Aethyrick – Apotheosis

Arvosana: 10/10

Julkaisija: The Sinister Flame

Aethyrick laitettiin alulle talvipäivänseisauksena 2016, josta alkaen se on julkaissut uutta materiaalia ilman sen kummempia taukoja. Demonauhat The Trident-bearer ja Athanor of Sorcery näkivät päivänvalon 2017, eikä ensimmäinen kokopitkä levytys Praxis odotuttanut itseään seuraavaa vuotta pidempään. 2019 bändiltä ilmestyi kokoelmalevy Solstice Cycle, joka piti sisällään kesä- ja talvipäivänseisausten aikoihin alun perin julkaistut demot. Vuoden intervallilla mainitusta kokoelmalevystä julkaistiin Aethyrickin toinen täyspitkä, joka kantoi nimeä Gnosis.

Aika lailla samalla aikavälillä näkee päivänvalon myös kaksikon Exile ja Gall kolmas albumi, trilogian päättävä Apotheosis.

Levyn nimeen tuli matkan varrella huomattavasti synkempi sointi kuin bändi oli varmaankaan ajatellut. Muinaiskreikan sana ’apotheosis’ (ἀποθέωσις) tarkoittaa perusmerkityksessään jumalaksi korottamista, mutta hieman arkisemmin sen voi nähdä myös tarkoittavan jonkin kehityskulun huippukohtaa tai huipentumista. Sitä Aethyrickin kolmas albumi olikin viime vuoden lokakuussa kuolleelle taiteilijalegenda Timo Ketolalle, jonka viimeisimpiin töihin kuuluva maalaus koristaa levynkantta.

Aethyrickin aiempia albumeja on yhdistänyt se, että levynnimi on tiivistetty yhteen sanaan, kappaleita on seitsemän ja kokonaiskesto on noin neljäkymmentä minuuttia. Apotheosis naarmuttaa tutuksi tullutta kaavaa sen verran, että kappaleita on kuusi seitsemän sijaan. Levynpituus on aika lailla samassa haarukassa kuin aiemmin.

Naamioitu kaksikko ei ole muutenkaan lähtenyt keksimään taiteenlajiaan uudelleen. Eipä sillä, että kukaan olisi sitä varsinaisesti odottanutkaan. Aethyrick on melko täydellisesti löytänyt omanlaisensa ilmaisun ja sointivärin mustan metallin monenkirjaviin muotoihin taipuvalla kentällä. Tyylinsä puolesta Aethyrick olisi hyvinkin voinut syntyä 90-luvun puolivälin tienoilla, jolloin melodisuus ja tunnelmallisuus eivät olleet synonyymeja hampaattomalle, ponnettomalle ja pinnalliselle. Toisaalta bändi ei ole myöskään mitään väsähtänyttä retroilua ja vanhan uudelleen lämmittelyä, vaan sen tekemisissä on aidosti omaleimainen tunnelma ja paatos, tietty mystinen jännite maanläheisen ja korkeuksia kurottavan välillä. Jos saman asian tiivistäisi kahteen sanaan, ne sanat olisivat väkevä ja ylevä.

Kappalemateriaalin puolesta Apotheosis on Aethyrickin tähänastisen julkaisuhistorian tasokkain kokonaisuus, sillä jokainen kappale on selkeästi kiitettävän kategoriassa ja draamankaari on muutenkin aika lailla täydellinen. The Starlit Altar avaa murskaavasti ja päätöskappale Path of Ordealin kaihoisa lopetus jättää ilmaan kysymyksen siitä, mitä tulee trilogian jälkeen? Näiden kahden kappaleen välillä on vain puhtainta parhautta, kuten suorastaan häikäisevä In Blood Wisdom.

Apotheosis kantaa nimeään ylpeästi. Se on todellakin huippukohta. Tällä levyllä kaikki on tehty vielä pikkaisen paremmin kuin aiemmin ja jokaisella osa-alueella on manattu esiin se enigmaattinen Jokin, joka aivan liian monella jää ikuisesti löytämättä. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, mitä Aethyrickin tulevaisuus tuo tullessaan.        

