Kirjoittajalta Timo Hanhirova

Jalometalli 2016

3B8B3389

Normaalia kaupallisempi ja kotimaisempi linja sekä siirtyminen Heinäkuun festariruuhkaviikoille saivat jo hetken miettimään, että olisko aika jo pikkuhiljaa lopettaa kaikki Jalometallit sisältävä putkeni. Accu§erikin meni perumaan keikkansa ja tilalle saatiin häthätää niinkin jännittävä yhtye kuin Mors Subita, joten mieli oli aiheesta musta. Onneksi tuli silti lähdettyä sillä onhan Jalo aina Jalo, ja viidestoista kertakin oli lopulta ehtaa sitä itseään, eli hauskaa Jalo-tunnelmaa. Kuusisaareen oli pystytetty neljänneksi lavaksi vielä viime vuonna uupunut telttalava ja festari oli nyt täysin K-18, joten arvokkaan kaljatölkkinsä kanssa sai vaellella mihin lystää. Lasten puute saattoi näkyä joidenkin nuorisobändien moshpiteissä, mutta tällainen keskieurooppalainen kulttuuri on sen verran mahtavaa kokea Suomessa, etten jäänyt ikävöimään. Uudistuneen alkoholilainsäädännön myötä tätä nautintoa saa sitten ensi kesänä koko rahan edestä joka paikassa.

DSC04702

3B8B3322

Paikallisen Torture Pulsen ruotsinpalvonta sai luvan startata oman festariviikonlopun ja vaikka sympatiseeraan bändiä, tässä vaiheessa iltapäivää ei vielä oikein itselleni lähtenyt. Parempaahan tämä on silti kuin Mörbid Vomit! Burning Pointtia en ole nähnytkään aikoihin, joten huomio kiinnittyi Battle Beastissa aikoinaan vakuuttaneeseen laulajattareen, Nitte Valoon. Noh, ei lähde Nitellä ihan samalla tavalla kuin ennen, mihin ne pallit nyt ovat kadonneet? Ehkä joskus on parempi päivä, itse musiikkinsahan on varsin harmitonta ja laadukkaan oloista poweria, eli ei minun musiikkiani. Ennemmin minä silti tätä katson kuin myöhemmin samalla lavalla soittanutta nykyistä Battle Beastia. Siinä bändissä ärsyttää jo ihan kaikki Valon ja Kabasen läksittyä.

DSC04756 DSC04826DSC04779

Ehdin kurkata pikaisesti bändiskabailun lauteille päässyttä Rovaniemen Serotonin Syndromea paviljongissa. Ihan kivaa post-jotain-tunnelmointia jossain Cult of Lunan ja vastaavien hengessä, mutta viimeistään puhtaat vokaalit saivat minut karkaamaan telttalavalla aloittelevan Nokia-Purtenancen hellään huomaan. Ja toimihan se muinaiskuolometalli ihan kivasti. Uudehko kitaristi, Flamesta, Adoriorista ja muutamista muista tuttu Simo on hyvä lisä energisenä live-esiintyjänä ja uudetkin biisit alkavat pikkuhiljaa kasvaa itselleni. Bändiä vaivaa silti jonkinlainen materiaalin epätasaisuus, se vanhakaan kama ei ole aina niin kummoista, mutta ihan mielellään tätä silti katselee edelleen.

DSC04871

3B8B3371

The true Black Dawnilla on kiistämättömiä meriittejä, mutta en ole itse oikein saanut otetta arvostetusta Blood for Satan -debyytistä ja uuteen Come the Colorless Dawn -levyyn en ole ”kerennyt” perehtyä, joten keikkaa katseli neutraaleilla ”ihan jees”-tunnelmilla. En silti tylsistynyt, joten kyllä bändin musiikissa jotain jujua on. Bändin nykykokoonpano on kyllä aikamoinen tämän hetken Suomi-BM:n all stars, joten tuttuja naamoja muista bändeistä piisaa. Ehkä se on vähän tylsääkin kun samat ukot soittavat joka toisessa bändissä, tai ainakin se siltä tuntuu.

3B8B3401

At the Gatesia ehdin vilkaisemaan vähän, mutta todennäköistä settilistaa netistä vakoiltuani lähdin pian livohkaan. Mitään itselleni kiinnostavaa materiaalia ei soitettaisi, pelkästään tuttua hittilevyä ja sitä uutta, tylsähkön kuuloista tekelettä. Ei edes Kingdom Fucking Gonea, come on! Perusfanit olivat silti varmasti mielissään. Ainakin bändi oli saanut Sabatonilta lainaan hienon tankkisomisteen lavalle ja ekstrapisteet on annettava Tompa Lindbergille todella urvelon näköisestä rekkamieslätsästä.

