoden 2019 sinkkulohkaisu Rat King (The Bringer of Plague), joka valmisteli tietä käsillä olevalle esikoisalbumille.

Church of the Deadin eponyymi ensimmäinen täyspitkä sisältää kahdeksan kappaletta, joiden yhteispituus on pikkaisen päälle puolituntia. Levyn kappaleista Nekrovulture ja The Abyss on julkaistu aiemmin vuoden 2013 lyhytsoitolla Vol.1 Stay Out of My Grave, kun taas Something Came Out of the Woods sai ensijulkaisunsa saman vuoden lyhytsoitolla Vol. 2 Terror Tales. Mukana on myös The Reckoning, joka löytyy julkaisusarjan neljännestä osasta Vol. 4 Meet in the Tomb, tosin hieman pidemmällä nimellä. Loput kappaleet ovat uutta tuotantoa.        

Helsinkiläisnelikon luomukset voisi sijoittaa vanhan koulukunnan kuolonmetallin karsinaan ilman sen pahempaa pakottamista. Matalia taajuuksia, synkkää groovea, haudantakaisia tunnelmia ja varsin perinteistä kauhukuvastoa. Siinäpä ne kuolleiden kirkon kulmakivet. Kauheasti ei ole nahkasaapas lipsunut Entombedin, Graven ja Dismemberin kaltaisten bändien tallaamalta polulta, olkoonkin, että housunpuntista ei löydy muuta kuin nahkaa ja luuta.

Church of the Dead ei kuitenkaan pelkästään toisinna kuolonmetallin perinnettä esikuviensa jalanjäljissä, vaan on löytänyt myös oman tuoreen kulmansa kauhun ja kuoleman äänimaailmoihin. Näin esimerkiksi levyn avauskappaleessa Hounds of Men, jossa on mukana aimo annos nykypäivän mustan metallin viiltävää särmää. Samanlaista tavanomaiselta polulta poikkeamista on myös jo kertaalleen mainitussa Nekrovulture-kappaleessa, jossa kuolonmetallista groovea on terästetty miehekkäällä d-punkilla.

Huolellisesti valituista ja taiten asetelluista kulmakivistään huolimatta kuolleiden kirkko ei ole pelkästään hallelujaata, sillä yksi varsin olennainen asia uupuu. Nimittäin aidosti mieleenjäävät kappaleet. Laadukkaita ideoita riittää, eikä toteutuksessakaan ole sinällään mitään pielessä, mutta jostain pitäisi saada manattua esiin se mystinen Jokin, joka muuttaisi hyvän ja toimivan ikuiseksi ja kuolemattomaksi. Toisaalta kyseessä on vasta bändin esikoisalbumi, joten kenties on aivan paikallaan pitää odotukset edes jollain tavalla kohtuullisina.

Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Church of the Deadin eponyymi ensimmäinen täyspitkä on varsin pätevä avaus albumirintamalla. Seuraavia julkaisuja odotellessa.              

Harri Linnera

Hatespirit – Not of This World (EP)

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Nykta Records / Altare Productions

Oululainen black metal -porukka on tullut kolmanteen julkaisuunsa sitten debyyttinsä, joka tuli vuonna 2016. Kaikki samat jäsenet soittavat myös Serpentfyre-nimisessä kokoonpanossa, joka tuntuu olevan tällä hetkellä jossain määrin paussilla. Hatespirit on näistä kahdesta se raivoisampi ja intensiivisempi bändi. Sen biisit eivät yleensä kovin paljon yli 3 minuutin päälle kipua ja blastbeat on isossa roolissa.

Uutukainen EP on ehkä vieläkin äkäisempää tavaraa kuin kahdella edeltävällä täyspitkällä. Kappaleet jäävät alle kolmen ja puolen minuutin. Vajaa 17-minuuttinen kiekko on nopeasti pyöräytetty. Koko juttu humahtaa läpi nopean ukkosmyrskyn tavoin ja on oikeastaan ohi ennen kuin sitä edes huomaa. Erittäin vaivattomasti kuunneltava tapaus.

Ensimmäinen raita on levyn nimeä kantava ambient-intro, joka on miltei parin minuutin kestollaan hieman turhan pitkä näinkin lyhyen julkaisun kärkeen. Sitten lähteekin kone käyntiin heti kunnolla. Against the Stream on Hatespiritiltä yllättävänkin suoraviivainen paukutus, joka hakee jo vähän 00-luvun Mardukin tapaista menoa, eikä jää ainoaksi lajissaan. Hyvin Hatespirit silti vaikutteitaan yhdistelee, eli pelkkää Marduk-pastissia tämä EP ei ole. Soundi toimii pirun hyvin; kitara raatelee, rummut kuuluvat selvästi, mutta ne ennen kaikkea paukkuvat ja soivat orgaanisesti. Basson raapiminen on jätetty myös miellyttävällä tavalla melko pintaan. Kolmosralli Sons of Sun and Moon on taasen melodinen ja rokkaava, mutta silti draivia ja ruutia piisaa.

