Bathory Legion / Hermann Kopp – Das Unheimliche

Arvosana: 9/10

Julkaisija: The Sinister Flame / Septenary Arts

Yhteislevytys Das Unheimliche saattelee saman asian äärelle kaksi hyvin mielenkiintoista artistia. Albumin kahdesta ensimmäisestä raidasta vastaa italialainen Bathory Legion, jonka melkoisen vaikuttava lyhytsoitto Drepe – Handligsförmalat ilmestyi viime vuoden puolella. Seuraavat kaksi kappaletta ovat saksalaissyntyisen mutta tätä nykyä Espanjassa asuvan Hermann Koppin käsialaa. Mainittu Kopp lienee parhaiten tunnettu kulttielokuviin Nekromantik ja Der Todesking säveltämistään musiikeista, mutta hänen julkaisuhistoriastaan löytyy myös koko joukko muita erinomaisen tasokkaita levytyksiä, kuten vaikkapa puhtainta parhautta edustavan Galakthorrön kautta ilmestynyt Under a Demon’s Mask.

Bathory Legion aloittaa levyn kappaleella Lahko, joka suomenkielisestä nimestään huolimatta – tai kenties juuri sen takia, kuka tietää – lähtee liikkeelle venäläiseltä UVB-76-radioasemalta kaapatulla lähetyksellä. Kyseinen radioasema on noin vuodesta 1982 saakka lähettänyt pääosin piippauksista ja surinasta koostuvia lyhytaaltolähetyksiä. Aina aika ajoin piippausten ja surinan muodostaman monotonian katkaisee muunlainen sisältö, kuten Bathory Legionin lainaama ihmisten etunimiä luetteleva miesääni tai lyhyet musiikkipätkät. Mitään sen lopullisempaa totuutta tämän venäläisen radioaseman toiminnasta ei ole ainakaan toistaiseksi löydetty, mutta villejä spekulaatioita on keksitty senkin edestä.

Lahko tuntuu jatkavan varsin pitkälti samoilla linjoilla sitä edeltäneen lyhytsoiton kanssa. Alun radioasemalaina virittää synkän ja pahaenteisen tunnelman, joka säilyykin yhtenäisenä sen reilut seitsemän minuuttia, minkä kappale soi. Tälläkin kertaa lähin vertailukohta on ruotsalainen MZ.412 ja sen varhaisempi tuotanto, mutta kappaleesta aavistelee myös elektronisen Beheritin á la Electric Doom Synthesis vaikutetta. Taiten rakennettu kappale, jonka teollinen pulssi on riittävästi taustalla antaakseen melun johdattaa kuulijan sielunsa sisäisille painajaiskujille.

Bathory Legionin jälkimmäinen kontribuutio GAS n.71 on itse asiassa koverointi Herman Koppin myöhemmin tulevasta alkuperäisteoksesta. Vahvasti urkujen ja luonnollisen rumpusaundin varaan rakennettu kappale, jonka tunnelma on arkaaisen ylevä. Musiikkia kirkkoihin, jonka penkeillä istuu vain ja ainoastaan kuolleita.

Hermann Kopp aloittaa oman puoliskonsa reilu seitsemänminuuttisella Scapinellilla, joka perustuu vuoden 1913 mykkäelokuvaan Der Student von Prag, jonka nimi on käännetty myös muotoon A Bargain with Satan. Tämä jälkimmäinen paljastaa melko hyvin elokuvan keskeisajatuksen, siis sen, kuinka pirullinen Scapinelli viettelee nuoren opiskelijan myymään sielunsa ja varastaa siihen päälle tämän peilistä näkyvän heijastuksen. Näistä hän muovaa kammottavan kaksoisolennon, tai alkukielellä doppelgängerin.

Scapinelli heijastelee taustallaan olevia ajatuksia tyylikkäästi ja mustavalkoisen kauhun tunnelma on vahvasti läsnä, vaikka varsinainen näköaistimus loistaakin poissaolollaan. Mielenkiintoinen yhdistelmä arkaaisista tunnelmointia, melua ja painajaismaista ambienssia. Vanhahtavan teeman soittaminen särökitaralla luonnollisin menetelmin tuotettujen kolinoiden päälle on myös loistava ratkaisu, ikään kuin kappaleen lopussa olisi kehkeytymässä alkukantaista mustaa metalia, joka sitten kuitenkin hiljenee kauhun ambienssin alle.

