Golden Ashes – Gold Are The Ashes Of The Restorer

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Aurora Borealis Recordings

Pääasiallisesti taiteilijanimellä Mories tunnettu hollantilainen multi-instrumentalisti Maurice de Jong on lukemattomien bändien ja projektiensa kanssa luonut titaanisia mittasuhteita tavoittelevan julkaisuhistorian. Miehen bändeistä tunnetuimmat lienee Gnaw Their Tongues, Aderlating ja De Magia Veterum, joiden yhteenlaskettu tuotanto pelkästään kattaa liki kahdeksankymmentä erilaista julkaisua.

Golden Ashes edustaa Moriesin projektien tuoreempaa puolta, sillä sen ensimmäinen elonmerkki oli vuosi sitten ilmestynyt The Desolation -EP. Tämä kolme kappaletta sisältänyt ja vaatimattoman yhdentoista minuutin keston omaava omakustanne on kuitenkin ollut saatavilla vain ja ainoastaan digitaalisessa muodossa. Käsillä oleva esikoistäyspitkä sen sijaan on saanut julkaisijaltaan Aurora Borealis Recordingsilta varsin tyylikkään, joskin visuaaliselta ilmeeltään asianmukaisen pelkistetyn muodon. Hieman proosallisemmin ilmaistuna kompaktilevyn sisällään pitävistä pahvikuorista löytyy kappaleiden nimet ja niukasti tietoa sekä levytyksestä että tekijästä, mutta siinä onkin kaikki.

Gold Are The Ashes Of The Restorer on levy, josta voisi hyvinkin käyttää jotain post-alkuista kuvailua ilman minkäänlaista herjaa. Albumin avausraita The All Consuming Light Of Eternal Death humisee kallokoppaan siinä määrin kosketinvoittoisena, että äänimassan alla sykähtelevä mustanmetallinen pulssi saattaisi hyvinkin olla vain kuulijan omaa mielikuvitusta. Toisesta kappaleesta eteenpäin rumpukoneen tarjoama tahditus tulee hieman paremmin kuuluviin, mutta koskettimet säilyvät joka tapauksessa pääosassa. Rajat black metalin, dronen ja monenkirjavien post-alkuisten tyylilajien välillä vaikuttavat lähinnä kosmiseen tomuun piirretyiltä viivoilta.

Kahdeksan kappaletta sisältävä ja reilun puolentunnin keston omaava albumi on ennen kaikkea kokonaisvaltainen auraalinen kokemus, jota ei ole mielekästä pilkkoa pienempiin osiin. Kokonaisuus on tuntuvasti enemmän kuin osiensa summa. Rumpukoneen, basson, koskettimien ja kähinävokaalien muodostama minimalismi versoo maailmoja psyyken sisällä. Tässä mielessä voi sanoa, että Golden Ashesin esikoisalbumi saavuttaa saman kuin black metalin ja dronen parhaimmat edustajat, vaikka kolhiikin melko lailla kummankin genren musiikillisia konventioita.

Toisaalta täytyy myöntää, että projektin vahvin osaaminen on ehkä kuitenkin dronen ja muun kokeellisen äänitaiteen puolella. Jos kautta linjan vahvasta kokonaisuudesta haluaa poimia yhden kappaleen erilleen, niin se on levyn viides raita, melko vuolassanaisesti nimetty Drifting Slowly Through The Portal Of Sorrow Towards The Void Of Death. Mainitussa kappaleessa alun alkaenkin minimaalisesta soitinarsenaalista on pudotettu vielä rumpukone pois, mutta lopputulos on tunnelmaltaan sitä luokkaa, että voisi soida David Lynchin hienoimpien teosten taustalla.

Yhteensummaten sanottakoon, että Golden Ashes on tehnyt todella vakuuttavan esikoisalbumin. Gold Are The Ashes Of The Restorer on aika lailla kaikkea sitä, mitä tällaiselta genrerajoja taivuttavalta levyltä saattaa toivoa. Se on tunnelmallinen, hyvällä tavalla sisäänpäin kääntynyt ja omalla lohduttomalla tavallaan hyvin kaunis. Toivottavasti Mories jatkaa tämän projektin parissa vielä tulevaisuudessakin.