3B8B3417

Ruotsin Ereb Altor oli jäänyt lähinnä mieleen Isole-yhteyksistään, mutta eeppinen viinkinmetallinsa potki varsin hyvin. Kyllä se Isolekin sieltä kuuluu, mutta kelvollisesta omasta materiaalista huolimatta jäin silti kiinnostuksella odottelemaan seuraavan illan Bathory-settiä.

DSC05063 3B8B3478 DSC05126 3B8B3466

En tiennyt lainkaan mitä odottaa pseudolegendaarisen Thyranen paluulta. Bändi tuntui veivaavan Jalometallin alkutaipaleella joka vuosi, kyllästymiseen asti, mutta edellisestä keikasta olikin varkain vierähtänyt vuosikymmen. Huhupuheiden perusteella bändin johtohahmo Blastmor ei ole ollut kovinkaan kiinnostunut soittohommista Thyranen jälkeen, joten jos nyt en ihan hampaattomia puliukkoja lavalla odottanut niin en paljon parempaakaan. Mutta auta armias, keikka oli juurikin niin piinkova kuin sosiaalisen median ja muiden raporttien hehkutuksesta voi päätellä. Väitän, että bändi oli tiukempi ja parempi kuin koskaan aiemmin, soitto kulki kuin unelma ja sounditkin olivat tarpeeksi erottelevat mutta silti riittävän raa’at. Settilista oli mainio sekoitus uutta ja vanhaa. Black Harmonyn tavara on sitä itselleni rakkainta ja nämä pitkät monoliitit olivat omassa kastissaan mutta jopa parjatun Hypnoticin ainokainen siivu toimi hyvänä välikevennyksenä. Nyt bändi tuskin voi tehdä muuta kuin jatkaa soittamista, sen verran hikeä treeniksellä valutettiin.

Lauantai 

DSC05168 3B8B3507

Paikallisen ravitsemusliikkeen Tuban eteen sattumoisin parkkeerattu Pop-Up Beer Fest oli mainiota lämmön hakua illan Jaloa varten, vaikkei tällä tietenkään ollut mitään tekemistä Jalometallin organisaation kanssa. Paikalla sai maistella Oulun uudehkojen panimoiden, Maistilan ja Sonnisaaren herkkuja ja hyvää oli. Harmillisesti oluiden ääreltä täytyi irrota turhankin aikaisin kuuntelemaan Bonehunterin räkäisä black/thrash/venom/punk/heavyä, mutta ehkä se oli sen arvoista, onhan tämä trio Oulun bänditarjonnan eliittiä ja ihan ulkomailla asti käynyt. Yleisöä olisi voinut olla paikalla enemmänkin, mutta hyvin poikaset jaksoivat riuhtoa. Mitään omaperäisyyspisteitä tästä on turha antaa, muttei kyllä pyydetäkään.

3B8B3536

Koillislegenda The National Napalm Syndicate on elänyt uutta tulemistaan satunnaisen aktiivisesti viimeiset rapiat kymmenen vuotta ja nyt oli vuorossa 30-vuotisjuhlakeikka useine vierailijoineen. Debyytillä mourunnut Aku Raaska oli siirtynyt muutaman vuoden takaisilta retrokeikoilta vierailevaksi ukoksi, mikä on ehkä ihan hyväkin. En minä silti innostu mistään 2000-luvun tavarasta pätkääkään, edelleenkään. Se nyt vaan on sitä vanhojen ukkojen nostalgiatrippiä ilman aitoa tappamisen meininkiä, mutta suotakoon tämä bändille. Vanhaa toki soitettiin, debyytiltä ja demoilta, ja settilistasta luntattuna old school thrash -lainojakin pari. Toimittajan vain piti häipyä muille maille kun bändi rupesi veivaamaan Exodusin Piranhaa.

DSC05228 DSC05219

Sitä on onnistunut välttämään Gloomy Grimmin jotenkin täysin aiemmin keikoilla, mutta nyt tuli nähtyä. Ja meininki oli juuri niin gloomygrimmimäistä kuin sen pitääkin. Eihän kukaan nykyään soita tällaista! Ainoana coprsepainteissa edustanut Agathon veteli lavaa ympäri kyyryssä kuin black metal -klonkku, mainiota viihdettä tämäkin. Jos nyt jostain pitää marmattaa, niin soundeihin olisin toivonut vielä reilusti päällekäyvempää muovisyntetisaattoria. Nyt bändi kuulosti ihan liikaa oikealta, orgaaniselta bändiltä. Kyllähän bändin 90-luvun materiaali on selvästi itsellekin aikamoista guilty pleasure -tavaraa ja jonkinlainen nostalgiaryöppy tässä koettiin.

