Morningstar – Heavy Metal Heretics on Stage

Arvosana: 8/10

Julkaisija: VainoValkeat Productions

Äänekoskelainen Morningstar aurasi toistakymmentä vuotta pitkän olemassaolonsa aikana latua parinkin eri metalligenren pioneerina. Mustan metallin saralla 90-luvun alussa aloittanut bändi kehitteli täyspitkillään pakanallisen lyriikan ja verevän voimahevin synteesiä, joilla myöhemmät tulokkaat kiipesivät suurille esiintymislavoille saakka. Mahdollista vaikutushistoriaa on hankalaa todistaa suuntaan tai toiseen, mutta jotenkin itselläni on ollut tapana ajatella, että Morningstarissa oli itse teossa juuri oikeanlainen konsepti. Aika vain sattui olemaan väärä.

Se historiasta. VainoValkeat Productionsin pienimuotoisesti julkaisema Heavy Metal Heretics on Stage kokoaa yhteen vuonna 2007 toimintansa lopettaneen ryhmän harvinaisempaa keikka- ja studiomateriaalia. Kyseiseen julkaisuun ei kuitenkaan sisälly piilotettua lupausta siitä, että Morningstar olisi tekemässä paluuta.

Tämä on levyn aloittavan viiden kappaleen keikkaosuuden valossa vähintäänkin harmillista. Pääosin kolmen viimeisen albumin pohjalle rakentuvassa keikkasetissä on voimaa ja tarttuvuutta, ja vaikka kannet varoittelevat raaoista saundeista punaisin kirjaimin, niin bändin keikkasaundi on yllättävänkin selkeä ja tasapainoinen. Tämä ei kuitenkaan millään tavalla himmennä sitä paatosta, jolla kolmikko ja erityisesti kitaristi-vokalisti Ari Honkonen esittää fennomaanista pakanaheviään. Oikeastaan päinvastoin.

Jos albumin ensimmäisestä osuudesta haluaisi kaivamalla kaivaa jotakin arvosteltavaa, niin sen täytyy olla se, että viisi kappaletta ei riitä alkuunkaan. Sellainen viidentoista kappaleen setti alkaisi olla lähellä siedettävää, ja mielellään niin, että vuonna 1996 julkaistu Heretic Metal olisi vahvasti yliedustettuna. Ehkä tuossa keikkaosuudessa olisi voinut kuulua myös hieman enemmän bändin ja yleisön välinen kanssakäyminen, jota on luultavasti ollut huomattavasti enemmän kuin lopulliselta tallenteelta kuuluu. Hienoa kuitenkin, että keikan päättävän Black Rebel -klassikkorallin loppuun on jätetty hunajaisen kannustava kommentti:

– Jos te ette oo hyvä, niin kuka sitten on!

Studio-osuus koostuu vastaavasti viidestä kappaleesta. Näistä kaksi ensimmäistä, Ultima Thule/Pagan Funeral ja Metal Fever, ovat vuoden 2001 promonauhalta. Kolmantena tuleva Metal Survivor on alun perin julkaistu Finnish Metal -albumin vinyylibonuksena, kun taas neljäs kappale Fighters of Metal sai ensijulkaisunsa Metal On Metal II -kokoelmalla. Tämänkin osuuden päättää Black Rebel, tosin ennen julkaisemattomana ryyppyversiona. Promillet kuuluvat läpi, mutta pääosin myönteisellä tavalla – esityksen pienet epäpuhtaudet peittyvät energian ja tunnelatauksen alle. Todella hyvä veto itse asiassa. Noin muutenkaan levyn jälkimmäinen osuus ei kauheasti anna aihetta arvosteluun.

Heavy Metal Heretics on Stage kokoaa tyylikkäästi yhteen omanlaisensa tienraivaajabändin uran myöhempiä vaiheita. Tavaraa olisi voinut olla enemmänkin, mutta ainakaan reilun neljänkymmenen minuutin mittaisella levyllä ei ole tyhjäkäyntiä tai tylsiä hetkiä.

Harri Linnera

Thenighttimeproject – Pale Season

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Debemur Morti Productions

Thenighttimeproject laitettiin alulleen Ruotsin Avestassa vuonna 2010, jonka jälkeen eponyymi esikoisalbumi antoi odotuttaa itseään aina vuoteen 2016 saakka. Bändin perustajana toimi Katatoniassa reilun vuosikymmenen ajan kitaristina vaikuttanut Fredrik Norrman, joka on edelleen aktiivisesti mukana myös Uncannyn ja October Tiden riveissä. Käsillä oleva Pale Season on yhtyeen toinen täyspitkä, jonka ranskalainen Debemur Morti Productions saattelee maailmalle kutakuinkin tänään.

Siellä ja täällä Thenighttimeprojectia on luonnehdittu Norrmanin aiemman bändin Katatonian johdannaiseksi tai sivutuotteeksi, mikä ei välttämättä mene kauheasti ohi maalistaan. Alkusoitonomainen Hound salaa säveltäjä-kitaristin taustan suhteellisen hyvin, mutta toisena tuleva Rotting Eden elävöittää mielleyhtymät Norrmanin vanhaan bändiin – jopa niin hyvin, että ilman ennakkotietoja mainittu kappale olisi mennyt läpi myöhempien aikojen Katatonian luomuksena.

Paholainen piilottelee yksityiskohdissa, sanotaan. Pintapuolisesti kuunneltuna Pale Season vaikuttaa viihtyvän häiritsevän hyvin samoissa tummissa vesissä kuin huomattavasti tunnetumpi maanmiehensä, eikä oma identiteetti tunnu olevan kovinkaan kummoisissa kantimissa. Tarkemmalla kuuntelulla pinta antaa periksi ja alta paljastuu Thenighttimeprojectin omat kasvot. Norrmanin melankoliset kitaramelodiat näyttelevät toki kappaleissa melkoisen hallitsevaa roolia, mutta huomattavan lisänsä bändin sointiväriin tuovat myös eteeriset koskettimet, eläväinen basso ja ennen kaikkea Alexander Bäcklundin laulu. Tämän myös Letters from the Colony -bändistä tutun vokalistin tulkinta on monestikin se tekijä, joka niin sanotusti nostaa kappaleen seuraavalle tasolle.

Thenighttimeprojectin toisen täyspitkän suurin rasite on tietynlainen tasapaksuus, mikä on toki mahdollista tulkita hyveeksi levyn teeman valossa: Pale Season ei viittaa nimessään pohjoisen pallonpuoliskon kausikiertoon kuuluviin kalpeisiin ja harmaisiin kuukausiin, vaan enemmänkin ihmispoloisen elämänkulun vähemmän tapahtumarikkaisiin aikoihin – toisin sanoen vaikuttavien tapahtumien väliin jääviin vuosiin, jolloin ei tapahdu oikein mitään merkityksellistä. Tässä mielessä voisi sanoa, että levy heijastelee teemaansa enemmän tai vähemmän täydellisesti, mutta riittääkö se kuittaamaan kirkkaimpien huippukohtien puuttumisen? En usko.