Harri Linnera

Flail – Dying Embers to Coldening Coals

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Behest

Joskus 90-luvun puolivälin tienoilla tuli vastaan saksalaisen Mirror of Deceptionin haastattelu, jossa oli mukana tuon ajan metallijournalismille tyypillinen Mitä mieltä olet näistä? -osio. Beheritin The Oath of Black Bloodista haastateltava totesi jotenkin niin, että sateinen intro oli kuulostanut oikein mainiolta, mutta sitten hän oli havahtunut siihen, että oikeastaan levy olikin jo menossa neljännen kappaleen kohdalla. Näin ollen doom metal -mies joutui toteamaan, että ehkä Beherit ei ollut hänen teekupposensa.

Koin jotain samansuuntaista, kun lähdin iltahämärissä kävelemään lähellä sijaitsevalle hautausmaalle kotimaisen Flailin esikoisalbumi Dying Embers to Coldening Coals kuulokkeissa. Tuntui siltä kuin sumuinen alku petaisi jotain tulevaksi, mutta sumu jatkuikin yhtenäisenä aina siihen saakka, kunnes neljä kappaletta sisältävä ja hieman alle neljäkymmenentä minuuttia kestävä levy oli pyörähtänyt loppuun.

Flailin singulaarisessa tuskaisuudessa on paljon samaa kuin amerikkalaisella Xasthurilla, mutta musiikillisesti asteen verran osuvampi vertailukohta on hollantilainen Golden Ashes. Jälkimmäisenä mainitun tavoin Flail operoi varsin hallitsevalla tunnelmapainotuksella. Minkäänlainen musiikillinen virtuositeetti tai instrumenttipornoilu ei kuulu bändin repertuaariin, eikä yksittäisillä riffeilläkään ole sen suurempaa merkitystä, vaan painopiste on hallitsevassa tunnelmassa. Sanaparin musta metalli jälkimmäinen osa toteutuu siltä osin, että Flail on pitänyt kiinni suurin piirtein konventionaalisesta kappalerakenteesta, vaikka kappaleiden väliset siirtymät ovatkin kaikkea muuta kuin alleviivattuja. Periaatteessa levy voisi aivan yhtä hyvin koostua yhdestä noin neljäkymmentä minuuttia kestävästä kappaleesta.

Yhteensummaten täytyy päätyä hieman erilaiseen lopputulemaan kuin saksalainen doom-metallisti ja todeta, että Dying Embers to Coldening Coals on oikein hyvä pitkän yön teekupponen. Flailin sumuinen visio kantaa alusta loppuun saakka, eikä mikään riko vaikutelmaa siitä, että elämä on juuri niin lohdutonta kuin se vaikuttaakin olevan. Ehdottomasti niin sanotusti parempaa tavaraa mustan metallin depressiiviseltä laidalta.

Harri Linnera

Stygian Temple – In the Sign of the Five Angles LP

Arvosana: 8/10

Julkaisija: The Sinister Flame

Saksalainen Stygian Temple ei ole liiemmin levitellyt tietoa itsestään. Siellä ja täällä bändin on väitetty koostuvan kahdesta pelimannista, mutta Encyclopedia Metallumin mukaan heitä olisikin kokonaista viisi kappaletta. Toisaalta kyseinen sivusto antaa tarkat roolit vain kolmelle soittajalle, joten kenties Stygian Temple on sittenkin trio? Samalla tavalla mysteerin verhoon on paulottu se, milloin bändi on tarkalleen ottaen perustettu.

Se on kuitenkin varmaa ja todistettua tietoa, että Stygian Temple ilmestyi mustan metallin kartalle vuonna 2016 esikoisalbumillaan In the Sign of the Five Angles. Mainittu levytys ilmestyi ensimmäisen kerran parinsadan kasetin painoksena, jonka julkaisija oli heidän maanmiehensä Penetration Hammer. Sittemmin In the Sign of the Five Angles on laitettu maailmalle myös viidensadan kompaktilevykkeen painoksena sekä digitaalisessa muodossa. Näiden versioiden taustalla on vaikuttanut samaten Saksassa päämajaansa pitävä Sol Records, joka tunnetaan myös erinomaisen Cold Earthin julkaisijana.

Nyt käsillä on lappeenrantalaisen The Sinister Flamen julkaisema ja tuoreen kansitaiteen koristama vinyylikiekko, jonka painosta ei ole tiettävästi sen tarkemmin rajoitettu. Kansitaidetta lukuun ottamatta Stygian Templen esikoisteos on julkaistu alkuperäisessä muodossaan mitään vähentämättä tai lisäämättä. Kaiken kaikkiaan mustan kiekon urilta purkautuu seitsemän kappaletta, joiden yhteiskesto on hieman päälle neljäkymmentä minuuttia.

