Kategoria: Artikkelit

HAASTATTELU: Shadow of the Torturer – Unohtakaa jooga ja runous, me tarjoamme pahuutta!

Muutaman näennäisesti hiljaisen vuoden jälkeen amerikkalainen sludgejyrä Shadow of the Torturer on taas vauhdissa. Heidän tuleva Euroopankiertueensa ja kaksi uutta julkaisua antoivat Miasmalle hyvän syyn kysellä nokkamies Mikey Brownilta yhtyeen nykytilasta. Mikey toivoi, että ottaisin yhteyttä myös Blind Date Recordsin Marcel Wieghausiin, koska hän on auttanut yhtyettä niin paljon. Tottelin tietenkin Mikeyn käskyä, joten mukana on myös muutama tuon saksalaisen herrasmiehen antama lausunto. 

SOTTPromo

Koska Shadow of the Torturer on tuskin tuttu läheskään kaikille lukijoillemme, pyydän Mikeytä kertomaan aluksi taustatietoja yhtyeestä ja sen perustamisesta.

– Siinäpä hyvä kysymys… Vuosina 2003–2005 kokeilin ajoittain muita riffejä tuolloisen pääbändini Aldebaranin ohessa. Ennen varsinaiseen studioon menoa me nauhoitimme biisimme neliraiturillamme saadaksemme virheet eliminoiduksi. Nauhoittelin itsekin joskus siinä sivussa muutaman kappaleen ihan huvin vuoksi. Vuoden 2005 loppuun mennessä olimme kiertäneet Amerikkaa Aldebaranin kanssa ja asuin sadan mailin päässä muista tyypeistä. Tuolloin aloin koluta läpi nauhoittamaani kamaa ja kirjoittaa niistä biisejä. Puuhastelin aikani metronomin kanssa ja sain kasaan muutaman upean kappaleen. Sitten teimme Aldebaranin kanssa Texasin ja lounais-Amerikan kiertueen ja palasin kotiin. Pitkän välimatkan ja kiertueen vuoksi luulin, että tekemäni biisit jäivät vaille huomiota. Meillä oli omat juttumme Portlandissa, olimme kaikki kiireisiä elämäntilanteidemme vuoksi, ja keskityin musiikkiin skenen sijaan.

– Sain ajatuksen kerätä kasaan muusikoita ja nauhoittaa kappaleet sooloprojektina. Menin kitaraliikkeeseen, jossa Gabe [Morley] työskenteli ja kysyin häntä mukaan projektiini, joka oli sopivasti nimeltään Aylesbury Pike. Gabe esitteli minulle Shadow of the Torturer -teeman, johon suostuin ja luin heti kaikki kolme kirjaa [kirjailija Gene Wolfe]. Tiesin, että sanoitukseni eivät sopineet kovin hyvin yhteen Shadow of the Torturerin aihepiirin kanssa, mutta mielestäni oli järkevää kirjoittaa muustakin kuin H.P. Lovecraftin maailmoista. Isamu Sato oli usein työskennellyt kanssani, joten tuntui luontevalta pyytää häntä mukaan. Ilman Isamua alkuaikojen nauhoitukset eivät edes olisi olleet mahdollisia, olen niistä hänelle suuressa kiitollisuuden velassa. SOTT syntyi rakkaudesta doomiin ja tarpeesta suorittaa kokeiluja bändirakenteen ulkopuolella.

Yhtyeen uraan mahtuu runsaasti miehistönvaihdoksia, mutta vastaajamme ei tunnu olevan asiasta harmissaan. Ja huolimatta näistä vastoinkäymisistä lopettaminen ei ole vielä käynyt mielessä.

– Minulla on ollut etuoikeus saada mitä hienommat muusikot soittamaan levyillemme, mutta nämä itsenäiset ja voimakkaat muusikot tuovat mukanaan omat musiikilliset agendansa. Enkä oikein voi olettaa, että he haluaisivat soittaa koko uransa vain minun tekemääni musiikkia, vai mitä? Minä vaan jatkan musiikin soittamista ja nauhoittamista ja kysyn ihmisiä siihen avukseni. Joskus minua onnistaa, kuten Marching into Chaosin kanssa vuonna 2010, ja silloin tartun hetkeen ja hoidan nauhoitukset ennen kuin homma alkaa tuntua työltä. Ihan vakavasti ottaen, heti kun huomaan jonkun olevan kyllästynyt soittamaan Shadow of the Torturerissa päästän heidät vapaaksi jo ajan säästämisen vuoksi.

– Minulta löytyy ehkäpä vielä yksi idea uutta albumia varten. Mutta lopettaminen on nynnyjen puuhaa, ja jos eurooppalaiset haluavat meidät sinne, mehän tulemme. Aldebaranissa ja Mournful Congregationissa vaikuttanut Timmy [Call] on nyt hoitanut rummut, ja olikin yksi kantavista voimista Dronestownin [tuleva LP] toteuttamisessa. Ensi vuonna rumpuja voi soittaa taas joku muu, mistäpä sen tietää? B on tähän astisista basisteistamme vakuuttavin, ja hänen painostava bassosoundinsa ja tekniikkansa tuo meistä esiin äärimmäisen raskauden jo kolmihenkisenä. Olemme suunnitelleet, että Mourful Congregationin Stuart [Prickett] tulisi mukaan tulevalle kiertueelle soittamaan kitaraa. Se olisi upea juttu, mutta en halua painostaa häntä siihen.

 

Apuna tuhon tiellä

Jäsenillä on siis kokemusta muistakin yhtyeistä, kuten Yob ja Aldebaran, ja mukaan on luonnollisesti tarttunut jotain edeltävistä bändeistä. Pitkästä soittourasta huolimatta omasta soundista puhuminen ei tunnu olevan kovin helppoa.

– Sanoisin, että meidän kaikilla bändeillä on täällä maan luoteisosissa vuosien varrella kehittynyt soundi. Itse vaan etenen kappale kappaleelta kirjoittaen ja sovittaen ideoita kuten kuka tahansa muukin säveltäjä, toivottavasti soundi ei kuulosta väkinäiseltä. SOTT soittaa yksinkertaista musiikkia, erittäin hidasta ja kummallisen tarttuvaa, eikä meillä ei ole todellista sanoituksellista yhteyttä Gene Wolfeen tai Severianiin. Minun on vaikea kuvailla tätä kokonaisuutta… Voin ainoastaan kertoa, mitä nuo asiat saavat minut tuntemaan, siinä kaikki.

– Black Sabbathin, Burning Witchin ja Melvinsin kuuleminen synnytti minussa halun soittaa doomia, jossa on hyvä kitarasoundi ja dronemaista rytmiä. SOTT ei halua opettaa joogaa tai toimia henkisenä oppaana, saati sitten hämmästyttää muodikkuudella tai häikäistä runollisuudella. Haluamme auttaa sinua tuhoamaan itsesi, jotta voit olla vapaa tästä maailmasta. Tiedän, että juuri tätä doomin kuuntelijat tahtovat. Synkkää ja painostavaa pahuutta! Me diggaamme luoteisosien bändeistä, ne ovat todellakin hyvän kuuloisia. Ottakaapa kuulolle vaikka Bell Witch, Anhedonist tai Aldebaran. Jos meinaatte pärjätä näiden kanssa, niin saatte tehdä parhaanne…

Ainoa perustajajäsen tunnustaa olevansa yhtyeen hallitseva voima, muttei kuitenkaan rajoita muidenkaan jäsenten luomisvoimaa.

– Anteeksi vaan, mutta minä olen diktaattori. Tämä on minun projektini. Mutta ainahan upeat muusikot tuovat mukanaan hyviä ideoita. Niinpä biisit on tavallisesti kirjoitettu soittajia varten heidän kankaakseen johon maalata. Lisäksi kappaleet sisältävät aina bändin perusidean: Raskaus yhdistettynä yksinkertaisuuteen luo pahuutta!

Bändin ura alkoi jo vuonna 2006, mutta se on  tähän mennessä julkaissut oikeastaan vain yhden levyn. Erikoista on se, että siitä tehtiin kaksi versiota. Blind Daten LP-versio ilmestyi 2009 ja Memento Morin tekemä CD 2011. Vaikka jälkimmäinen sisältää myös samoja biisejä kuin ensimmäinen, niin kyseessä on kuitenkin ihan erilainen kokonaisuus. Kun LP ilmestyi, pidin siitä heti, ja nykyäänkin minun on vaikea löytää siitä mitään vikaa. Ihan ilman syytä sitä ei kuitenkaan nauhoitettu uudelleen.

– Jos vaan tietäisit mitä kaikkea paskaa jouduimme kokemaan koettaessamme saada ensimmäisen version b-puolta nauhoitetuksi. Isamu soitti siinä rumpuja! Varsinainen rumpalimme Gabe oli teillä tietämättömillä yhdeksän kuukauden ajan… Mikä painajainen! Mutta mahtui siihen toki joitain hienoja hetkiäkin. Pidän levystä vieläkin, mutta halusin lisätä siihen muutamia biisejä, ja päästä työskentelemään Autopsy Room Studiosiin Jessen kanssa, joka oli tehnyt upeata jälkeä Aldebaranin Dwellers on Twilight -LP:n parissa. Kun Memento Mori tarjoutui julkaisemaan kaman CD:nä, se oli ok. Pidän lafkan bändeistä, ja tuntui fiksulta suostua tarjoukseen, Mikey muistelee.

LP:n julkaissut Marcel Wieghaus ei tiedä tarkasti syitä siihen, miksi bändi oli tuotokseen tyytymätön. Hän itse piti tietenkin jo ensimmäisestä versiosta.

– Minä kyllä rakastan sitä, se on raaka ja raskas, mikä tekee tunnelmasta juuri sellaisen kuin tämänkaltaiselta musiikilta vaaditaan. No, olen ehkä hieman kummallinen suhteessani musiikkiin ja soundeihin, mutta loppujen lopuksihan bändi on se jonka on oltava tyytyväinen lopputulokseen. Minä taasen olen tyytyväinen siihen, että uusimmat levytykset kuulostavat samankaltaisilta kuin Marching into Chaosin ensimmäinen versio. Mutta pari kolme kiloa painavammilta!

Marching into Chaosin uusintaotto kuulostaa kyllä tuhdimmalta, mikä on helppo ymmärtää kun Mikey kertoo mitä sitä varten tehtiin eri tavalla.