Hermann Koppin toinen kappale on edellä jo kertaalleen mainittu, Bathory Legionin koveroima GAS n.71. Alkuperäisteoksen ja koverin erot eivät lopulta ole mitenkään erityisen suuria. Bathory Legionin versio on noin kolme minuuttia lyhyempi ja lähestymistavaltaan hieman intensiivisempi, kun taas Koppin originaali on tunnelmaltaan seesteisempi ja hauraampi.

Das Unheimliche on yhtenäinen ja taiten kasattu kokonaisuus, joka nimestään lähtien johdattelee kuulijaansa monenlaisten kiinnostavien ajatuksien ja ilmiöiden suuntaan. Se on selvästikin aivan jotain muuta kuin vain yksi kokeellinen levytys monien muiden joukossa. Siinä on syvään etsattuna ainutlaatuisen sinetti. Kenties olennaisen käsillä olevasta albumista voisi sanoa toista artistia vapaasti lainaamalla ja todeta Das Unheimlichen olevan kauhistuttava helmi.                                 

Harri Linnera

Grand Celestial Nightmare – Forbidden Knowledge and Ancient Wisdom

Arvosana: 8/10

Julkaisija: New Era Productions

Pääasiallisesti taiteilijanimellä Mories tunnettu hollantilainen multi-instrumentalisti Maurice de Jong on lukemattomien bändien ja projektiensa kanssa luonut titaanisia mittasuhteita tavoittelevan julkaisuhistorian. Miehen bändeistä tunnetuimmat lienee Gnaw Their Tongues, Aderlating ja De Magia Veterum, joiden yhteenlaskettu tuotanto pelkästään kattaa liki kahdeksankymmentä erilaista julkaisua.

Grand Celestial Nightmare on yksi Moriesin tuoreemmista projekteista. Esikoisalbumi The Void of Death ilmestyi digitaalisessa formaatissa vuonna 2016 ja sai jatkoa Drink from the Chalice with Nightly Lust -lyhytsoiton muodossa vuonna 2020. Tämän jälkimmäisen saatteli maailmalle perinteisenä magneettinauhana hollantilainen New Era Productions, joka on julkaissut myös projektin jälkimmäisen albumin yhtä lailla perinteisenä vinyylinä. Edellä mainitun lyhytsoiton sisältämät kolme kappaletta löytyvät myös käsillä olevalta pitkäsoitolta.

Esittelyteksteissä Grand Celestial Nightmare on kertonut tavoitteekseen tehdä kunniaa vanhalle Kreikalle ja 90-luvun alkupuolen sinfoniselle mustalle metalille. Siihen päälle Mories on ammentanut saundiinsa vaikutteita myös klassisesta hevistä. Tämä on itse asiassa varsin asiallinen ja oikeaan osuva kuvaus projektin säveltaiteesta. Parhaimmillaan Grand Celestial Nightmare tavoittaa tyylikkäästi vanhan Kreikan mystisen ja vaanivan tunnelman á la Rotting Christ ja Necromantia. Toisaalta Mories ei myöskään kompuroi ripeämmällä kompilla tahditetun ja mahtipontisemman materiaalin kanssa, vaan sekin sulautuu luontevaksi osaksi kokonaisuutta. Maininnan ansaitsee myös levyn sopivalla tavalla ”tuottamaton” saundimaailma, jossa on autenttista 90-lukulaista sumua ja usvaa.

Kappaletasolla tarkasteltuna Forbidden Knowledge and Ancient Wisdom on varsin onnistunut kokonaisuus. Kaikkein eniten omaa korvaa miellyttävät kappaleet, joissa Kreikka-tatsi on voimakkaimmin esillä, kuten avauskappale Drink from the Chalice with Nightly Lust ja Tombs of Marble and Stone. Albumin ehdottomiin kohokohtiin lukeutuvat myös punkahtava Black Mouth Echoes with Death ja raivokas Speared Servants of the Jehovah. Tässä jälkimmäisessä on myös todella vaikuttava ja alleviivatun 90-lukulainen puhuttu osuus sekä hieman Bathory-vaikutteinen kitaraliidi. Toimii.