Yhdeksän kappaletta ja melkein viidenkymmenen minuutin keston omaavalla Pale Seasonilla on toki tasaisen onnistuneesta linjasta erottuvat kappaleensa, kuten levyn nimikkokappale ja Draconian-laulaja Heike Langhansin esittämä Signals in the Sky, mutta viimeinen silaus jää puuttumaan. Kenties haikailen hieman liikaa Katatonian kulta-aikojen suuntaan, mutta meillä kaikilla on taakkamme.

Oli miten tahansa, Thenighttimeproject tarjoaa toisella albumillaan hienon matkan muistojen pölyttyneelle osastolle. Melankolinen ja surumielinen ruotsalaissaundi toimii, eikä tuoreemman progen suuntaan viittaavat elkeet häiritse ollenkaan. Päinvastoin. Jään innolla odottamaan sitä kolmatta ja vaikeaa täyspitkää.

Harri Linnera               

Nummirock 2019

Seurueemme oli myöhässä aikataulusta, mutta kuskien raskaat kaasujalat mahdollistivat juuri ja juuri ehtimisen Cumbeastin kakkosbiisiin leirikamojen jäädessä autoon odottamaan aikoja parempia. Ja tämä pinnistys oli sen arvoista, sillä Cumbeast on eräs viihdyttävimpiä nimiä suomalaisen death metalin aikakirjoissa. Ei temppuilua, ei kaapuja tai rituaaleja, vaan groovaavaa brutal fuckin’ death metalia. Vokalisti/basisti Iiro kertoi, että yleisö on toivonut heitä Nummeen paljon soittamaan, ja hyvä niin! Juuri täydellistä aivot narikkaan -kamaa tapahtuman alkuun! Näitä bändejä lisää tapahtumaan, perkele!

Cannibal Accidentin grind-paahto oli täydellistä jatkumoa turkulaiselle, ei niin vakavalle kaahaukselle. Metallihelvetti-porukan pääjamppa Mikko kävi feattaamassa lavalla heiluttelen ”less humans, less problems” -kyltttiä. Myös juuri tätä menoa alkuilta suorastaan kerjää, joten turkulaisten tuplaisku jäi sinänsä mieleen eräänä torstain huippukohdista. Ei mitään wannabe-merkityksellistä taidetta, vaan viihteellistä rytistelyä!

CA:n kanssa samaan aikaan soitti reunionin tehnyt 90-luvun Oulun melometalli-pioneeri Embraze, joka oli vähän orpo kakkoslavalla, sillä porukkaa ei ollut aivan kauheasti saapunut paikalle vielä. Isot kalat pienessä lammessa pistelevät poskeensa ison järven pienet kalat, näin se vain on, jos verrataan yllä mainittuihin bändeihin. En muistele kenenkään kaivanneen Embrazea takaisin, mihin nähden bändi soittamassa kakkoslavalla melko vähäiselle yleisömäärälle ei ollut ehkä ihan optimaalisin ratkaisu.

Dreamtalen soundit olivat aluksi melko sietämättömät, mutta toki asia saatiin nopeasti korjattua paremmalle tolalle. Se, mitä ei voitu paikata, oli vokalistin flunssa, joka selvästi rokotti power metal -kultakurkun taajuuksia. Sääli, sillä aiemmilta festarivedoilta tuttua, verrattain kovaa tasoa ei ihan nyt saavutettu.

Trollfest oli jo tuttu nimi todella viihdyttävänä folk-metallibändinä ennen tapahtumaa. Oli myös selvästi toivottu nimi festarin esiintyjäluettelossa. Well, omasta puolestani voisin sanoa miltei samat sanat kuin vuotta aiemmin soittaneesta Alestormista. Yleisössä oli kova letkajenkka ja lavalla kuusi jamppaa pukeutuneita todella hassuihin releisiin sateenkaarihengessä, mutta ne biisit… ei jäänyt paljon kerrottavaa niistä. Ledivalaistu harmonikka on hieno idea, mutta merkittävämpää olisi se, mitä sillä saadaan aikaan. Ei nyt ihan tajuttomasti saatu. Blastbeatiä folk/humppahutun sekaan on ihan hauskaa, sen myönnän, mutta ei tätä loppuun asti jaksanut läheskään katsoa.

Gladenfold oli lopettelemassa settiään, kun poikkesin sitä leirintäalueelle mennessä vilkaisemaan. Kun vokalisti ärisee ja laulaa lurittelee power metal -tyyliin vuoron perään, se on minulle jo liian iso pala purtavaksi. Jotkut jutut eivät vain sovi yhteen. Ei vaan pysty ottamaan vastaan.

Monille Decapitated oli se kovin juttu koko festareilla. Aivan selvästi liian modernia kamaa sekä minulle että monille lukijoista myös, oletan. Näin se olikin, mutta omasta diggailuhistoriasta löytyy muun muassa Fear Factoryn menevä aukko, josta perkeleen polakit pääsivät läpi kuin varkain! En voi sanoa, että tykkäisin oikeasti musiikista, mutta helvetinmoinen valoshow ja sopiva humala saivat (olemattoman ja jäljellä olevan) tukan hulmuamaan kyllä kiivaasti. Onko tämä death metalia, vai ei? Mielestäni ehkä ei, mutta ei mitään väliä. Pikkaisen monotonista kohtaus oli, mutta intensiteetti oli juuri oikeanlaisella tasolla päälavan viimeiseksi bändiksi. Perkele, en olisi halunnut tykätä, mutta kova show oli. Nostan kädet suosiolla ylös!

Islannin Skálmöld oli minulle totaalisen uusi tuttavuus, mutta folk-vaikutteisena bändinä he saivat tuntosarveni todella ennakkoluuloiseen asentoon. Tämä tavallaan pätikin, mutta toisaalta vokalistin mylvivä tyyli oli jotain, mitä en muista aiemmin kuulleeni. Oli tässä jotain omaa juttua, mutta tämä viehätys ei pitänyt otteessaan montakaan biisiä.

Illan päätti Trollheim’s Grott, jonka aikana energiatasot alkoivat olla jo todella matalalla. Suomalaisen industrial-vaikutteisen black metal -pioneerin nykysoundi ei ole kovin industrial, vaikka taustanauhalta jotain efektejä tulikin. Enemmän jäi mieleen yhtyeen rytmiikkaan painottuva soitanta, joka oli silti erittäin black metal -yhteensopiva. Väsymyksestä huolimatta tuli sinniteltyä miltei loppuun saakka. Bändillä on selvästi paikkansa, vaikka rytminen painotus ei olekaan niitä juttuja, jotka yleensä vetoavat meikäläiseen.