Loput kiekosta jäävät ensimmäisten rallien julman hyökkäyksen varjoon. Tavallaan taso ja intensiteetti pitävät, mutta kappaleiden pituudet turpoavat hieman pelkästään riffitoiston vuoksi. Julkaisun lyhyt kesto silti pelastaa, sillä bändin täyspitkiä kuunnellessa taisteluväsymys uhkaa painaa päälle, kun raatelua piisaa 40 minuutin korville. Mielestäni EP-julkaisu olisi voinut olla Hatespiritille paikallaan jo aiemmassa vaiheessa.

Kaiken kaikkiaan Not of This World on hyvä käyntikorttimainen julkaisu bändille. Se näyttäytyy tässä edukseen. Ei se määrä, vaan se laatu. Etenkin alku on väkevä, mutta kolmelta viimeiseltä kappaleelta jään kaipaamaan erilaisempaa kulmaa. Tälle EP:lle olisi voinut mahtua edes yksi vähän oikeasti poikkeavampi tapaus, jollaisiin olen itse tottunut tällaisilla pikkujulkaisuilla. Oli se sitten rohkea lainaralli tai muutoin tuotannosta esiin hyppäävä raita.

Bändi onnistuu hieman raottamaan sitä kaivattua boksin ulkopuolista potentiaalia erinomaisessa kappaleessaan Sons of Sun and Moon. Rokimpi meno yltyy lopussa kunnolla mielenkiintoiseen tykitykseen jännän ampiaismaisen riffin kera, mutta tätä ei oikein uskalleta hyödyntää sen enempää, vaan biisi loppuu kuin seinään. Ihan kuin bändi jotenkin säikähtäisi sitä, että nyt biisi lähti käsistä. Juuri tällaisissa kohdissa pitäisi päinvastoin antaa mopon keulia kohti uudenlaisia tolkuttomuuksia ja hulluutta. Potentiaalia siis on, ja toivottavasti sitä saadaan jatkossa enemmän esille.

Jaakko Marttila

Korgonthurus – Marras

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Woodcut Records

Korgonthurus saatteli maaliskuussa maailmalle kolmannen levynsä Kuolleestasyntynyt, jonka rinnalla sai uuden julkaisunsa myös yhtyeen vuoden 2009 esikoisalbumi Marras.

Tämä esikoisteoksen toinen tuleminen on toteutettu harkitusti uudistaen. Alkuperäinen mustavalkoinen kansikuva on tehnyt tilaa Roni Ärlingin komealle värimaalaukselle, mutta synkänpuhuva ja kansallisromanttinen teema on säilynyt entisellään. Samalla tavalla saundimaailma on kirkastunut ja terävöitynyt tuntuvasti Henri Sorvalin uudelleen miksauksen ja masteroinnin ansiosta. Tämän lisäksi mukaan ovat tulleet saman miehen minimalistisen taiten soittamat koskettimet.

Marras sisältää ainoastaan kaksi kappaletta, joiden yhteispituus on lähes neljäkymmentä minuuttia. Levyn ensimmäinen kappale Marraskyyneleet on reilu kaksikymmentäkaksi minuuttia pitkä, kun taas jälkimmäisenä tuleva Mustan usvan kohdussa on hieman alle seitsemäntoista minuuttinen.

Korgonthuruksen pienemmälle huomiolle jäänyt esikoisalbumi on varsin erilainen tapaus kuin bändin myöhemmät levyt. Siinä missä Vuohensiunaus ja Kuolleestasyntynyt ovat käyneet raivolla suoraan kurkkuun kiinni, Marras laahaa ja leijuu raskaana ja tunnelmallisena, sisäänpäin kääntyneenä ja meditatiivisena. Mielleyhtymän löytäminen joihinkin Varg Vikernesin kuolemattomiin luomuksiin on helppoa, mutta kenties kuitenkin jossain määrin harhaanjohtavaa, vaikka selvästi saman perinteen äärellä ollaankin. Korgonthuruksen tuskaisuudessa on hieman enemmän maata – ja doom-vivahdetta – kuin Burzumin eteerisessä ja hypnoottisessa ilmaisussa.

Parinkymmenen minuutin kappaleet ja musta metalli on haasteellinen yhtälö. Näin myös Korgonthurukselle. Siellä ja täällä substanssi käy ohkaiseksi, eikä tiivistäminen olisi tehnyt ollenkaan pahaa, vaikka valittu tyylilaji antaakin pienen tyhjäkäynnin anteeksi.

Kokonaisuutena arvioituna Marras on kuitenkin hyvä ja tarpeellinen uusintajulkaisu, joka toivottavasti löytää omat kuulijansa.