Harri Linnera

Steelfest, Hyvinkää 17.-18.5. 2019

PERJANTAI

Pölähdin alueelle Trollheim’s Grottin jyskytellessä sisälavalla. Ehdin nähdä esitystä parin viimeisen biisin ajan ja olihan se lihallista meininkiä. Bassorumpu takoi niin että rintalastassa ja jalkapohjissa tuntui. Hyvä maailmanlopun meno, kaaoselementit välittyivät täsmällisin ottein. Sisälavalle, niin kuin ulkolavallekin, oli tänä vuonna asennettu isot screenit, jotta bändien touhuja pystyi havainnoimaan tarkasti vähän kauempaakin.

Trollheim’s Grott. Kuva: Timo Hanhirova

Myrkskogissa kiinnitti huomiota heti rumpalin kovuus. Ihan toimivaa death metallista pieksentää oli tämä keikka, kohtalaisen tarttuvaakin. Ei herättänyt suurempia innostuksen tai tympäännyksen tunteita.

Advent Sorrow nyyhkytteli vähän nihkeästi. Pop- ja rock-elementit oli hitsattu yhteen black metal -piirteiden kanssa tavalla, joka aiheutti lähinnä myötähäpeää. Vokalistin korkeat potkut ja muu rokkielehdintä ei hirveästi auttanut asiaa. Toki tämä bändi ainakin erottui omanlaisenaan keitoksena, ja ihan mielenkiinnosta kuitenkin jäin seuraamaan, miten rajummat ja herkemmät tunnelmat vaihtelivat biisistä toiseen.

Arkhon Infaustus joutui aloittamaan hieman myöhässä, koska bändin omat soittovehkeet olivat jääneet Ranskaan. Pienen säätämisen jälkeen keikka alkoi parikymmentä minuuttia aikataulusta jäljessä. Soundit olivat nyt vähän mössöä, eikä esitys muutenkaan ollut erityisen tiukka. Vokaalitkin hieman ponnetonta kähinää. Mutta ihan kelvollisesti kappaleet rullasivat. Parhaimmillaan tämä orkesteri tuntui olevan hitaammin jyräävissä kohdissa. Rumpalin yllä oli tyylikäs katolisen papin paita hihattomana versiona.

Sisälavalla jakoi iltapäivää kotimaan Antimateria. Esoteerisia visioita viljelevä orkesteri onnistui yllättävänkin hyvin luomaan tiiviin tunnelman. Biisien melodiat ovat helposti seurattavia, kansanlaulumaisia. Suomenkielellä rääytyistä sanoistakin sai hyvin selvän. Kitarat olisivat voineet kuulua vähän kirkkaammin, jos soundeista jotain pitää jupista. Aika uskonnollinen oli meininki. Eräskin herrasmies keskittyi monen biisin ajan kämmenet yhteen painettuina, silmät kiinni paikallaan seisten. Muutenkin yleisössä esiintyi harrasta yhtäaikaista (ei oletettavasti humalaista) huojumista. Tuli tunne, että tällä bändillä on visio ja he ovat matkalla johonkin, eivät vain robottimaisesti suorita jotain musiikinlajia jota ovat päättäneet rämpytellä.

Punkahtavaa, rajua mustaa metalliaan paiskoi Evil, kulttibändi Brasiliasta. Napakan lyhyitä biisejä, yksinkertaista kamaa. Nopeammat ja löysemmät elementit olivat hyvin balanssissa. Ärinävokalisointi oli sopivan kiukustunutta.

Monarque. Kuva: Timo Hanhirova

Quebecia edusti perjantaina Monarque. Ryhdikästä, melodista, tietyllä tapaa perinteistä veistelyä. Nyt tuntui myös musiikin volyymi olevan sisälavalla varsin ankara. Vokalisti elehti ahkerasti, tyylinä näkymättömien verhojen siirtely ja hämähäkinseittien repiminen ilmasta. Ja sehän on asiaa. Keikka kulki sulavasti, biiseissä oli mukavasti vaihtelua. Tämä heilahti plussan puolelle kevyesti.

