Kategoria: Artikkelit

HAASTATTELU: Hexvessel – Magia, runous, arkkityypit

Teksti: Seppo Rautio

Kuvat: Hexvessel

 

”Tarkoituksena olisi ymmärtää ihmisyyttä, ja pelkän vihan tunteminen estää tuon ymmärrykseen kehittymistä.”

Viipyilevää ja kummallista ja samaan aikaan intiimiä ja maanläheistä, psykedeelissävytteistä folk rockia luova Hexvessel toi syksyllä ihmisten kuultavaksi toisen albuminsa No Holier Temple. Kahdeksanjäsenisen bändin omalaatuinen tunnelmointi nosti mieleen monia sammaleisia kysymysmerkkejä, joten oli parasta soittaa yhtyeen päämiehelle, Mat McNerneylle.

 

Syksyisenä iltana puhelimeen vastailee rennon kuuloinen mies. Hän kertoo, että kesä on kulunut melko touhukkaissa merkeissä.

– Eipä ole ihmeempiä lomia tai taukoja ehtinyt pitämään. Töitä tehdessä lähinnä. Kävimme kyllä Saimaalla ja ihailimme siellä muinaisia siirtolohkareita ja kaunista luontoa.

 

 

Puiden pyhyys

 

Hexvesselin ensimmäisellä Dawnbearer-levyllä Matin mukana olivat soitannollisen panoksensa antamassa esimerkiksi Andrew Aort McIvor (Code) ja Carl-Michael Eide (Virus, Ved Buens Ende). Uutukaisella soittaa pääjehun lisäksi jo seitsemän henkilöä, jotka ovat peräisin muun muassa yhtyeistä Dark Buddha Rising ja Galacticka. Kuinkas tässä näin kävi, että Hexvesselistä tuli kahdeksanlonkeroinen olento?

– Se ei ollut suunniteltua, niin vain tapahtui. Näin Dark Buddha Risingin soittavan livenä ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Tiesin, että halusin laajentaa bändini soundia. Dark Buddha Risingin tyypit kyselivät minua yhteistyöhön samaan aikaan, kun ajattelin pyytää heitä bändiin. Ajattelimme samoilla taajuuksilla, se oli kuin kohtaloa. Sitten jammailimme yhdessä ja koko juttu alkoi laajentua ja vakavoitua. Niinpä saimme kahdeksanjäsenisen bändin, ja lavasoundistakin saatiin melko massiivinen. Tämä oli juuri sitä mitä olin hakenut. Pystyin säilyttämään joitakin oleellisia asioita edelliseltä Dawnbearer-albumilta mutta samalla sisällyttä mukaan monia uusia instrumentteja ja jotta sen voisi toteuttaa myös keikalla, tarvittiin uusia ihmisiä mukaan.

Mat on selvästi tyytyväinen bändin nykyiseen henkilökemialliseen tilanteeseen:

– Olemme nyt perhe. Toki, kuten yleensäkin perheessä, joku muuttaa kotoa, toinen lähtee jonnekin mutta palaa sitten, joten katsomme miten käy. Olen avoin tulevaisuuden suhteen. Musiikki ja soundin laajentaminen edelleen tarkoittaa, että tarvitsen useita soittajia olemaan mukana. Pidän todella tästä kokoonpanosta, se sopi täydellisesti tälle levylle ja nyt haluan soittaa heidän kanssaan keikoilla.

Mielestäni No Holier Templellä on edelliseen levyyn verrattuna enemmän psykedeelisiä elementtejä, pimeämpää tunnelmointia ja jopa jazzahtavia elementtejä. Toisaalta perinteiset rock-ainekset eivät ole kovinkaan hallitsevia.

– Kyllä, olen saanut paljon vaikutteita 70-luvun folk rock -bändeistä, jotka kehittyivät progressiiviseen ja psykedeeliseen suuntaan. Tällä levyllä tulee tavallaan esille Hexvesselin toinen puoli. Se oli tietoinen päätös, että tekisimme ilmapiiristä hieman progemman. Sydämeltään kappaleet ovat yhä folkia, päällä vain on erilaisia kerrokia. Jatkossa aiomme tutkia, mihin tuo progressiivinen laajentuminen vie bändimme. Tämä tuntuu luonnolliselta kehittymiseltä.

Levylle päätyneet kappaleet eivät syntyneet yhdessä putkessa ja sellaisenaan valmiina:

– Kaikki musiikkini on kasaantunut vähitellen vuosien saatossa, ikään kuin säilöön jääneiden riffien ja ideoide päälle. Tällä levyllä bändi oli todella mukana auttamassa minua kanavoimaan haluamaani äänimaisemaa ja sovittamaan kappaleet. Soitamme paljon yhdessä ja nauhoitimme suuren osan levystä livenä. Näin prosessissa oli mukana monta erilaista persoonallisuutta ja kokonaisuudesta tuli hyvin uniikki. Mukana on hyvin hämäriä kitarasoundeja. Monet bändit vain hyväksyvät tietyn vahvistimen suoraviivaisen perussoundin, me halusimme lähestyä asiaa eri kulmasta. Mielestäni saimme mukaan omat sormenjälkemme. Tein sävellykset mutta muut auttoivat luomaan musiikillisen kokonaisuuden.

Musiikin luonteelle sopivasti kappaleiden sanoitukset ovat hyvin pohdiskelevia. Noissa pohdiskeluissa yhdistyvät selkeät tuokiokuvat, voimakkaat tunteet ja laajemmat filosofiset perspektiivit.

– Lyriikat perustuvat muun muassa John Muirin ja Herman Hessen teksteihin. Ajatuksena on puiden pyhyys. Muir käsitteli ympäristöasioita, etenkin Yhdysvaltoihin ja maan kansallispuistoihin liittyen. Hän oli ihminen, joka puhui paljon luonnosta ja sen suojelusta. Muirin ajatuksista kumpusi paljon ideoita aina albumin nimeä myöten: kuinka meidän tulisi tutkia luontoa ja löytää sieltä jotain pyhää. Enkä tarkoita pyhää niinkään uskonnollisessa mielessä, vaan siltä kannalta, että havaintojen pohjalta ymmärtäisimme takoituksemme ja paikkamme universumissa.

Hexvesselin meininki on siis lievästi sanottuna luonnonläheistä, oikeastaan lähinnän luontoon uppoutunutta ja sulautunutta. Onko laulajamies itse sitten joka päivä metsässä samoilemassa?

– En ole päässyt viettämään tarpeeksi aikaa luonnossa, mutta yritän olla siellä niin paljon kuin mahdollista. Tunnen, että sydämeni todella kuuluu sinne, luonnon helmaan. Valitettavasti meidän kaikkien on kuitenkin ansaittava elantomme ja tällä hetkellä se onnistuu nimenomaan kaupungissa. Kuitenkin, aina kun se on mahdollista, vietän aikaa retkeillen ja mökkeillen. Siellä ympäristössä musiikin tekokin tuntuu koko ajan luonnollisemmalta: minun ei tarvitse keksiä asioita, kerron vain mitä näen ympärilläni, Mat määrittelee ja jatkaa:

– Kyse on enemmän siitä, millainen oikeasti olen, kuin mistään roolista. Tietynlaista luontoestetiikkaan viittaavaa muotia näkee nykyään paljon musiikkipiireissä mutta minulla ei ole kiinnostusta sellaiseen. Saan voimaa ja henkisyyttä suoraan luonnosta sen sijaan, että asettelisin kiviä johonkin muodostelmiin tai muuta vastaavaa. Tuntuu hienolta olle rehellisesti oma itsensä.