– Lisäsin kitaroita, meillä oli käytössämme kokonainen huone täynnä mitä ihmeellisimpiä mikrofoneja ja analogisia efektejä, joita käytimme laulun ja rumpujen muokkaamiseen. Ensimmäisellä kerrallahan meillä oli stereoteknisiä ongelmia rumpumikkien kanssa. Käytimme kuukausia harjoitellen ja keikkaillen, jotta saimme hiottua kappaleet täydellisiksi. Mielestäni Black Sabbath -laina Who Are You kuulosti tyrmäävältä, joten otimme sen mukaan levylle. Karlin [Fowler] Yaks of Sodom oli myös upea lisä, näin ollen albumi kuulostaa nyt paljon kokonaisemmalta, siinä kaikki.

SOTTpromo 2

Julkaisukiemuroita

Keväällä 2013 ilmestyy kaksi uutta SOTT-levyä, LP:n nimeltä Dronestown ja split-LP:n Ghost of Wemin kanssa. Ei ole kovinkaan tavallista päättää julkaista kahta levyä päällekkäin, ja se tapahtuikin osittain sattumalta.

– Nämä levyt häviävät hyllyiltä vähitellen, muita julkaisuja on tuskin tulossa muutamaan vuoteen. Kirjoitin kappaleet viiden vuoden aikana, joten ne ovat kokeneet joitakin muutoksia. Materiaalia tuntui olevan paljon, mutta lopulta se kutistui vain kahdeksi biisiksi, Mikey selittää.

Marcel puolestaan kertoo, että hän ei käyttänyt mitään sen kummmempaa päätösvaltaa julkaisuaikataulun suhteen.

– Julkaisen levyt, kunhan kaikki materiaali on valmista painoon, takana ei ole mitään suurta bisnesideaa. Tässä tapauksessa on ihan sattumaa, että teen – Fistulan LP mukaan lukien – kolme levyä yhtä aikaa. Yhteistyössä Parasiticin kanssa julkaistavaa Shadow of the Torturer LP:tä tehdään 500 kappaletta ja Ghost of Wem -splitiä 300 kappaletta.  Näistä 100 on värillisellä vinyylillä, kuten aina. Nämä ovat muuten viimeiset julkaisuni aika moneen kuukauteen.

SOTT on – toistaiseksi – aika tuntematon bändi ja nykyisin maailma on pullollaan sludge metal -tyylistä kamaa. Sekä Mikey että Marcel luottavat kuitenkin siihen, että molemmille levyille riittää kysyntää.

Mikey: – Itse asiassa Marcel mainitsi, että Marching into Chaos oli loppuunmyyty ja hän harkitsi tekevänsä uusintapainoksen kiertuetta varten. Minä markkinoin hänelle sen sijaan ajatuksen Dronestownista, ja Parasiticin avulla se toteutuu uusintapainoksen sijaan, jota en halua tehtävän. Aion kuitenkin saattaa vuoden 2010 version vinyylille tulevaisuudessa. Emme myöskään kirjoita  samaa albumia montaa kertaa. En ole vielä tähän mennessä ansainnut dollariakaan doomia soittamalla, joten bisnesideani ei ole vaarassa. Kun saavumme teille päin tänä keväänä, meillä on tarjolla hyviä levyjä niille, jotka niitä kaipaavat. Soitamme doomia, koska rakastamme tuota taidemuotoa, emme nouse sen avulla maineeseen. Kaikki sankarini käyvät yhä päivätöissä, niin minäkin.

Marcel: – Nykyään on kyllä hiukan hankalaa laittaa maailmalle 300 tai 500 kappaletta, kymmenen vuotta sitten se sujui helpommin. Mutta olen kyllä varma, että saan nämä menemään. Shadow of the Torturer kuuluu diggaamieni doombändieni kärkiviisikkoon ja olen todella iloinen näistä uutuuksista. Melkein kaikki, joille suosittelin ekaa albumia pitivät siitä. Toisaalta varmaankin inhoat bändiä, jos et pidä hitaasta musasta. Minusta Shadow of the Torturer on ainutlaatuinen, en ole koskaan kuullut samankaltaista doomyhtyettä. Isäni tosin väittää yhä sen olevan pelkkää melua.

Kevään julkaisujen tallentamisessa ei tullut eteen mitään ongelmia,  ja tärkeänä syynä onnistumiseen lienee ollut huolellinen valmistautuminen. Mikey kertookin olevansa nauhoituksiin todella tyytyväinen.

– Nauhoitan kotistudiossa ja demotan jokaisen biisin itse. Koska työskentelen huippumuusikoiden kanssa, teemme studiossa tuhoisaa jälkeä. Lisäksi pidän erittäin paljon treenaamisesta, se on hauskaa.

Pyydän molempia vastaajia kertomaan, kenelle he suosittelisivat yhtyeen uutuuslevyjä. Helpotuksekseni saan kuulla, että tuore kama sopii myös kaltaisilleni vanhoille faneille.

Mikey: – Mielestäni Dronestown miellyttää äärimmäisen doom metalin faneja. Se ei ole lainkaan tavallinen levy ja sitä on kuunnella. Diggasit sitten Pink Floydia tai Eyehategodia, niin suosittelen tutustumaan, tai ihan miten vaan. Minä en oikeastaan välitä, haluan vaan soittaa tätä paskaa. Valinta on sinun!

Marcel: – Tämähän on juuri sinun kaltaisiasi vanhoja kuulijoita varten. Täydellistä musiikkia teille, koska ei tarvitse heilua pitissä moshaamassa, riittää kun nyökyttelet päätäsi. Sellainen on helpompaa vanhoille miehille… Oikeasti voin suositella kaikkia hitaasta musasta pitäviä tutustumaan bändiin. Olen saanut käännytettyä monet nopean musan kuuntelijat myös hitaan pariin, sillä eihän raskauden, voiman ja tyytymättömyyden välittämiseen tarvita nopeata tempoa. En ole kovinkaan taitava kuvailemaan musiikkia, mutta jos diggaat bändeistä kuten Loss, Corrupted ja Aldebaran, niin kehoitan hankkimaan Shadow of the Torturerin levyn.

 

Suuret kuviot eivät kiehdo

Kuten on jo käynyt selväksi, niin yhtyeen luotettu kumppani Euroopassa on saksalainen sludgeen keskittynyt levy-yhtiö Blind Date Records. Mikey kertoo, että Marcel on tukenut häntä siitä asti, kun hän julkaisi Aldebaranin Dwellers on Twilight LP:n [2008]. Ja kun Mikey lähetti Marcelille  muutaman Shadow of the Torturer -biisin, hän oli halunnut kuulla lisää ja lähti näin mukaan myös tähän projektiin.

Ensimmäistä LP:tä painettiin vain 333 kappaletta eikä tuleviakaan levyjä tehdä suuria määriä. Tämän lisäksi yhtyeen medianäkyvyys ei ole koskaan ollut järin laaja eikä yhteydenottoja isommilta lafkoilta ole tullut. Jalat maan pinnalla pitävä Mikey ei tunnu edes halajavan suurempaa suosiota, vaan on tyytyväinen underground-asemaansa.

– Rehellisesti sanottuna en usko, että meillä on mitään tarjottavaa suuremmille lafkoille. Viihdyn hyvin pienempien suojissa, ei meille ole tullut mitään isompia tarjouksia, heh! Pysyttelen kaukana skene-elämästä enkä himoitse kuuluisien ihmisten kiintymystä. Tosiasiassa olen melkoinen erakko, mutta täkäläiset kyllä tietävät, että kaikki missä olen osallisena kuulostaa raskaalta. Se riittää minulle. Jos joku tarjoaa meille apuaan, voisin toki harkita sitä.

Nykyisin maailmasta löytyy satoja hienoja bändejä ja voikin olla vaikeaa nousta esille keskinkertaisuuksien massasta. Shadow of the Torturer ei mielestäni kuulu tuohon joukkoon ja siitä on helppo löytää paljon omalaatuisia ja positiivisia ominaisuuksia. Vaikka tehtävän ei siis pitäisi olla vaikea, niin oman yhtyeen kehuminen ei  tältä muusikolta kuitenkaan oikein onnistu.

– Heh, voin ainoastaan sanoa, että me olemme SOTT ja murskaamme teidät doomilla! Meillä on tarjota ainoastaan taiteemme, ota tai jätä! Heikot sortuvat elon tiellä, mutta koettakaahan päästää meidät pois päiviltä!

Marcel sen sijaan keksii hetken miettimisen jälkeen monia syitä siihen, miksi Shadow of the Torturer on niin ainutlaatuinen ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

– Vaikea sanoa, mutta yksi syy voisi olla monotonisen musiikin ja viihteellisyyden täydellinen symbioosi. Biiseissä on mahtavaa riffittelyä tai melodioita ja intensiivistä laulua. Heti ensimmäisen kerran yhtyettä kuultuani tajusin, että kyseessä on jotain erikoislaatuista, joka on saatava tallennetuksi vinyylille. Se kuulosti aivan siltä, kuin kymmenet panssarivaunut olisivat ajaneet ohi kadulla. Ja kun olin lähettänyt Mikeylle rahaa ja huumeita, hän suostui lopulta levynjulkaisuun!

Yhtyeen jäsenten mielessä pyöri haastattelua tehdessä eritoten lähestyvä kiertue. Sen suhteen odotukset ovatkin pelkästään positiiviset, eikä reissuun lähdetä valmistautumattomana.

– Tuskin maltan odottaa Eurooppaan pääsyä, sekä metallifanina että soittajana. Tarvitsen lomaa! Minua miellyttää se, että eurooppalaiset ovat kiinnostuneita meistä ja pidän heidän rakkaudestaan metalliin. Timmy ja minä olemme reissanneet paljon yhdessä ja tiedämme, että se vaatii paljon työtä.  Luulenpa, että olemme valmiita rokkaamaan täysillä. Sovittuna on nyt noin kuusi keikkaa. Muutamat kaverimme ovat kehuneet Heavy Days in Doom Townin [Kööpenhamina] meininkiä, joten haluan itsekin päästä paikan päälle.

SOTT on historiansa aikana ehtinyt kiertää Yhdysvaltoja ristiin rastiin, ja on sitäkin kautta saanut käsityksen mantereen metallielämästä.