Harri Linnera

Göden – Beyond Darkness

Arvosana: 6/10

Julkaisija: Svart Records

Sitä ei tarvitsisi edes tässä erikseen todeta: Winter oli yksi deathdoomin kulmakiviä. Kuten varsinaisilla legendoilla, bändin yhden demon, yhden EP:n ja yhden albumin mittaista uraa 80- ja 90-lukujen taitteessa ei ole oikein kukaan pystynyt jäljittelemään. Tietääkseni juuri kukaan ei ole edes yrittänyt. Sen verran outo oli bändin soundi, jossa oli death metalin ja doomin lisäksi vaikutteita niin crustpunkista, krautrockista ja ties mistä kokeellisista ilmiöistä. Joskus edelleenkin asiaa miettiessäni olen monttu hämmästyksestä auki, miten New Yorkista saattoikaan tulla tuohon aikaan sellaisia levyjä kuin Winterin debyytti Into Darkness tai Type O Negativen debyytti Slow, Deep and Hard. Kovin erilaisia keskenään, mutta silti kumpikin on jollain sanoin kuvaamattomalla tavalla salamyhkäisiä, sisäänpäin kääntyneitä, barbaarisia ja ennen kaikkea oikeasti painavalta kuulostavia äänitteitä. Näitä on maailmassa lopulta tosi vähän.

Winterin jatkoa kitaristi Stephen Flamm ja kumppanit juonivat jo 2010 alkaen, kun Winter alkoi soitella taas valittuja keikkoja lopeteltuaan varsinaisesti aktiviteetit jo 1992. Internet-haastatteluissa Flamm kertoi, että paluulevy on tekeillä. Haaveet uudesta albumista heitin kuitenkin kokonaan menemään, kun bändi 2015 kieppeillä kertoi keikkojen loppuvan välittömästi Flammin kuulo-ongelmien vuoksi. Samalla hän jättäytyi pois Serpetine Pathistä, joka tunnetaan ennen kaikkea Tim Bagshaw’n (ex-Electric Wizard) ”uutena” bändinä höystettynä parilla Unearthly Trancen kaverilla.

Alkuvuodesta 2020 tulivat yllättävät uutiset Göden-nimisestä virityksestä, jossa on Winteristä mukana vain kitaristi Flamm. Tavallaan toki Winter-miehistöön lukeutui myös Göden-kosketinsoittaja Tony Pinnisi, joka soitti koskettimet ainakin Into Darknessille ja oli mukana paluukeikoilla. Kolmas jäsen on vokalisti Vas Kallas, jonka tiedetään soittaneen pitkään industrial/metal-duo Henzel und Gretylissä.

Odotukset Beyond Darknessia kohtaan olivat totta kai aivan liian kovat. 76 minuuttia kellottava kolossi alkaa melko lupaavissa merkeissä, mutta jo puolivälissä tulee tietynlainen tyhjyyden tunne. Junnaus rupeaa puuduttamaan väärällä tavalla, kaikki kortit löydään pöytään melko varhain. Göden ei ole lainkaan niin mystinen tapaus kuin Winter. Soitto etenee mekaanisesti, eikä mukana ole lainkaan Winterin omalaatuista, hyvällä tavalla kömpelöä groovea. Sen voin helposti aistia, ettei tämä ole mikään bändilevy, vaan osasista kasaan liimattu projekti. Albumi on monoliittinen pläjäys melko steriiliä, miltei funeral doomin tapaista laahausta, jonka simppelien riffien päälle on ajoittain kuorrutettu koskettimia.

Kallasin vokaalit alkavat rasittaa nopeasti. Kenties pääbändinsä kontekstissa ylikorostava lausunta voi olla hyve, mutta Winteriä ajatellen kaipaan suorastaan pakonomaisesti tässäkin suhteessa jonkinlaista epämääräisyyden sumuverhoa. Tämän musiikin pitäisi olla antiteesi in your face -tyyppiselle lähestymistavalle, mutta niin vain mestari Flamm menee perse edellä puuhun. Välillä Val Kallas vaihtaa saksan kieleen, joka tuo vähän vaihtelua. Huomaan ajattelevani Celtic Frostin paluukiekko Monotheistia ja erityisesti Synagoga Satanae -kappaletta näissä kohdissa. Winterissä olivat sopivan mystisiä myös lyriikat, mutta Beyond Darknessin puolivälissä ei voi kuin puistella päätään vokalistin hokiessa rasittavasti I Am Immortal -biisin nimeä ikuisuudelta kuulostavan ajan.

Beyond Darkness on siis monotonisempi ja vähemmän arvoituksellinen kuin Into Darkness, ja kuitenkin sillä on mittaa miltei tuplat. Ja tästäkin menee iso könttä joka toisena raitana tuleviin Manifestations-runopätkiin, joissa madallettu miesääni höpöttelee jotain ääniefektien kera. Levyssä on ainesta, mutta ei missään tapauksessa näin pitkäksi albumiksi, vaan korkeintaan ehkä EP:ksi. Kaikkein parasta tässä on kuitenkin, ettei levyä julkaistu Winter-nimen alla, vaan toisella nimellä. Viimeisenä tuleva Winterin Winter-cover alleviivaa näiden bändien eroja, mutta uusi versio pärjää lyhyydessään ihan hyvin ja alun perin instrumentaali biisi on saanut saksankieliset sanat. Pirteä lopetus sentään, ja on muuallakin hyviä hetkiä, mutta kokonaisuus ja tuotanto eivät vaan toimi odotetulla tavalla.

Jaakko Marttila