Kotoa häneltä ei kuitenkaan löydy eläinkaveria:

– Tietysti olen kiinnostunut eläimistä ja niiden liikkeiden seuraamisesta, mutta en ole kovinkaan innostunut pitämään lemmikkejä. Jos olisi aikaa ja tilaa, kotieläimille kyllä voisi olla paikkansa.

Luonnossa siis ovat elämän kiertokulun ja kosmisen järjestyksen voimat helposti havaittavissa. Eikö toisaalta nykyaikaisessa kaupungissakin ole paljon ihasteltavaa todellisuutta, luontoa toiseen muotoon muokattuna?

– Kyllä, tietysti. Riippuu siitä, mitä asioita todellisuudesta päättää nähdä. Muinaisina aikoina, kun ihmiset elivät luonnonvoimien ympäröiminä, he kaikki uskoivat joihinkin näkymättömiin voimiin, eli se oli todellista heille. Noista ajoista lähtien on ollut selvää, että missä sydämesi on, olet oikeasti siellä. Mielikuvitus on vapaa. Minne tahansa menen, eläydyn ympäristöön. Suomi on siitä hieno maa, että joka puolella on niin helppo päästä yhteyteen luonnon kanssa, metsääkin on niin paljon.

Yksi yleinen piirre luonnon ihailussa etenkin undergound-metallissa on sen yhdistyminen ihmisvihaan: ihminen on vain luonnonoikku, jonka tuhoa ja kärsimystä toivotaan ja juhlistetaan sanoituksissa. Mat ei black metal -taustastaan huolimatta tällaisille linjauksille lämpene.

– On toki surullista, että ihminen tuhoaa luontoa. Sellaiset tunteet voivat helposti vyöryä ylitse, jos ei ole varovainen. Olen luottavaisempi ja toiveikkaampi luonnon kuin ihmisten suhteen. Kuitenkin luotan, että muutos ihmisen käytöstavoissa on mahdollinen. En oikein usko koko anti-humanistiseen juttuun jota ilmenee vaikkapa black metalin parissa. Se on hieman lapsellista. Tarkoituksena olisi ymmärtää ihmisyyttä, ja pelkän vihan tunteminen estää tuon ymmärryksen kehittymistä. Ihmiset ovat osa luontoa ja paikkamme siinä olisi hyvä ymmärtää. Juuri siitä tulee levyn nimi, No Holier Temple: luonto on pyhä siinä mielessä, että olemme syntyneet luonnosta ja voimme kokea tietyn pyhyyden kun ymmärrämme yhteytemme maailmankaikkeuteen.

Onko tämän kaiken hartaan tunnelmoinnin ja hienovaraisen havainnoinnin keskellä sitten tilaa myös musiikilliselle hauskanpidolle?

– Kyllä, pidämme hauskaa. Etenkin kun soitamme livenä, nautimme siitä ja olemme tyytyväisiä, että ihmiset tulevat kuulemaan meitä. Emme halua ottaa itseämme niin vakavasti, että emme nauttisi musiikin tekemisestä.

Mies toteaa, että he eivät halua soittaa liian usein samoissa paikoissa, ettei keikoista tule liian rutiininomaisia suorituksia. Näin jokaiselle keikalle on mahdollista järjestää jotain erikoislaatusta.

Ja useinhan noita erikoislaatuisia esiintymisiä tupataan samonaan rituaaleiksi, etenkin black metalin ja occult rockin yhteydessä, jopa kliseeksi asti.

– Emme toisaalta tietoisesti kutsu keikkojamme rituaaleiksi kovin usein. Mutta näinhän se on, että tuosa sana sopii hyvin kuvaamaan tietynlaisia keikkoja, vaikka monet sitä käyttävätkin. Hyvä asia kyllä, jos jotkut yleisössä kokevat esiitymisemme seremoniallisena tapahtumana. Kun kanavoimme tiettyjä tunnelmia, se tuntuu hyvin maagiselta. Ja mehän uskomme magiaan. Tällainen rituaalisuus tuntuu hyvin luonnolliselta. Haluamme päästä itsemme ulkopuolelle ja siihen on keikalla esiintyessä mahdollisuus.

 

 

Jättimäiset lohkareet

 

Seuraavaksi Mat selittää hieman laajemmin, mitä magia hänelle merkitsee.

– Mielestäni voimme harjoittaa magiaa joka päivä. Kyseessä on oman tahdon muuttaminen toiminnaksi, unelmien tekeminen todeksi. Sitä, että löytää ideoita ja ajatuksia, joita kohti pyrkii ja tekee niistä totta. Minulle se on taikuutta. Se pohjautuu tunteeseen, että jotain oleellista tapahtuu nyt, ikään kuin tyhjästä ilmaantuu mahtava tulle, kuten vaikkapa orgasmin kokemuksessa tai taiteellisessa elämyksessä. Ihmiset toki yhdistävät taikuuden perinteiseen kuvastoon, jossa on mukana fantasiaelementtejä. Taikuuden ei kuitenkaan ole pakko olla sellaista, hän määrittelee ja jatkaa:

– Myös maagisten kaavojen opettelu on samalla tavoin tahdonvoiman kanavointia. Tietynlainen tapa muuttaa tahto toiminnaksi. Jos jotain haluaa tarpeeksi voimakkaasti, sen myös saa tapahtumaan. Se, että aikoinaan saimme ensimmäisen levyn tehtyä, oli myös taikuutta. Se oli minulla toteutunut unelma.

Haastateltava sanoo myös opiskelleensa runsaasti maagisia rituaaleja.

– Olen hankkinut paljon rituaaleihin liittyvää kirjallisuutta. Erilaisilla tavoilla pystyy saavuttamaan erilaisia asioita, tekemään itselleen yhä paremmin selväksi, mitä on tämän kaiken takana. Samalla voi häivyttää omia pelkojaan. Kuitenkin, jos valitsee vaih yhden tavan harjoittaa magiaa, se rajoittaa samalla tavoin kuin jämähtäisi uskomaan pelkästään Raamattuun ainoana totuutena. Kun magian harjoittamisessa edistyy, ei enää tarvitse mitään valmiita kaavoja. Hieman kuin hyvä kokki, joka osaa soveltaa aineksista ruokaa ilman valmista reseptiä.

