Tekijä: Timo Hanhirova

Cannibal Corpse, DevilDriver 9.2.2013, Teatria, Oulu

 

MS-Club-Teatria-2013-cannibal-corpse-1456

Cannibal Corpsen viimeisimmästä Oulun vierailusta on vierähtänyt jo kohta yhdeksän vuotta. Niin se aika vierähtää. Tuolloin 2004 syksyllä tällaiset paketit olivat uutta ja ihmeellistä oululaiselle yleisölle, ajatella, Cannibal Corpse Oulun periferiassa asti. Kuusisaaren keikka jäi mieleen George Corpsegrinderin nopeasti vispaavasta päävärkistä ja lämppäri Spawn of Possessionista. Oi niitä aikoja kun toimittajaan ei ollut ihan piloille hemmoteltu. Jo siis pelkistä nostalgiasyistä oli syytä siis käydä todistamassa kannibaalien uutta tulemista pohjoisessa.

Illan aloittaneet Hour of Penance ja The Black Dahlia Murder jäivät väliin logistisista syistä. Varsinkin ensiksi mainittujen italialaisten toimintaa olisi ollut mukava nähdä, mutta ei voi mitään. Toimittajakin on valitettavasti ihminen, ja kun Teatrialle saavuttaessa ensimmäisenä käsketään jättää vartavasten paikalle raahattu täysi kamerakalusto narikkaan, v-käyrä alkoi nousta. Kukaan pressistä ei kuulemma saa kuvata. Kaiketi tämä oli joku kiertuemanagerin päätös, ja vastoinkäymistä sulatellessa yhdysvaltalaisen co-headliner DevilDriverin keikka tuntui vielä tylsemmältä kuin se todennäköisesti oli. Suhteellisen mukavan kokoisella yleisöllä tuntui olevan tosin ihan mukavaa, mutta groovejuntta oli omiin korviin vailla koukkua. Teatrian soundit eivät myöskään auttaneet nyanssien erottamisessa. Rutiinilta keikka silti tuntui, sillä bändi on kiertänyt huomattavan isompiakin lavoja.

Illan pääherkku Cannibal Corpse on jäänyt viimeisien vuosien aikana omalla levylautasella pahasti paitsioon. No, mitäpä sitä turhaan kiertelemään, uusin ostettu CC on niinkin uusi kuin Vile vuodelta 1996, Corpsegrinderin debyyttialbumi. Tuolloin Barnesin lähdettyä Cannibal Corpse tuntui menettäneen identiteettiään, ja vaikka bändi on tässä välissä väsymättä suoltanut ulos suhteellisen laadukasta materiaalia, homma ei ole jaksanut oikein kiinnostaa levyltä. Livenä asia on toki aivan toinen, sillä heti alkutahdeista käy selväksi, että lavalla on ammattilaisten ohjastama rutinoitunut death metal -kone. Corpsegrinderin vieteripää heilui taas tappotahtia, joten tunne oli kotoisa.

Materiaalia tuli tasaisesti uran varrelta. Tosifanista kun ei voi puhua, en tunnistanut juuri mitään Vilen jälkeisiä biisejä, mutta en ehtinyt pahemmin tylsistyä vaikka tietyllä tavalla Cannibal Corpsen murjonta on varsin yksiulotteista. A Skull full of maggotsin tapaiset vanhemmat Barnesin ajan biisit erottuivat setistä tarttuvina täkyinä. Ehkä maailman tunnetuin death metal -hymni – Hammer Smashed Face – oli tällä kertaa toiseksi viimeinen biisi ja ilahduttavasti The Bleedingin Stripped, Raped And Strangled päätti armottoman tunnin setin.

Timo Hanhirova

Ruisrock, Turku 6.-8.7.2012

43 . Ruisrock tarjoili vallan mainion bändikattauksen. Orkestereita oli tarjolla laidasta laitaan, suomirockin tuttuja ja turvallisia suosikkeja, ulkomaalaisia indie-ihmeitä ja kaikkea siltä väliltä. Oikeastaan ainoat jotka jäivät uupumaan olivat todelliset meganimet sekä miasmaattisempi meteli-osasto.

Muutama bändi möykkään mieltyneille viikonlopun tarjonnasta kuitenkin löytyi. Perjantain odotetumpia nimiä oli vihdoinkin paluun tehneen, vuonna 1998 hanskat tiskiin lyöneen Refusedin paluukeikka. Bändin maine monimutkaisemman hardcorepaukutuksen edellekävijänä on vuosien mittaan kasvanut melkoiseksi. Monta kertaa comebackista kieltäytynyt orkesteri suostui vihdoin palaamaan lavoille yhdysvaltalaisen Coachella-festarin lyötyä tarpeeksi taaloja pöytään. Hintansa se on näköjään äärivasemmistolaisilla maailmanparantajillakin.

Telttalavalle saapuessa ihmetys oli kuitenkin suuri, sillä teltta ei ollut edes puolillaan katsojia. Bändin viime aikoina saaman hypetyksen määrän verrattuna se oli todella vähän. Jengi ei myöskään missään vaiheessa järjettömällä energialla läpisoitettua keikkaa mennyt niin sanotusti pähkinöiksi. Bändiä siitä ei ainakaan voi syyttää, sillä se soitti moniulotteiset hc-biisinsä millintarkasti läpi riehuen samalla näyttävästi.

Huoratron

Lauantaina ainoa hyvällä tavalla korvakipua aikaan saanut esiintyjä oli aggressiivista ja synkkää konepaukutusta soittava Huoratron. Viikkoa aikaisemmin myös Tuskassa soittanut yhden miehen ihme aiheutti sellaisen kitinän määrän hevipuristeilta, ettei sille voinut kuin nauraa. Nyt melkoisella äänenpaineella ja valoshowlla melkeinpä epileptisen kohtauksen aiheuttanut Huoratron innosti koko teltan tanssahtelemaan. Miehen musiikki sopii moneen tarkoitukseen, perseenheiluttamisen lisäksi sen tahtiin voi halutessaan vaikka moshata.

Sunnuntain kiinnostavinta osastoa edusti crossover-legenda Suicidal Tendencies. Laulaja Mike Muir se jaksaa olla vihainen, vuodesta toiseen. Lavalla kiukkuisesti maailman epäkohdista rähjätessään Muir bändeineen kuitenkin kulkee aggression kautta positiivisen fiiliksen puolelle. Mukavasti groovaavassa bändissä ei Muirin lisäksi ole enää yhtään alkuperäisjäsentä jäljellä, pisimpään mukana on ollut vuodesta 1987 kitaristi Mike Clark. Nykyinen kokoonpano on soittotaidoiltaan erinomainen, ja rumpali Eric Mooren lyhyttä rumpusooloa ei voinut kuin ihmetellä monttu auki.

Näin tällä kertaa, palataan Ruissaloon ensi vuonna tarkistamaan josko metalia olisi enemmän tarjolla.

Teksti: Aki Lehti
Kuvat: Timo Hanhirova