3B8B3558 3B8B3546

Kuopion vanha kunnon Warmath oli itselleni eräs tämän vuoden mielenkiintoisimpia ilmestyksiä, missasinhan kesäkuun Semifinaalikeikan. En pettynyt. Bändi oli aikoinaan suomalaiseksi thrash/speed/power-bändiksi kypsää ja kunnianhimoista, eikä tavara ole kyllä elähtänyt. Todella sääli, että ura jäi parin hikisen julkaisun mittaiseksi. Bändi oli myös soitannollisesti hyvässä vireessä, joten odotan näkeväni äijät lauteilla uudestaan pian. Tällaista hieman Watchtower-henkistä tavaraa on hienoa kuulla ja nähdä, koska eihän tätäkään ei kukaan soita nykyään. Yleisön määrä oli taas maltillinen, mutta eihän tämän vuoden Jalossa tuntuneet kuin paskabändit saavan ihmisiä liikkeelle, poislukien Thyranen suuri urheilujuhla perjantailta.

DSC05235

Convulsen keikkaa en ehtinytkään Warmath-diggailuultani nähdä kuin muutaman lopun death metal –biisin verran mutta kuulemma Ramin trio veteli alkuun lähinnä uuden levyn stoner/Kingston Wall –tavaraansa. Convulse ”petti” skenen jo kertaalleen Reflectionsilla ja nyt uudestaan, joten onko seuraavaksi vuorossa loogisesti hauta? Kieltämättä Convulsen uuden tulemisen death metalikin oli sen verran tylsää, etten jää peräänkään itkemään jos näin kävisi.

DSC05255 DSC05271

Accu§er ei tullut, mutta onneksi sentään Exumer tuli, näki ja voitti, kliseiden uhallakin. Olin todennut bändin livekunnon melleväksi jo edelliskesänä ja kyllä Jalon päälavallakin bändi esiintyi edukseen. Sälleissä miellyttää se, että mitään ylimääräistä perseilyä ei lavalla kuulla eikä nähdä, pelkkää pieksentää. Helmiä sioille tämä toki oli, sillä taas Oulun poserit olivat karanneet kaljalle jonnekin kauas. Vanha tavara on tiukkaa, tietysti, mutta mikä mukavinta niin myös parin uuden levyn kappaleet menevät thrash-viihteestä niitä setin harvoja toisen levyn suosikkibiisejäni odotellessa. Vaikka laulaja ja alkuperäisjäsen Mem Von Stein hehkuttelinkin germaanithrashiä useaan otteeseen, niin materiaali on Rising from the Sean ulkopuolella suurimmalta osin silti mielestäni aika ”jenkkiä”, ei niinkään tyypillisintä teutonia. No oli miten oli, keikka oli hyvä vaikkei bändi huomannut katsoa kelloa ja Possessed by Fire jäi ikävästi soittamatta.

DSC05283

Taas thrash leikkasi suomalaisen death metal –veteraanin settiä ja Demilichistä näin vain lopun. Sitä samaahan hyvyyttähän se oli kuin aina, joten päällimmäisenä jäi joidenkin keikalta samaa matkaa poistuneiden kaverusten tupina siitä, että ”Entombed on paljon parempaa” ja ”tämän bändin paikka on aivan muualla kuin täällä” sellaiseen sävyyn, joka ei suinkaan tainnut tarkoittaa, että Demilichin pitäisi piskuisen Jalon telttalavan sijaan soittaa Wackenin päälavalla silkkaa hyvyyttään. No, ainakin sain päivän huumoriannoksen.

Anthrax oli jo niin nähty Tuskassa, ja rapsassakin ruodittu, joten häivyin alun jälkeen pikaisesti katsomaan mitä Ereb Altor saisi aikaan Bathory-materiaalin kanssa. Hyväähän se oli. Tämä miellytti enemmän kuin Twilight of the Godsin vastaava nostalgisointi, jo siitä syystä ettei Alan Averill ollut kiemurtelemassa lavalla. Se eeppisempi kuin eeppisyys itse, eli Blood Fire Death, oli hieno tapa päättää koko festivaali. Kylmät väreetkään eivät todellakaan olleet kaukana. Kiitos Jalometalli, ensi vuonna taas tavataan mitä todennäköisimmin, vaikka varmasti taas tupisen kaupallisista bändeistä ja muusta joutavasta.

Teksti ja kuvat: Timo Hanhirova

Porispere – Lauantai 1.8.2015, Pori

Porispere saa aina silloin tällöin houkuteltua Kirjurinluodolle jonkin kulttinimen, jota on aivan pakko lähteä katsomaan. Viimeksi se oli itselleni Sacred Reich muutama vuosi takapein ja tänä vuonna jäähyväiskiertuettaan viettävä Nuclear Assault. Lauantai riitti tällä kertaa, sainhan bonukseksi myös punkkisuuruus Bad Religionin, ei paha. Ensimmäisenä päivänäkin olisi voinut pari bändiä katsastaa, mutta nyt kävi näin.