 

PERJANTAI

Perjantaina tuli perinteisesti missattua kaikki alkuiltapäivän metalcore- ja yms. muut turhuudet järvisaunan vuoksi, mistä sai totuttuun tapaan kovasti virtaa tulevan illan koitoksiin.

Tyrantti on saanut lisää esiintymisvarmuutta ja -rutiinia soittoonsa. Kolmikko ei tahtonut Tuskassa viime vuonna oikein täyttää päälavaa luontevasti, mutta nyt Nummen pikkulavalla tarjottiin aivan mukiin menevä annos vanhan liiton viiksi -heavy metalia! Bändin oli tarkoitus juottaa omaa oluttaan jollekin onnekkaalle Nummirock-ämpäristä, mutta kunnian sai anniskelusääntöjen vuoksi sittenkin bäkkäriltä lavalle noussut Battle Beastin kaveri.

Hypocrisy pisti isompaan vaihdetta silmään päälavalla. Parit varsinaiset death metal -rainatkin soitettiin, kuten varmaan muutenkin festarikeikoilla, mutta pääosin toki Täggan & Co. veti taustasyntikkaraidan komppaamaa laiskempaa materiaaliaan. Ymmärtäisin hyvin, jos yksittäisiä biisejä vedettäisiin tähän tapaan, mutta miltei koko setti oli turhan juustoinen annos. Peter Tägtgren on kyllä kovan luokan vokalisti kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, minkä vuoksi oikeastaan jaksoin keikan loppuun asti. Kaikesta huolimatta aivan hyvä festariveto.

 

Etukäteen teki miltei eniten mieli koko festarilla nähdä Paradise Lostin Nick Holmes livenä örisemässä kaikkien näiden vuosien jälkeen, nyt tosin PL:n sijasta Bloodbathin keulilla. Tuoreessa muistissa ovat haastattelut, joissa mies vielä vuosia sitten sanoi örinän jääneen varmasti menneisyyteen. Nyt se selvästi maittaa hänelle itselleen, mutta minulle ei kyllä muutamaan biisin jälkeen uponnut enää. Ei huono, mutta Holmesin kärinä on mielestäni nykyään voimatonta ja tasapaksua. Bloodbathin matsku sinänsä noin muuten ei oikein herätä levyltä mitään tuntemuksia minussa ja livenä tämä tuntemus vahvistui. Tämä oli pettymys, mutta jengille tuntui maittavan.

 

Aivolävistys oli yksi kovimpia suomalaisia punk-bändejä livenä, kunnes se lopetti jokunen vuosi sitten. Odotin innolla tätä paluukiertuetta, ja odotukset täyttyivät ehkä puoleen väliin. Aiempaa intensiteettiä ei ehkä aivan nyt saavutettu, mitä muistelen nähneeni heidän aiemmilla keikoillaan. Kantaaottavat lyriikat ovat eräitä mieleen jäävimpiä genressään ja niistä saa jopa selvää livenä, mikä on bändin kovimpia vahvuuksia. Aivan pätevä lämmittely Terveille käsille!

Vielä ennen Tornion lahjaa maailmalle tuli vilkaistua jo suomalaisille festarikävijöille hyvin tuttua brittivierasta, eli Cradle of Filthiä. Tullut nähtyä bändi jo turhan monesti, mutta nyt illan hämärtyessä bändi toimi paljon paremmin kuin pitkään aikaan hyvän valoshow’n avittamana ja sitä kautta koko yhtyeen dramaattisuuden päästyä paremmin esiin. Päivänvalossa Dani Filth on jotenkin koominen ilmestys, mutta nyt pystyin ottamaan bändin taas vähän vakavammin kuin pitkään aikaan.

 

Lapin helvetti plays Terveet kädet pikkulavalla sain yleisön pois tolaltaan, mukaan lukien allekirjoittaneen. Läjä Äijälä nautti selvästi tilanteesta ja vaati lopussa bändiään soittamaan mm. Pissaa ja paskaa uudelleen. Itse asiassa se taisi tulla jopa kolme kertaa, ellen väärin muista, hah. Läjä on pomo! Näin hän totesi itsekin ruoskiessaan soittajia vetämään uusiksi samoja biisejä. Lavakomiikkaa parhaimmillaan. Saattoi olla viimeisiä kertoja, kun mies vetää bändeineen pelkästään TK-hittejä, sillä Lapin helvetti on kokonaan oma yhtyeensä, joka varmasti jatkossa haluaa esittää etupäässä omia, uusia rallejaan, ja hyvä niin. Tämä oli aika lähellä parasta juhannushuvia koskaan.

 

Hornan vokalisti Spellgoth manaili kakkoslavalla sitä, kun piti jättää Terveet kädet väliin oman keikan vuoksi. Horna on kovassa livekunnossa nykyään, ja se on ehdottomasti tunnustettava, vaikka en ole kauheasti seurannut bändin tekemisiä. Juhannusyönä auringon vielä heikosti paistellessa tässä oli jotain maagista black metal -latausta, joka omalla hieman synkemmällä tavallaan juuri TK:n perään sai juhannusfiiliksen tuntumaan vielä erityislaatuisemmalta. Loppuun vielä Tähdet, tähdet -laina, niin Nummirock 2019 oli saavuttanut huipennuksensa.

 

 

LAUANTAI

 

Viimeinen päivä oli etukäteen paperilla melkoinen mahalasku muuhun ohjelmaan nähden, vähän kuin se oli edellisenäkin vuonna. Eränlainen pehmeä lasku pois festivaalin kovimmasta ytimestä. Ehkä se on ihan paikallaankin juuri näin.

Arionin heavy/power metal -soi kakkoslavalla geneerisesti ja harmittomasti, mutta tavallaan ihan hyvin iltapäivään sopien. Kitaroiden ja koskettimien jatkuva sooloilu ovat jotain, jota arjessa ei oikein voi kokea, siis jos vakaasti päättänyt olla altistumatta sellaiselle.

Pulkkinen Live jätti heti kärkeen kylmäksi sen vuoksi, että lavalla ei ollut Jari Salmen lisäksi tv-sarjasta tuttua Antti Virmavirtaa. Olisihan tämä ollut tiedossa toki, jos olisi hoksannut ottaa etukäteen selvää, mutta eipähän hoksannut. Show’ssa siis vedettiin sketsejä näiden kahden kaverin toimesta ja välillä nauhalta ukkojen vaihtaessa vaatetustaan seuraavaa juttua varten. Vaihtoehtoinen ohjelma lavalle päätöspäivänä on ihan ok, mutta päälavalla tämä oli mielestäni vikatikki. Päivänvalossa homma ei pitänyt oikein hampaissaan ja pitkiksi venyneet sketsit eltaantuivat vielä ollessaan kesken.