Sitten taas ranskalaisia: Seigneur Voland. Nyt oli raju ja hyökkäävä meininki soitannassa. Ennakko-oletukseni antoivat olettaa kämäisempää esitystä, mutta hyvin otti tämä orkesteri haltuunsa ulkolavan. Vokalistilla oli karismaa ja kantava ärjyntä, jota hän jakeli mikrofoniin lavalla kävellen, tietyllä tapaa luennoivaan tyyliin.

Listamenestystäkin saanut Vargrav paukutti menemään korkealentoista, yöromanttista black metaliaan. Esityksessä ei kauheasti vikaa ollut, hieman meno tosin tuntui yllätyksettömältä: tietyt hyväksi koetut elementit oli oikeaoppisesti aseteltu järjestykseen, mutta luova hulluus ei ollut valloillaan. Paljon oli porukkaa joka tapauksessa paikalla tässä vaiheessa, ja hyvin keikka piti yleisön otteessaan.

Belphegorin turboahdettu rienauskliseinen death metal ei hirveästi ole itseäni koskaan napannut, mutta kieltämättä nyt myllyttivät hämärtymässä illassa perkeleellisen hyvin. Näilläkin oli muuten kova rumpali.

Horna oli ankara, petomainen ja julistava kuten on totuttu kuulemaan. Spellgoth jaksoi ärjyä vaikka aikaisemmin päivällä oli samaa hommaa tehnyt Tollheim’s Grottissa. Setissä oli sekä raivokkaampaa että rennommin rullaavaa tavaraa. Esimerkiksi Baphometin siunaus oli tyylikäs seesteisempi hetki. Biisissä on mukavasti Joy Divisionia tai peräti – jostain pärähti päähäni tämä yhteys – Leevi and the Leavingsia mukana.

Immolation. Kuva: Arto Lehtinen

Huhhuh, mitä betonimyllyä Immolation pyöritti. Ei paljon armoa tunnettu, kun tekniset death metal -väännöt toisensa perään murjoivat yleisöä tummuneen iltataivaan alla. Moshpit pyöri ja velloi kuten asiaan kuuluu.

Mysticum. Kuva: Arto Lehtinen

Illan pääteeksi Mysticum loi pelon, kiihkon ja hulluuden sekaisen kuplan. Konerumpu takoi marssirytmissä tai nakutti konekiväärin lailla. Pahaenteiset animaatiot pyörivät taustalla ja bändin kolme soittajaa seisoivat rivissä, kukin omalla paikallan. Välkkyvät ja pyörivät valot lisäsivät konehelvetin tunnelmaa. Ihanaa. Kyllä tähän kelpasi lopettaa Steelfest-päivä numero yksi.

 

LAUANTAI

Tämä festaripäivä alkoi osaltani Norjan Aeternusilla. En seurannut keikkaa kovin intensiivisesti, mutta siellä taustalla bändin perusvahva tumma death metal jylläsi.

Sisälavan hämärässä Totalselfhatred tarjoili kärsimyksen ja surun värittämää laahaustaan. Aluksi ei oikein tahtonut napata, mutta pikkuhiljaa tunnelma tiheni ja depressiiviset veisut toimivat väkevästi. Pidempi keikka olisi ehkä alkanut unettaa, mutta nyt 45 minuuttia tätä tavaraa meni helposti ilman torkahtelua. Lavan valoshow oli paikoitellen hieman yliampuva, tälle bändille riittäisi mielestäni vähäeleisempikin valaistus.

Brittiläinen Grave Miasma paiskoi repivää ja sankkatunnelmaista death metaliaan, jossa rosoinen yleisilme yhdistyy kierosti vääntyileviin biiseihin. Musiikin nyansseista ei kauhean hyvin saanut nyt selvää, mutta intensiivistä ja vanhalle liitolle kumartavaa oli meininkinsä. Vokalistin karjunnassa oli mukavan persoonallinen kulma.