Mat selittää myös käsitystään voimista, joita ihmiset kutsuvat toisinaan jumaliksi. Persoonallisten hahmojen sijaan hänen käsityksensä on monipuolisempi:

– Ihmiset ovat kehittäneet jumala-käsitteen joillekin tärkeille asioille, eli siinä mielessä niitä on olemassa. Toisaalta jumalia voi löytyä mistä haluaa, jos vain etsii ja tulkitsee maailmaa tietyllä tavalla. En sinänsä usko varsinaisiin olentoihin, mutta tietynlaisiin arkkityyppeihin, joita luonnossa voi havaita pyhyyttä etsiessään. Liiallinen jumalolentojen ajattelu ja etsiminen voi olla ihmiselle tuhoisaa. Puhunkin pieluummin yleisestä pyhyydestä. Jumalolennot ovat ennemminkin viitteitä jostakin taustalla olevasta, mitä ei muuten osaa kuvailla.

Sitten annan miehelle tehtäväksi kuvailla täydellisen Hexvessel-keikan puitteet.

– Mietitäänpä. Täydellinen paikka ja aika… Näin aika hienon paikan Mojaven autiomaassa, kun olin alkuvuodesta siellä retkeilemässä. Siellä oli mahtava ympäristö keikalle: kiviä, joita ympäröi aina lisää kiviä, jättimäisiä lohkareita joissa oli eläinten ja jättiläisihmisten kaltaisia muotoja. Minulle tuli tunne, että siellä olisi hienoa soittaa jopa ilman yleisöä. Mikä tunne olisi soittaa kokonainen setti kiville, hiekalle ja skorpioneille! Ehkä siis joku päivä soitamme siellä ison kiven päällä, mies hahmottelee innostuneesti.

Brittiläinen Mat on siis jo vuosia asunut Suomessa. Hän on viihtynyt enemmän kuin hyvin.

– Kyllä, rakastan todella eloani täällä. Tämä on todellakin maaginen, pyhä paikka. En voisi juuri nyt kuvitella asuvani muualla. Maa tuntuu eräänlaiselta turvasatamalta.

– Olen opiskellut suomen kieltä vuoden verran mutta en ole oppinut kovin paljon. Se on minulle vaikea kieli. Jatkan opettelua. Tunnen tyyppejä, jotka ovat asuneet täällä kymmenen vuotta eivätkä vieläkään puhu kauhean sujuvasti. Mutta pidän toivoa yllä! Ymmärrän kyllä joitakin keskusteluja, mutta en halua nolata itseäni puhumalla surkeaa suomea, etenkin kun suomalaiset puhuvat niin hyvää englantia. Ehkä joskus opin kiehtovan kielenne kunnolla.

Takaisin magiaan: ovatko nämä taikavoimapuheet ja vastaavat Matin omaa harrastusta vai jakavatko muut bändin jäsenet saman mielenkiinnon kyseiseen aihealueeseen?

– Kyllä, puhumme niistä paljon. Teemme perinteisen suomalaisen saunarituaalin ja siellä puhumme näistä asioista. Jokainen bändin jäsen on kiinnostunut näistä asioista. Sehän on eräänlainen edellytys sille, että voi olla mukana Hexvesselissä, ei tietenkään ääneenlausuttu vaatimus, mutta nämä asiat ovat luontevasti yhteisiä puheenaiheitamme.

 

”Olen hyvin sanakeskeinen ihminen, nautin niistä suunnilleen yhtä paljon kuin musiikista.”

 

Kuvat ja sanat

 

Minkälainen sitten on metallitaustaisen (mm. Dødheimsgard) muusikon suhde metallimusiikkiin nykyisin?

– Nautin siitä yhä. Ehkäpä en kuitenkaan nykyisin kiinnitä niin paljon huomiota genreen. Kun siis poimin itselleni jonkin levyn kuunneltavaksi, en ajattele sitä ensisijaisesti vaikkapa heavy metal -genren edustajana vaan pyrin kuuntelemaan yleistä sisältöä, onko se vaikuttavaa musiikkia. Ennen koko olemukseni oli kietoutunut metallin maailmaan, joten olen kyllä jo saanut hyvän annoksen sitä puolta tässä elämässä. En enää seuraa metalligenren tapahtumia herkeämättä mutta nautin yhä monista levyistä.

Uteluuni siitä, saako Mat myös ”pinnallisesta” musiikista suurta nautintoa, kuten hän vaikuttaa saavan syvempää henkisyyttä tavoittelevasta tavarasta, hän vastaa innostuneesti:

– Kyllä, toki! Pystyn nauttimaan kaikenlaisesta musiikista. Uskon, että jokaisessa genressä on löydettävissä se todellinen, vaikuttava ydin. Toki on paljon musiikkia, jossa on lapsellisia piirteitä ja latteaa seksuaalisuutta, ikään kuin lastenmusiikkia aikuisille. Toisaalta hyvä popmusiikki on mahtavaa. En taida tuntea ketään, joka ei pitäisi Michael Jacksonin varhaisesta tuotannosta, sehän on melkoista neroutta.

Sitten eritellään hieman Hexvesseliin musiikillisesti vaikuttaneita artisteja.

– Meistä kuulee varmaan helposti, että monet 70-luvun bandit kuten Jefferson Airplane ja The Doors ovat vaikuttaneet musiikkimme. Toisaalta, kun kirjoitan kappaleita, ammennan inspiraatiota hämärämmistä bändeistä, joista nautin todella paljon, kuten Amon Düül II, Van der Graaf Generator tai Ultimate Spinach, jonka kappaleen myös coveroimme [No Holier Templen lopussa kuultava Your Head Is Reeling]. Toivon, että voimme samalla tavoin kulkea todella omaa polkuamme. Toisaalta voin mainita varhaisen Pink Floydin, samoin Tangerine Dreamin ja Simon & Garfunkelin. Paljon tietysti folkia ja myös metallia, mies intoutuu luettelemaan.

No Holier Templen kansikuva on mielenkiintoinen valokuva, jossa ihminen kirjailmellisesti uppoutuu puun sisään, mukautuu osaksi metsää.

– Löysin hienon Bastian Kalousin kuvan. Olin jo tutkinut paljon erilaisia mahdollisia kuva-aiheita ja me kaikki olimme keräänneet erilaista taidetta. Alun perin tunnetumpi artisti David D’Andrea oli tekemässä kansikuvaa levyllemme, mutta tämän kuvan nähdessäni muutin heti mieleni. D’Andrean piirros tuli sitten levyn sisäkanteen ja Kalousin valokuva kansikuvaksi. Tuntui, että mikään kuva ei voisi paremmin kertoa siitä, mitä musiikilla oli tarkoitus ilmentää. Tämä tyyppi on myös hyvin kiintynyt luontoon ja viettää siellä paljon aikaa kuvaten ympäristöä.

Musiikillisen luomisen ja visuaalisten ideoiden lisäksi Mat suhtautuu intohimolla runouteen.

– Kerään paljon runokirjoja, myös tuntemattomia kirjoittajia. Etsin jatkuvasti uusia teoksia luettavaksi, jotkin tuntemattomien runoilijoiden kirjat voivat olla todella vaikeita löytää. Jotkut heistä ovat jopa kuolleet ilman, että ovat saaneet nimeään lainkaan tunnetuksi, ehkä kymmenen tai parikymmentä ihmistä on ehtinyt lukea heidän tekstejään. Olen hyvin sanakeskeinen ihminen, nautin niistä suunnilleen yhtä paljon kuin musiikista.