Dynazty on ehkä typerin bändinimi pitkiin aikoihin, mutta totta kai tässä on tarkoituksellisen mahtipontinen kulma, kun huomioi genren, joka on siis jonkinlainen rock-painotteinen heavy metal. Ruotsalaiset ehkä vakuuttivat enemmän biiseillään, mutta toisaalta tasaisella varmuudellaan hävisivät Arionin naiiville tiluttelu-energialle.

Pelipaikoilta kotoisin olevalta, 1986 perustetulta A.O.D.:ltä odotin veteraanien varmuudella vedettyä thrash-rynnistystä, mutta soittoajan alettua mitään ei oikein tapahtunut. Tekniikan kanssa oli selvästi jotain ongelmia. Ehkä siinä vartti meni säätäessä ainakin, ja lopulta ukot pääsivät lavalle. Joku oli silti huonosti, sillä toinen kitaristi kiukutteli lavasoundien kanssa pitkään biisien välillä, minkä lisäksi hän iski päänsä lavalle tullessa valonheittimeen sekä meinasi kaatua lavalla. Vaikea sanoa, oliko viinalla osuutta asiaan, vai oliko nyt vain todella huono päivä ihan oikeasti (edit: ei ollut viinalla osuutta asiaan, sain myöhemmin tietää). Kokonaisuutena jotenkin jäykkää ja väkinäistä rutistusta. Ei lähtenyt.

Leprous on proge rock -ympyröissä jo ilmeisesti verrattain iso bändi. Norjalaiset itse muistan toki lähinnä entisinä Ihsahnin soolobändirenkinä. Kuten viimeksi Tuskassakaan, en vaan voi sietää heidän puhtaasti, jotenkin raivostuttavasti jollottavaa vokalistiaan. Joku vertasi vokalistia Freddie Mercuryyn, ja se varmaan pitää kutinsa, koska Queeniäkään en oikein pysty kuuntelemaan. Edellisen päivän raporttia pressivaunussa kirjoitellessa jouduin käytännössä kuuntelemaan koko setin, ja säpsähdin kunnolla, kun hoksasin bändin vetävän setin loppupuolella oman tuotantonsa sijaan Massive Attackin Angel-kappaletta. Tämä oli ainoa positiivinen pointti, ei paljon muuta sanottavaa tästä.

Suamenlejjonaa pidetään varmasti läppäbändinä, mutta festarin isoin läppä oli mielestäni Ruoska, josta ei ole kai kuulunut varsinaisesti levytetyn kaman osalta mitään 10 vuoteen. Edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen seurasin epäuskoisena suuren yleisömäärän fanittavan tätä erikoishousuihin, -housuihin ja -kenkiin sonnustautunutta, vahvasti Rammsteinin vanavedessä suomeksi laulavaa tapausta. Biiseissä ei tapahdu yhtään mitään, kaikki on yhtä ja samaa hittikamaa ja riffien irvikuvien tamppaamista. Ei auta kuin nostaa kädet ylös, sillä kansa tietää selvästi paremmin, että tämä oli kova tapaus, hehe.

Suamenlejjona sen sijaan veti taas pienellä lavalla erään festarin parhaista spektaakkeleista. Tämä bändi tiedostaa olevansa hauska ja osaa käyttää sitä vahvuutenaan. Vastaanotto oli riemuisa. Tissinsä näyttäneet naiset palkittiin tällä kertaa signeeratuilla jääkiekkomaalivahdin mailoilla. Lavalla oli tällä kertaa ylimääräisenä joku Ruotsin pelipaitaan pukeutunut kaveri, jonka tehtävä oli laulaa taustoja ja lietsoa porukkaa muutenkin. Eikä olisi edes tarvinnut, sillä muutenkin meininki oli lavalla kaikkien soittajien puolesta ennen kaikkea viihdyttävää seurattavaa. Lejjonallakin on Rammsteinilta miltei pöllitty kappaleensa Mahtisonni, mutta noin muuten vaikutteet ja yhteyskohdat tunnettuihin bändeihin hajoavat mukavasti biisi biisiltä eri suuntiin. Toisin kuin Ruoskalla, jota nyt ei kannattaisi tässä raportissa enää edes mainita. Encorena Kummola, jonka poisjättämistä setistä ehdin hetken jo spekuloida.

Ei kyllä tarvitsisi mainita myöskään Children of Bodomia, joka tuuttasi taasen kerran järkyttävällä sooloilun ja tiluttelun varjolla sekä luokattoman rääkylaulun kera satsin juustoa, joka olisi ollut oikeasti paikallaan jonnekin alkuiltapäivään Arionin ja Dynaztyn kaveriksi. Korkeintaan.

Nummirock on juhannus ja juhannus on Nummirock. Ei mittään muuta! Kiitos taas kerran!

Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Ville Palmu

Lähdön aika – Alku [LP]

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Bunkkeri Records / Rämekuukkeli-levyt

Alussa oli kansikuva. Tai siis on. Hemmetin hieno aamu- tai iltaruskon värjäämä järvimaisema ei yritä mitään ylimääräistä eikä alleviivaa. Siinä ei ole mitään rankkaa. Tai ehkä rankkaa on juuri hiljaisuus, odotus, epätietoisuus siitä mitä pinnan alla piilee. Toisaalta ei ole kiire mihinkään. Tässä tilassa on aikaa ajatella ja upota – omiin ajatuksiin tai veteen.

No, sitten musiikkiin. Lähdön ajan kolmas albumi tiivistää edelleen sitä yksinkertaista, karun raskasta murjontaa, jota yhtye on aikaisemmillakin julkaisuillaan tarjoillut. Biisit etenevät hitaasti tai keskitempoisesti, maltillisesti käyntiin lähtien kuin lyijyllä lastattu höyryveturi, joka pikkuhiljaa rullaa raiteillaan aution maiseman halki.

Levy kuulostaa murean rosoiselta ja raskauden keskellä on myös ilmaa hengitettäväksi. Rummut on nauhoitettu eri studiossa kuin muut soittimet. En tiedä, johtuuko siitä, mutta erityisen jykevästi ja herkullisesti jytisee nimenomaan rumpuosasto. Vokalisti kuulostaa siltä, että häntä olisi juuri lyöty nyrkillä mahaan ja hän sen jälkeen puhkuisi tuskan ja tyrmistyksen vallassa. Ihan sympaattinen tyyli kyllä, mutta pidemmän päälle tasainen toteava karjunta alkaa luoda musiikkiin tietynlaista tasapaksuuden häivähdystä. Toisaalta b-puolen aloittavassa Rauha-biisissä, joka muuten on melko hellällä otteella suriseva hidastelu, huutoilmaisu vaikuttaa hieman pakotetulta.