Gaahl’s Wyrdiä kohtaan ei ollut kauheasti odotuksia, pari kappaletta olin joskus puolella korvalla kuunnellut ohimennen, ja aluksi keikka tuntuikin nihkeältä ja väkinäiseltä Gaahlin asialle omistautuneen näköisestä lavapreesensistä huolimatta. Soundeissakin oli vähän tukkoisuutta, mutta niiden osalta tilanne parani pikkuhiljaa. Samoin biisitkin alkoivat kuulostaa kiinnostavammilta. Oikeastaan ihan tyylikäs yhdistelmä pohjoismaisen black metalin perinteisiä palasia uudelleen järjesteltynä ja psykedelialla siveltynä.

Deiphago. Kuva: Timo Hanhirova

Filippiiniläinen trio Deiphago kuulosti melko grindcorelta. Kiihkoa ja kaahausta siis piisasi. Ulkolavan edustalla kirkkaassa auringonpaisteessa ei tässä vaiheessa kuitenkaan ollut varsinaista kuulijoiden tungosta.

Kroda. Kuva: Arto Lehtinen

Kroda taas oli aavistuksen laimeampi kuin kolme vuotta sitten samaisilla festareilla. Ukrainalaiset vaikuttivat nyt jotenkin jäykiltä. Kohtalaisen toimivaa materiaalia lajissaan toki ovat nuo biisit, joissa vuorotellaan haikeuden ja hyökkäävyyden välillä.

Pumppaavasti soudellen soitteli Einherjer. Sellaista hyvän fiiliksen musaa. Nyt oli jo paljon populaa pakkautunut ulkolavan eteen. Auringonvalo alkoi kääntyä viistoon illan lähestyessä, ja tässä hetkessä reteä keskitempohevailu toimi hyvin.

Rivakammassa tahdissa kulki Naglfar. Liukasliikkeinen melodinen black metal kuulosti ihan vakuuttavalta. Vokalistin kärinä kantoi hyvin. Takuuvarmaa kamaa.

Asphyx. Kuva: Timo Hanhirova

Vanha kunnon Asphyx paineli settinsä läpi reippaasti ja hemmetin tarttuvasti. Oli kyse sitten doomimmasta puolesta tai rivakammasta rankaisusta, intensiteetti säilyi ja yleisö sai rautaisannoksen muhevaa death metalia. Martin van Drunen virnuili ja karjui voimallisesti kuten aina. Synkeäsävyistä ja julmaa musisointia, josta hehkui elämänilo. Ei todellakaan pönötystä tai kärvistelyä.

Odium jäi itseltäni lähes kokonaan välistä. Pienen hetken ehdin kuulla kuitenkin, ja hienostihan tuo syntikkamausteinen korkealentoinen musta metalli liiteli. Nämä norjalaiset tekivät vain yhden täyspitkän levyn aikanaan parikymmentä vuotta sitten, panivat sitten bändin jäihin ja vasta viime vuonna aktivoituivat uudestaan muutaman uuden jäsenen kera.

Vital Remains. Kuva: Timo Hanhirova

Vital Remainsilla oli ison maailman meininki. Jenkkibändi oli ensimmäistä kertaa Suomessa ja otti tilan haltuun massiivisella vyörytyksellä. Äärimmäinen takominen yhdistyi eeppisiin melodioihin vakuuttavalla varmuudella. Vokalistina bändissä jo useamman vuoden toiminut Brian Werner osasi sekä möristä että heittää uhoavia välispiikkejä.

Nargaroth meni pitkälti huilatessa, ihan pätevän oloista black metalia sieltä sisälavalta raikasi, vaikka bändin yllä yhä huumorileiman jälkiä onkin.

Mgła. Kuva: Arto Lehtinen

Mgła saapui pimentyneeseen iltaan, hoiti hommansa ja poistui paikalta. Ei välispiikkejä, ei elehdintää. Bändiläisten kasvot olivat tuttuun tapaan mustan kankaan peittämät. Biisit toimivat ihan hemmetin hyvin, ei voi muuta sanoa. Näillä puolalaisilla on oma taiteellinen polkunsa ja menestyksekkäästi he sitä astelevat. Toiseksi viimeisenä kappaleena kuultiin viimeisimmän levyn Exercises in Futility viimeinen raita. Kuten levylläkin, se päättyi kuin seinään ja samalla sekunnilla lavan valot ja screenit sammuivat hetkeksi. Paljas illan hämärä oli tyylikäs tehokeino. Sitten valot palasivat ja syöksyttiin viimeiseen kappaleeseen.