Hieman heikompaa osastoa edustaa As Bewildered as the Cursed Night, joka ennustaa nimessään kuulijansa tuntemuksia: kappale lähtee liikkeelle melkoisena pillipiiparihevinä, ja vaikka se raskaammin rullaava poljentokin tulee jossain vaiheessa mukaan, niin lopputulos jää siitä huolimatta jollain tavalla sekavaksi – ja hämmentäväksi. Levyn kaksi viimeistä kappaletta korjaavat kuitenkin suuntaa tuntuvasti synkempään suuntaan.

Forbidden Knowledge and Ancient Wisdom on taas yksi todella tasokas levytys painajaismaisten ja likaisten äänimaailmojen mestarilta, Moriesilta, jonka luovuus ei näemmä ole ainakaan ehtymään päin. Hyvä niin. Varmasti tutustumisen arvoinen albumi niille, joille vanha Kreikka ja 90-lukulaisen sumuiset tunnelmat ovat se juttu. 

Harri Linnera   

Aethyrick – Apotheosis

Arvosana: 10/10

Julkaisija: The Sinister Flame

Aethyrick laitettiin alulle talvipäivänseisauksena 2016, josta alkaen se on julkaissut uutta materiaalia ilman sen kummempia taukoja. Demonauhat The Trident-bearer ja Athanor of Sorcery näkivät päivänvalon 2017, eikä ensimmäinen kokopitkä levytys Praxis odotuttanut itseään seuraavaa vuotta pidempään. 2019 bändiltä ilmestyi kokoelmalevy Solstice Cycle, joka piti sisällään kesä- ja talvipäivänseisausten aikoihin alun perin julkaistut demot. Vuoden intervallilla mainitusta kokoelmalevystä julkaistiin Aethyrickin toinen täyspitkä, joka kantoi nimeä Gnosis.

Aika lailla samalla aikavälillä näkee päivänvalon myös kaksikon Exile ja Gall kolmas albumi, trilogian päättävä Apotheosis.

Levyn nimeen tuli matkan varrella huomattavasti synkempi sointi kuin bändi oli varmaankaan ajatellut. Muinaiskreikan sana ’apotheosis’ (ἀποθέωσις) tarkoittaa perusmerkityksessään jumalaksi korottamista, mutta hieman arkisemmin sen voi nähdä myös tarkoittavan jonkin kehityskulun huippukohtaa tai huipentumista. Sitä Aethyrickin kolmas albumi olikin viime vuoden lokakuussa kuolleelle taiteilijalegenda Timo Ketolalle, jonka viimeisimpiin töihin kuuluva maalaus koristaa levynkantta.

Aethyrickin aiempia albumeja on yhdistänyt se, että levynnimi on tiivistetty yhteen sanaan, kappaleita on seitsemän ja kokonaiskesto on noin neljäkymmentä minuuttia. Apotheosis naarmuttaa tutuksi tullutta kaavaa sen verran, että kappaleita on kuusi seitsemän sijaan. Levynpituus on aika lailla samassa haarukassa kuin aiemmin.

Naamioitu kaksikko ei ole muutenkaan lähtenyt keksimään taiteenlajiaan uudelleen. Eipä sillä, että kukaan olisi sitä varsinaisesti odottanutkaan. Aethyrick on melko täydellisesti löytänyt omanlaisensa ilmaisun ja sointivärin mustan metallin monenkirjaviin muotoihin taipuvalla kentällä. Tyylinsä puolesta Aethyrick olisi hyvinkin voinut syntyä 90-luvun puolivälin tienoilla, jolloin melodisuus ja tunnelmallisuus eivät olleet synonyymeja hampaattomalle, ponnettomalle ja pinnalliselle. Toisaalta bändi ei ole myöskään mitään väsähtänyttä retroilua ja vanhan uudelleen lämmittelyä, vaan sen tekemisissä on aidosti omaleimainen tunnelma ja paatos, tietty mystinen jännite maanläheisen ja korkeuksia kurottavan välillä. Jos saman asian tiivistäisi kahteen sanaan, ne sanat olisivat väkevä ja ylevä.