Kappaleita on yhteensä kuusi, kolme per levyn puolisko. Jokainen seisoo omilla jaloillaan eikä ole vain suoraa jatketta edelliselle. Ehkä parhaiten bändin visiot pääsevät esille dynaamisella aloitusraidalla Huomisen toivo, hiipivässä Matkalla-biisissä sekä tarttuvasti potkivassa kappaleessa Pelko. Lyriikatkin ovat tyylikkään yksinkertaisia ja samalla tasokkaampia kuin ennalta arvattavin doom-sludgen itseinho tai kiukuttelu. Lähdön ajalla on kyky tehdä tasaisen varmaa, särmikästä ja kärsimyksentäyteistä julistusta. Paikoitellen yhtye väläyttää merkkejä jostain syvemmästä ja alkuvoimaisemmasta, pinnanalaisista virroista.

Seppo Rautio

 

Swedenrock 2019 – Sölvesborg, Ruotsi

Ruotsissa on aina perinteinen hevi ja hard rock on ollut suosiossa kautta vuosikymmenien. Näin ollen Swedenrock on aina ollut vanhojen ja legendaaristen dinosaurusten temmellyskenttänä aina vuodesta 1992 lähtien, kun ensimmäinen Ruotsirokki järjestettiin Karlshamnissa, kunnes 1998 se siirrettiin nykyiselle paikalleen Sölvesborgiin. Vuosien aikana festari on paisunut parin päivän tapahtumasta nelipäiväiseksi hevin ja rockin juhlaksi. Lisäksi mukaan tullut melkoinen määrä näyttelyasettajia, jotka toimivat yhteistyössä Swedenrockin kanssa. Swedenrockin yleisön keski-ikä liikkuu lähempänä 50 kuin 30 vuotta, sillä ovathan monet esiintyjät kasarinuorten aikakaudelta. Jälleen kerran bändilista oli vakuuttava. Ja olihan joukossa muutamia yhtyeitä, jotka olivat viimeisellä kiertueellaan, kuten Kiss ja Slayer. Joten nokka kohti Swedenrockia.


 

KESKIVIIKKO

 

Legendaarinen Oz on käynyt läpi melkoisen muutoksen kokoonpanossaan. Ainoastaan rumpali Mark Ruffneck on enää jäljellä edellisen levyn kokoonpanosta. Laulaja Ape De Martini on poistunut kuvioista ja tilalle on pestattu nuorempaa sukupolvea edustava kaveri hoitamaan laulut. Oz on jo käsite ja brändi sekä kotimaisessa että ruotsalaisessa metallimaailmassa. Jos Ruffneck olisi aloittanut uudella nimellä, ketään ei olisi kiinnostanut. Sen sijaan nimi Oz vetää yleisöä puoleensa, kuten oli nähtävissä Swedenrockissa. Uudistunut bändi veti hyvän setin, joka koostui vanhoista klassikoista kuten ”Fire In The Brain”, ”Black Candles”, ”Search The Light” uhnohtamattakaan ”Turn The Cross Upside Down” ja tietenkin uudempaa matskua ”Dominator”, ”Bone Crusher”. Nykyinen laulaja veti vanhat piisit hyvin ja näytti, että lavalla on oltu ennenkin.

Perinteistä brittiläistä New Wave Of The British Heavy Metallia edusti Demon. Bändin piti jo lopettaa aikoja sitten, mutta vokalistin Dave Hill ei ole vain malttanut. Miksi lopettaa yhtye, kun keikkaa riittää ja levyjäkin julkaistaan tasaiseen tahtiin. Keikka lähti käyntiin ”Night Of The Demon” -piisillä ja muutenkin setti koostui vanhemmasta materiaalista.  Hill oli nähnyt vaivaa esiintymiseen, sillä kasvot oli maalattu ja päällä oli kaapua muistuttava vaatetus. Demon oli hyvä ja piisit rullasivat sujuvasti – suorastaan yllättävän hyvin. Tuskin Hill tulee lopettamaan yhtyettä vielä vuosiin, vaikka ikää miehellä alkaa olemaan.

 

Perinteisestä hevistä seuraavaksi brassi-dödön pariin, kun Krisiun veti nupit kaakkoon tunnin ajaksi telttalavalla. Krisiun on tunnettu armottamasta live-esiintymisestä, ja kolmikko veti jälleen kerran oksat pois -tyyllisen keikan. Tunnin setti käsitti piisejä kaikkiaan kahdeksalta levyltä ja piisien välissä basisti/laulaja muisti kiitellä yleisöä, että olivat tulleet katsomaan bändiä. Kieltämättä oli hyvä kiitellä, sillä ruotsalainen hård rock -yleisö ei helposti lämpiä rankemmalle metalille. Setin lopuksi kuultiin vielä Aces Of Spades -koveri.

 

Pitkän linjan rässi veteraani Death Angel on juuri julkaissut uuden levyn Humanicide, joka osoittaa, ettei bändi ole hidastamassa tahtia. Lavallakin bändin osoittautui todella äreäksi ja tiukaksi ryhmäksi, joka mätti piisejä tiukalla otteella toinen toisensa perään. Laulaja Mark Oseugon ääni on edelleen timmissä kunnossa ja muutenkin mies oli kuin duracell-pupu, joka viiletti pitkin lavaa eikä niskanikamia paljon säästelty.

 

TORSTAI

Torstaipäivä alkoi mukavasti saapuessani alueelle, kun Blaze Bayley napautti noin tunnin kestävän Iron Maiden -settinsä käyntiin. Olihan se todella mukava kuulla vähemmän kuultuja Blazen aikaisia Maiden-piisejä kuten ”Lord Of The Flies”, ”Judgement Of Heaven” etc. Piisit ovat todella hienoja ja eeppisiä, jotka jokaisen Iron Maiden fanin pitäisi hanskata ja tuntea.

Saksalais-romanialainen Powerwolf on viime vuosina kasvattanut suosiotaan valtavasti. Ei ole sinänsä ollut ihme, että kakkoslava kutsui ja yleisöä oli paljon. Bändin ulkoinen habitus oli hauska leikitellen sekä vampyyri- että susiteemoilla. Onhan Powerwolfin power metalli kieltämättä aika köppöistä, vaikka mahtipontisuutta onkin lisätty koskettimilla.

Seuraavaksi oli vuorossa kolmen ruotsalaisen bändin putki. Aluksi oli Arch Enemy, joka on onnistunut nostamaan suosiota laulavaihdoksen myötä.  Arch Enemy oli jälleen takuuvarma esiintyjä, jossa ei ollut heikkoja lenkkejä. Bändi  oli kovassa vedossa ja yleensäkin Arch Enemyn keikat ovat tiukkoja vetoja.  Alissa White-Gluz oli täyttä energiaa ja vimmaa koko keikan ajan.