Marduk. Kuva: Arto Lehtinen

Ja sitten Marduk. Nyt ei armoa tunnettu. Festari päättyi sellaiseen hyökkäykseen, ettei paremmasta väliä. Oli oikein huvittavaa hämmästellä, miten näillä tyypeillä riittää energiaa ja intensiteettiä. Kun sävellyksissäkin on tykityksen lisäksi koukkua ja setissä oli pari hitaampaakin veisua, oli ilta päätetty erittäin onnistuneissa merkeissä.

Sääkin oli mainio, juoma- ja ruokavalikoima oli monipuolinen (tosin kolmen euron maksaminen kahvimukista on vähän nihkeää – eipä sillä, että kahvi olisi se suurin rahasyöppö festareilla yleensä). Jonotkin pysyivät maltillisina, vaikka tapahtuma oli loppuunmyyty. Kiitos ja näkemiin, Steelfest!

Teksti: Seppo Rautio

Kuvat: Timo Hanhirova ja Arto Lehtinen

Seppä Ilmarinen – Seppä Ilmarinen

Arvosana: 8/10

Julkaisija: VainoValkeat Productions / NORDIC IRON AGE Records

Tuttavallisesti Arskana tunnettu äänekoskelainen multi-instrumentalisti Ari Honkonen on luonut omannäköistään uraa kotimaisen metallimusiikin marginaaleissa neljällä eri vuosikymmenellä. Siinä vuosikymmenten läpi tarpoessaan hän on lukuisten bändiensä ja projektiensa kanssa kasannut julkaisuhistorian, jonka yksityiskohtainen läpikäyminen vaatisi kirjan tai kaksi. Arskan bändeistä tunnetuin lienee Morningstar, joka toistakymmentä vuotta kestäneen olemassaolonsa aikana aurasi latua parinkin eri metalligenren pioneerina, olkoonkin, että tämä työ on jäänyt suurimmalta osalta historian hämärään.

Käsillä oleva Seppä Ilmarisen esikoisalbumi edustaa Arskan muutenkin melko vähälle huomiolle jääneen tuotannon vähemmän tunnettua puolta, mutta kyllä levystä tekijänsä tavaramerkki erottuu selkeänä ja kirkkaana. Kotikutoinen saundimaailma, vanhoista metallitraditioista ammentavat kappaleet, kansallisromanttiset lyriikat ja Arskan tunnistettava laulutyyli – siinäpä Seppä Ilmarisen peruspalikat ylimalkaan summattuna.

Kappaleiden tasolla tarkasteltuna metallipajan sulatusuuni tuntuu oikein osuvalta vertauskuvalta Seppä Ilmarisen ensimmäiselle täyspitkälle. Levyn kuusiminuuttisen avausraidan Ukko, Tor, Taranis ja Donar jylhä alkusoitto liehittelee mielleyhtymiä Bathoryn ja Gravelandin pakanaeepoksiin, jonka jälkeen kappale jatkaa hieman haikeatunnelmaisena, kunnes kirii vauhtia ja purkautuu lopussa improvisoidun kuuloiseen kitarasooloon.

Mainitussa kappaleessa onkin melko hyvin taottu kehykset koko loppulevylle. Siellä ja täällä rakennellaan tunnelmaa mahtipontisiin mittasuhteisiin, mutta levyn ytimessä on vanhan punkin, hevin ja rässin punahehkuinen seos, josta muotoutuu esiin melkoisen tarttuva kahdeksan kappaleen kimara. Näistä parhaimmat ovat vaikuttavalla alkusoitolla liikkeelle lähtevä nimikkokappale, ajatuksia Morningstarin suuntaan kuljettava Lintukoto ja päätöskappale Uusi aika, jonka punkahtavassa poljennossa on aidon hengennostatuslaulun elkeitä. Viimeiseksi mainittu onkin selkeästi oma suosikkini koko levyltä.