3B8B0581

Kirjurinluodon jo aiemmilta vuosilta tutut rokkivuohet olivat taas paikalla – harmi ettei keltaista yksilöä näkynyt

Festivaalialueelle siirryttäessä euroviisusuosikki Pentti Kurikan Nimipäivät lopetteli settiään ja pirteää punkkiahan se oli, kuten Suomen kansa hyvin tietää. Pitkähkössä jälkispiikissään rumpali Toni jaksoi vieläkin hehkuttaa euroviisumenestystä ja se on pelkästään oikein. PKN on kieltämättä sympaattinen bändi ja olisihan tuota voinut katsoa pitempäänkin.

3B8B0553

PKN sai paljon huomita myös lavalta poistuttuaan

Kurikoiden jälkeen olikin pitkään hiljaisempaa, suorastaan tylsää. Aikaa tappaakseen oli siirryttävä mukavuusalueelta ja katsastettava lavojen antia ennen illan ns. ”oikeita” bändejä. Teltassa Atomirotta oli ihan yhtä vähän kiinnostava kuin Tuskassa, tosin tällä kertaa jaksoin katsoa bändin touhuja sentään yli 20 sekuntia. Eturivin tyttöjen kiljunta vain alleviivasi faktaa, että tämä kollektiivi ei kyllä kuulu millään muotoa Tuskaan.

_MG_0033

Viskibaari oli hyvä lisäys tarjontaan, harvoin mitään kunnon aineita on tarjolla festareilla

Onneksi pikkulavalla operoi paikallinen Abbot. Miesten retrohenkinen hevirock oli hyvää taustamusiikkia viskin maistelulle. Musiikki ei varsinaisesti räjäyttänyt tajuntaa mutta varsinkin laulajan seksikkäät amerikkaspandeksit olivat sen verran kova juttu, että täydet pointsit Porin pojille. Paikalle eksyneen nuoremman väen huomioinen välispiikeissä oli myös oikein mukavaa. Hyvä tästä vielä tulee. Päälavalla tämän jälkeen aloittelevaa Disco Ensembleä olen jostain irrationaalisesta syystä aina inhonnut, joten pysyin visusti anniskelualueella. Ihan hyvä meininki näytti olevan, kaukaa katsottuna.

3B8B0571

Abbot vakuutti

_MG_0049

Tekst- TV 666 – Porilaisten jalanjäljillä

Ennen Porisperea Teksti-TV 666 on jäänyt mieleen jonkin sortin hipsteribändinä, jonka kuvissa on vilahtanut Death- ja Cannibal Corpse-paidat. No äijäin musassa ei ole tietenkään mitään Tampa death metalia, mutta varsin viihdyttävää mesoamista kumminkin. Kaikin puolin levottomasta hommasta tulee enemmänkin mieleen Porin suuren miehen, Jussi Lehtisalon häröily ja luultavasti siksi bändiä tituleerattiinkin ”eniten porilaiselta kuulostavaksi ei-porilaiseksi bändiksi”. Harmittelin, että siirryin katsomaan keikkaa vasta loppumetreillä. Tämän jälkeen päälavan ominut Von Hertzen Brothers on aika turhanpäivänen ilmestys mutta pitihän sitä silti kuvaamassa käydä kun ei parempaakaan tekemistä ollut. Kun ei iske niin ei iske, kuuntelen tämän vesitetyn radiokaman sijasta mieluummin oikeaa progea.

_MG_0054

Päälavan edustan kukkameri oli nätimpi kuin Von Hertzen Brothers

3B8B0638

Nuclear Assault I

_MG_0106

Nuclear Assault II

Seuraavaksi telttavalan pimeydessä olikin vuorossa se kauan odotettu Porisperen huipennus, ainakin itselleni. Silmämääräisesti näytti, että ilahduttavan moni thrash-maanikko oli saapunut Porispereen juurikin pelkästään Nuclear Assaultin nykykuntoa katsomaan. Olin kuullut hieman moittivia kommentteja aiemmilta keikoilta, miehet ovat mukamas jo kovin väsyneitä ja vanhoja. Vanhoja ehkä mutta kyllähän se thrash/crossver taipui varsin mukavasti ja viihdyin. Pientä pitin tynkääkin nähtiin. Vaikka yleisö selvästi vielä rakastaa Nuclear Assaulttia, on varmasti järkevää mennä nyt saappaat jalassa hautaan eikä hiipua nolosti unholaan. Jäähyväisten ohessa bändi julkaisi uuden Pounder EP:n, jonka materiaalia kuultiin nyt myös Porissa.

_MG_0114

Nuclear Assault III

3B8B0682

Nuclear Assault IV – Legenda

Keikkaa tsekkaillessa tajusin kuinka kauan sitten olen kuunnellut viimeksi Nuclear Assaultin klassikkoäänityksiä, menee varmasti 90-luvulle. Monet biisit olivat silti yllättävän tuoreessa muistissa. Tähän edesauttaa John Connellyn täysin uniikki ulosanti ja aika kimakasti mies jaksoi vielä laulaa vaikka tukka onkin lyhentynyt ja harventunut sitten 80-luvun aikalailla. Dan Lilkerikään tuskin tulee enää koskaan Suomeen soittamaan – myös Brutal Truth lopetti viime vuonna ja Lilker kertoi jäävänsä eläkkeelle – joten viimeisten värssyjen vaijetessa olo oli haikea.