On aivan käsittämätöntä, miten ihmeessä Amon Amarthista on tullut noin iso bändi 2000- ja 2010-lukujen aikana. Nyt tämä viikinkirytmiryhmä oli Swedenrockissa päälavan tason esiintyjä. Paikka on kyllä ansaittu, sillä onhan sitä kierretty ympäriinsä. Toisaalta ovat olleet oikeassa paikkaan ja oikeaan aikaan, mikä on tehnyt monista bändeistä isoja, kun on ollut mukana ripaus onnea. Amon Amarthin Swedenrockin keikkaa varten oli myös satsattu visuaaliseen puoleen; oli pommeja, tulipatsaita ja tietenkin viikinkiköriläiden taisteluhetkiä.  Amon Amarthin setti koostui useiden levyjen piiseistä aina Avengerista saakka. Uusimmalta Bersekerilta tuli kolme. Nokkamies Johan Hägg oli yhtä hymy läpi keikan, kun mies tähyili suurta yleisömerta.

Ruotsalaistunut Johanna Sardonis on onnistunut samaan hyvän nosteen Luciferille. Lisäksi Nicke Anderssonin liittyminen mukaan on tuonut lisää kiinnostusta yhtyettä kohtaan.  Bändin 70-luvun tyyppinen hard rock oli todella maagista ja tarttuvaa. Nicke Anderssonin tanakka rumpalointi on tuonut yhtyeeseen tiukkuutta. Sardoniksen elehdintä mikkitelineen kanssa toi myös iloa miespuolisille katsojille.

Viimeistä kiertuettä vetävä Slayer oli kerrankin saanut hyvän slotin. Aikaisemmin Slayer on soittanut päiväsaikaan Swedenrockissa, kun tällä kertaa oli soittoaika puolen yön aikaan. Pimeässä valot ja komeat tuleshow näyttivät todella vaikuttavilta. Thrash-legenda vyörytti piisejä melkoisella sykkeellä, ettei armoa paljon annettu. Piisilista koostui perinteisistä klassikoista kuten ”War Ensemble”, ”Dead Skin Mask” jne., ja yllättäen Repentlessiltä oli aivan yksi piisi. Viime kiertueella soitettu ”Dittohead” oli pudotettu, mikä on sääli. Holt ja King hoitivat tonttinsa tiukalla soitannalla, kun taas Aray tykkäsi silmäleikeistä yleisön kanssa. Slayer on nyt tulossa Tuskaan, joten jää nähtäväksi, miten tulet ja valot toimivat päivän valossa. Mutta se on varma, että Tuskan yleisö osaa pistää ison vaihteen päälle pitissä, kun hurri yleisö tyytyi hieman heiluttamaan päätä ja pikkaseen puimaan nyrkkiä.

Repentless

Evil Has No Boundaries

World Painted Blood

Postmortem

Hate Worldwide

War Ensemble

Gemini

Disciple

Mandatory Suicide

Chemical Warfare

Payback

Temptation

Born of Fire

Seasons in the Abyss

Hell Awaits

South of Heaven

Raining Blood

Black Magic

Dead Skin Mask

Angel of Death

PERJANTAI

 

Osaltani kolmannen päivän korkkasi ruotsalainen AOR-projekti Night Flight Orchestra, jossa Soilworkin nokkamies Björn Strid on päässyt toteuttamaan uusia musiikillisia visioita. Itselleni Night Flight ei ole koskaan uponnut, kuten eräs totesi, että minulla ”huono maku”. Noh, bändi oli panostanut taustalaulajiin ja sonnostautunut pukuihin sekä naukkaili viiniä piisien lomassa. Swedenrock-yleisö näytti diggaavan.

 

Saksan kitarasuuruus Axel Rudi Pell on ollut vakioesiintyjä Swedenrockissa vuosien ajan. Mies on julkaissut julmetun määrän levyjä vuosikymmenien varrella, mutta niistä ei ole koskaan noussut mitään kestosuosikkia. Bändi vetäisi tasaisin setin, mutta Pellillä oli ylimääräistä ohjelmaa tekniikan kanssa. Ilmeisesti kitara ei toiminut toivotulla tavalla, ja tämä selvästi jurppi saksalaista. Laulajalla oli hommassa hankassa, mutta miksi ihmeessä Boddy Rondinelli soittaa Axel Rudi Pellin yhtyeessä? Onko työtehtävät niin tiukassa nykyään?!

Nyt päästiin asiaan, sillä Candlemass oli seuraavana. Kevättalvella julkaistu The Door to Doom oli suorastaan hyvä levy, jolla ensimmäisen levyn laulaja Johan Längquist hoiti kaikki vokaalit. Mies on silloin tällöin esiintynyt Candlemassin riveissä vuosien saatossa. Nyt mies oli ensimmäistä kertaan varsinaisesti viralinen laulaja. Swedenrockin setti käsitti piisejä tietenkin ensimmäiseltä Candlemass-levyltä Epicus Doomicus Metallicus, kuten Crystal Ball, Solitude, Under the Oak ja olihan setissä Messiah Marcolininkin aikakauden kamaa, kuten Bewitched, Mirror Mirror ja Dark Reflections. Bändin itse maestro Leif Edling on muuttanut ulkoista habitusta aika rankasti viime näkemältä; lierihattu, pitkä parta ja harmaantunut tukka. Längquist veti keikan läpi varmoin ottein, sillä onhan mies kokenut esiintyjä.

The Well of Souls

Dark Reflections

Mirror Mirror

Astorolus – The Great Octopus

A Sorcerer’s Pledge

Under the Oak

Bewitched

Crystal Ball

Dark Are the Veils of Death

Play Video

Black Trinity

Solitude

 

Jenkkiläinen power metal -pioneeri Jag Panzer ei koskaan noussut suureen suosioon, vaan on enemmän nauttinut kulttisuosiota. Ilmeisesti Jag Panzer ei ollut kovinkaan tunnettu nimi Swedenrockin yleisön keskuudessä, sillä jengiä oli katsomassa hävettävän vähän. Tuskin siihen syy oli syynsä samaan aikaan soittava ZZ Top. Missä olivat perushevidiggarit?! Noh, Coloradon power metal -viisikko veti todella maittavan setin, joka koostui piisejä kahdeksalta levyltä. Luonnollisesti ensimmäiseltä Ample Destructionilta vedettiin kolme piisiä. Vokalisti Harry Conklin on eräs aliarvoistetuista metallilaulajista. Miehen ääni oli tikissä ja kuulosti todella mahtipontiselta. Harmi, että oli vähän jengiä, sillä Jag Panzer on näillä levyesasteilla harvinaista herkkua.

 

Väen vähyydestä ei ollut nyt kyse, kun At The Gates veti settinsä kolmoslavalla. At The Gates ei yllättänyt esiintymisen suhteen tai settilistan puitteissa. Bändi oli viimeisen päällä varma kaikissa otteissa, ettei mitään lipsumista tapahtunut.