Yhteensummaten voisi todeta, että Seppä Ilmarisen ensimmäinen täyspitkä miellyttää varmasti niitä, jotka ovat tehneet sinunkaupat Arskan aiemman tuotannon kanssa. Taas toisaalta, jos Äänekosken miehen vaikuttava julkaisuhistoria on entuudestaan tuntematon, niin Seppä Ilmarinen toimii myös terävänä ensikosketuksena. Onhan tässä kuitenkin melko kattavasti mukana Arskan metallisen odysseian eri puolia.

Harri Linnera

Archon – Undead Noise

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Martinet Press Audio

Länsi-Yorkshiren verentahrimilta nummilta tulee Archon, jonka esikoisalbumi Undead Noise ilmestyi muutama vuosi sitten. Julkaisijana oli pääasiassa kerettiläiseen kirjallisuuteen keskittyvän Martinet Pressin alaisuudessa toimiva Martinet Press Audio, jonka aiempiin julkaisuihin kuuluvat muun muassa Division Omega ja Gulag.  Tämä musiikkiin erikoistunut alamerkki on sittemmin jäänyt määrittelemättömän mittaiselle tauolle.

Undead Noise pitää sisällään kuusi kappaletta, joiden kokonaiskesto on vähän päälle kaksikymmentä minuuttia. Näin ollen se on virallisten määritelmien valossa enemmänkin minialbumi kuin täyspitkä, vaikka käsillä olevat lähteet muuta väittävätkin.

Laatu korvaa määrän, sanotaan, ja kyllä Archon on oikein kelvollisen ensijulkaisun saanut aikaiseksi. Rivien välistä tulkiten nummien mies pääkallomaskissaan on ottanut aatteellista suuntaa äärilaidan teoreetikkona tunnetun James Masonin ajatuksista – eli kerettiläisyyksiä on lainattu erottelematta vasemmalta, oikealta ja hieman muualtakin. Säteilymittarit värisevät kuolettavissa lukemissa, nahkasaappaat rummuttavat asvalttia ja porvarillista arkea häiritsee hidastunut nettiyhteys, jonka takaa paljastuu vaimon kiinnostus eläinpornoon.

Samanlaista eklektisyyttä on myös kappaleiden tasolla. Avauskappale Algol Division Mantra maalailee kuvaa ydintuhon maailmasta ambientmaisesti ja jopa yllättävänkin melodisesti, olkoonkin, että tunnelma säilyy kauttaaltaan kolkkona. Pari seuraavaa kappaletta ovat suoraa ja särisevää melua, eivätkä mitenkään erityisen kekseliäitä omassa genressään. The Tears of Yahoud muistuttaa niistä vanhoista hyvistä ajoista, jolloin kuunsirppi ja hakaristi löysivät toisensa. Marssia ja julistusta hyvässä suhteessa. Käskevä ja väkevä kappale. Levyn päättävä The Wolf särisee melko vaimeasti eläinpornoon mielistyneen vaimon tyydyttämisestä kertovan samplen taustalla ja antaa kertojana toimivan aviomiehen hallita äänimaisemaa. Tyylikästä tarinan kehystämistä.        

Archonin esikoisalbumin suurin ongelma on siinä, että se on tynkä, joka olisi pitänyt saada kasvatettua kokonaiseksi levyksi. Se on hieman kuin puolimatkassa pysähtyvä road movie – juuri kun olet päässyt tarinaan kunnolla sisään, se onkin ohi. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Englannin nummien naamiomies on saanut aikaiseksi todella lupaavat parinkymmentä minuuttia. Toivottavasti jatkoa on tulossa laajemman kokonaisuuden muodossa.

Harri Linnera

Jo joutuu armas Steelfest

Kappas, taas on vuosi vierähtänyt. Saapuvan kesän merkit eli puiden lehtien puhkeaminen, suvivirsi ja Steelfest ovat itse kullekin enemmän tai vähemmän tärkeitä signaaleja siitä, että uuden suven aikakausi vyöryy väistämättä päällemme. Vaan mikäs on Steelfestin (17.-18.5.) tarjonta tänä vuonna? Puntaroidaanpa muutamien poimintojen kautta, millaista herkkua musiikilliselta tarjottimelta tällä kertaa löytyy.