– Viime aikoina bensan hinnannousu on hieman hiljentänyt kiertelyä, mutta yleisesti ottaen doom metalin pesäpaikkoja ovat San Franciscon lahden alue ja Portland, Oregon. Olemme soittaneet paljon keikkoja ja tehneet kiertueita. Muutoin doom metalilla ei kyllä pyyhi kovin hyvin, Euroopassa ihmiset ovat innostuneempia. Meillä on paljon hyviä bändejä, mutta vain kourallinen paikkoja joissa soittaa.

Unelmista ja jatkosuunnitelmista kysyessäni Mikey pysyttelee arvoituksellisena. Toivottavasti hän ei kuitenkaan laita hanskoja naulaan vielä lähitulevaisuudessa, sillä miehellä tuntuisi olevan vielä paljon annettavaa raskaan musiikin kuulijoille.

– Luulenpa, että me toteutamme metalliunelmiamme tekemällä levyjä ja tutustumalla kaltaisiisi mielenkiintoisiin ihmisiin. Haluaisin kovasti matkustaa Eurooppaan vaikka joka vuosi, mutta uskallan luvata, että vietän muutaman seuraavan vuoden kirjoittaen Dronestownin veroista albumia. Tämä voi olla joutsenlauluni, joten kuuntelehan se jos saat siihen mahdollisuuden. Doom metalin kanssa ei voi kiirehtiä.

http://shadowofthetorturer1.bandcamp.com/

Teksti: Tuukka Termonen

Kuvat: Shadow of the Torturer

HAASTATTELU: Conan – Säröisen perustan moukarit

conan_logo

“Emme teeskentele, että toimisimme jonkinlaisena kanavana Valhallaan tai olisimme Saatanan sanansaattajia, tai muuta tuollaista roskaa.”

Viime vuoden miellyttävimpiin yllätyksiin kuului brittiläisen Conan-yhtyeen levy Monnos. Kuusi raitaa, joista yksi on kevyempi instrumentaali. Loput viisi jurnuttavat ja vellovat kuulijan yli simppelillä alkuvoimaisuudella. Fiilis on yhtä aikaa synkeä ja vapautuneesti rullaava.

Yksi ultraraskaasta doom/sludge-jytinästä vastuullinen, kitaristi-vokalisti Jon Davisvastaili sähköpostitse ja kertoili tunnelmistaan. Vastaamishetkellä hän istuskeli kotona ja teki hommia tietokoneella. Lievää sairastelua oli myös ollut ilmassa, mutta sehän lähtee esimerkiksi Miasman kanssa juttelemalla. No, asiaan. Aluksi mies valottaa bändin syntyhistoriaa.

– Alunperin bändi pistettiin kasaan loppuvuodesta 2006, kun minä ja eräs ystäväni tapasimme ja teimme muutaman kappaleen, joista kehittyivät biisit Satsumo, Krull ja Battle in the Swamp. Sen jälkeen kyllä hajosimme mutta aloitimme uudestaan. Tapasin Paulin [O’Neill, rummut] alkuvuodesta 2008 ja siitä asti olemme olleet enemmän tai vähemmän yhtenäinen tiimi. Basistin paikka on vaihtunut muutaman kerran mutta juuri nyt tämä kokoonpano – minä, Paul ja Phil [Coumbe, basisti-vokalisti] – on hyvin vakiintunut.

promo-01

Keskipisteessä musiikki

Bändin nimi on kyllä helposti mieleenjäävä, voimallinen ja rehellinen. Toisaalta se voi kuulostaa liian helpolta valinnalta, jopa lapselliselta ja typerältä. Pakko siis kysyä, mitä mieltä Jon itse on nimen toimivuudesta.

– Todellakin, kuinka monta bändinnimeä tuleekaan mieleen, jotka kuulostavat teeskentelevältä paskalta tai vain kopioivat suosikkibändiensä ideoita tai, mikä vielä pahempaa, vain nappaavat nimensä ankeasta “trendikkäiden” ideoiden laarista? Puolet näistä bändeistä on sellaisia, että niistä tietää, miltä ne kuulostavat jo ennen kuin painaa play-nappia, mikä on mielestäni aika ankeaa. Toisaalta jotkut ylimiettivät bändiensä nimiä ja yrittävät liikaa, pyrkien vaikuttamaan älykkäiltä ja taiteellisilta. En toki sano, että meidän nimivalintamme on siistimpi tai jotain mutta se vain oli sellainen juttu, kun istuin alas ja nimi tuli mieleeni. Tarkistin, oliko nimi varattu ja sen jälkeen otin sen heti käyttöön. En valinnut sitä minkään trendin vuoksi tai muuta sellaista, sillä en miettinyt edes, millaista musiikkia olimme juuri tekemässä enkä pitänyt meitä doom-yhtyeenä tai mitä ikinä olemmekaan. Se sopii musiikkimme ytimiä myöten, meidän mielestämme se on paras nimi jonka saatoimme ottaa ja sehän on tärkeintä.

Albumin kannen, samoin kuin parin aikaisemman julkaisun kuvan, on piirtänyt hemmo nimeltä Tony Roberts. Jälki on tyylikästä ja mielikuvitusta kutkuttavaa.

– Tony on hieno taiteilija ja hänen kanssaan on mukava työskennellä. Häneen tutustuimme alkupeäisen basistimme John McNultyn kautta. Haimme silloin sopivaa taidetta Horseback Battle Hammer -ep:lle ja näkemyksemme synkkasivat saman tien. Varmaankin hän näki tekemisemme rehellisyyden ja tajusi, että olemme asiallisia yhteistyökumppaneita. Siitä hommat sitten etenivätkin helposti. Annoimme Tonylle kappaleiden demoversiot ja niiden nimet ja pääideat, ja hän ryhtyi toimeen. Hänen piirroksensa myös puolestaan inspiroi meidän sävellystyötämme joten nyt tämä kuvio on hyvin kohdillaan.

Mainitut kansitaiteet sijoittuvat jonkinlaiseen myyttiseen, karun kauniiseen maailmaan, joka ei onneksi kuitenkaan vaikuta suoraan Robert E. Howardin Conan-tarinoista kopioidusta. Se olisikin liian itsestäänselvää ja latteaa. Jon on samaa mieltä:

– Tässä toistuu näkökulmani bändi nimen valintaan, josta kerroin aiemmin. Emme tee lainkaan kappaleita Conan-hahmosta. Saatamme lainata jotain ideoita noista kertomuksista koska ne ovat helvetin hienoja kertomuksia – Hawk as a Weapon on tällä tavoin inspiroitunut kappale – mutta meillä ei ole mitään Conan barbaari -teemaa. Myös Conan-elokuva ja muut sen kaltaiset innostavat meitä musiikissamme, mutta olemme aika avoimia sile tosiasialle, että monista muista aiheista saa hyviä aineksia kappaleisiin, kuten viikinkien historiasta, keskiaikaisesta sodankäynnistä, miekka ja magia -elokuvista, esimerkiksi Lucio Fulcin leffa Conquest tai [Ralf Bakshin ja Frank Frazettan] Fire and Ice, sekä muunlaisista fantasiaelokuvista, mies innostuu luettelemaan.

– Nuo kaikki elokuvat ovat ideoidemme taustalla ja sen vuoksi kappaleiden nimet ja teemat ovat aika laajalta alueelta. Sea Lord kertoo tanskalaisen viikinkikuninkaan häviöstä norjalaisille. Satsumo taas esittelee vaihtoehtoisen lopun elokuvalle Clash of the Titans [seikkailu- /fantasiaelokuva vuodelta 1981, uudelleenfilmatisointi 2010]. Pidämme tuosta vapaudesta, eli meidän ei tarvitse aina kirjoittaa samasta aihepiiristä.

Bändin kolmikon musiikillinen tausta diggailun suhteen ei ole mitenkään valtavan yllättävä:

– Me kaikki olemme periaatteessa aina pitäneet metallista. Nuoruudessamme Metallica, Pantera, Megadeth ja muu Headbangers’ Ball -ohjelman soittama tavara oli kovassa huudossa. Yksi selkeästi erotettava vaihe oli myös se, kun Phil ja minä aloimme tykätä Kyussista ja muista sellaisista. Pitkään olen myös tykännyt Nirvanan, Alice in Chainsin ja Soundgardenin kaltaisesta kamasta. Yhteinen rakkautemme on Iron Maiden. Mutta bändejä joista pidän, kuten varmasti monella muullakin, on niin runsaasti, että en viitsi enempää luetella niitä. Voi yleisesti sanoa, että pidämme yhtyeistä melko laajalla skaalalla. Tykkään jostain uudemmasta musiikista kuten Slomatics ja Fister ja muut sellaiset – meidän keikkavanissamme on laaja valikoima iPodilla, joten meidän kaikkien omille suosikeille on hyvin tilaa.

Musiikista ideologiseen sisältöön. Kovin monimutkaisia spirituaalisia ohjekirjoja ei Jonin mukaan Conanin musiikkiin kätkeydy.

– Meidän ensisijainen keskittymisen kohteemme on musiikki. Emme teeskentele, että toimisimme jonkinlaisena kanavana Valhallaan tai olisimme Saatanan sanansaattajia, tai muuta tuollaista roskaa, sellainen olisi täyttä paskapuhetta, mies lataa.

Hän jatkaa kuitenkin musiikin merkityksestä bändille itselleen:

– Nautimme siitä, kun alamme treenata ja käännämme vahvistimet lujalle ja soitamme riffejä, jotka saavat meidät liikkelle. Haluamme ihmisten kuuntelevat hienoa soundia, mainiota rumpalointia ja mielenkiintoisia riffejä. Siispä oikeastaan kaikki muut asiat, kuten bändin ja kappaleiden nimet ovat vain kummunneet tuntemuksista, jota saamme luodessamme tämänkaltaisia riffejä. Emme tee tätä mistään muusta syystä kuin laskeaksemme ulos sen mitä tunnemme mielessämme ja muovataksemme sen musiikiksi. Se on henkilökohtaista ja vapauttavaa, mutta ei minkäänsortin “matka” tai “sanoma”.

Selvä homma, riffin alttarilla siis kumarretaan reilusti ja avoimesti. Yritän vielä udella jonkinlaisia myyttisiä tai fiktiopohjaisia taustavaikuttimia.