Omaa runokirjaa hän ei kuitenkaan näe tässä vaiheessa tarpeellisena kirjoittaa:

– Toisaalta olisi hyvä julkaista erikseen runoja, mutta kun olen löytänyt näin hienon kanavan ja muodon kuin Hexvessel, tuntuisi tuhlaukselta jos kirjoittaisin sanoituksia tästä musiikista erillään. Niin moni runoilija toivoo, että saisi runojaan esitettäväksi musiikin säestyksellä. Jos jättäisin musiikin pois, se olisi vähän kuin värillisiä tauluja tekevä taiteilija alkaisi maalata mustavalkoisia teoksia.

http://hexvessel.tumblr.com/

MR. PETER HAYDEN VALMIINA KIERTUEELLE

Teksti: Tuukka Termonen
Kuva: Helena Näätänen

Mr. Peter Hayden julkaisi kesällä toisen pitkäsoittonsa. Vain yhdestä biisistä koostuva Born a Trip on lumonnut sekä arvostelijat että muut kuulijansa ympäri maailman. Nyt yhtye on valmis kiertueelle, jossa pääpaino onkin juuri mainitun albumin materiaalissa. He aikovat nimittäin esittää tuon tuoreen järkäleen joka ilta kokonaisuudessaan. Keikkojen kunniaksi Miasma lähestyi basisti Lauri Kivelää saadaksemme hieman ennakkotietoja tulevasta.

Millä tavalla valmistaudutte tuleviin keikkoihin? Onko jotain tehtävä eri lailla kuin ennen, onhan tuo Born a Trip kuitenkin yli tunnin mittainen ”siivu”?

– Ei sellaista tarvetta ole, tuo ison kokonaisuuden soittaminen on meille ihan normaali toimintatapa. Me ollaan viimeiset neljä-viisi vuotta vedetty aina yhtenäinen setin mittainen kokonaisuus. Itse asiassa paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki keikat ovat olleet sellaisia.

Pysyykö jännite ja soittovire päällä ihan automaattisesti koko biisin ajan, vai tarvitaanko jotain joka auttaa teitä jaksamaan koko tunnin täysillä mukana? Siis esimerkiksi energiapatukoita tai muuta sen sellaista piristettä…

– Ahahahaha, jos ei pysyisi, niin ei levystä olisi tullut sellaista kuin se on, koska se rakentuu kuitenkin alun perin livepohjalle. Vesi, olut, lonkero tai Gin Tonic juomapuolella piisaa. Harvemmin tuollaisen tunnevyörytyksen aikana ehtii edes ajatella mitään janoa tai energiavajauksia.

Miten tärkeitä live-esiintymiset ovat teille? Oletteko koskaan saaneet yleisöstä irti joitain odottamattomia reaktioita?

– Tärkeitä. Sataprosenttista nautintoa ja hauskanpitoa, totaalista sekoilua. Se on sellaista kukkaan puhkeamista. En oikein muista noita yleisön reaktioita, pääasiassa sitä on löytänyt itsestään niitä odottamattomia reaktioita, yleisö on ollut kovin ymmärtäväistä vaikka joskus onkin saanut vähän osumaa.

Onko tavoitteenanne ollut aina tehdä sellaisia biisejä, että voitte toistaa ne keikoilla samankaltaisina?

– Biisien on ollut tapana kehittyä livenä, mutta ei me ikinä olla paneuduttu siihen että annettaisiin livetilanteen rajoittaa sävellystyötä, enemmänkin ottaa huomioon sen mahdollisuudet. Varmaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan soitetaan keikalla settiä, josta valtaosa on jo nauhalla. Yleensä siis on tapana ollut livenä mennä eteenpäin, eikä toisintaa historiaa ja niin kai tässäkin käy lopulta, sillä kohtalaisen paljon tuo levy on elämäänsä jatkanut tallennushetken jälkeen.

Onko keikoilla musisoinnin lisäksi jotain muita elementtejä, siis esimerkiksi kuvallista ilmaisua? Oletteko käyttäneet sellaista koskaan?

– Valot ja savut on aika perusvakio. Käytämme erilaisia visuaaleja aina kun se on mahdollista. Tulevaisuudessa on vähän enemmän mahdollisuuksia panostaa visuaalisuuteen, eli sillä puolella on myös jotain odotettavissa.

Teidät on buukattu ensi kevään Roadburniin. Mitä mietteitä se herättää? Luuletteko esiintymisen siellä jännittävän tavallista enemmän?

– Hienoa että saatiin kutsu, onhan se mahtavaa mennä soittamaan tuon kaltaiseen tapahtumaan. Jännityksestä en osaa vielä sanoa mitään, mutta yleensä siinä lavalle nousemisen vaiheessa ollaan niin syvissä maailmoissa ja keskinäisissä energioissa, että tuskin se mitenkään normaalia enempää päätään nostaa.

Roadburn lienee yksi uran kohokohdista. Mutta mitä sen jälkeen? Olisiko kiinnostusta lähteä kiertelemään esimerkiksi Amerikkaan?

– Eurooppaa on vielä jäljellä. Kreikasta ja Briteistä on kuulunut hyvää. Mutta käydään nyt ensin tuo Baltia-Puola-Saksa -akseli läpi ja mainittu Roadburn, edetään sen jälkeen sitten pala kerrallaan.

Mr. Peter Hayden “performs Born A Trip” -kiertue.

21.11. Rytmikorjaamo, Seinäjoki (+ Domovoyd, Ravage Ritual)
30.11. Psychotropic Caravan Club, Lepakkomies, Helsinki (+ Väljasõit Rohelisse [EST])
01.12. Hervanta Must Die, Hervannan elokuvateatteri, Tampere (+ Koiramato, This is Sirius, Väljasõit Rohelisse)
06.12. Vastavirta, Tampere (+ Giantwall, Sons of Kings, The Fërtility Cült)
07.12. ?
08.12. Hämeenlinna
22.12. Rytmikorjaamo, Seinäjoki (+ Oranssi Pazuzu, Genitaalinärpes, Kairon; IRSE!, Streak and the Raven)

ensi vuoden keikoista:
20.04 Roadburn, Tilburg, Hollanti.

HAASTATTELU: Kuolemanlaakso – Katveessa kadotuksen

Teksti: Markus Makkonen

Kuva: Kuolemanlaakso

”Oli jotenkin hyvin luontevaa yhdistää Eino Leino, sekä raskas ja synkkä musiikki toisiinsa.”

Synkkää, raskasta ja yksinkertaista. Noilla sanoin Markus Laakso kuvaa yhtyeensä Kuolemanlaakson debyyttiä. Alun perin puhtaaksi sooloprojektiksi kaavailtu yhtye on paisunut jo täysimittaiseksi bändiksi, eikä loppua nousukiidolle ole näkyvissä.

 

Kun Laakson yhtyeen, Chaosweaverin, kakkosalbumin teko venyi massiivisiin kolmen vuoden mittoihin, ehti tuottelias muusikko/journalisti polkaista käyntiin myös alun perin projektiluontoiseksi tarkoitetun Kuolemanlaakson.

