Kategoria: Arkisto

Esimakua 4/2011: Pentagram

Neljäkymmentä vuotta on pitkä aika missä tahansa duunissa, saati sitten rokkihommissa. Vokalisti Bobby Liebling tuli tunnetuksi parantumattomana narkomaanina, joka pilasi mahdollisuuden toisensa perään.

Vuodet ja vuosikymmenet siis vierivät ilman, että Pentagram saavutti suurempaa menestystä, vaikka eväät olivat koko ajan käsissä. Lieblingin epävakaa ja huuruinen elämä ei ollut omiaan edistämään bändin uraa. Suosio alkoi nousta vasta 2000-luvulla.

 

– Tarkoitat varmaan ”tunnettuus”, korjaa Bobby oikopäätä. – Suosittuja meistä tuskin tulee sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta bändimme tunnettuus ja fanien määrä on kasvanut. Pakka levisi meiltä moneen kertaan, koska olin täysin toivoton huumehörhö tuolloin ja sotkin asiani lähes aina. Onneksi kuitenkin löysin henkisen johdatukseni, kiittelee Bobby.

 

– Pentagramin sanoitukset olivat täysin väärinymmärrettyjä itse asiassa! Ne eivät ole koskaan varsinaisesti olleet satanismin asialla, jos tarkkoja ollaan. Katsokaa vaikka albumien nimiä, Review Your Choises, Be Forewarned, Day of Reckoning, Show ’em How. Ne kaikki kertovat, kuinka elämässä tulee tehdä valintoja. Kuinka tulee tehdä valinta pimeyden ja valon välillä. Tämän oppiminen vei minulta monen monituista vuotta. Kiitos kuitenkin kitaristimme Victorin [Griffin], hän on auttanut minut läpi monien vaikeuksien. Olen maailman suurin asioiden sotkija, tuhosin urani viisi–kuusi kertaa!

– Fyysisesti voin paljon paremmin tänään, vaikka ikää tuleekin lisää. Minulla on kyllä korkea verenpaine, enkä siksi saisi rasittaa itseäni liikaa, mutta minulla ei ole aikomustaan jäädä eläkkeelle, koska vastahan tässä on päästy alkuun! Tällä hetkellä Pentagram on työni, koko elantoni tulee tästä bändistä ja minulla on sentään perhe elätettävänä. Minun on jatkettava tätä hautaan asti, haha.

Lue loput Miasman numerosta 4/2011!

Teksti: Jani Suopanki

 

Esimakua 4/2011: Roskaelokuvat

Vuonna 1990 putkahti ihmisten ihmeteltäväksi nopeasti loppuun myyty ja kulttiaseman saavuttanut Roskaelokuvat-kirja. Nyt reilun 20 vuoden jälkeen kirjasta on jälleen saatavilla uusi painos päivitettynä ja laajennettuna versiona Johhny Knigan julkaisemana. Kirjan ovat kirjoittaneet dokumentaristina ja toimittajana tunnettu Jouni Hokkanen ja kuvataiteilijana, sarjakuvapiirtäjänä ja tatuoijana tunnettu Nalle Virolainen.

Alkujaan Roskaelokuvat oli eräänlainen artikkelikokoelma Hokkasen ja Virolaisen 80-luvulla ilmestyneistä kirjoituksista, joista suurin osa oli aiemmin julkaistu marginaalielokuviin keskittyneessä Lykantropia-pienlehdessä.

– Olemme Nallen kanssa kumpikin punksukupolvea, ja sen aikaiseen aktivismiin kuului omakustannelehtien tekeminen. Aloimme kumpikin väsäillä omilla tahoillamme lehtiä vuonna 1983. Itse julkaisin ainakin Henkenvaara-, Susilaulu-, Zap Gun- ja Karjalan Armeija -nimisiä lipareita.