– Lopulta inspiraatiomme perustuu täysin reaalitodellisuudelle, hetkelle tässä ja nyt. Käännän vahvistimen päälle, kytken kiinni suosikkisäröpedaalini, soitan mukavaa sointua ja sen jälkeen käännän vahvistimen niin lujalle kuin mahdollista. Soitan muutamia nuotteja ja sointuja kunnes minulla on riffi, joka nostaa ihoni kananlihalle ja sitten loppu hoituukin kauniisti, kun Phil ja Paul tulevat mukaan lisäävät omat elementtinsä kappaleeseen. Kun kirjoitamme lyriikoita, keskitymme niihin elokuviin ja kirjoihin, jotka sillä hetkellä ovat tehneet meihin vaikutuksen. Yritämme “paeta” noihin tarinoihin ja kirjoittaa omat osutemme, siten saamme sen tuntumaan siltä kuin nuo kertomukset olisivat todellisia ja olisimme niissä mukana. Tämä puoli tekee kappaleidentekoprosessista meille todentuntuisemman ja auttaa meitä uskomaan siihen mitä luomme.

 live-10

Junnausta, ei kikkailua

Monnos soundaa kyllä hemmetin hyvältä. Riffit ovat äärimmäisen raskaita mutta eivät tunkkaisen jähmeitä vaan ne jyräävät polullaan tietynlaisella rennolla otteella. Esimerkiksi Hawk as a Weaponin aloitusriffi  porautuu tajuntaan rujolla mutta hyvää mieltä luovalla varmuudella.

– Tuo riffi itse asissa ilmaantui meille treeneissä kerran ja kappale yksinkertaisesti loi itsensä kahden tai kolmen jamittelusession aikana. Onneksi emme pyri kirjoittamaan rivakoita monimutkaisia riffejä joten voimme kekittyä käyttämään kunnon laitteistoa ja yksinkertaisia tekniikoita, joilla saamme kaiken irti studioajastamme. Olen tietoinen siitä, että soitamme enimmäkseen simppeliä tavaraa ja ehkä tulemme lisäämään monimutkaisuutta ajan kuluessa. Tärkeintä toki on, että teemme sellaista musiikkia mitä haluamme tehdä riippumatta siitä, minkä tyyppinen lopputulos on.

Ennen monnosia bändiltä ehti tulla kaksi ep:tä ja split-levy. Haastateltava kertoo Conanin varhaisemmista vaiheista:

– Ensimmäinen nauhoite, jonka teimme, oli nimeltään Battle in the Swamp. Sen tein kahdestaan Rich Grundyn kanssa. Sitä ei ikinä julkaistu, mikä on ihan hyvä juttu, koska kyseessä oli ihan vain karkea demo. Se oli siis vuonna 2007. Kun Paul ja minä päätimme kaksi vuotta myöhemmin nauhoittaa musiikkia, menimme Foel-studiolle ja äänitimme kappaleet, joista tuli Horseback Battle Hammer. Sitäkään ei pitänyt koskaan julkaista, mutta kun kuulimme valmiin nauhoituksen, ajattelimme että olisi mukavaa julkaista se ja katsoa mitä tapahtuu. Yllätyimme vastaanotosta. Tämän lisäksi Adam Stone Head of Crom -levy-yhtiöstä otti yhteyttä ja kysyi, haluaisimmeko jotain julkaistavan hänen yhtiönsä kautta. Pian sovimme, että tekisimme kokonaan uuden albumin, mutta muutimme sitten suunnitelmiamme ja laitoimme julkaisuun Slomaticsin kanssa tehdyn split-levyn. Mainittu albumi nauhoitettiin myös Foel-studiolla Chris Fieldingin kanssa ja teimme siitä melkeinpä konseptilevyn, jossa jokainen raita sulautui aina seuraavaan. Käytimme moog-syntetisaattoria ja se kuulosti mahtavalta. Koska David Perry poistui bändistä splitin nauhoitusten jälkeen, päätimme jättää syntikan pois ja karsia siis meininkiä hieman.

Ja nythän on tuoreena uunista tulossa (cd maaliskuussa ja lp huhtikuussa) Mount Wrath, livelevy viime kevään Roadburn-keikasta.

– Roadburn todellakin oli meille mahtava kokemus ja varmaankin ensimmäinen kerta, kun meille kolmelle tuli yhtäaikainen “vau”-tunne kun saavuimme esiintymislavalle. Olisi hienoa soittaa siellä taas joskus, pitää varmaan vain odottaa ja katsoa mitä tapahtuu.

Jon avaa kyseisen live-äänitteeen nimeä:

– Huomasimme, että suurin osa bändeistä nimesi levynsä tyyliin “Live at Roadburn” mutta kun näimme kansitaiteen, uuden mestariteoksen, jonka Tony Roberts teki albumia varten, päätimme antaa julkaisulle paremman nimen. Itse asiassa Mount Wrath on johdettu Pohjois-Irlannissa sijaitsevasta paikasta nimeltä Mountrath. Huomasimme paikan nimen kun olimme soittamassa Irlannissa.

Kitarasooloja Monnosilla ei juuri ole. Ehkäpä jokin psykedeelisesti kiemurteleva soolonpäätkä voisi tuoda lisäväriä Conanin musiikkiin joskus tulevaisuudessa?

– Mielestäni sooloja ei pitäisi käyttää, ellei bändi todella halua niitä käytettävän. Tähän asti meillä on ollut linja, että ei lisätä soittoon mitään krumeluureja ja sen sijaan keskitymme junnaaviin raskaisiin riffeihin emmekä vinkuviin lead-kitarointeihin. Mutta omistan kyllä wah -pedaalin, joten eipä sitä tiedä, mitä seuraavalle levyllä tapahtuu.

Haastattelun tekohetkellä bändi on juuri lähdössä kiertueelle manner-Eurooppaan ja on maaliskuussa Suomessakin [21.3. Kubi, Turku, 22.3. Bar Loose, Helsinki ja 23.3. Nuclear Nightclub, Oulu.] Jon odottaa hauskaa kokemusta.

– Hienoa, näemme paikkoja joissa emme ole aiemmin käyneet ja saamme tehdä hommia mukavien uusien promoottoreiden kanssa. Tämä kiertue siis buukattiin uuden promoottorin kautta joten sekin puoli tässä on uutta. Todennäköisesti soitamme joitakin harvemmin soitettuja kappaleita ja nautimme olostamme. Mukana on myös uutta laitteistoa kokeiltavaksi live-tilanteessa, joten eiköhän siitä tule mahtavaa.

Jos saisit nyt valita yhden Conan-kappaleen josta tehtäisiin video, minkä valitsisit ja millainen videosta tulisi?

– Varmaankin Sea Lord olisi asiallinen. Siitä tulisi video, jossa viikinkilaiva lähtee liikkeelle. Laiva liukuisi pitkin satamakanavaa, jossa makaa satoja päättömiä vihollisen ruumiita. Siitä laiva sitten loittonisi veren ja suolenpätkien koristamille punaisille aalloille.

www.hailconan.com

Teksti: Seppo Rautio

Kuvat: Conan

HAASTATTELU: Hexvessel – Magia, runous, arkkityypit

Teksti: Seppo Rautio

Kuvat: Hexvessel

 

”Tarkoituksena olisi ymmärtää ihmisyyttä, ja pelkän vihan tunteminen estää tuon ymmärrykseen kehittymistä.”

Viipyilevää ja kummallista ja samaan aikaan intiimiä ja maanläheistä, psykedeelissävytteistä folk rockia luova Hexvessel toi syksyllä ihmisten kuultavaksi toisen albuminsa No Holier Temple. Kahdeksanjäsenisen bändin omalaatuinen tunnelmointi nosti mieleen monia sammaleisia kysymysmerkkejä, joten oli parasta soittaa yhtyeen päämiehelle, Mat McNerneylle.

 

Syksyisenä iltana puhelimeen vastailee rennon kuuloinen mies. Hän kertoo, että kesä on kulunut melko touhukkaissa merkeissä.

– Eipä ole ihmeempiä lomia tai taukoja ehtinyt pitämään. Töitä tehdessä lähinnä. Kävimme kyllä Saimaalla ja ihailimme siellä muinaisia siirtolohkareita ja kaunista luontoa.

 

 

Puiden pyhyys

 

Hexvesselin ensimmäisellä Dawnbearer-levyllä Matin mukana olivat soitannollisen panoksensa antamassa esimerkiksi Andrew Aort McIvor (Code) ja Carl-Michael Eide (Virus, Ved Buens Ende). Uutukaisella soittaa pääjehun lisäksi jo seitsemän henkilöä, jotka ovat peräisin muun muassa yhtyeistä Dark Buddha Rising ja Galacticka. Kuinkas tässä näin kävi, että Hexvesselistä tuli kahdeksanlonkeroinen olento?

– Se ei ollut suunniteltua, niin vain tapahtui. Näin Dark Buddha Risingin soittavan livenä ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Tiesin, että halusin laajentaa bändini soundia. Dark Buddha Risingin tyypit kyselivät minua yhteistyöhön samaan aikaan, kun ajattelin pyytää heitä bändiin. Ajattelimme samoilla taajuuksilla, se oli kuin kohtaloa. Sitten jammailimme yhdessä ja koko juttu alkoi laajentua ja vakavoitua. Niinpä saimme kahdeksanjäsenisen bändin, ja lavasoundistakin saatiin melko massiivinen. Tämä oli juuri sitä mitä olin hakenut. Pystyin säilyttämään joitakin oleellisia asioita edelliseltä Dawnbearer-albumilta mutta samalla sisällyttä mukaan monia uusia instrumentteja ja jotta sen voisi toteuttaa myös keikalla, tarvittiin uusia ihmisiä mukaan.

Mat on selvästi tyytyväinen bändin nykyiseen henkilökemialliseen tilanteeseen:

– Olemme nyt perhe. Toki, kuten yleensäkin perheessä, joku muuttaa kotoa, toinen lähtee jonnekin mutta palaa sitten, joten katsomme miten käy. Olen avoin tulevaisuuden suhteen. Musiikki ja soundin laajentaminen edelleen tarkoittaa, että tarvitsen useita soittajia olemaan mukana. Pidän todella tästä kokoonpanosta, se sopi täydellisesti tälle levylle ja nyt haluan soittaa heidän kanssaan keikoilla.

Mielestäni No Holier Templellä on edelliseen levyyn verrattuna enemmän psykedeelisiä elementtejä, pimeämpää tunnelmointia ja jopa jazzahtavia elementtejä. Toisaalta perinteiset rock-ainekset eivät ole kovinkaan hallitsevia.