Jos emoyhtyeen musiikki on varsin massiivista ja monisäikeistä, paloi taiteilijamme halusta tehdä jotain tyystin päinvastaista, pelkistettyä ja äärimmäisen painostavaa. Tähtiin ja kosmokseen tuijottelun sijaan oli aika kääntää katse sisäänpäin, omaan elämään ja henkilökohtaisiin mielenkiinnon kohteisiin. Kuin tätä korostaen, globaalin englannin sijaan ilmaisun kieleksikin valittiin kotoinen suomi. Sattumat johtivat toisiin, ja nyt Kuolemanlaakso on täysimittainen metallibändi, jolla on kaiken lisäksi debyyttialbumikin ulkona. Uljas uusi maailma -nimeä kantava pelinavaus julkaistiin marraskuussa Svart Recordsin toimesta.

 

 

Projektista bändiksi

 

Laakson (kitara, koskettimet) lisäksi yhtyeessä vaikuttavat kitaristi Kouta (Chaosweaver), rumpali Tiera (Cult of Endtime, ex-Discard), basisti Usva (Elenium, The Nibiruan), sekä vokalisti Kotamäki (Swallow the Sun, Barren Earth). Alun perin yhtyeessä hääräsi kuitenkin vain kapellimestari itse.

– Chaosweaverin levyn tekoon meni suurin piirtein kolme vuotta. Weaverin musiikki nyt vain on melko massiivista ja ennen kaikkea hidasta tehdä. Yhtyeessä on kolme säveltävää jäsentä, joilla jokaisella on yhtä suuri sananvalta valmisteltavaan materiaalin. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin kypsyttää, kun tuntui, että kumpikaan jäsenistä ei ollut silloin saapuvilla, kun itsellä olisi ollut luovia viboja musiikin suhteen, Laakso aloittaa.

– Noihin aikoihin alkoi syntyä myös idea omista biiseistä, jotka olisivat oikeastaan kaikkea muuta kuin Chaosweaverin musiikki. Synkkää, raskasta ja yksinkertaista.

Noihin aikoihin sopivasti ilmestynyt Triptykonin debyytti, sekä ennen kaikkea biisi The Prolonging, toimivatkin lopullisina suunnannäyttäjinä Kuolemanlaakson tarinassa. Triptykonilla tulisi olemaan myös merkittävä vaikutus yhtyeen jatkotaipaleellakin, mutta siitä hieman lisää myöhemmin.

– Ensimmäisenä valmistui biisi nimeltä Minä elän, josta äänitin demon Studio Perkeleessä, hän muistelee.

Tässä vaiheessa sattuma alkoi kuitenkin puuttua peliin. Chaosweaverin rumpalin Jack Tygerin pitämissä bileissä oli ihmisille soiteltu kaikenlaisia miehen koneelta löytyviä projektidemoja. Myös Kuolemanlaakson Minä elän -biisiä. Kuinka ollakaan, demokappale teki lähtemättömän vaikutuksen Chaosweaverin kitaristiin, joka otti oitis yhteyttä Laaksoon.

– Kouta halusi mukaan bändiin välttämättä. ”Tee nyt tästä oikea bändi”, hän vaati ja niinhän siinä lopulta sitten kävikin. Bändi muodostui luontevasti omista kaveripiirin muusikoista, Laakso kertoo.

Kuolemanlaakson eteneminen yhdestä demobiisistä juuri julkaistuun debyyttialbumiin parin vuoden aikana voi tuntua monesta varsin nopealta sykliltä. Väkisinkin herää kysymys, kuinka suunnitelmallista tämä kaikki on ollut?

– Ei ollut mitään selkeää suunnitelmaa. Lähinnä toive siitä, miten asioiden soisi kehittyvän. Halusin tehdä levyn joka tapauksessa valmiiksi ennen kuin edes lähestyn levy-yhtiöitä sillä. Tiesin heti demot tehtyäni, että tällainen musiikki tarvitsee todella tykit soundit toimiakseen optimaalisesti. Kun saimme levyn tehtyä, olimme varjoja, että kyllä sillä diili napsahtaa, Laakso kertailee.

Miehistön tuntuma osoittautui oikeaksi, sillä albumi on nyt julkaistu Svart recordsin kautta. Kyseinen yhtiö tuntuukin olleen Laakson listalla heti kärkipäässä.

– Svart oli oikeastaan ainoa vaihtoehto meille. Tätä kautta julkaisustamme saadaan edustava vinyyli ja jokainen lafkan kanssa tekemisissä ollut muusikkotuttu on yhtiötä kehunut. Kaiken lisäksi sieltä tuli vielä heti nopea vastaus promon lähettämisen jälkeen. Svart menikin helposti ohi isoista ulkomaisista yhtiöistä, sillä koen että on kunnia olla osa Svartin laadukasta katalogia. Uljaasta uudesta maailmasta tulee vielä kaiken lisäksi ulos kaksi eri gatefold-vinyyliä ja digibook-cd! Tämä jo sinällään on varsin palkitsevaa. Iso respect heille kaikesta!

Uudesta uljaasta maailmasta puhuttaessa nousee kuitenkin yksi yhteistyökuvio ylitse muiden. Levyhän nimittäin nauhoitettiin Saksassa Triptykonin ja Dark Fortressin Victor Santuran studioilla, miehen hääriessä itse tuottajana. Melkoinen napakymppi, varsinkin kun ottaa huomioon Kuolemanlaakson syntytarinan.

– Menin nykimään Finnish Metal Expossa Victoria hihasta ja kyselemään miehen halukkuutta miksata tuleva projekti. Vastaus oli oitis, että totta ihmeessä! Meidän piti nauhoittaa levy alun perin Suomessa, mutta kun näin hinnat, joilla Victor oli valmis homman hoitamaan omilla studioillaan, mietittiin, että missä muualla tämäntyylistä musiikkia kannattaisi muka nauhoittaa, jos ei samassa studiossa, jossa Eparistera Daimoneskin tehtiin! Victor oli aina tuottajalistamme ykkösjätkä muutenkin. Kaiken lisäksi hän oli hyvin innokas tekemään projektin.

– Levyn tekeminen Saksassa oli todella hauskaa. Istua nyt siellä Victorin sohvalla ja juoda koreittain halpaa kaljaa… Mies on sen verran pätevä ammattilainen, tai sanoisinko kovin tuntemani, että jo pelkät raakasoundit kuulostivat ihan vitun tykeiltä! Kaiken lisäksi hän on yksi mukavimmista tuntemistani ihmisistä, Laakso hehkuttaa.

 

 

Leinon perilliset

 

Kuolemanlaakso on bändinä varsin uusi ja monelle nimenä vielä jopa tyystin vieras. Mitä sitten kertoisit itse yhtyeen musiikista siihen perehtymättömälle?

– Levyämme kuulleet ovat kertoneet sen olevan yllättävän monipuolinen, raskas, synkkä ja rankka kokonaisuus. Ihmiset ovat kuitenkin huomanneet biisien tarttuvuuden ja levy-yhtiön väkeä suoraan lainatakseni ”myös perus Amorphis-fanit voivat siihen tarttua”. Se ei siis ole pelkästään musertava, vaan siellä on mukana myös melodioita ja kiippareita. Omasta mielestäni se on hyvin pelkistetysti sanottuna synkkää ja tarttuvaa musiikkia.