IMG_0073

Popedalla oli ihkaoma merkkarikoju

3B8B0688

Pate ja aloitteleva kitaristi Costello lavalla

3B8B0748

Bad Religion I

Popedan tietävät kaikki, joten riittänee todeta, että perushitit Pitkä kuuma kesä ja Kersantti Karoliina soitettiin. Tapparan miestä jäin kaipaamaan, mutta tuska unohtui kun lavalle saatiin Los Angelesin Bad Religion. Jos Wikipediaa on uskominen, bändi on ollut viimeksi Suomessa 2013, silloisessa Provinssirockissa, ja Porisperen veto oli punk-klassikon kymmenes esiintyminen maassamme, joten tässähän oli ihan suuren urheilujuhlan tuntua. Itse tunnen lähinnä bändin hitit, joten keikan viihdyttävyys oli positiivinen yllätys. Persoonallinen keulahahmo Greg Graffin on charmantisti harmaantunut sitten viimeisten näköhavaintojen. Sitä samaa Bad Religion-punkkiahan se koko setti oli, mutta erotin tarpeeksi nyansseja ja koukkuja viihtyäkseni tunnin ja vartin rypistyksen verran. Tosifanille Punk Rock Songin soittaminen ja American Jesus lopetusbiiseinä olivat ehkä hieman latteita valintoja.

Katso Bad Religionin settilista täältä

3B8B0726

Bad Religion II – Amerikkalainen jeesus?

3B8B0799

Bad Religion III

_MG_0161

Bad Religion IV – Fuck kirvoitti yleisönkin keskarit pystyyn

 Teksti ja kuvat: Timo Hanhirova 

 

Headbangers Open Air 23.7.-25.7.2015 Brande-Hörnerkirchen, Saksa

Käppähevareiden ikioma Headbangers Open Air vieteltiin Hampurin takamailla vaihtelevissa oloissa. Ei-ihan-kohderyhmää edustava toimittaja eksyi paikalle peilittömän lainakameran kanssa tallentamaan festivaalin tunnelmaa. Lauantai-illan dramaattinen myrskykään ei päässyt pilaamaan viikonloppua. Väsyneen bändilistauksen sijasta keskitytään tällä kertaa visuaalisiin todisteisiin.

DSC00018

Hürlement – Heviä Ranskasta

DSC00008

Sun cream corpse paint – Pari ensimmäistä päivää olivat aurinkoisia

DSC00054

Yleisö fiilistelee Ross the Bossin Death Dealeria – Myös Manowaria kuultiin

DSC00092

Exumer vei meidät 80-luvun puoleenväliin aidolla teutoni-thrashillaan

DSC00106

Exumer soitti myös uudempaa materiaalia

DSC00125

Thrash-keikoilla nähtiin runsaasti crowd surfingia

DSC00129

Normipäivä HOA:ssa

DSC00136

Jos Brasilian Nervosa ei koostuisi kolmesta nuoresta naistesta, bändi ei olisi vetänyt laajaa festarikiertuetta Euroopassa

DSC00182

Musiikkinsa keskinkertaisuudesta huolimatta Nervosa esiintyi antaumuksella

Hirax

Katon W. De Pena ei ehtinyt nyt peruuttaa joten Hirax tuli vihdoin nähtyä, ja yleisö surffasi

DSC00262

Iron Angelin papoilla riittä karismaa

DSC00291

Perjantaina illan päättänyt Flotsam & Jetsam yllätti – Festarin ehkä kovin keikka

DSC00385

Kiviuunista sai aitoa pizzaa…

 

DSC00386

…joka näytti tältä

DSC00384

Keljateltta toimi tervetulleena pakopaikkana auringolta

DSC00379

Spellcaster oli keskinkertaista metallia

DSC00323

Uimapatja ja evästä, hyvin menee

DSC00321

ABBA oli kovaa valuuttaa festareilla

DSC00320

Leipuri paistoi tuoretta leipää ja muita herkkuja

DSC00318

Pizzojen ja leipien lisäksi tarjolla oli myös perinteisempää saksalaista festarimuonaa, pihvejä ja bratwurstia