– Nalle taas yhdisti pornoa ja sarjakuvia Nallepostissa ja Nallerissa. Kun muutin Helsinkiin opiskelemaan, tutustuin Nalleen ja vähitellen aloimme julkaista yhteisiä lehtiä, joista erityisellä ylpeydellä muistelen Suomen ensimmäistä sadomasokistilehteä Chains. Siihen piirsi sarjakuvia esimerkiksi Jyrki ”69 Eyes” Linnankivi. Kirja sai alkunsa kauhu-, kultti- ja roskaelokuvalehti Lykantropiasta, jonka jutut tamperelainen levymoguli, Alivaltiosihteerin levyt julkaissut Jukka Junttila halusi koota kirjaksi.

Hokkanen toteaa, että onnistuneimmat roskaelokuvat ovat yleensä niitä, jotka on tehty vakavissaan.

– Olen ehdottomasti sitä mieltä, että paras roska syntyy vakavan työnteon kautta. Tietoinen roskan tekeminen tuottaa lähes poikkeuksetta tylsää ja ikävää huttua, kuten räikeimmät esimerkit The Attack of the Killer Tomatoes [1978] tai Napapiirin sankarit [2010].

Hokkanen ei kuitenkaan näe, että roskaelokuvat olisivat sisällöllisesti kehittyneet parempaan suuntaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, vaikka nykyään elokuvia ei enää sensuroidakaan ja tekniikka on laadukkaampaa. Pikemminkin tämä on johtanut päinvastaiseen suuntaan.

– Tekniikka ja tuotantoarvot ovat kehittyneet siten, että menneiden aikojen hellyttävää ja hilpeää kökköilyä ei enää saada aikaiseksi. Koska nykytekniikalla, eli digikameroilla ja tietokoneilla, tumpelompikin tekijä saa aikaan kohtuullisen siedettävää jälkeä, roskasta on tullut tasapäisempää.

– Samaan aikaan Hollywood ryöstöviljelee vanhaa roskaa kierrättämällä sitä uusintaversioiksi. Sarjoiksi tehdyt hostelit, screamit sun muut ovat latteaa ja mielikuvituksetonta, kaavoihin kangistunutta toistoa. Roskan ystävä joutuu turvautumaan vanhempaan tavaraan.

Onko roskaestetiikka parhaimmillaan juuri elokuvissa?

– Mikä tahansa tuote – olipa kyseessä kirja, leffa tai biisi – jonka tekijät ovat tarkoittaneet rehellisesti ja tosissaan kaupalliseksi tuotteeksi ja jonka pitäisi tuottaa rahaa, mutta joka epäonnistuu loppupeleissä syystä tai toisesta olemaan vakavasti otettava, voi tuottaa kokijalleen roskaesteettistä nautintoa.

Lue loput Miasman numerosta 4/2011!

Teksti: Joonas Tanskanen

Esimakua: Vallenfyre

Paradise Lostin Gothic on klassikko. Ainutlaatuinen ja ennen kaikkea ajaton yhdistelmä death metalin raakuutta ja doomin aavemaista tunnelmaa. Nyt lopulta, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, albumi on lopulta saanut vertaisensa kilpakumppanin. A Fragile King on brittiläisen Vallenfyren debyytti ja levytyksiä yhdistävä tekijä on niiden säveltäjä, Greg Mackintosh.

Katalyytti Vallenfyren perustamiselle oli traaginen. Gregin isä, John Mackintosh, menehtyi yllättäen vuonna 2009. Albumin synkän syntytarinan vuoksi sillä on kuultavissa valtavat määrät surua.

– Tämä on pirun synkkä levy, sillä sen lähtökohdat ovat siinä määrin traagiset. Halusin kuitenkin, että se olisi myös tribuutti ja että saisin kanavoitua sen kautta suruni joksikin hyödylliseksi ja positiiviseksi. Levyn yleisviesti on, että elämä on paskaa, mutta sen kanssa pitää vain elää! Se kertoo ihmisille, että eteenpäin on mentävä, tapahtui mitä tahansa, Greg alleviivaa.