– Levy koostuu viiden biisin rungosta ja sillä on ikään kuin kolme haara, oksaa. Yksi poikkeuksellisen nopea biisi (Ikiuni), yksi Muumi-marakassibiisi (Roihusydän) ja Twin Peaks -lopetus (Aurinko), taiteilija kertaa.

Näistä tämä mystisen tuntuinen Muumi-marakassibiisi on shamanistinen noitarumpuun, ja kyllä, Laakson pojan Muumi-marakassiin nojaava loitsunomainen väliraita. Taiteilijan jälkikasvua itseäänkin kuullaan kappaleessa Kuun Lapset, jolla Akseli Laakso toteaa levyä varsin hyvin kuvaavasti ”pimmeetä”.

Levyn ennakkoon kuulleet tahot ovat kuulemma kokeneet vaikeaksi rinnastaa Kuolemanlaaksoa mihinkään muuhun suomeksi laulavaan yhtyeeseen, ja tietyllä tapaa tämä on kyllä allekirjoitettavakin, sillä bändin synkkä ja hämyinen jyräys ei oikein yhtymäkohtia aiempaan suomeksi levytettyyn tarjoile.
Levyä tehdessään Laaksolla ei kuulemma ollut muita tietoisia vaikutteita kuin Tom G. Warrior ja ”tietynlainen lynchmainen fiilis”. Kumpaakaan näitä ei ole vielä aiemmin naitettu yhteen suomen kielen kanssa.

Myöskään lyriikoissa ei kotimaisia rock-tekstejä mietitty. Uljas uusi maailma pohjaa vahvasti Eino Leinon Helkavirsiä-runokokoelmaan. Tästä synkkyyden lähteestä on ammennettu paljon kappaleiden tekstin rytmiin ja silmiinpistävän vanhahtavaan kieleen.

– Otin Leinolta tämän tavan mennä rivi riviltä syvemmälle aiheeseen, luoden samalla hyvin visuaalista tekstiä. Oli jotenkin hyvin luontevaa yhdistää Eino Leino sekä raskas ja synkkä musiikki toisiinsa. Helkavirsistä löytyi paljon sanastoa Uljaan uuden maailman teksteihin ja onpa Kuun lapset -kappaleessa ihan suoria lainauksiakin. Toki teksteissä on paljon muutakin. Tämä on ensimmäinen tekemäni levy, jonka teksteissä on paljon omaa elämää läheltä liippaavaa juttua. Chaosweaverin tekstit ovat puhdasta fiktiota tai historiasta tai tieteestä luotsaavia… Siihen nähden tämä on ehdottomasti minulle henkilökohtaisin levy, Laakso toteaa.

Leinon teksteistä löytyi myös taiteilijanimi kitaristi Koudalle.

– Nimi Kouta tulee samannimisestä runosta. Siinä lapin Kouta on niin kova jätkä, ettei mitään rajaa. Suorastaan pakotin ottamaan tuon nimen käyttöön, Laakso nauraa.

Kouta-runon alku nousee myös Laakson mieleen ensimmäisenä Leinon tuotannon värikkäintä sitaattia kysyttäessä.

Miltä sitten tuntui kirjoittaa tekstiä suomeksi?

– Kirjoitan toimittajana tietysti suomeksi töikseni, mutta sanoittamisen totesin todella hankalaksi. Suomen kieli nyt vain on sellainen, että se menee hyvin helposti kornin kuuloiseksi. Kun levyn laulujen nauhoitukset lähestyivät ja tekstit raahasivat perässä, oli pakko ottaa töistä viikko vapaata. Sitten kello vain soimaan aamuseitsemältä ja siitä viemään lasta hoitoon. Sen jälkeen vain kirjoitin. Biisi per päivä, niin kauan, kunnes teksti ja lauludemo olivat kunakin päivänä loppuun asti valmiita. Tämä toimintamalli osoittautui tehokkaaksi. Ihminen toimii paineen alla näköjään tehokkaasti. Näin oli pakko tehdä, sillä en halunnut lähettää keskeneräisiä tekstejä lainkaan eteenpäin. Journalisteille tyypillinen deadlinen alla aktivoituminen toimii siis myös näköjään sanoittamisessakin.

 

 

Ameno

 

Laakso mainitsikin jo aiemmin vinyyliformaatissa julkaisun olleen yksi tärkeimmistä tekijöistä levy-yhtiötä valittaessa. Mies osoittautuukin varsin palavasieluiseksi perinteisen levypaketoinnin puolustajaksi.

– Olen levyfriikki ja keräilijäluonne, hän aloittaa. – Musiikki, teksti ja kansi muodostavat yhdessä kokonaisuuden, joka on vaillinainen ilman jotain näistä kolmesta. Mp3-kulttuuri on kyllä hanurista. En edes lataa niitä koneelleni laisinkaan. Tällä tavoin musiikista välittyy vain yksi osa kokonaisuudesta.

– Tämähän on tietyllä tapaa asiakaspalveluammatti. Voi tehdä musiikkia vain itselleen, jolloin pelkkä tiedosto riittää, tai sitten tehdä hommat kunnolla valmiiksi, että jokainen osapuoli voi nauttia siitä täysillä. Minun on ainakin pakko itse viedä kaikki levyprojektit kunnolla päätökseen, kuvineen ja kansineen. On ihmisten aliarviointia jättää homma kesken ja tyytyä vain johonkin. Varmasti vituttaa myöhemmin itseäänkin…

Jos Chaosweaverin uusimman levyn kansitaide oli persoonallinen ja yksilöllinen, samaa voidaan sanoa Uljaan uuden maailman grafiikoista. Näyttävästä kansitaiteesta vastaa nuori malediivilaistaiteilija Maahy Abdul Muhsin, jonka töihin Laakso tutustui netin välityksellä.

– Minulla on ollut paha pöllöfetissi jo vuodesta 1991, kun näin Twin Peaksin ekan kerran. Joku oli ladannut nettiin Maahyn tekemän pöllökuvan, joka kiinnitti oitis huomioni. Laitoin hänelle välittömästi mailia, että olisi levyä tulossa ja haluaisitko tehdä siihen kannet. Laitoin jonkinlaisen alustavan idean, johon sainkin pian vastauksen. Kaveri tarttui ideaan mielellään. Kansi tehtiin toiveitteni mukaan, toki taiteilijan omaa näkemystä hyödyntäen. Oikein hampaat mätänee ja tippuu, kun on niin kovat kannet, Laakso nauraa.

– Kansien selkeästi itämainen ilme erottuu kyllä vahvasti. Jos on musiikki suomalaisessa kentässä harvinaista, niin samaa voi kyllä sanoa kansistakin.

Erillisenä yksityiskohtana mainittakoon vielä kansilehdistä löytyvät Laakson itsensä valitsemat Leinon runonpätkät.