DSC00440

Bay area -legenda Death Angel oli kova

DSC00465

Death Angelin Mark Osegueda ei peitellyt tyytyväisyyttään

DSC00584

Blitzkriegissä Brian Ross pääsi esiintymään poikansa kanssa

DSC00655

Satan taisteli yötä kohti yltyvää myrskyä vastaan, ja voitti

Myrskyn jälkeinen aamu näyttäytyi selkeänä, oli aika jättää hyvästit

Myrskyn jälkeinen aamu näyttäytyi selkeänä, oli aika jättää hyvästit

 Teksti ja kuvat: Timo Hanhirova

TUSKA 26.–28.6.2015 Suvilahti, Helsinki

Jos jokin on varmaa niin se, että Tuskan esiintyjävalinnoista jaksetaan aina nurista kuorossa. Ei ole tarpeeksi sitä ja on liika tätä, ja ne teinityttöjen metalcoretkin vielä. Tänä vuonna kentältä huokuva asenne tuntui olevan kuitenkin jopa tavallista nuivempi, sillä mitään kuumimpia underground-kulttinimiäkään ei tänä vuonna Suvilahteen naarattu lepyttelemään rokkipoliiseja. Tuttavapiirissäni yleensä Tuskaan jokaisena vuonna uskollisesti suuntaavat sissitkin jääväsivät itsensä, joten ilmassa oli suuren flopin tuntua. Maan metallifestivaalien lippulaivan trendi oli jo valmiiksi kävijämääriltään lievästi laskeva, joten epäilin että 2000-luvun metallitrendin jälkiliukkailla luisteleva Tuska saisi jo seinän eteensä. Taisin olla väärässä, sillä Tuska vältti katastrofin – ainakin taloudellisesti – komeasti.

Perjantai

Alueelle ennätin kun jonkinlaista tunnelmametallia soittava ja myös kohtuullista suosiota nauttiva Ghost Brigade aloitteli keikkaansa suhteellisen hyvässä säässä. Vaikka Suomen kesä on alkanut varsin kylmissä merkeissä, Tuskan sää oli kautta linjan taas varsin hieno. Aurinko paistoi ja lähes parinkympin lämpötila ei ollut liian kuuma tai liian kylmä, eli Saatanan suojelussa mentiin taas. Säätä en silti jäänyt ihailemaan vaan suuntasin Ghost Brigaden saatellessa trendi-ilmiö Foreseeniä katsastamaan. Thrashiin päin kallellaan oleva helsinkiläinen crossover-sensaatio veti ihan mallikkaan keikan pikkulavalla. Ymmärrän, että tämän tyyliselle musiikille on Suomenkin kentässä tilausta, mutta ehkäpä tässäkin mennään tyyli ennen substanssia. Meininki on hyvä, tyyli on hyvä, riffit kun vielä saataisiin piirun verran mieleenjäävimmäksi niin kyllä tästä hyvä tulee. Nyt musiikkia paremmin mieleen jäi eräs alkuspiikki, jonka sanoma oli suunnilleen se, että raiskaus ei ole koskaan uhrin syy. Totta.

Kallista olutta nautiskellessa menikin sitten ohi bändi jos toinenkin. Tänä vuonna listoilla oli epämääräinen ”erikoisolut”, hinta 9 euroa. Lupaavan nimikkeen alta paljastui muutamia aika perusvaihtoehtoja, muun muassa Budějovický Budvarin lagerit ja Koffin Red Irish Ale. Näitä sitten lipiteltiin paremman puutteessa Exodusia odotellessa. Bändin soitellessa alkusettiään tajuan, että enpä olekaan nähnyt bändiä Steve Souzan kanssa sitten vuoden 2004 Provinssin, niin ne vuodet vierähtävät. Sen keikan kitarakaksikosta ei ollutkaan sitten ketään paikalla, sillä Gary Holtillakin pitelee kiirettä Slayerin kanssa. Keikka oli aika tuttua ja turvallista hittiparaatia uuden levyn maistiaisilla ryyditettynä. Kyllä tämä Dukesin aikaisen Exodusin voittaa, mutta muuten innostuminen jäi piippuun.

Enforcerin heavy ei ole koskaan kunnolla iskenyt, eikä se tee sitä nytkään, mutta kyllähän se on (taas) myönnettävä, että Ruotsin pojat näyttävät lavalla hyvältä ja osaavat kyllä maneerinsa prikulleen. Sopii siis oluen lipittelyn taustamusiikiksi, kuten myös illan pääesiintyjä Sabaton. Tämänkin bändin erinomaisuuden tajuaminen ei ole ikinä itseltäni luonnistunut mutta vuosien saatossa ruotsalaisten sotahevi on kivunnut niin myyntilistojen kärkeen kuin festivaalien pääesiintyjäluokkaankin. Hommat ovat isollaan. Bändillä oli lavalla entistä näyttävämpi tankkisomiste ja show on muutenkin tarkasti suunniteltu pakollisine huumoriosuuksineen ja näyttävine pyroineen. Suomibiisejäkin tietysti soitetaan. Silti Lepakkomiehen epävirallisille jatkoille suuntaaminen Barathrumin ja Azazelin hellään huomaan on tervetullutta tämän listahevitäyslaidallisen jälkeen