Kappalemateriaalin puolesta Apotheosis on Aethyrickin tähänastisen julkaisuhistorian tasokkain kokonaisuus, sillä jokainen kappale on selkeästi kiitettävän kategoriassa ja draamankaari on muutenkin aika lailla täydellinen. The Starlit Altar avaa murskaavasti ja päätöskappale Path of Ordealin kaihoisa lopetus jättää ilmaan kysymyksen siitä, mitä tulee trilogian jälkeen? Näiden kahden kappaleen välillä on vain puhtainta parhautta, kuten suorastaan häikäisevä In Blood Wisdom.

Apotheosis kantaa nimeään ylpeästi. Se on todellakin huippukohta. Tällä levyllä kaikki on tehty vielä pikkaisen paremmin kuin aiemmin ja jokaisella osa-alueella on manattu esiin se enigmaattinen Jokin, joka aivan liian monella jää ikuisesti löytämättä. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, mitä Aethyrickin tulevaisuus tuo tullessaan.        

Harri Linnera

Flail – Dying Embers to Coldening Coals

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Behest

Joskus 90-luvun puolivälin tienoilla tuli vastaan saksalaisen Mirror of Deceptionin haastattelu, jossa oli mukana tuon ajan metallijournalismille tyypillinen Mitä mieltä olet näistä? -osio. Beheritin The Oath of Black Bloodista haastateltava totesi jotenkin niin, että sateinen intro oli kuulostanut oikein mainiolta, mutta sitten hän oli havahtunut siihen, että oikeastaan levy olikin jo menossa neljännen kappaleen kohdalla. Näin ollen doom metal -mies joutui toteamaan, että ehkä Beherit ei ollut hänen teekupposensa.

Koin jotain samansuuntaista, kun lähdin iltahämärissä kävelemään lähellä sijaitsevalle hautausmaalle kotimaisen Flailin esikoisalbumi Dying Embers to Coldening Coals kuulokkeissa. Tuntui siltä kuin sumuinen alku petaisi jotain tulevaksi, mutta sumu jatkuikin yhtenäisenä aina siihen saakka, kunnes neljä kappaletta sisältävä ja hieman alle neljäkymmenentä minuuttia kestävä levy oli pyörähtänyt loppuun.

Flailin singulaarisessa tuskaisuudessa on paljon samaa kuin amerikkalaisella Xasthurilla, mutta musiikillisesti asteen verran osuvampi vertailukohta on hollantilainen Golden Ashes. Jälkimmäisenä mainitun tavoin Flail operoi varsin hallitsevalla tunnelmapainotuksella. Minkäänlainen musiikillinen virtuositeetti tai instrumenttipornoilu ei kuulu bändin repertuaariin, eikä yksittäisillä riffeilläkään ole sen suurempaa merkitystä, vaan painopiste on hallitsevassa tunnelmassa. Sanaparin musta metalli jälkimmäinen osa toteutuu siltä osin, että Flail on pitänyt kiinni suurin piirtein konventionaalisesta kappalerakenteesta, vaikka kappaleiden väliset siirtymät ovatkin kaikkea muuta kuin alleviivattuja. Periaatteessa levy voisi aivan yhtä hyvin koostua yhdestä noin neljäkymmentä minuuttia kestävästä kappaleesta.

Yhteensummaten täytyy päätyä hieman erilaiseen lopputulemaan kuin saksalainen doom-metallisti ja todeta, että Dying Embers to Coldening Coals on oikein hyvä pitkän yön teekupponen. Flailin sumuinen visio kantaa alusta loppuun saakka, eikä mikään riko vaikutelmaa siitä, että elämä on juuri niin lohdutonta kuin se vaikuttaakin olevan. Ehdottomasti niin sanotusti parempaa tavaraa mustan metallin depressiiviseltä laidalta.