– Kyllä, olen saanut paljon vaikutteita 70-luvun folk rock -bändeistä, jotka kehittyivät progressiiviseen ja psykedeeliseen suuntaan. Tällä levyllä tulee tavallaan esille Hexvesselin toinen puoli. Se oli tietoinen päätös, että tekisimme ilmapiiristä hieman progemman. Sydämeltään kappaleet ovat yhä folkia, päällä vain on erilaisia kerrokia. Jatkossa aiomme tutkia, mihin tuo progressiivinen laajentuminen vie bändimme. Tämä tuntuu luonnolliselta kehittymiseltä.

Levylle päätyneet kappaleet eivät syntyneet yhdessä putkessa ja sellaisenaan valmiina:

– Kaikki musiikkini on kasaantunut vähitellen vuosien saatossa, ikään kuin säilöön jääneiden riffien ja ideoide päälle. Tällä levyllä bändi oli todella mukana auttamassa minua kanavoimaan haluamaani äänimaisemaa ja sovittamaan kappaleet. Soitamme paljon yhdessä ja nauhoitimme suuren osan levystä livenä. Näin prosessissa oli mukana monta erilaista persoonallisuutta ja kokonaisuudesta tuli hyvin uniikki. Mukana on hyvin hämäriä kitarasoundeja. Monet bändit vain hyväksyvät tietyn vahvistimen suoraviivaisen perussoundin, me halusimme lähestyä asiaa eri kulmasta. Mielestäni saimme mukaan omat sormenjälkemme. Tein sävellykset mutta muut auttoivat luomaan musiikillisen kokonaisuuden.

Musiikin luonteelle sopivasti kappaleiden sanoitukset ovat hyvin pohdiskelevia. Noissa pohdiskeluissa yhdistyvät selkeät tuokiokuvat, voimakkaat tunteet ja laajemmat filosofiset perspektiivit.

– Lyriikat perustuvat muun muassa John Muirin ja Herman Hessen teksteihin. Ajatuksena on puiden pyhyys. Muir käsitteli ympäristöasioita, etenkin Yhdysvaltoihin ja maan kansallispuistoihin liittyen. Hän oli ihminen, joka puhui paljon luonnosta ja sen suojelusta. Muirin ajatuksista kumpusi paljon ideoita aina albumin nimeä myöten: kuinka meidän tulisi tutkia luontoa ja löytää sieltä jotain pyhää. Enkä tarkoita pyhää niinkään uskonnollisessa mielessä, vaan siltä kannalta, että havaintojen pohjalta ymmärtäisimme takoituksemme ja paikkamme universumissa.

Hexvesselin meininki on siis lievästi sanottuna luonnonläheistä, oikeastaan lähinnän luontoon uppoutunutta ja sulautunutta. Onko laulajamies itse sitten joka päivä metsässä samoilemassa?

– En ole päässyt viettämään tarpeeksi aikaa luonnossa, mutta yritän olla siellä niin paljon kuin mahdollista. Tunnen, että sydämeni todella kuuluu sinne, luonnon helmaan. Valitettavasti meidän kaikkien on kuitenkin ansaittava elantomme ja tällä hetkellä se onnistuu nimenomaan kaupungissa. Kuitenkin, aina kun se on mahdollista, vietän aikaa retkeillen ja mökkeillen. Siellä ympäristössä musiikin tekokin tuntuu koko ajan luonnollisemmalta: minun ei tarvitse keksiä asioita, kerron vain mitä näen ympärilläni, Mat määrittelee ja jatkaa:

– Kyse on enemmän siitä, millainen oikeasti olen, kuin mistään roolista. Tietynlaista luontoestetiikkaan viittaavaa muotia näkee nykyään paljon musiikkipiireissä mutta minulla ei ole kiinnostusta sellaiseen. Saan voimaa ja henkisyyttä suoraan luonnosta sen sijaan, että asettelisin kiviä johonkin muodostelmiin tai muuta vastaavaa. Tuntuu hienolta olle rehellisesti oma itsensä.

Kotoa häneltä ei kuitenkaan löydy eläinkaveria:

– Tietysti olen kiinnostunut eläimistä ja niiden liikkeiden seuraamisesta, mutta en ole kovinkaan innostunut pitämään lemmikkejä. Jos olisi aikaa ja tilaa, kotieläimille kyllä voisi olla paikkansa.

Luonnossa siis ovat elämän kiertokulun ja kosmisen järjestyksen voimat helposti havaittavissa. Eikö toisaalta nykyaikaisessa kaupungissakin ole paljon ihasteltavaa todellisuutta, luontoa toiseen muotoon muokattuna?

– Kyllä, tietysti. Riippuu siitä, mitä asioita todellisuudesta päättää nähdä. Muinaisina aikoina, kun ihmiset elivät luonnonvoimien ympäröiminä, he kaikki uskoivat joihinkin näkymättömiin voimiin, eli se oli todellista heille. Noista ajoista lähtien on ollut selvää, että missä sydämesi on, olet oikeasti siellä. Mielikuvitus on vapaa. Minne tahansa menen, eläydyn ympäristöön. Suomi on siitä hieno maa, että joka puolella on niin helppo päästä yhteyteen luonnon kanssa, metsääkin on niin paljon.

Yksi yleinen piirre luonnon ihailussa etenkin undergound-metallissa on sen yhdistyminen ihmisvihaan: ihminen on vain luonnonoikku, jonka tuhoa ja kärsimystä toivotaan ja juhlistetaan sanoituksissa. Mat ei black metal -taustastaan huolimatta tällaisille linjauksille lämpene.

– On toki surullista, että ihminen tuhoaa luontoa. Sellaiset tunteet voivat helposti vyöryä ylitse, jos ei ole varovainen. Olen luottavaisempi ja toiveikkaampi luonnon kuin ihmisten suhteen. Kuitenkin luotan, että muutos ihmisen käytöstavoissa on mahdollinen. En oikein usko koko anti-humanistiseen juttuun jota ilmenee vaikkapa black metalin parissa. Se on hieman lapsellista. Tarkoituksena olisi ymmärtää ihmisyyttä, ja pelkän vihan tunteminen estää tuon ymmärryksen kehittymistä. Ihmiset ovat osa luontoa ja paikkamme siinä olisi hyvä ymmärtää. Juuri siitä tulee levyn nimi, No Holier Temple: luonto on pyhä siinä mielessä, että olemme syntyneet luonnosta ja voimme kokea tietyn pyhyyden kun ymmärrämme yhteytemme maailmankaikkeuteen.

Onko tämän kaiken hartaan tunnelmoinnin ja hienovaraisen havainnoinnin keskellä sitten tilaa myös musiikilliselle hauskanpidolle?

– Kyllä, pidämme hauskaa. Etenkin kun soitamme livenä, nautimme siitä ja olemme tyytyväisiä, että ihmiset tulevat kuulemaan meitä. Emme halua ottaa itseämme niin vakavasti, että emme nauttisi musiikin tekemisestä.

Mies toteaa, että he eivät halua soittaa liian usein samoissa paikoissa, ettei keikoista tule liian rutiininomaisia suorituksia. Näin jokaiselle keikalle on mahdollista järjestää jotain erikoislaatusta.

Ja useinhan noita erikoislaatuisia esiintymisiä tupataan samonaan rituaaleiksi, etenkin black metalin ja occult rockin yhteydessä, jopa kliseeksi asti.

– Emme toisaalta tietoisesti kutsu keikkojamme rituaaleiksi kovin usein. Mutta näinhän se on, että tuosa sana sopii hyvin kuvaamaan tietynlaisia keikkoja, vaikka monet sitä käyttävätkin. Hyvä asia kyllä, jos jotkut yleisössä kokevat esiitymisemme seremoniallisena tapahtumana. Kun kanavoimme tiettyjä tunnelmia, se tuntuu hyvin maagiselta. Ja mehän uskomme magiaan. Tällainen rituaalisuus tuntuu hyvin luonnolliselta. Haluamme päästä itsemme ulkopuolelle ja siihen on keikalla esiintyessä mahdollisuus.

 

 

Jättimäiset lohkareet

 

Seuraavaksi Mat selittää hieman laajemmin, mitä magia hänelle merkitsee.

– Mielestäni voimme harjoittaa magiaa joka päivä. Kyseessä on oman tahdon muuttaminen toiminnaksi, unelmien tekeminen todeksi. Sitä, että löytää ideoita ja ajatuksia, joita kohti pyrkii ja tekee niistä totta. Minulle se on taikuutta. Se pohjautuu tunteeseen, että jotain oleellista tapahtuu nyt, ikään kuin tyhjästä ilmaantuu mahtava tulle, kuten vaikkapa orgasmin kokemuksessa tai taiteellisessa elämyksessä. Ihmiset toki yhdistävät taikuuden perinteiseen kuvastoon, jossa on mukana fantasiaelementtejä. Taikuuden ei kuitenkaan ole pakko olla sellaista, hän määrittelee ja jatkaa:

– Myös maagisten kaavojen opettelu on samalla tavoin tahdonvoiman kanavointia. Tietynlainen tapa muuttaa tahto toiminnaksi. Jos jotain haluaa tarpeeksi voimakkaasti, sen myös saa tapahtumaan. Se, että aikoinaan saimme ensimmäisen levyn tehtyä, oli myös taikuutta. Se oli minulla toteutunut unelma.

Haastateltava sanoo myös opiskelleensa runsaasti maagisia rituaaleja.

– Olen hankkinut paljon rituaaleihin liittyvää kirjallisuutta. Erilaisilla tavoilla pystyy saavuttamaan erilaisia asioita, tekemään itselleen yhä paremmin selväksi, mitä on tämän kaiken takana. Samalla voi häivyttää omia pelkojaan. Kuitenkin, jos valitsee vaih yhden tavan harjoittaa magiaa, se rajoittaa samalla tavoin kuin jämähtäisi uskomaan pelkästään Raamattuun ainoana totuutena. Kun magian harjoittamisessa edistyy, ei enää tarvitse mitään valmiita kaavoja. Hieman kuin hyvä kokki, joka osaa soveltaa aineksista ruokaa ilman valmista reseptiä.