Bloodbath

Bloodbath

 

Lauantai

Lauantaiaamupäivästä heräilin kaatosateeseen, mutta niin se sää vain oikeni taas aurinkoiseksi ennen bändejä. Sadistisesti ensimmäiseksi bändiksi sijoitettu Bloodbath pakottikin painumaan Tuskan alueelle heti alusta. Bändin kolmas superstaralaulaja Nick Holmes ei valitettavasti ole kovinkaan jännittävä tai voimakasääninen keulakuva nykykunnossaan, joten nukkumaankin olisi voinut varmasti jäädä. Bändi luottaa ymmärrettävästi pitkälti kahden ensimmäisen levyn ja Breeding Death –EP:n materiaaliin, ja jollekin junnulle tämä saattaakin mennä aidosta old school death metalista. Onhan EP:stäkin jo jopa yli 15 vuotta aikaa. Uuden levyn materiaali ei pärjää millään vanhojen hittien koukkuisuudelle. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että Holmes lupasi ettei bändi enää koskaan esiintyisi auringonpaisteessa.

Australian progemetallibändi Ne Obliviscaris kärsi myös armottomana soittajien silmiin porottovasta auringosta, mutta hyvin miehet soittivat. Yhdistelmässä oli bassotaitelua, äärimetallia ja ehkä ripaus Dream Theateria, eli aikamoista sekametalisoppaa viuluineen ja örinöineen kokonaisuudessaan. Bändi on tarkoituksella vaikeasti lähestyttävä, ja mitään ikimuistoisia elämyksiä miesten yliajalle venynyt keikka ei tarjonnut uudelle kuulijalle. Eikä sitä kyllä tehnyt seuraavana soittanut Einherjerikaan. Norjalaistrio oli ennakkoon ajatellen jopa ehkä päivän kiinnostavin mutta vanhoja levyjä joskus 90-luvun lopulla kuunnelleelle keikka ei mitään suurempaa tunnekuohua synnyttänyt. Selkeä trio-soundi takasi napakkuuden mutta paljoa ei mieleen jäänyt. Lasken bändin samaan mojoaan menettäneeseen kastiin kuin vaikkapa Hadesin, Gehennan ja Aeternusin. Vanhassa vara parempi.

Loudnessin ensimmäinen esiintyminen Suomessa viime vuoden Jalossa tuli katsottua tiukasti lähietäisyydeltä mutta nyt nautiskelin japanilaisten hyvästä heavy metalista kalja-alueelta käsin. Pääosin homma toimii ja japanilaiset nyt vain ovat sympaattisia, ei mahda mitään. Sen sijaan rap-sekasikiö Atomirotta ei kerännyt sympatiaa, vaan lähinnä ihmetystä. Tämä on taas varmaan tätä crossgenre-kosiskelua, mitä taannoin yritettiin Tuskaan tuoda Huoratronilla. Näitä kahta erottaa se, että Huoratronista pidän, Atomirotasta en sitten pätkääkään. Eli äkkiä karkuun katsomaan jonkinlaista nostetta saanutta Keijo Niinimaan (Rotten Sound) Morbid Evilssiä. Club stagelta kantautuikin hyvänoloista sludge-ryömintää eikä edes genressään niin kliseistä. Pitää tutustua joskus tarkemminkin.

Amorphis

Amorphis

 

Seuraavana päälavan haltuun ottanut Amorphis ei ole viime vuosina (…siis pian 20 vuoteen) viisaria väräytellyt, joten olikin mukava huomata että kyllä klassikkokimara silti edelleen maistuu. Kyseessä oli Tales from the Thousand Lakesin 20-vuotiskiertueen keikka, vaikka itse levyhän on jo palttiarallaa 21-vuotias. No pilkunviilaus sikseen sillä keikka osoitti kuinka tasaisen laadukkaasta opuksesta onkaan kyse. Odotin varsinkin harvemmin kuultua tavaraa, kuten First Doom ja Forgotten Sunrise, sillä aika montaa Talesin hittiä bändi on veivannut vuosien saatossa aivan tarpeeksi. Bändikin oli silminnähden rentoutunut ja hyvässä hapessa, joten keikkaa voi kehua varauksetta. Tales-setti täydennettiin Vulgar Necrolatryllä ja parilla Elegyn (1996) aikaisella biisillä, eli uusi materiaali jätettiin tyylitajuisesti tällä kertaa tyystin väliin. Bändiltä tuleekin sitten syksyllä uusi levy ja uusi kiertue perään, joten newbie-fanit saavat suoda tämän hetken meille vanhuksille.