In the Sign of the Five Angles edustaa myöhempien aikojen mustaa metallia käsitteen myönteisessä merkityksessä. Levyltä huokuva pahansuopuus muistuttaa ns. uskonnollisen mustan metallin hienoimmista hetkistä, erityisesti Deathspell Omegan merkkiteoksesta Si Monvmentvm Reqvires, Circvmspice. Saman alagenren merkittävämpiin tekijöihin kuuluvan Watainin vaikutus on myös vahvasti läsnä.

Toisaalta Stygian Templen sävellyksissä kuuluu myöskin kaikuja vanhemmista ajoista. The Great Cosmic Void tekee kunniaa De Mysteriis Dom Sathanas -aikakauden Mayhemille, kun taas Verbum Dein alku tapailee Burzum-melankoliaa. Nämä uudemmat ja vanhemmat vaikutteet eivät kuitenkaan tule läpi mitenkään häiritsevästi, vaan sulautuvat verrattain luonnollisesti osaksi bändin säveltaidetta.

Stygian Templen esikoinen on todella vakuuttava avaus levytysrintamalla ja on varmasti uudelleenjulkaisunsa ansainnut, mutta se on samalla jollain tavoin leimallisesti nimenomaan esikoisteos. Seitsemän kappaleen kokonaisuus kestää mallikkaasti kasassa, eikä kappaleissa itsessäkään ole mitään sen pahempia ongelmia. Jonkinlainen viimeistelemättömyys ja lopullisen terävyyden puuttuminen kuitenkin paistaa läpi. Hyvästä maaperästä louhittu ja verrattain kauniisti muotoiltu kivi, jota ei kuitenkaan ole hiottu lopulliseen loistoonsa. Täytyy toivoa, että jos – tai mieluiten kun – Stygian Temple palaa varjoistaan, heillä on se vihonviimeistä piirtoa myöten hiottu mestariteos mukanaan.         

Harri Linnera

Grafvitnir – Death’s Wings Widespread

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Carnal Records

Ruotsalainen Grafvitnir sai alkunsa vuonna 2007. Bändin ensimmäiset äänitallenteet näkivät päivänvalon sillä tavalla mielenkiintoisessa järjestyksessä, että esikoisalbumi NâHásh ilmestyi 2012, kun taas Vessels of the Serpent Fire -demo julkaistiin vuotta myöhemmin. Edellä mainitusta ensimmäisestä albumista lähtien Grafvitnir on takonut uusia julkaisuja tasaisen varmasti levy per vuosi -tahdilla. Ainoan poikkeuksen muodostaa vuosi 2018, jonka he jättivät taktisista syistä väliin.

Kolmimiehisenä aloittanut mutta sittemmin kaksikoksi Niantiel ja Modrius kaventunut Grafvitnir on alusta asti omannut alleviivatun singulaarin näkemyksen. Siinä missä moni pidempään toiminut bändi päätyy tekemään ainakin jonkinlaisia kokeiluja ilmaisunsa ja saundinsa kanssa, Grafvitnir on lähinnä hionut yksityiskohtia ja parannellut nyansseja. Mistään kokeiluista puhuminen olisi toivottoman liioiteltua. Niantielin ja Modriuksen reilun vuosikymmenen mittaista luomistyötä voisikin verrata käärmeeseen, joka suuremmaksi kasvaessaan luo nahkaansa; suomut kirkastuvat ja väritys muuttuu jonkin verran, mutta perusolemus on aina sama. Pohjoista ja okkultistista mustaa metallia.

Tämä on näkökulmasta riippuen joko ruotsalaiskaksikon suurin vahvuus tai sitten heidän suurin heikkoutensa. Jos sydän sykkii kiivaasti 90-luvun puolivälin melodiselle ruotsisaundille à la Dissection, Mörk Gryning ja Setherial, Grafvitnir on aika lailla väkevintä viiniä, mitä tätä nykyä on tarjolla. Tuon autenttisen ruotsisaundin päälle heillä on tarjota samalla tavoin painavaa ja harkittua lyyristä sisältöä. Jos taas edellä mainittu saundimaailma ei ole koskaan tehnyt sen kummempaa vaikutusta tai jos kaipaa avantgardistisempaa lähestymiskulmaa mustaan metalliin, Grafvitnir ei välttämättä ole paras valinta.