Mat selittää myös käsitystään voimista, joita ihmiset kutsuvat toisinaan jumaliksi. Persoonallisten hahmojen sijaan hänen käsityksensä on monipuolisempi:

– Ihmiset ovat kehittäneet jumala-käsitteen joillekin tärkeille asioille, eli siinä mielessä niitä on olemassa. Toisaalta jumalia voi löytyä mistä haluaa, jos vain etsii ja tulkitsee maailmaa tietyllä tavalla. En sinänsä usko varsinaisiin olentoihin, mutta tietynlaisiin arkkityyppeihin, joita luonnossa voi havaita pyhyyttä etsiessään. Liiallinen jumalolentojen ajattelu ja etsiminen voi olla ihmiselle tuhoisaa. Puhunkin pieluummin yleisestä pyhyydestä. Jumalolennot ovat ennemminkin viitteitä jostakin taustalla olevasta, mitä ei muuten osaa kuvailla.

Sitten annan miehelle tehtäväksi kuvailla täydellisen Hexvessel-keikan puitteet.

– Mietitäänpä. Täydellinen paikka ja aika… Näin aika hienon paikan Mojaven autiomaassa, kun olin alkuvuodesta siellä retkeilemässä. Siellä oli mahtava ympäristö keikalle: kiviä, joita ympäröi aina lisää kiviä, jättimäisiä lohkareita joissa oli eläinten ja jättiläisihmisten kaltaisia muotoja. Minulle tuli tunne, että siellä olisi hienoa soittaa jopa ilman yleisöä. Mikä tunne olisi soittaa kokonainen setti kiville, hiekalle ja skorpioneille! Ehkä siis joku päivä soitamme siellä ison kiven päällä, mies hahmottelee innostuneesti.

Brittiläinen Mat on siis jo vuosia asunut Suomessa. Hän on viihtynyt enemmän kuin hyvin.

– Kyllä, rakastan todella eloani täällä. Tämä on todellakin maaginen, pyhä paikka. En voisi juuri nyt kuvitella asuvani muualla. Maa tuntuu eräänlaiselta turvasatamalta.

– Olen opiskellut suomen kieltä vuoden verran mutta en ole oppinut kovin paljon. Se on minulle vaikea kieli. Jatkan opettelua. Tunnen tyyppejä, jotka ovat asuneet täällä kymmenen vuotta eivätkä vieläkään puhu kauhean sujuvasti. Mutta pidän toivoa yllä! Ymmärrän kyllä joitakin keskusteluja, mutta en halua nolata itseäni puhumalla surkeaa suomea, etenkin kun suomalaiset puhuvat niin hyvää englantia. Ehkä joskus opin kiehtovan kielenne kunnolla.

Takaisin magiaan: ovatko nämä taikavoimapuheet ja vastaavat Matin omaa harrastusta vai jakavatko muut bändin jäsenet saman mielenkiinnon kyseiseen aihealueeseen?

– Kyllä, puhumme niistä paljon. Teemme perinteisen suomalaisen saunarituaalin ja siellä puhumme näistä asioista. Jokainen bändin jäsen on kiinnostunut näistä asioista. Sehän on eräänlainen edellytys sille, että voi olla mukana Hexvesselissä, ei tietenkään ääneenlausuttu vaatimus, mutta nämä asiat ovat luontevasti yhteisiä puheenaiheitamme.

 

”Olen hyvin sanakeskeinen ihminen, nautin niistä suunnilleen yhtä paljon kuin musiikista.”

 

Kuvat ja sanat

 

Minkälainen sitten on metallitaustaisen (mm. Dødheimsgard) muusikon suhde metallimusiikkiin nykyisin?

– Nautin siitä yhä. Ehkäpä en kuitenkaan nykyisin kiinnitä niin paljon huomiota genreen. Kun siis poimin itselleni jonkin levyn kuunneltavaksi, en ajattele sitä ensisijaisesti vaikkapa heavy metal -genren edustajana vaan pyrin kuuntelemaan yleistä sisältöä, onko se vaikuttavaa musiikkia. Ennen koko olemukseni oli kietoutunut metallin maailmaan, joten olen kyllä jo saanut hyvän annoksen sitä puolta tässä elämässä. En enää seuraa metalligenren tapahtumia herkeämättä mutta nautin yhä monista levyistä.

Uteluuni siitä, saako Mat myös ”pinnallisesta” musiikista suurta nautintoa, kuten hän vaikuttaa saavan syvempää henkisyyttä tavoittelevasta tavarasta, hän vastaa innostuneesti:

– Kyllä, toki! Pystyn nauttimaan kaikenlaisesta musiikista. Uskon, että jokaisessa genressä on löydettävissä se todellinen, vaikuttava ydin. Toki on paljon musiikkia, jossa on lapsellisia piirteitä ja latteaa seksuaalisuutta, ikään kuin lastenmusiikkia aikuisille. Toisaalta hyvä popmusiikki on mahtavaa. En taida tuntea ketään, joka ei pitäisi Michael Jacksonin varhaisesta tuotannosta, sehän on melkoista neroutta.

Sitten eritellään hieman Hexvesseliin musiikillisesti vaikuttaneita artisteja.

– Meistä kuulee varmaan helposti, että monet 70-luvun bandit kuten Jefferson Airplane ja The Doors ovat vaikuttaneet musiikkimme. Toisaalta, kun kirjoitan kappaleita, ammennan inspiraatiota hämärämmistä bändeistä, joista nautin todella paljon, kuten Amon Düül II, Van der Graaf Generator tai Ultimate Spinach, jonka kappaleen myös coveroimme [No Holier Templen lopussa kuultava Your Head Is Reeling]. Toivon, että voimme samalla tavoin kulkea todella omaa polkuamme. Toisaalta voin mainita varhaisen Pink Floydin, samoin Tangerine Dreamin ja Simon & Garfunkelin. Paljon tietysti folkia ja myös metallia, mies intoutuu luettelemaan.

No Holier Templen kansikuva on mielenkiintoinen valokuva, jossa ihminen kirjailmellisesti uppoutuu puun sisään, mukautuu osaksi metsää.

– Löysin hienon Bastian Kalousin kuvan. Olin jo tutkinut paljon erilaisia mahdollisia kuva-aiheita ja me kaikki olimme keräänneet erilaista taidetta. Alun perin tunnetumpi artisti David D’Andrea oli tekemässä kansikuvaa levyllemme, mutta tämän kuvan nähdessäni muutin heti mieleni. D’Andrean piirros tuli sitten levyn sisäkanteen ja Kalousin valokuva kansikuvaksi. Tuntui, että mikään kuva ei voisi paremmin kertoa siitä, mitä musiikilla oli tarkoitus ilmentää. Tämä tyyppi on myös hyvin kiintynyt luontoon ja viettää siellä paljon aikaa kuvaten ympäristöä.

Musiikillisen luomisen ja visuaalisten ideoiden lisäksi Mat suhtautuu intohimolla runouteen.

– Kerään paljon runokirjoja, myös tuntemattomia kirjoittajia. Etsin jatkuvasti uusia teoksia luettavaksi, jotkin tuntemattomien runoilijoiden kirjat voivat olla todella vaikeita löytää. Jotkut heistä ovat jopa kuolleet ilman, että ovat saaneet nimeään lainkaan tunnetuksi, ehkä kymmenen tai parikymmentä ihmistä on ehtinyt lukea heidän tekstejään. Olen hyvin sanakeskeinen ihminen, nautin niistä suunnilleen yhtä paljon kuin musiikista.

Omaa runokirjaa hän ei kuitenkaan näe tässä vaiheessa tarpeellisena kirjoittaa:

– Toisaalta olisi hyvä julkaista erikseen runoja, mutta kun olen löytänyt näin hienon kanavan ja muodon kuin Hexvessel, tuntuisi tuhlaukselta jos kirjoittaisin sanoituksia tästä musiikista erillään. Niin moni runoilija toivoo, että saisi runojaan esitettäväksi musiikin säestyksellä. Jos jättäisin musiikin pois, se olisi vähän kuin värillisiä tauluja tekevä taiteilija alkaisi maalata mustavalkoisia teoksia.

http://hexvessel.tumblr.com/

MR. PETER HAYDEN VALMIINA KIERTUEELLE

Teksti: Tuukka Termonen
Kuva: Helena Näätänen

Mr. Peter Hayden julkaisi kesällä toisen pitkäsoittonsa. Vain yhdestä biisistä koostuva Born a Trip on lumonnut sekä arvostelijat että muut kuulijansa ympäri maailman. Nyt yhtye on valmis kiertueelle, jossa pääpaino onkin juuri mainitun albumin materiaalissa. He aikovat nimittäin esittää tuon tuoreen järkäleen joka ilta kokonaisuudessaan. Keikkojen kunniaksi Miasma lähestyi basisti Lauri Kivelää saadaksemme hieman ennakkotietoja tulevasta.

Millä tavalla valmistaudutte tuleviin keikkoihin? Onko jotain tehtävä eri lailla kuin ennen, onhan tuo Born a Trip kuitenkin yli tunnin mittainen ”siivu”?

– Ei sellaista tarvetta ole, tuo ison kokonaisuuden soittaminen on meille ihan normaali toimintatapa. Me ollaan viimeiset neljä-viisi vuotta vedetty aina yhtenäinen setin mittainen kokonaisuus. Itse asiassa paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki keikat ovat olleet sellaisia.

Pysyykö jännite ja soittovire päällä ihan automaattisesti koko biisin ajan, vai tarvitaanko jotain joka auttaa teitä jaksamaan koko tunnin täysillä mukana? Siis esimerkiksi energiapatukoita tai muuta sen sellaista piristettä…

– Ahahahaha, jos ei pysyisi, niin ei levystä olisi tullut sellaista kuin se on, koska se rakentuu kuitenkin alun perin livepohjalle. Vesi, olut, lonkero tai Gin Tonic juomapuolella piisaa. Harvemmin tuollaisen tunnevyörytyksen aikana ehtii edes ajatella mitään janoa tai energiavajauksia.

Miten tärkeitä live-esiintymiset ovat teille? Oletteko koskaan saaneet yleisöstä irti joitain odottamattomia reaktioita?

– Tärkeitä. Sataprosenttista nautintoa ja hauskanpitoa, totaalista sekoilua. Se on sellaista kukkaan puhkeamista. En oikein muista noita yleisön reaktioita, pääasiassa sitä on löytänyt itsestään niitä odottamattomia reaktioita, yleisö on ollut kovin ymmärtäväistä vaikka joskus onkin saanut vähän osumaa.

Onko tavoitteenanne ollut aina tehdä sellaisia biisejä, että voitte toistaa ne keikoilla samankaltaisina?