 

Puolan Batushka on ollut viime aikoina myrskyn silmässä, kun laulajan ja bändistä erotetun kitaristin välille on kehkeytynyt varsin erikoinen taistelu bändin omistuksesta. Siitä huolimatta laulajan vetämä Batushkalla on kesän aikana huomattava määrä keikkoja buukattuna, kuten Swedenrock. Lavalle bändi oli taatusti raahannut paikallisen ortdoksikirkon ylijäämätavarat ja hieman retusoinut uusiksi. Alttarikamaa, ikoneita ja kynttilöitä oli sen verran paljon, että kyllä sillä yhden messun saa hyvin aikaseksi. Keikan aluksi kynttilöiden syntyttäminen kesti tovinsa, kunnes liturgia saatiin kunnolla käyntiin. Batushka veti messunsa läpi hyvin perinteisellä batushkamaisella otteella. Laulaja toimi eräänläisenä ortodoksilaisena pappina, joka piti messua seurakunnallensa. Kieltämättä lava näytti komealta ja huolellisesti suunniteltuna.

 

Tässä yhteydessä on muutama sananen kirjoitettava illan pääesiintyjästä, Kissistä. Bändihän on jäähyväiskiertueella, joka kantaa nimeä ”The End Of The Road”. Onhan tällä maskijättiläisellä jo viides vuosikymmen menossa, joten Simmonsilla ja Stanleyllä alkaa kilometrit tulla täyteen. Show oli näyttävä, kuten Kissillä on aina ollut. Verta, liekkejä, pommeja ja tietenkin Genen kieli. Setti koostui perinteisestiä Kiss-klassikoista, kuten Love Gun, Detroit Rock City jne. Oli mielenkiintoista huomata, että setti jopa sisälsi Psycho Circusin nimipiisin ja Sonic Boomilta rallin ”Yeah”. Kasariosaston maskittomalta kaudelta olivat mukana mm. Lick It Up, Heavens On Fire ja Crazy Nights. Genen ääni oli iskussa ja kuulosti varsin hyvältä, mutta Stanleyn ääni oli aika synkkää kuunneltavaa. Kun mies esitteli piisiä, niin puhe oli pelkkää kähinää ja raakkumista. Piisien alkaessa, miehen ääni olikin yllättäen kuin linnun laulua, ilman mitään ongelmia. Tämä pisti miettimään, että teknologiaa oli jossain suhteessa käytetty apuna. Suotakoon tämä Kissille, sillä nyt viimeisiä viedään ja kohta tämä legenda on pian historiaa.

     
     
     

 

LAUANTAI

Kotimainen sensaatio Beast In Black aloitti jo puolen päivän paikkeilla kolmoslavalla.  Bändi on hyvin saavuttanut jalansijaa Ruotsin kamaralla, sillä lavan alue oli tupaten täynnä porukkaa.  Hyvä, että uudet bändit kiinnostavat festariyleisöä. Beast In Blackin melodinen ja hieman kasarimainen hevirokki oli mukaansa tempaisevaa, ettei ole ihme, että yleisö nautti.

Neloslavalla keikkansa vetänyt ennestään allekirjoittaneelle tuntematon Brothers Of Metal oli täydellinen yllätys. Swedenrockin promoottori kehoituksesta oli mentävä katsomaan, kun paikalla oli 5000-6000 ihmistä hurraamassa. Bändi näytti siltä, että olisivat lainanneet lavakuteet Turisakselta ja Teräsbetonilta. Heidän ideassa oli kieltämättä havaittavissa samankaltaisuutta kuin näissä mainituissa suomalaisissa bändeissä. Ainoa ero oli se, että toinen laulajista oli nainen. Muuten flirttailtiin metalliveljeyden puolesta. Ilmeisesti vitsinä kehitetty idea oli lähtenyt hieman lapasesta.

On suorastaan ihme, ettei Demons And Wizardsia saatu soittamaan tänä kesänä suomalaisille hevikarkeloihin. Power metal -friikit olisivat taatusti itkeneet ilon kyyneleitä, kun Jon Schaffer ja Hansi Kusch olisivat tuutanneet menemään Iced Earthin, Blind Guardianin ja Wizardin piisejä. Ruotsalaiset saivat kunnon annoksen power metallia. Demonsin setti todellakin käsitti pari Iced Earthin piisiä kuten I Died for You, Burning Times ja Blind Guardianilta soitettiin Valhalla ja Welcome to Dying. Jon Schafferia ei olisi tunnistanut samaksi mieheksi, sillä kaveri on leikannut tukkansa ja harmaantunut todella nopeasti.

Tunisialainen Myrath on mielenkiintoinen ja suorastaan raikas tuulahdus metallimaailmassa, sillä kulttuuriliset vaikutteet ovat niin vahvasti mukana. Yhtye oli panostanut visuaaliseen puoleen, sillä oli tanssioita, tulishowta ja erilaisia taikatempputrikkejä.  Täytyy kyllä myöntää, että Myrathin piisit kuullostivat todella koukuttavilta ja todella hyviltä. Tämä bändi pitää saada Suomeen ja pian.

Saxon on Saxon. Bändi veti perusturvallista heavyä, joka ei  petä eikä myös yllätä. Sen sijaan laulaja Biff Byford vaikutti olevan aidosti yllättyneeltä, kun päälavan iso alue oli aivan tupaten täynnä. Kun kyseessä oli festarikeikka, niin Saxon luonnollisesti turvautui klassikoihin, jotka uposivat ruotsalaiseen keski-ikäiseen yleisöön. Viimeisimmältä Thunderbolt-levyltä tuli Motörheadille omistettu piisi ”And They Played Rock And Roll” sekä kiekon nimikkopiisi. Biff oli vireessä ja niska nikamia ei välillä säästelty. Eihän tässä ole montaa vuotta, kun mies täyttää 70 vuotta.

Annihilator peruutti viime hetkellä Swedenrockin keikkansa ja tilalle pestattiin pitkäaikainen ruotsalaisen dödömetallin nimi Unleashed. Ilmeisesti perinteinen death metal ei ole kaikkien suosiossa, sillä yllättävän vähän jengiä oli valunut paikalle. Siitä huolimatta Unleashed tykitti menemään vanhan liiton kuolon metallia. Jos Unleashed kärsi vähäisestä yleisömäärästä, sen sijaan samaan aikaan soittanut Hammerfall kakkoslavalla oli saanut aivan järjettömän yleisömäärän. Kun Hammerfallia aikansa kuunteli, niin oli todettava, että Cansin ääni vuosien aikana madaltunut aika lailla. Noh eihän mies ole enää nuori, vaan kohta 50 vuoden rajapyykki menee rikki.