Bändin seitsemäs täyspitkä Death’s Wings Widespread ei muodosta poikkeusta sääntöön. Seitsemän varsinaista kappaletta sisältävä ja hieman alle neljäkymmenentä minuuttia kestävä albumi on vihonviimeistä viiltoa myöten sitä, mitä Grafvitnirilta osaa odottaa.

Tunnelmallisen ja vahvasti 90-lukulaisen kuuloisen alkusoiton jälkeen lähtevä Helvetesnatt on murskaava avauskappale; vimmaisesti rullaavat rummut, jäätä tihkuvat melodiat ja siihen päälle vokaalit, jotka kuulostavat oikeastaan enemmän myrkyn sylkemiseltä kuin tavanomaiselta vokalisoinnilta. Toisena tuleva nimikkokappale ei laske tempoa, vaan käy vielä asteen verran raakalaisemmin kurkkuun kiinni. Kapiteeleilla kirjoitettu IN INFINITUM perustuu hieman monimutkaisempaan dynamiikkaan. Kappaleen tunnelma henkii päättäväisyyttä ja taipumattomuutta, mikä alleviivaa täydellisesti sanoituksellista sisältöä.    

Säälimättömän tasaisen ja yhtenäisen levyn paras kappale on loppupuolelta löytyvä Wound in Night’s Flesh. Kenties hieman Dissection-sanaleikiltä kuulostava nimi on enteellinen, sillä mainitussa veisussa on selvästikin klassikon aineksia. Todella väkevä ja omalla kolkolla tavallaan jopa kaunis kappale. Tässäkin tapauksessa lyriikoiden tarkempi tarkastelu kannattaa.  

Kokonaisuutena arvioituna Death’s Wings Widespread on erinomainen lisä Grafvitnirin kaikin puolin vakuuttavaan julkaisuhistoriaan, eikä taatusti tuota pettymystä bändin vanhoille kannattajille. Toisaalta se ei sen paremmin uudista Grafvitnirin ilmaisua kuin myöskään ruotsalaisen mustan metallin kaanonia, joten epäilevät tuomaat ja muut heikkouskoiset voivat aivan rauhassa jatkaa aidalla keikkumista.

Harri Linnera     

Ordinance – In Purge There is No Remission

Arvosana: 9/10

Julkaisija: The Sinister Flame

Kaksimiehinen Ordinance on reilun vuosikymmenen mittaisen olemassaolonsa aikana julkaissut eponyymin demonauhan sekä kaksi täyspitkää levytystä. Näistä ensimmäinen, Relinquishment, ilmestyi vuonna 2014 Ahdistuksen Aihion julkaisemana, kun taas käsillä olevan In Purge There is No Remission -albumin on saatellut maailmalle The Sinister Flame.

In Purge There is No Remission pitää sisällään seitsemän kappaletta ja kestoa levyllä on pikkaisen alle viisikymmentä minuuttia. ADHD-sotureiden keskittymiskykyä ei siis koetella aivan yhtä perusteellisesti kuin bändin esikoisalbumilla, jolla oli mittaa reilun tunnin verran.

Ordinancen esikoisteos oli muutamista heikkouksistaan huolimatta levy, joka jätti jälkeensä lupauksen kirkkaammasta tulevaisuudesta. Tuon lupauksen bändin jälkimmäinen albumi lunastaa voitokkaasti liehuvin lipuin. Tällä levyllä käytännössä jokainen osa-alue on mennyt muutaman askeleen eteenpäin; saundimaailma, vokaalit, kokonaisuuden hallinta.

Siinä ei kuitenkaan ole kaikki, sillä lisäksi kaksikko on saanut aikaan jotakin sellaista, jonka voisi paremman termin puuttuessa runoilla ”Mustan kullan synteesiksi”. Hieman selkokielisemmin muotoiltuna: Ordinance tuntuu toisella levyllään louhineen esiin mustan metallin kvintessenssin, sen olennaisimman ydinmehun ja parhaimmista parhaan, josta he ovat sitten alkemiallisesti puhdistamalla ja uuttamalla tuottaneet käsillä olevan seitsemän kappaleen kokonaisuuden.

