BLIND STARE – The Dividing Line

Blind Stare - The Dividing Line
Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Omakustanne

Vaikka Blind Stare on ollut toiminnassa jo varsin merkittävän tovin, eli vuodesta 1999 saakka, on yhtyeen toinen täyspitkä kuitenkin vasta ensikosketukseni bändiin. Blind Stare kuvailee soundiaan hieman mystisesti yhdistelmäksi 70-luvun progea ja modernia metallia. Täysin tämä yhtälö ei The Dividing Linelta aukene, mutta ei tämä nyt sitä ihan perushuttuakaan missään tapauksessa ole.

Ensimmäinen The Dividing Linesta mieleen tuleva tekijä on kiippareiden ja orkestroiden normaalia suurempi rooli. Tokihan kitaraakin löytyy ihan mallikkaita raitamääriä, mutta sävellysten melodiat toteutetaan kyllä useimmiten aivan muita kanavia myöten. Mihinkään myöhempien aikojen Dimmu Borgirin kaltaiseen orkesterimateriaalin yliammuntaan ei kuitenkaan ole lähdetty, vaan verrokkina voisi käyttää mieluummin vaikkapa kotimaista Amorphista, jossa koskettimien rooli on aina ollut merkittävä, mutta silti vahvalla tyylitajulla marinoitu. Sävellysten sävy on kuitenkin enemmän vaikkapa ruotsinmaalle kallistuva, kuin kalevalainen. 51 minuuttia on levyn kestona liikaa ja vaikka The Dividing Linen huippuhetket löytyvätkin levyn puolivälin tuolta puolen (The List, Redemption, Legion of Lost Minds) alkaa albumiin väistämättä puutua hieman liikaa.

Yksi omakustannebändien helmasynneistä on kaiken mahdollisen materiaalin mahduttaminen mukaan albumikokonaisuuteen. Hiukan tämä fiilis tulee myös The Dividing Linesta. Sävellyksissä on kuitenkin ideaa ja potentiaalia sen verran, että Blind Starelle voi suosiolla povata lupaavaa tulevaisuutta. Pienellä yleisen iskevyyden lisäämisellä ja minuuttimäärien karsimisella tästä saisi jo ihan kansainvälisilläkin mittareilla pärjäävää metalli-ilmaisua. Tyyli on persoonallinen, joskin hieman hiomaton, eikä runsaisiin melodialinjoihinkaan pääse kyllästymään. The Dividing Line kirjattakoon siis kiinnostavaksi, mutta vielä hieman tasapaksuksi työnäytteeksi.

Markus Makkonen