– Biisien on ollut tapana kehittyä livenä, mutta ei me ikinä olla paneuduttu siihen että annettaisiin livetilanteen rajoittaa sävellystyötä, enemmänkin ottaa huomioon sen mahdollisuudet. Varmaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan soitetaan keikalla settiä, josta valtaosa on jo nauhalla. Yleensä siis on tapana ollut livenä mennä eteenpäin, eikä toisintaa historiaa ja niin kai tässäkin käy lopulta, sillä kohtalaisen paljon tuo levy on elämäänsä jatkanut tallennushetken jälkeen.

Onko keikoilla musisoinnin lisäksi jotain muita elementtejä, siis esimerkiksi kuvallista ilmaisua? Oletteko käyttäneet sellaista koskaan?

– Valot ja savut on aika perusvakio. Käytämme erilaisia visuaaleja aina kun se on mahdollista. Tulevaisuudessa on vähän enemmän mahdollisuuksia panostaa visuaalisuuteen, eli sillä puolella on myös jotain odotettavissa.

Teidät on buukattu ensi kevään Roadburniin. Mitä mietteitä se herättää? Luuletteko esiintymisen siellä jännittävän tavallista enemmän?

– Hienoa että saatiin kutsu, onhan se mahtavaa mennä soittamaan tuon kaltaiseen tapahtumaan. Jännityksestä en osaa vielä sanoa mitään, mutta yleensä siinä lavalle nousemisen vaiheessa ollaan niin syvissä maailmoissa ja keskinäisissä energioissa, että tuskin se mitenkään normaalia enempää päätään nostaa.

Roadburn lienee yksi uran kohokohdista. Mutta mitä sen jälkeen? Olisiko kiinnostusta lähteä kiertelemään esimerkiksi Amerikkaan?

– Eurooppaa on vielä jäljellä. Kreikasta ja Briteistä on kuulunut hyvää. Mutta käydään nyt ensin tuo Baltia-Puola-Saksa -akseli läpi ja mainittu Roadburn, edetään sen jälkeen sitten pala kerrallaan.

Mr. Peter Hayden “performs Born A Trip” -kiertue.

21.11. Rytmikorjaamo, Seinäjoki (+ Domovoyd, Ravage Ritual)
30.11. Psychotropic Caravan Club, Lepakkomies, Helsinki (+ Väljasõit Rohelisse [EST])
01.12. Hervanta Must Die, Hervannan elokuvateatteri, Tampere (+ Koiramato, This is Sirius, Väljasõit Rohelisse)
06.12. Vastavirta, Tampere (+ Giantwall, Sons of Kings, The Fërtility Cült)
07.12. ?
08.12. Hämeenlinna
22.12. Rytmikorjaamo, Seinäjoki (+ Oranssi Pazuzu, Genitaalinärpes, Kairon; IRSE!, Streak and the Raven)

ensi vuoden keikoista:
20.04 Roadburn, Tilburg, Hollanti.

HAASTATTELU: Kuolemanlaakso – Katveessa kadotuksen

Teksti: Markus Makkonen

Kuva: Kuolemanlaakso

”Oli jotenkin hyvin luontevaa yhdistää Eino Leino, sekä raskas ja synkkä musiikki toisiinsa.”

Synkkää, raskasta ja yksinkertaista. Noilla sanoin Markus Laakso kuvaa yhtyeensä Kuolemanlaakson debyyttiä. Alun perin puhtaaksi sooloprojektiksi kaavailtu yhtye on paisunut jo täysimittaiseksi bändiksi, eikä loppua nousukiidolle ole näkyvissä.

 

Kun Laakson yhtyeen, Chaosweaverin, kakkosalbumin teko venyi massiivisiin kolmen vuoden mittoihin, ehti tuottelias muusikko/journalisti polkaista käyntiin myös alun perin projektiluontoiseksi tarkoitetun Kuolemanlaakson.

Jos emoyhtyeen musiikki on varsin massiivista ja monisäikeistä, paloi taiteilijamme halusta tehdä jotain tyystin päinvastaista, pelkistettyä ja äärimmäisen painostavaa. Tähtiin ja kosmokseen tuijottelun sijaan oli aika kääntää katse sisäänpäin, omaan elämään ja henkilökohtaisiin mielenkiinnon kohteisiin. Kuin tätä korostaen, globaalin englannin sijaan ilmaisun kieleksikin valittiin kotoinen suomi. Sattumat johtivat toisiin, ja nyt Kuolemanlaakso on täysimittainen metallibändi, jolla on kaiken lisäksi debyyttialbumikin ulkona. Uljas uusi maailma -nimeä kantava pelinavaus julkaistiin marraskuussa Svart Recordsin toimesta.

 

 

Projektista bändiksi

 

Laakson (kitara, koskettimet) lisäksi yhtyeessä vaikuttavat kitaristi Kouta (Chaosweaver), rumpali Tiera (Cult of Endtime, ex-Discard), basisti Usva (Elenium, The Nibiruan), sekä vokalisti Kotamäki (Swallow the Sun, Barren Earth). Alun perin yhtyeessä hääräsi kuitenkin vain kapellimestari itse.

– Chaosweaverin levyn tekoon meni suurin piirtein kolme vuotta. Weaverin musiikki nyt vain on melko massiivista ja ennen kaikkea hidasta tehdä. Yhtyeessä on kolme säveltävää jäsentä, joilla jokaisella on yhtä suuri sananvalta valmisteltavaan materiaalin. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin kypsyttää, kun tuntui, että kumpikaan jäsenistä ei ollut silloin saapuvilla, kun itsellä olisi ollut luovia viboja musiikin suhteen, Laakso aloittaa.

– Noihin aikoihin alkoi syntyä myös idea omista biiseistä, jotka olisivat oikeastaan kaikkea muuta kuin Chaosweaverin musiikki. Synkkää, raskasta ja yksinkertaista.

Noihin aikoihin sopivasti ilmestynyt Triptykonin debyytti, sekä ennen kaikkea biisi The Prolonging, toimivatkin lopullisina suunnannäyttäjinä Kuolemanlaakson tarinassa. Triptykonilla tulisi olemaan myös merkittävä vaikutus yhtyeen jatkotaipaleellakin, mutta siitä hieman lisää myöhemmin.

– Ensimmäisenä valmistui biisi nimeltä Minä elän, josta äänitin demon Studio Perkeleessä, hän muistelee.

Tässä vaiheessa sattuma alkoi kuitenkin puuttua peliin. Chaosweaverin rumpalin Jack Tygerin pitämissä bileissä oli ihmisille soiteltu kaikenlaisia miehen koneelta löytyviä projektidemoja. Myös Kuolemanlaakson Minä elän -biisiä. Kuinka ollakaan, demokappale teki lähtemättömän vaikutuksen Chaosweaverin kitaristiin, joka otti oitis yhteyttä Laaksoon.

– Kouta halusi mukaan bändiin välttämättä. ”Tee nyt tästä oikea bändi”, hän vaati ja niinhän siinä lopulta sitten kävikin. Bändi muodostui luontevasti omista kaveripiirin muusikoista, Laakso kertoo.

Kuolemanlaakson eteneminen yhdestä demobiisistä juuri julkaistuun debyyttialbumiin parin vuoden aikana voi tuntua monesta varsin nopealta sykliltä. Väkisinkin herää kysymys, kuinka suunnitelmallista tämä kaikki on ollut?

– Ei ollut mitään selkeää suunnitelmaa. Lähinnä toive siitä, miten asioiden soisi kehittyvän. Halusin tehdä levyn joka tapauksessa valmiiksi ennen kuin edes lähestyn levy-yhtiöitä sillä. Tiesin heti demot tehtyäni, että tällainen musiikki tarvitsee todella tykit soundit toimiakseen optimaalisesti. Kun saimme levyn tehtyä, olimme varjoja, että kyllä sillä diili napsahtaa, Laakso kertailee.

Miehistön tuntuma osoittautui oikeaksi, sillä albumi on nyt julkaistu Svart recordsin kautta. Kyseinen yhtiö tuntuukin olleen Laakson listalla heti kärkipäässä.

– Svart oli oikeastaan ainoa vaihtoehto meille. Tätä kautta julkaisustamme saadaan edustava vinyyli ja jokainen lafkan kanssa tekemisissä ollut muusikkotuttu on yhtiötä kehunut. Kaiken lisäksi sieltä tuli vielä heti nopea vastaus promon lähettämisen jälkeen. Svart menikin helposti ohi isoista ulkomaisista yhtiöistä, sillä koen että on kunnia olla osa Svartin laadukasta katalogia. Uljaasta uudesta maailmasta tulee vielä kaiken lisäksi ulos kaksi eri gatefold-vinyyliä ja digibook-cd! Tämä jo sinällään on varsin palkitsevaa. Iso respect heille kaikesta!

Uudesta uljaasta maailmasta puhuttaessa nousee kuitenkin yksi yhteistyökuvio ylitse muiden. Levyhän nimittäin nauhoitettiin Saksassa Triptykonin ja Dark Fortressin Victor Santuran studioilla, miehen hääriessä itse tuottajana. Melkoinen napakymppi, varsinkin kun ottaa huomioon Kuolemanlaakson syntytarinan.

– Menin nykimään Finnish Metal Expossa Victoria hihasta ja kyselemään miehen halukkuutta miksata tuleva projekti. Vastaus oli oitis, että totta ihmeessä! Meidän piti nauhoittaa levy alun perin Suomessa, mutta kun näin hinnat, joilla Victor oli valmis homman hoitamaan omilla studioillaan, mietittiin, että missä muualla tämäntyylistä musiikkia kannattaisi muka nauhoittaa, jos ei samassa studiossa, jossa Eparistera Daimoneskin tehtiin! Victor oli aina tuottajalistamme ykkösjätkä muutenkin. Kaiken lisäksi hän oli hyvin innokas tekemään projektin.

– Levyn tekeminen Saksassa oli todella hauskaa. Istua nyt siellä Victorin sohvalla ja juoda koreittain halpaa kaljaa… Mies on sen verran pätevä ammattilainen, tai sanoisinko kovin tuntemani, että jo pelkät raakasoundit kuulostivat ihan vitun tykeiltä! Kaiken lisäksi hän on yksi mukavimmista tuntemistani ihmisistä, Laakso hehkuttaa.

 

 

Leinon perilliset

 

Kuolemanlaakso on bändinä varsin uusi ja monelle nimenä vielä jopa tyystin vieras. Mitä sitten kertoisit itse yhtyeen musiikista siihen perehtymättömälle?