Mackintoshin sukupolven brittimuusikoissa on muutamia suorastaan mestarillisia säveltäjiä, jotka kykenevät naittamaan death metalia ja doomia yksiin kansiin suvereenin toimivasti. My Dying Bride, Paradise Lost ja Anathema muistetaan jokainen klassikkolevyistään, jotka ovat sekä yltiöpäisen synkkiä että raskaita ja raakoja, mutta kuitenkin eteerisen melankolisia ja melodisia. Tämä nimenomainen taito tuntuu sittemmin saarelta kadonneen.
Mikä on salaisuutenne, jota nykymuusikot eivät enää tunnu hallitsevan?

– Kun kukin mainitsemistasi bändeistä aloitti, skene oli merkittävästi pienempi, kuin ihmiset tinkivät muistamaan. Bändejä ei ollut kuin kymmenestä viiteentoista per tyylisuunta. Oli pieni punkskene, pieni doomskene ja pieni grindskene. Kaikki tunsivat toisensa ja jokainen bändi myös soitti keikkoja keskenään. Näin jokainen tyylisuunta vaikutti toiseen. Tällä täytyy olla jotain tekemistä brittien uniikin soundin kanssa. Nykyään on jo niin paljon bändejä, että on suorastaan mahdotonta erottua joukosta, saati vaikuttaa muihin merkittävästi, Greg selittää. – Lisäksi kaikki käyttävät samaa soundia kitarassa ja täsmälleen samoja asetuksia rummuissa. Se panee suorastaan vituttamaan!

Lue loput Miasman numerosta 4/2011!

Teksti: Markus Makkonen

Meidän lehdet löytyi!

Sain minuutti sitten Itellasta puhelun. Miasmat oli tulleet sinne ja ne on maanantaina jakelussa.
Ennakkoon tilatut irtonumerot laitetaan myös matkaan heti, kun irtonumerokuorma saapuu meille.

Tässä vaiheessa on vielä epäselvää, mistä tämä reilun viikon mittainen viive on johtunut. Ilmeisesti lehdet on olleet unohduksissa jossain logistiikkaketjun mutkassa.
Miasma painetaan ulkomailla ja ketjussa on useita toimijoita. Ikävää, että se on näin epäluotettavaa.

Lehti voitaisiin painaa Suomessa, mutta täkäläinen kustannustaso on sen verran korkea, että painaminen on ollut huomattavsti edullisempaa tehdä ulkomailla siitäkin huolimatta, että painamisen päälle tulee kuljetuskustannukset. Kääntöpuolena on tosiaan se, että hasardin sattuessa viive saattaa kasvaa sietämättömän suureksi. Jos painatus tehtäsiin vaikka täällä Oulussa, asiaa voisi vieressä kytätä eikä tämmöistä pääsisi sattumaan.

Tämähän ei ole ensimmäinen kerta, kun näin tapahtuu. Me selvittelemme nyt syksyn aikana ensi vuotta silmälläpitäen, kuinka tämmöisistä päästäisiin eroon. Lehden painopaikan pitää olla kustannustehokas JA luotettava! Ei joko-tai. Minulle saa antaa vinkkejä sopivista painoalan firmoista joko Suomessa tai ulkomailla!

Tässä vaiheessa haluan esittää norsun kokoiset pahoitteluni kaikille, joita asia on koskettanut ja aiheuttanut harmeja.

-Jani Suopanki
jani ät miasma piste fi

Missähän meidän lehdet?

Ei niitä [lehtiä] vissiin ole tilaajillakaan näkynyt?
Viimeisin havainto on, että ne lähti painosta viime viikon tiistaina. Tämän kalkyylin mukaan ne olisi pitänyt olla keskiviikkona Itellassa ja sitä myöten viimeistään perjantaina lukijoilla. Ei näkynyt.

Olen nyt eilen ja tänään kysellyt lehtiemme perään, mutta kukaan ei vaivaudu minulle kunnolla selvittämään asiaa. Tilanne siis tällä hetkellä on, että meidän lehtien sijainti ja sitä myöten ilmestyminen kuluttajille on kysymysmerkki. Jännitetään, mitä huomenna tapahtuu.

-Jani Suopanki-