Harri Linnera

Stygian Temple – In the Sign of the Five Angles LP

Arvosana: 8/10

Julkaisija: The Sinister Flame

Saksalainen Stygian Temple ei ole liiemmin levitellyt tietoa itsestään. Siellä ja täällä bändin on väitetty koostuvan kahdesta pelimannista, mutta Encyclopedia Metallumin mukaan heitä olisikin kokonaista viisi kappaletta. Toisaalta kyseinen sivusto antaa tarkat roolit vain kolmelle soittajalle, joten kenties Stygian Temple on sittenkin trio? Samalla tavalla mysteerin verhoon on paulottu se, milloin bändi on tarkalleen ottaen perustettu.

Se on kuitenkin varmaa ja todistettua tietoa, että Stygian Temple ilmestyi mustan metallin kartalle vuonna 2016 esikoisalbumillaan In the Sign of the Five Angles. Mainittu levytys ilmestyi ensimmäisen kerran parinsadan kasetin painoksena, jonka julkaisija oli heidän maanmiehensä Penetration Hammer. Sittemmin In the Sign of the Five Angles on laitettu maailmalle myös viidensadan kompaktilevykkeen painoksena sekä digitaalisessa muodossa. Näiden versioiden taustalla on vaikuttanut samaten Saksassa päämajaansa pitävä Sol Records, joka tunnetaan myös erinomaisen Cold Earthin julkaisijana.

Nyt käsillä on lappeenrantalaisen The Sinister Flamen julkaisema ja tuoreen kansitaiteen koristama vinyylikiekko, jonka painosta ei ole tiettävästi sen tarkemmin rajoitettu. Kansitaidetta lukuun ottamatta Stygian Templen esikoisteos on julkaistu alkuperäisessä muodossaan mitään vähentämättä tai lisäämättä. Kaiken kaikkiaan mustan kiekon urilta purkautuu seitsemän kappaletta, joiden yhteiskesto on hieman päälle neljäkymmentä minuuttia.

In the Sign of the Five Angles edustaa myöhempien aikojen mustaa metallia käsitteen myönteisessä merkityksessä. Levyltä huokuva pahansuopuus muistuttaa ns. uskonnollisen mustan metallin hienoimmista hetkistä, erityisesti Deathspell Omegan merkkiteoksesta Si Monvmentvm Reqvires, Circvmspice. Saman alagenren merkittävämpiin tekijöihin kuuluvan Watainin vaikutus on myös vahvasti läsnä.

Toisaalta Stygian Templen sävellyksissä kuuluu myöskin kaikuja vanhemmista ajoista. The Great Cosmic Void tekee kunniaa De Mysteriis Dom Sathanas -aikakauden Mayhemille, kun taas Verbum Dein alku tapailee Burzum-melankoliaa. Nämä uudemmat ja vanhemmat vaikutteet eivät kuitenkaan tule läpi mitenkään häiritsevästi, vaan sulautuvat verrattain luonnollisesti osaksi bändin säveltaidetta.

Stygian Templen esikoinen on todella vakuuttava avaus levytysrintamalla ja on varmasti uudelleenjulkaisunsa ansainnut, mutta se on samalla jollain tavoin leimallisesti nimenomaan esikoisteos. Seitsemän kappaleen kokonaisuus kestää mallikkaasti kasassa, eikä kappaleissa itsessäkään ole mitään sen pahempia ongelmia. Jonkinlainen viimeistelemättömyys ja lopullisen terävyyden puuttuminen kuitenkin paistaa läpi. Hyvästä maaperästä louhittu ja verrattain kauniisti muotoiltu kivi, jota ei kuitenkaan ole hiottu lopulliseen loistoonsa. Täytyy toivoa, että jos – tai mieluiten kun – Stygian Temple palaa varjoistaan, heillä on se vihonviimeistä piirtoa myöten hiottu mestariteos mukanaan.         

Harri Linnera

Grafvitnir – Death’s Wings Widespread

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Carnal Records

Ruotsalainen Grafvitnir sai alkunsa vuonna 2007. Bändin ensimmäiset äänitallenteet näkivät päivänvalon sillä tavalla mielenkiintoisessa järjestyksessä, että esikoisalbumi NâHásh ilmestyi 2012, kun taas Vessels of the Serpent Fire -demo julkaistiin vuotta myöhemmin. Edellä mainitusta ensimmäisestä albumista lähtien Grafvitnir on takonut uusia julkaisuja tasaisen varmasti levy per vuosi -tahdilla. Ainoan poikkeuksen muodostaa vuosi 2018, jonka he jättivät taktisista syistä väliin.