Richie Blackmoren Raibow’n taannoinnen Hartwallin keikka sai paljon kuraa niskaan. Bändi soitto oli tahmeaa, itse Richiellä ei soitto oikein kulkenut ja lisäksi papalla taisi olla muuten huono päivä. Keikka päättyi hämmentävällä tavalla ilman encorea ja yleisön buuauksiin. Swedenrockin keikalta osalta ei ollut paljon odotuksia, sillä Helsingin keikasta ei voi mennä huonommaksi mennä. Rainbow on ilmeisesti ahkerasti treenannut tulevia festarivetoa, sillä yhtye soundasi hyvälle ja eikä myötähäpeällisiä tilanteita ollut. Laulaja Ronaldo Romero oli todella hyvä vanhojen klassikoiden tulkitsija. Mies kuitenkin tietää roolinsa, kuten muutkin yhtyeessä, ja ketä ihmiset ovat tulleet katsomaan. Keikalla oli tietyä huumoria, kuten Jens Johanssonin piisien esittely ruotsiksi. Lisäksi Romero ja Blackmore näinnäisesti ihmettelivät piisien valintoja. Kaikesta paistoi, että nyt oltiin aivan erilaisella asenteella liikenteessä.

Rainbow veti soittoajan reippaasti yliajalle ja samaan kakkoslavan eteen alkoi pakkaantumaan jengiä odottelemaan Behemothia. Oletettavasti Nergal ja kumppanit taatusti odottelivat täydessä sotavarustuksissaan, kunnes Richie Blackmore oli vetänyt viimeiset soolot. MUTTA – kun lavan rakennetta alkoi tarkemmin katsomaan, niin se näytti yllättävän erikoiselta; erikoinen taustakangas, koskettimet. Hetkinen…. Kun Rainbow oli saanut settinsä lopetettua, samantien kuuluttajat ilmoittivat, että Behemothin kamat olivat alueella, mutta kaverit olivat jääneet Frankfurtin kentällä. Eli keikka oli sitten sen osalta peruttu. Sen sijaan Myrath oli suostuteltu tuuraamaan Behemothia. Kun tunisialaiset saapuivat lavalle, he saivat raikuvat aplodit ja kannustukset. Bändi suorastaan viisinkertaisti yleisön määrän aikaisemmasta määrästä.  Mutta tämä lisä keikka oli loistava, sillä tulishowt, tanssijat ja taikatemput näyttivät hienommilta isommalla lavalla. Jos Myrathin kaverit ja heidän taustavoimansa osaavat pelata korttinsa oikein, niin ovet ovat auki suuremmalle suosiolle.

 

Jälleen kerran Swedenrock  tuli koettua ja lukuisa määrä bändejä oli taas kerran todistettu livenä. Osa taatusti viimeistä kertaa ja osa tullaan vielä näkemään tulevaisuudessa. Jos perinteinen hard rock ja classic rock kiinnostaa ja on halua nähdä vielä dinosauruksia lavalla, niin Swedenrockissa on mahdollisuus todistaa tämä omin silmin ja korvin.

Teksti & kuvat: Arto Lehtinen

Sühnopfer – Hic Regnant Borbonii Manes

Arvosana: 10/10

Julkaisija: Debemur Morti Productions

Piakkoin parin vuosikymmenen rajapyykin saavuttava Sühnopfer on ranskalaisen, taiteilijanimellä Ardraos esiintyvän multi-instrumentalistin yhden miehen projekti. Mies on vaikuttanut rumpalin ominaisuudessa muun muassa ryhmissä Peste Noire, Wolfsangel ja Charogne.

Ardraosin sooloprojekti on saanut hitaasti kiirehtien kasaan ihan kohtuullisen julkaisuhistorian: neljä lyhyempää äänitettä, kolme täyspitkää albumia ja yhden reilun mittaisen kokoelmalevyn. Käsillä oleva Hic Regnant Borbonii Manes on Sühnopferin kolmas pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen julkaisu, jonka saattelee maailmalle maanmiehensä Debemur Morti Productions.

Reilun minuutin mittainen alkusoitto Invito Funere liehittelee mielleyhtymiä ruotsalaisen Dissectionin toisen albumin avaukseen, eikä ensimmäinen varsinainen kappale Pénitences et Sorcelages todellakaan petä ilmassa leijuvaa lupausta. Näin väkivahva, melodinen ja dynaaminen myrskytuuli ei ole raivonnut sitten Storm of the Light’s Banen. Olen myyty.

Toisena tuleva liki kahdeksanminuuttiseksi paisuva nimikkokappale valuttaa jäätä selkärankaa pitkin vimmaisuudellaan. Ardraosin melodian- ja harmoniantajussa on samanlainen nerouden sinetti kuin edesmenneellä Jon Nödtveitillä, olkoonkin, että nämä kaksi maestroa ovat ammentaneet inspiraatiota varsin erilaisista lähteistä. Ensin mainitun musiikissa kuuluu sekä keski-aikainen sävelperinne että kotiseutu-uskollisuus, kun taas jälkimmäisen tärkeimpänä inspiraationlähteenä taisi toimia itse kuolema.

Noin muutenkaan Dissectionia vertailukohtana ei ole tarpeen venyttää tosiasioiden tuolle puolen. Sühnopferin dynaaminen ja raivokas ote vertautuu toki helposti edellä mainittuun ruotsalaisryhmään, mutta hyvänä viitekohtana voisi toimia myös kanadalainen Forteresse. Samalla tavoin tekninen taituruus ja musiikillinen virtuositeetti johdattelevat ajatuksia itävaltalaisen Abigorin suuntaan. Tällaiset viitekohdat ovat kuitenkin parhaimmillaankin vain hieman vinossa kenottavia tienviittoja, jotka osoittavat suurin piirtein oikeaan suuntaan. Näin syvästi henkilökohtainen taide ei tyhjene muutamaan nimeen.

Levyn loput neljä kappaletta ovat eräänlaista erinomaisuuden parantelua. Ardraosin puolen vuosikymmenen aikana työstämästä kokonaisuudesta ei löydy täytekappaleita, eikä oikeastaan edes tylsiä hetkiä. Tämän vuoksi omien suosikkikappaleiden valitseminen tuntuu jokseenkin turhalta – kaikki ennen vihonviimeistä kirkonkellojen kumahdusta käy – mutta jos jotain täytyy nostaa esille, niin olkoon ne edellä jo kertaalleen mainittu nimikkokappale ja loputtoman monisärmäinen Dilaceratio Corporis.

Sühnopfer kuittaa kolmannen ja vaikean täyspitkänsä voitokkaasti liput liehuen. Reilun viidenkymmenen minuutin mittainen albumi toimii kokonaisuutena ja kutsuu kuuntelemaan uudestaan ja uudestaan. Hic Regnant Borbonii Manes on genressään varmasti vuoden parhaimpien levyjen joukossa.                    

Harri Linnera