Ensivilkaisulla esiintyjien armada on kyllä vakuuttava. Perjantaina Hyvinkään Villatehtaalla möykkää neljätoista yhtyettä ja lauantaina peräti seitsemäntoista. Mukana on sekä kohtalaisen tuntemattomia pikkubändejä että Mardukin, Asphyxin ja Immolationin kaltaisia vuosikymmenten kuluessa paikkansa sementoineita suuruuksia. Ja kyllä kai joku Mgła alkaa olla genressään jo vähintään keskisuuri tekijä, jos maineella ja vetovoimapiirin laajuudella mitataan.

Toki voidaan sanoa, että toisaalta näissä nimissä on varman päälle pelaamisen makua, koska nuo edellä mainitut Immolationia lukuun ottamatta ovat samaisilla festeillä – ja muutenkin Suomessa – jo vierailleet muutaman vuoden sisään. Eipä toisaalta haittaa, itse en ainakaan ole vielä kyllästynyt kyseisiä bändejä livenä näkemään.

 

Necros Christos Steelfestissä vuonna 2018. Kuva: Timo Hanhirova

 

Jos pitää valita, näistä kahdesta päivästä perjantai on hieman vähemmän puoleensavetävä, vaikka monta kiinnostavaa tuoretta nimeä sieltä löytyy, samoin kuin ehdottomasti nähtäviä tuttuja. Ensimmäiseen ryhmään kuuluu Kanadan Quebecistä saapuva Monarque. Tiukkaa, jylhää ja melodista blackia esittävä bändi muistuttaa jossain määrin viime vuonna paikalla ollutta saman seudun Forteresseä. Samoin on kiintoisaa nähdä, onko tämä kovempi kuin lauantaina esiintyvä kolmas quebeciläisyhtye Délétère. Kiinnostaa myös kuulla, kuinka kokeneen skenetoimijan V-Khaozin luotsaama Vargrav onnistuu kutomaan paikan päällä sitä emperoriaanista seittien linnaa, jota kahdella levyllään on esitellyt.

Immolation. Kyllä kiitos, nämä periksiantamattoman death metal -jyräyksen ammattilaiset on käytävä kuulemassa. Samoin pakollinen on perjantain päättävä industrial black metalin klassikko Mysticum.

Lauantaille voi povata reipasta alkua, sen verran kehuja on kuulunut melodisröyhkeällä kaahauksella kuulijoita piiskaavan Morgalin esiintymisistä. Tämä bändi ei ainakaan ole mitään kaapupönötystä. Ja heti perään …and Oceans (yleensä itseäni muuten ärsyttävät tuollaiset erikoisnimikikkailut, mutta tämän bändin nimi ei ole ikinä jostain syystä inhottanut), joka mielessäni assosioituu vahvasti ysärin lopun pimpelipompeli-tunnelmarevittelyihin, ja pelkästään positiivisella tavalla, vaikka kyllähän nuo tämänkin vuosituhannen puolella jotain tekivät. Pitää käydä vilkaisemassa, miten tämä haudasta noussut ryhmä innostuu rymistelemään. Kielisoittimissa ja vokaaleissa taitaa olla alkuperäismiehistö.

Ukrainan Kroda oli Steelfestissä kolme vuotta sitten, ihan kelpo slaavi-paimenpoika-folk-blackia silloin veistelivät. Folkkivaihdetta isommalle vääntää norjalainen viikinkimetalliryhmä Einherjer. Saapa nähdä, kuulostaako tämä hoilotus tuona iltana virkistävältä vai laimealta. No, saatanallisella paineella hyökkää toivottavasti silmille Vital Remainsin esitys, joka hoitaa lauantaina amerikkalaisen death metalin tontin. Siitä vain vertailemaan, onko tämä vai Immolation tänä viikonloppuna kovempi.

Puolan Mgła kuuluu pakkonähtäviin. Sen verran vakuuttavissa uomissa kulkee heidän pimeä julistuksensa, jossa pohdiskelu yhdistyy ankaraan sivalteluun. Illan päättävä luottopelaaja Marduk on oletettavasti kova.