Omanlaisensa erityistapauksen In Purge There is No Remissionista tekeekin juuri se, että korva tavoittaa monenlaista tuttua 80-lukulaisesta raskaskouraisesta kolistelusta myöhempien aikojen valkohehkuiseen hengelliseen kiihkoon ja mihin ikinä, mutta mistään ei tule tunnetta matalaotsaisesta pastissiflirttailusta tai riffien pummaamisesta. Monenkirjavista vaikutteistaan huolimatta Ordinance kuulostaa aina ensisijaisesti itseltään. Siihen päälle bändin jälkimmäinen opus sisältää sellaisen määrän kiinnostavia ja kieroja yksityiskohtia, että paholaisen ei ihan hetkeen tarvitse etsiä uutta kortteeria.

Ordinancen esikoisalbumista kirjoittamassani arvostelussa ennustelin, että bändillä saattaisi hyvinkin olla edellytyksiä nousta titaanien luokkaan. Enää ei tarvitse ennustella eikä arvuutella. In Purge There is No Remission on modernin mustan metallin merkkiteos, joka hakee vertaistaan aikalaistensa keskuudessa.

Harri Linnera

Sammas’ Equinox – Tulikehrät

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Signal Rex / Breath of Pestilence

Sammas’ Equinox on noin puolen vuosikymmenen mittaisen olemassaolonsa aikana julkaissut demonauhat Pilgrimage (2016) ja Boahjenásti (2017), jotka portugalilainen Signal Rex on koonnut myös Pilgrimage / Boahjenásti -kokoelmalevylle (2019). Näiden lisäksi heiltä on ilmestynyt erinomaisen onnistunut yhteisseiskatuuma Emanating Voidin kanssa (2020).

Käsillä oleva esikoisalbumi Tulikehrät julkaistiin Signal Rexin ja kotimaisen Breath of Pestilencen toimesta niin, että ensin mainittu vastasi isommista kiekoista ja jälkimmäinen saatteli albumin maailmalle kompaktilevykkeenä. Erinomaisen vaikuttavan kansitaiteen omaava levy pitää sisällään kuusi kappaletta, joiden kokonaiskesto on reilu puoli tuntia.

Tulen ja Tahdon käsitteiden perustalle rakennettu Tulikehrät ei kauheasti lipsu siltä polulta, jonka Sammas’ Equinox on aiemmilla julkaisuillaan hahmotellut: raakaa ja julmaa mustaa metallia, joka nojaa huomattavasti enemmän keskitempoiseen nuijimiseen kuin nopeaan kohkaamiseen. Lähimmät vertailukohdat löytyvät 90-luvun alkupuolen Puolasta ja 2000-luvun ensimmäisten vuosien Lappeenrannasta, Gravelandista ja Satanic Warmasterista.

Sammas’ Equinoxin musiikissa on kuitenkin jotakin, joka erottaa sen selkeästi edellä mainituista; tietynlainen toismaailmaisuus ja unenomaisuus. Siinä missä Gravelandissa ja Satanic Warmasterissa lemahtaa verentahrima susi, Sammas’ Equinox tuntuu irtaantuvan profaanista todellisuudesta ja leijailevan kohti tuntemattomia korkeuksia. Tärkein tekijä tässä on koskettimet, jotka ovat käsillä olevalla esikoisalbumilla vielä suuremmassa osassa kuin aiemmilla julkaisuilla.

Kappalemateriaalin puolesta reilu puolituntinen Tulikehrät on hyvin tasainen albumi sekä hyvässä että huonossa merkityksessä. Levyn jokaisella kuudella kappaleella on perusteltu paikkansa kokonaisuudessa, eikä yksikään niistä lävähdä korville häiritsevänä tai vaivaannuttavana. Kun levyn tunnelmaan on tullut tempaistuksi mukaan, niin se kantaa mallikkaasti loppuun saakka. Toisaalta yksittäisten kappaleiden tasolla tarkasteltuna Tulikehrät ei myöskään sisällä mitään fosforipaloon rinnastuvaa riipaisua, vaikka lupauksia tuohon suuntaan löytyykin muun muassa kappaleista The Staunching ja Mustat vedet. Se viimeinen leimahdus jää kuitenkin uupumaan.

Yhteensummaten voisi todeta, että Sammas’ Equinox on esikoisalbumillaan ottanut askeleen tai pari eteenpäin omalla polullaan, mutta kenties hieman pidempäänkin loikkaan olisi ollut mahdollisuuksia. Bändillä on selkeästi omanlaisensa visio, se vain vaatii vielä terävöittämistä, kristallisointia. Yhtä kaikki, Tulikehrät on varmasti kuuntelijansa ansaitseva albumi.                

Harri Linnera