– Pidän paljon Celtic Frostin ja Triptykonin tavasta laittaa kansilehtiin selvennys kunkin kappaleen synnystä ja taustoista. Minä valitsin tähän tarkoitukseen levyä vahvasti värittäneen Leinon runot. Kustakin kansilehtisiin valitusta runosta voi löytää yhtymäkohtia Leinon oman tekstin ja lyriikoideni väliltä. Nämä liitännäiset puolestaan ruokkivat lukijan mielikuvitusta edelleen ja tuovat levyn ostajalle kenties jonkinlaista lisäarvoa.

Mitäpä tulevaisuus sitten tuo Kuolemanlaakson osalta tullessaan? Tuskin tämä ihan projektiksi kuitenkaan jää…

– Uusia biisejä on jo jonkin verran valmiina. Myös muilla bändin jäsenillä on kuulemma ideoita varastossa. Näistähän saadaan varmasti uusia harmaan sävyjä musiikkiin lisää. Muutenkin tekisi mieleni tehdä jatkossa kenties enemmän levyn päättävän Auringon kaltaisia hämympiä raitoja, mutta tällä hetkellä uudet biisit ovat vain pelkästään synkkiä.

Tämä samainen päätösbiisi on myös säveltäjän itsensä suosikki, Kuun lapsien ohella.

– Meillä jokaisella tuntuu olevan bändin sisällä hieman eri suosikkibiisi. Yleensä porukka on tykännyt eniten Minä elän -kappaleesta, mutta itseäni se hieman tympii, sillä väistämättä tulee mieleen ajatus, että enkö muka ole kehittynyt säveltäjänä laisinkaan, jos ensimmäinen tekemäni Kuolemanlaakson biisi on se paras? Myös nimibiisi Uusi uljas maailma, sekä Nostos & Algos ovat saanet bändin sisällä suosikkistatuksia.

Levyn päättävän Auringon lopussa kuullaan melkoisen hämmentävä, mutta erityisen koukuttava rytminvaihdos, joka vain korostaa levyn ennakkoluulotonta ja hämyistä luonnetta. Asiasta tiedusteltaessa luurin toisesta päästä kuuluu naurahdus.

– Tiedät varmaan tämän Studio Julmahuvin Ameno-sketsin, jossa Petteri Summanen kyselee matkalippuja se uskomaton letti päässään? Levyn päättävä komppi on se sama, mitä rumpali bussin takaosassa vetää. Ohjelmoin sen demolle vitsinä ja yllättäen rumpali innostui, että vittu että on siisti komppi ja opettelikin sen!

Niinpä niin. Jos kyseisessä sketsissä mainitaan esitetyn tapaisia rumpalitapauksia sattuvan kohdalle vain muutamia vuoteen, voi samaa sanoa myös Kuolemanlaakson debyytin kaltaisista uskaliaasti uutta latua puskevista levyistäkin. Yksi vuoden persoonallisimmista kotimaisista albumeista on tässä ja esikuvansa Celtic Frostin monisyisen, sekä rajoja halveksineen Into the Pandemoniumin tavoin Uljas uusi maailma tullaan varmasti muistamaan metallikentässä kauan.

 

www.kuolemanlaakso.net

HAASTATTELU: Wardruna – Uusien siementen kylvämistä, vanhojen juurien voimistamista

Teksti: Antti Ojala

Kuvat: Carina Damm / svartseiðr.photography

Norjalainen Wardruna on 2000-luvun alkupuoliskolta lähtien tehnyt tärkeää työtä herättessään uudelleen henkiin muinaisskandinaavista perintöä musiikkinsa kautta.

 

Haastattelun alkuun Wardrunan perustajajäsen ja keulahahmo Kvitrafn eli oikealta nimeltään Einar Selvik selventää yhtyeen syntyhistoriaa sekä oleellisia motiiveja työn takana.

– Minulla on lapsesta saakka ollut vahva kiinnostus muinaisnorjalaisia myyttejä ja sen perinteitä kohtaan. Vuosien varrella kiinnostukseni syveni ja otti sitä myöten käytännöllisemmän suunnan, mikä tämä puolestaan synnytti ensimmäiset ideat ja nauhoitteet vuosina 2002 ja 2003. On niin paljon muinaisia viisauksia ja perinteitä ainoastaan keräämässä pölyä, että minusta jonkun piti ottaa asiakseen niiden käsittely muutenkin kuin vain metallisanoituksissa tai jossain pohjoismaalaiseksi maailmanmusiikiksi nimitettävässä jazzissa, jossa joikaa saamelaistyttö.

– Wardruna kehittyi silloisten muiden projektieni varjossa, mutta pian siitä tuli ykkösprioriteettini. Kyllästyin panostamaan projekteihin, joilla ei ollut minulle merkitystä. Oli luontevaa ottaa Gaahl [Gorgorothin vokalisti] mukaan ideoimaan, koska hän on läheinen ystäväni ja tietää paljon riimukirjoituksesta sekä muinaisen Norjan historiasta. Naissolistimme Lindy Fay Hellan kanssa olin jo hetken aikaa halunnut tehdä yhteistyötä, koska hänellä on ainutlaatuinen ja fantastinen ääni. Mukaan tahtomieni instrumenttien soittamiseen ei oikein ollut ihmisiä tarjolla, joten opettelin niiden soiton itse.

Wardrunan pääasiallinen tavoite lienee muinaispakanallisen hengellisyyden herättäminen henkiin riimukielen avulla. Kvitrafn kertoo, kuinka on mielestään onnistunut työssään.

– Koen näiden ensimmäisten askelten onnistuneen hyvin. Ensimmäisen levymme [Runaljod – gap var Ginnunga] vastaanotto on ollut ylitsevuotavan positiivista, ja Wardruna on saanut paljon huomiota näinkin marginaaliseksi projektiksi. Muinaissoittimien käyttö ja kiinnostus niitä kohtaan on kasvussa Norjassa, ja ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita riimuista, aasainuskosta [ásatrú] ynnä muista vastaavista, saavat musikaalisen välineen ilmaisulleen. Kyseinen prosessi on antanut myös itselleni mahdollisuuden toimia vastaäänenä muinaisnorjalaisten symboleiden oikeistolaiselle väärinkäytölle. Levyssä on kysymys juuri uusien siementen kylvämisestä, ja tässä arvelen onnistuneemme.

Erilaisissa tilanteissa nauhoittaminen on myös olennainen osa Wardrunan konseptia, Kvitrafn kertoo.

– Käsittelen riimuja niin paljon niiden omilla ehdoilla kuin mahdollista. Tämä tarkoittaa, että käytän oleellisia instrumentteja ja ääniä, nauhoitan oleellisissa paikoissa ja jopa oleellisina ajankohtina tietyn riimun kanssa työskennellessäni.

Yhtyeen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa levy, Runaljod-trilogian avannut Runaljod – gap var Ginnunga, sisältää kahdeksan kappaletta, joista jokainen vastaa jotain tiettyä riimua. Perinteisesti vanhempi futhark-riimukirjaimisto on jaettu kolmeen ryhmään, joista kukin sisältää kahdeksan riimua. Näitä ryhmiä kutsutaan nimellä aettir eli riimuperhe. Wardruna ei kuitenkaan poikkeuksellisesti käytä samaa jaotelmaa.