Yleisellä tasolla on todettava, että onhan siitä tullut jo sielua hyväilevä rituaali, kun noiden punatiilisten muurien suojissa ensimmäisen kerran haukkaa burgeria tai muuta mehevää grilliannosta ja hörppää tilanteen mukaan kahvia pahvimukista tai rapsakkaa alea tölkistä. Taas on yhdestä talvesta selvitty.

Seppo Rautio

Murg – Strävan

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Nordvis Produktion

Nimen Murg takaa löytyy anonyymi ruotsalaiskaksikko, joiden tunnettu historia rajoittuu melko tarkasti trilogiaan, jonka aloitti 2015 ilmestynyt Varg & Björn.  Se sai 2016 jatkoa levyn Gudatall muodossa ja trilogian päättää käsillä oleva Strävan.  Muuten kaksikko on pitänyt aiemmat musiikilliset edesottamuksensa – jos heillä sellaisia yleensäkään on – ja muun trivian tiukasti itsellään, vaikka antavatkin harvakseltaan haastatteluita. Bändin julkaisijana on toiminut alusta saakka Ruotsissa vaikuttava Nordvis Produktion.

Vuonna 2015 alulle laitetun trilogian ensimmäinen osa Varg & Björn (”Susi ja karhu”) pyrki kuvaamaan yhteiskunnan ja ihmisen nopeaa tuhoamista. Tuolloin Murgin musta metalli lähenteli petomaisuudessaan ja viiltävyydessään norjalaisen Ulverin Nattens Madrigal -levyä. Toinen osa Gudatall (”Mäntyjumala”) sen sijaan käsitteli niitä harvalukuisia selviytyjiä, jotka yhteiskunnan tarjoamien turvaverkkojen romahdettua kohtaavat luonnon kaikessa julmuudessaan ja tulevat vääjäämättömästi karsituiksi olemattomiin. Tuolla levyllä bändin ilmaisu otti askeleen junnaavampaan ja painostavampaan suuntaan, mikä luonnollisestikin heijasteli noiden vihonviimeisten ihmisten turruttavaa ja ankeaa taistelua.

Ruotsin kielessä pyrkimystä tai pyrkimistä tarkoittava Strävan on looginen lopetus noin neljä vuotta sitten aloitetulle trilogialle. Tässä päättävässä osassa ihminen lajina on lakannut olemasta, tullut lopullisesti poispyyhityksi maan kamaralta. Tuon monellakin tavalla vajavaisen nisäkkään paikan on ottanut täydellinen peto, joka kaikenlaisesta itsekkyydestä vapaana uhraa itsensä hävittääkseen koko maailmankaikkeuden. Tämä on se pyrkimys, jonka päätösosa nimessään mainitsee ja jonka vaatimista askeleista rakentuu levyn kahdeksan kappaletta ja reilun neljäkymmenen minuutin keston omaava kokonaisuus.

Musiikillisesti Strävan on selkeästi enemmän velkaa trilogian toiselle kuin ensimmäiselle osalle, kuitenkin niin, että ilmaisu on vielä asteen parin verran pelkistetympää ja selkeämpää. Tarinan laajentuessa kosmisiin sfääreihin jo alun alkaenkin vähäiset rönsyt ovat karsiutuneet olemattomiin. Levyn neljän ja kuuden minuutin välille asettuvissa kappaleissa ei hamuta mustan metallin kokeellisia laitoja, vaan keskitytään pohjoismaisen perinteen kestäviin perusasioihin. Paraatiesimerkki tästä on päätöskappale Stjärnan, jonka alkuosassa on samanlaista hypnoottisuutta kuin menneisyyden Burzumilla. Tästä huolimatta Murgilla on oma selkeästi tunnistettava identiteettinsä.

Murgin viimeisin edustaa ainakin omalla kohdallani levyä, jonka voisi ihan täydellä kunnioituksella luokitella keskivahvuuden kategoriaan kuuluvaksi. Mitään varsinaisesti uutta Strävan ei omassa tyylilajissaan tarjoa, mutta siitä huolimatta se onnistuu kuulostamaan tuoreelta ja terävältä kuuntelukerrasta toiseen. Hieno lopetus muutenkin onnistuneelle trilogialle, ja ehkä myös bändin tähän mennessä paras levy.

Harri Linnera