– Levyämme kuulleet ovat kertoneet sen olevan yllättävän monipuolinen, raskas, synkkä ja rankka kokonaisuus. Ihmiset ovat kuitenkin huomanneet biisien tarttuvuuden ja levy-yhtiön väkeä suoraan lainatakseni ”myös perus Amorphis-fanit voivat siihen tarttua”. Se ei siis ole pelkästään musertava, vaan siellä on mukana myös melodioita ja kiippareita. Omasta mielestäni se on hyvin pelkistetysti sanottuna synkkää ja tarttuvaa musiikkia.

– Levy koostuu viiden biisin rungosta ja sillä on ikään kuin kolme haara, oksaa. Yksi poikkeuksellisen nopea biisi (Ikiuni), yksi Muumi-marakassibiisi (Roihusydän) ja Twin Peaks -lopetus (Aurinko), taiteilija kertaa.

Näistä tämä mystisen tuntuinen Muumi-marakassibiisi on shamanistinen noitarumpuun, ja kyllä, Laakson pojan Muumi-marakassiin nojaava loitsunomainen väliraita. Taiteilijan jälkikasvua itseäänkin kuullaan kappaleessa Kuun Lapset, jolla Akseli Laakso toteaa levyä varsin hyvin kuvaavasti ”pimmeetä”.

Levyn ennakkoon kuulleet tahot ovat kuulemma kokeneet vaikeaksi rinnastaa Kuolemanlaaksoa mihinkään muuhun suomeksi laulavaan yhtyeeseen, ja tietyllä tapaa tämä on kyllä allekirjoitettavakin, sillä bändin synkkä ja hämyinen jyräys ei oikein yhtymäkohtia aiempaan suomeksi levytettyyn tarjoile.
Levyä tehdessään Laaksolla ei kuulemma ollut muita tietoisia vaikutteita kuin Tom G. Warrior ja ”tietynlainen lynchmainen fiilis”. Kumpaakaan näitä ei ole vielä aiemmin naitettu yhteen suomen kielen kanssa.

Myöskään lyriikoissa ei kotimaisia rock-tekstejä mietitty. Uljas uusi maailma pohjaa vahvasti Eino Leinon Helkavirsiä-runokokoelmaan. Tästä synkkyyden lähteestä on ammennettu paljon kappaleiden tekstin rytmiin ja silmiinpistävän vanhahtavaan kieleen.

– Otin Leinolta tämän tavan mennä rivi riviltä syvemmälle aiheeseen, luoden samalla hyvin visuaalista tekstiä. Oli jotenkin hyvin luontevaa yhdistää Eino Leino sekä raskas ja synkkä musiikki toisiinsa. Helkavirsistä löytyi paljon sanastoa Uljaan uuden maailman teksteihin ja onpa Kuun lapset -kappaleessa ihan suoria lainauksiakin. Toki teksteissä on paljon muutakin. Tämä on ensimmäinen tekemäni levy, jonka teksteissä on paljon omaa elämää läheltä liippaavaa juttua. Chaosweaverin tekstit ovat puhdasta fiktiota tai historiasta tai tieteestä luotsaavia… Siihen nähden tämä on ehdottomasti minulle henkilökohtaisin levy, Laakso toteaa.

Leinon teksteistä löytyi myös taiteilijanimi kitaristi Koudalle.

– Nimi Kouta tulee samannimisestä runosta. Siinä lapin Kouta on niin kova jätkä, ettei mitään rajaa. Suorastaan pakotin ottamaan tuon nimen käyttöön, Laakso nauraa.

Kouta-runon alku nousee myös Laakson mieleen ensimmäisenä Leinon tuotannon värikkäintä sitaattia kysyttäessä.

Miltä sitten tuntui kirjoittaa tekstiä suomeksi?

– Kirjoitan toimittajana tietysti suomeksi töikseni, mutta sanoittamisen totesin todella hankalaksi. Suomen kieli nyt vain on sellainen, että se menee hyvin helposti kornin kuuloiseksi. Kun levyn laulujen nauhoitukset lähestyivät ja tekstit raahasivat perässä, oli pakko ottaa töistä viikko vapaata. Sitten kello vain soimaan aamuseitsemältä ja siitä viemään lasta hoitoon. Sen jälkeen vain kirjoitin. Biisi per päivä, niin kauan, kunnes teksti ja lauludemo olivat kunakin päivänä loppuun asti valmiita. Tämä toimintamalli osoittautui tehokkaaksi. Ihminen toimii paineen alla näköjään tehokkaasti. Näin oli pakko tehdä, sillä en halunnut lähettää keskeneräisiä tekstejä lainkaan eteenpäin. Journalisteille tyypillinen deadlinen alla aktivoituminen toimii siis myös näköjään sanoittamisessakin.

 

 

Ameno

 

Laakso mainitsikin jo aiemmin vinyyliformaatissa julkaisun olleen yksi tärkeimmistä tekijöistä levy-yhtiötä valittaessa. Mies osoittautuukin varsin palavasieluiseksi perinteisen levypaketoinnin puolustajaksi.

– Olen levyfriikki ja keräilijäluonne, hän aloittaa. – Musiikki, teksti ja kansi muodostavat yhdessä kokonaisuuden, joka on vaillinainen ilman jotain näistä kolmesta. Mp3-kulttuuri on kyllä hanurista. En edes lataa niitä koneelleni laisinkaan. Tällä tavoin musiikista välittyy vain yksi osa kokonaisuudesta.

– Tämähän on tietyllä tapaa asiakaspalveluammatti. Voi tehdä musiikkia vain itselleen, jolloin pelkkä tiedosto riittää, tai sitten tehdä hommat kunnolla valmiiksi, että jokainen osapuoli voi nauttia siitä täysillä. Minun on ainakin pakko itse viedä kaikki levyprojektit kunnolla päätökseen, kuvineen ja kansineen. On ihmisten aliarviointia jättää homma kesken ja tyytyä vain johonkin. Varmasti vituttaa myöhemmin itseäänkin…

Jos Chaosweaverin uusimman levyn kansitaide oli persoonallinen ja yksilöllinen, samaa voidaan sanoa Uljaan uuden maailman grafiikoista. Näyttävästä kansitaiteesta vastaa nuori malediivilaistaiteilija Maahy Abdul Muhsin, jonka töihin Laakso tutustui netin välityksellä.

– Minulla on ollut paha pöllöfetissi jo vuodesta 1991, kun näin Twin Peaksin ekan kerran. Joku oli ladannut nettiin Maahyn tekemän pöllökuvan, joka kiinnitti oitis huomioni. Laitoin hänelle välittömästi mailia, että olisi levyä tulossa ja haluaisitko tehdä siihen kannet. Laitoin jonkinlaisen alustavan idean, johon sainkin pian vastauksen. Kaveri tarttui ideaan mielellään. Kansi tehtiin toiveitteni mukaan, toki taiteilijan omaa näkemystä hyödyntäen. Oikein hampaat mätänee ja tippuu, kun on niin kovat kannet, Laakso nauraa.

– Kansien selkeästi itämainen ilme erottuu kyllä vahvasti. Jos on musiikki suomalaisessa kentässä harvinaista, niin samaa voi kyllä sanoa kansistakin.

Erillisenä yksityiskohtana mainittakoon vielä kansilehdistä löytyvät Laakson itsensä valitsemat Leinon runonpätkät.

– Pidän paljon Celtic Frostin ja Triptykonin tavasta laittaa kansilehtiin selvennys kunkin kappaleen synnystä ja taustoista. Minä valitsin tähän tarkoitukseen levyä vahvasti värittäneen Leinon runot. Kustakin kansilehtisiin valitusta runosta voi löytää yhtymäkohtia Leinon oman tekstin ja lyriikoideni väliltä. Nämä liitännäiset puolestaan ruokkivat lukijan mielikuvitusta edelleen ja tuovat levyn ostajalle kenties jonkinlaista lisäarvoa.

Mitäpä tulevaisuus sitten tuo Kuolemanlaakson osalta tullessaan? Tuskin tämä ihan projektiksi kuitenkaan jää…

– Uusia biisejä on jo jonkin verran valmiina. Myös muilla bändin jäsenillä on kuulemma ideoita varastossa. Näistähän saadaan varmasti uusia harmaan sävyjä musiikkiin lisää. Muutenkin tekisi mieleni tehdä jatkossa kenties enemmän levyn päättävän Auringon kaltaisia hämympiä raitoja, mutta tällä hetkellä uudet biisit ovat vain pelkästään synkkiä.

Tämä samainen päätösbiisi on myös säveltäjän itsensä suosikki, Kuun lapsien ohella.

– Meillä jokaisella tuntuu olevan bändin sisällä hieman eri suosikkibiisi. Yleensä porukka on tykännyt eniten Minä elän -kappaleesta, mutta itseäni se hieman tympii, sillä väistämättä tulee mieleen ajatus, että enkö muka ole kehittynyt säveltäjänä laisinkaan, jos ensimmäinen tekemäni Kuolemanlaakson biisi on se paras? Myös nimibiisi Uusi uljas maailma, sekä Nostos & Algos ovat saanet bändin sisällä suosikkistatuksia.

Levyn päättävän Auringon lopussa kuullaan melkoisen hämmentävä, mutta erityisen koukuttava rytminvaihdos, joka vain korostaa levyn ennakkoluulotonta ja hämyistä luonnetta. Asiasta tiedusteltaessa luurin toisesta päästä kuuluu naurahdus.

– Tiedät varmaan tämän Studio Julmahuvin Ameno-sketsin, jossa Petteri Summanen kyselee matkalippuja se uskomaton letti päässään? Levyn päättävä komppi on se sama, mitä rumpali bussin takaosassa vetää. Ohjelmoin sen demolle vitsinä ja yllättäen rumpali innostui, että vittu että on siisti komppi ja opettelikin sen!

Niinpä niin. Jos kyseisessä sketsissä mainitaan esitetyn tapaisia rumpalitapauksia sattuvan kohdalle vain muutamia vuoteen, voi samaa sanoa myös Kuolemanlaakson debyytin kaltaisista uskaliaasti uutta latua puskevista levyistäkin. Yksi vuoden persoonallisimmista kotimaisista albumeista on tässä ja esikuvansa Celtic Frostin monisyisen, sekä rajoja halveksineen Into the Pandemoniumin tavoin Uljas uusi maailma tullaan varmasti muistamaan metallikentässä kauan.

 

www.kuolemanlaakso.net