– Vanhemman futharkin jako kolmeen riimuperheeseen on itse asiassa tuoreempi näkemys kuin vanhempi futhark itsessään on. Tämän jaon esitteli ensin islantilainen Runólfur Jónsson vuonna 1651, ja silloin jako koski nuorempaa futharkia. Jaon soveltaminen vanhempaan aakkostoon on siis vain viimeaikainen olettamus. Trilogialla kertomani tarinan takia en käytä samaa aettir-jakoa. Käyttämäni kaava tulee kyllä tarkkaavaisille ilmi trilogian edetessä.

 

Loitsintaa ja noituutta

 

Mikä on mielipiteesi erilaisten uskontojen iniatorisista järjestelmistä? Koetko eksoteeristen uskontojen muodollisessa toteutuksessa olevan transsendenttista linkkiä arkkityyppisiin ideoihin?

– Koen uskomusten olevan jotain erittäin henkilökohtaista, ja täten niiden tulisi olla oman itsensä muovaamia jatkuvasti etsien ja kokien “totuutta” ennemmin kuin perustaen totuuden muiden ihmisten kokemukselle samasta asiasta.

– On olemassa paljon linkkejä ja yhtäläisyyksiä moniin paikkoihin, mutta minulle mielenkiintoisinta on opiskella perinteitä, jotka lähestyvät asiaa niin kutsutun shamanistisen vyön kautta. Tietomme norjalaisista perinteistä on monilta aspekteiltaan hajanaista, joten on ainoastaan luonnollista katsoa muihin vastaaviin traditioihin löytääksemme enemmän paloja arvoituksesta.

Musiikissaan Wardruna käyttää arkaaista galdr-tekniikkaa hyväkseen; myös feminiinisempi vastine samankaltaiselle taidolle, nimeltään seidhr, on myös mukana ilmaisussa. Galdr-tekniikka on eräänlainen väline tietyn riimun ja konkreettisen olemisen tason välille. Seidhr vastaavasti viittaa shamanistiseen työskentelyyn noituuden kanssa, ja ”noituus” käsitettynä muulla kuin kristillis-moralistisella tavalla. Sekä galdr että seidhr ovat molemmat olleet olennainen osa muinaisnorjalaista yhteiskuntaa.

Wardrunaa aloittaessasi, oliko ilmiselvää että tulisit harjoittamaan näitä taiteenlajeja itsekin? Onko lähestyminen näitä harjoitteita kohtaan ollut haasteellista?

– Kuten aiemmin sanoin vastauksessani, se oli osittain omaa harjoitustani muinaisnorjalaisen mystiikan viitteiden sisällä, joka sai minut alun perin perustamaan Wardrunan, joten on oikeellista sanoa näiden olevan tärkeä osa niin tätä projektia kuin henkilökohtaista elämäänikin. Kyseistä traditiota saattaa olla vaikea lähestyä, koska käytettävissä olevat lähteet ovat vähäiset ja hajanaiset. Kuinka muinaisnorjalaisessa yhteiskunnassa harjoitettiin seidhriä, sitä emme ehkä koskaan saa tietää; vaikka seidhr on melko usein mainittu lähteissä, ne eivät itsessään kuvaa kuin asiaan liittyviä olosuhteita, pääasiallista intentiota tai lopputulosta. Pyrin muodostamaan vakaata pohjaa sillä tiedolla, mitä tiedämme, ja etenemään siitä eteenpäin. Ajat ovat muuttuneet niistä ajoista, kun seidhr oli elävä perinne, ja uskon todella että näiden muinaisten tekniikoiden ja traditioiden henkiinherättämisen työssä on yhtä tärkeää katsoa nykyhetkeen kuin menneisyyteen.

– Galderi tai galdr on muinaisnorjalainen ilmaisutapa oraaliselle loitsinnalle, tehty eritellyssä runomitassa, joka voidaan esittää myös kuvallisesti riimujen tai muiden abstraktien kuvioiden avulla. Galderilla siis itsessään ei välttämättä ole yhteistä kurkkulaulannan kanssa, ja täten sitä voisi yhtä hyvin vaikkapa esittää huutamalla, mutta käytän kyseistä tekniikkaa tietyissä kappaleissa, koska minusta ne ovat voimakkaita ja niissä on erittäin miellyttävä sekä sopiva saundi.

 

 

Rituaalin eläväksi tekeminen

 

Wardruna on tehnyt live-esiintymisiä vuodesta 2009 lähtien aina tähän päivään saakka. Sekä esteettinen että musikaalinen puoli ovat olleet erittäin tarkoin harkittuja ja näyttäviä, eikä kokonaisvaikutelman vakuuttavuudesta voi ainakaan allekirjoittanut olla eri mieltä.

Kvitrafn, kuinka kuvailisit live-tilanteitanne? Perinteitä kunnioittavat puvustukset ja historialliset soittimet ovat osana esiintymisiä tehden kokemuksen autenttisen ja koherentin. Mutta onko näiden käytölle olemassa muitakin kuin esittämiseen liittyviä syitä?

– Konsertimme ovat enemmän musiikillisen rituaalin kuin tavallisen keikan kaltaisia. Pyrimme visuaalisella kokemuksella tukemaan musiikkia niin paljon kuin mahdollista tehden koko ilmaisusta paljon voimallisemman. Ei ole kyse niinkään pyrkimyksestä autenttisuuteen, vaan pikemminkin oikean energian ja tunnelman saavuttamisesta. Lisäksi esiintyminen Wardrunan kanssa poikkeaa täysin siitä, mitä olen aiemmin tehnyt. Kyseessä on paljon henkilökohtaisemmasta, tunnepohjaisemmasta ja kommunikaativisella tasolla erilaisesta tavasta aiempiin tekemisiini verrattuna.

Kvitrafn jatkaa kommunikaatiosta Wardrunan esiintymisiin viitaten:

Wardrunan konsertissa on kaikkiaan kyse kommunikaatiosta ja yhteydenpidosta yleisön kanssa musiikin kautta. Näen sen dialogina, jossa ruokimme toisiamme, ja tämä vuoropuhelu on joskus paljon vahvempi soittaessa lavoilla, jotka eivät ole niin korkealla ja istuvan yleisön edessä. Minusta on erittäin epämiellyttävää soittaa humaloituneen yleisön edessä!

Haastattelumme saapuu kohti päätöstään, mutta sitä ennen perinteiset tiedostelut tulevan materiaalin etenemisestä. Suomalaiselle yleisölle lupaillaan myös jotain odottamisen arvoista.

– Uusi materiaali edistyy erittäin hyvin. Ensimmäisen levymme jälkeen minulta otti hieman aikaa löytää rytmi ja rauhallisuus työskentelyä varten, mutta nyt olen jälleen vauhdissa toivoen julkaisua varhaiselle keväälle seuraavaa vuotta. Suunnittelemme keikkoja levyn julkaisun jälkeen, ja Suomi on todella korkealla listalla, missä haluamme vierailla musikaalisen rituaalimme kanssa! Til árs ok fridar!

 

www.wardruna.com