Kolmimiehisenä aloittanut mutta sittemmin kaksikoksi Niantiel ja Modrius kaventunut Grafvitnir on alusta asti omannut alleviivatun singulaarin näkemyksen. Siinä missä moni pidempään toiminut bändi päätyy tekemään ainakin jonkinlaisia kokeiluja ilmaisunsa ja saundinsa kanssa, Grafvitnir on lähinnä hionut yksityiskohtia ja parannellut nyansseja. Mistään kokeiluista puhuminen olisi toivottoman liioiteltua. Niantielin ja Modriuksen reilun vuosikymmenen mittaista luomistyötä voisikin verrata käärmeeseen, joka suuremmaksi kasvaessaan luo nahkaansa; suomut kirkastuvat ja väritys muuttuu jonkin verran, mutta perusolemus on aina sama. Pohjoista ja okkultistista mustaa metallia.

Tämä on näkökulmasta riippuen joko ruotsalaiskaksikon suurin vahvuus tai sitten heidän suurin heikkoutensa. Jos sydän sykkii kiivaasti 90-luvun puolivälin melodiselle ruotsisaundille à la Dissection, Mörk Gryning ja Setherial, Grafvitnir on aika lailla väkevintä viiniä, mitä tätä nykyä on tarjolla. Tuon autenttisen ruotsisaundin päälle heillä on tarjota samalla tavoin painavaa ja harkittua lyyristä sisältöä. Jos taas edellä mainittu saundimaailma ei ole koskaan tehnyt sen kummempaa vaikutusta tai jos kaipaa avantgardistisempaa lähestymiskulmaa mustaan metalliin, Grafvitnir ei välttämättä ole paras valinta.

Bändin seitsemäs täyspitkä Death’s Wings Widespread ei muodosta poikkeusta sääntöön. Seitsemän varsinaista kappaletta sisältävä ja hieman alle neljäkymmenentä minuuttia kestävä albumi on vihonviimeistä viiltoa myöten sitä, mitä Grafvitnirilta osaa odottaa.

Tunnelmallisen ja vahvasti 90-lukulaisen kuuloisen alkusoiton jälkeen lähtevä Helvetesnatt on murskaava avauskappale; vimmaisesti rullaavat rummut, jäätä tihkuvat melodiat ja siihen päälle vokaalit, jotka kuulostavat oikeastaan enemmän myrkyn sylkemiseltä kuin tavanomaiselta vokalisoinnilta. Toisena tuleva nimikkokappale ei laske tempoa, vaan käy vielä asteen verran raakalaisemmin kurkkuun kiinni. Kapiteeleilla kirjoitettu IN INFINITUM perustuu hieman monimutkaisempaan dynamiikkaan. Kappaleen tunnelma henkii päättäväisyyttä ja taipumattomuutta, mikä alleviivaa täydellisesti sanoituksellista sisältöä.    

Säälimättömän tasaisen ja yhtenäisen levyn paras kappale on loppupuolelta löytyvä Wound in Night’s Flesh. Kenties hieman Dissection-sanaleikiltä kuulostava nimi on enteellinen, sillä mainitussa veisussa on selvästikin klassikon aineksia. Todella väkevä ja omalla kolkolla tavallaan jopa kaunis kappale. Tässäkin tapauksessa lyriikoiden tarkempi tarkastelu kannattaa.  

Kokonaisuutena arvioituna Death’s Wings Widespread on erinomainen lisä Grafvitnirin kaikin puolin vakuuttavaan julkaisuhistoriaan, eikä taatusti tuota pettymystä bändin vanhoille kannattajille. Toisaalta se ei sen paremmin uudista Grafvitnirin ilmaisua kuin myöskään ruotsalaisen mustan metallin kaanonia, joten epäilevät tuomaat ja muut heikkouskoiset voivat aivan rauhassa jatkaa aidalla keikkumista.

Harri Linnera