Abbath

Abbath

 

Immortalin jälkilöylyakti Abbathin ”maailmanensi-ilta” olikin Amojen loistokeikan jälkeen aikamoinen kalkkuna. Kahden kitaran soundit olivat suttuiset ja voimattomat verrattuna Immortaliin ja jotenkin meininki oli kaikkinensa flegmaattinen, vaikka Abbath herrana ja hidalgona yritti heittää kaikki perustemppunsa peliin, ”fuck the sun”-letkautuksesta tulenpuhallukseen ja crab walkiin. Ei toiminut. Jopa Abbathin aikaisempi sooloilu I jaksoi kiinnostaa aikoinaan enemmän kuin tämä viritelmä. Lauantain pääesiintyjä In Flames taas on nykyisellään niin vastenmielinen ilmestys, että sitä piti kiirehtiä karkuun, sillä Lepakkomiehen jatkoilla Ride for Revenge tarjoili todennäköisesti viikonlopun parhaan keikan.

Sunnuntai

Energiat olivat kahden pitkäksi venyneen festaripäivän jälkeen vähissä, joten sunnuntaina toimittaja jaksoi raahata ruhonsa paikalle vasta kun ehkä maailman vähäeleisin (lue. tylsin) livebändi Opeth aloitti. Ihan kivaa progerunkkausta joo, mutta jotenkin svenssonien nyanssinen fiilistely on vain hieman väärässä paikassa isolla lavalla päiväsaikaan. En ole bändin touhuja jaksanut viime vuosina seurata, mutta ainakin monet vanhat fanit ovat haukkuneet uutta levyä tylsäksi, joten tylsistymistä peläten suuntasinkin viikonlopun ehkä erikoisimpaan ja eeppisimpään esitykseen Club Stagelle.

Opeth

Opeth

 

Erään vaatekauppaketjun vaatemalliston kautta kovasti julkisuutta keväällä saanut levy-yhtiö Strong Scene Productions oli saanut houkuteltua paikalle rosterinsa helmiä kautta maapallon. Mahtavaa! Mortuusin satanistinen ja mystinen ambienssi pimensi hetkeksi koko Suvilahden ja pidot sen kuin paranivat kun toinen kulttisuosion kerännyt meksikolaisakti, Crepuscular näytti miten sitä bestiaalia sotametallia pitää oikeasti esittää. Eli Machete kourassa, tietysti. Lähteideni mukaan jopa Paradise Lostin ja Anatheman vaikutteena suuresti toiminut Eternal Dusk taas esitteli brittien doomdeath-skenen parhaimpia puolia, pistämätöntä melodiantajua ja matalaa murinaa. Parempaa kuin My Dying Bride. Greyn pioneerigoottimetalli ei nyt oikein ole minun genreäni, mutta Eternal Duskissakin esiintynyt saksalaishemmo kyllä örähteli maukkaasti heleän naislaulun lomassa. Malesian Yvaeh oli bändeistä varmasti odotetuin, joten Vaginal’s Juice Dripping into Cadaverousia odottaneet tosifanit – kuten allekirjoittanut -saivat pettyä nyt karvaasti, bändiä kun ei näkynyt missään! Onneksi ruotsalainen Blast paikkasi hienosti trolli-black metalillaan ja käsillä ollut metallihurmos kiteytyi viimeistään kun Brittien legendaarinen thrash/speed-partio Metal paiskoi ilmoille ikivihreän Final Kill For Powerinsa. Varsinkin vokalistinsa eläytyminen vakuutti, joten ei ihme, että skenevaikuttajat Jeff Hannemanista lähtien ovat Metalin lyhyeksi jäänyttä uraa jääneet harmittelemaan. Viimeiseksi säästetty vanha kunnon Mystic Triangle oli jo niin läkähdyttävä esitys, että en jäänyt edes paljoa kaipaamaan Strong Scenen ehdottomasti parasta bändiä, suomalaista Motmrossia.

Grey (Strong Scene Collective)

Grey (Strong Scene Collective)

 

Strong Scenen kollektiivin jälkeen minkään ei pitänyt enää tuntua oikein missään, joten Visions-levynsä kokonaan soittanut Stratovarius meni vähän autopilotilla. Toki Visions on varsin mallikas levy kentässään ja hittibiiseistä ei olepulaa, mutta keikka ei pitänyt mielenkiintoa yllä ihan samalla tasolla kuin edellisen päivän Amorphis-nostalgiatrippi. Alice Cooper taas, ohhoh. Pappahan on edelleen kivikovassa vedossa. Keikka oli kerrassaan nautittava rock-show’ta hittibiiseineen ja temppuineen. Siinä missä Abbathin vakiotemput tuntuivat edellisenä iltana todella väsyneiltä, Alice Cooper taas pakotti ne sata kertaa nähdyt kliseensä toimimaan, jälleen kerran. Toki puhutaan aivan eri kaliiberin rock-ilmiöstä, mutta tällaista hyvin toteutettua showhuttua on mukava katsoa.

Teksti ja kuvat: Timo Hanhirova

Obscene Extreme 2014 – Grindifanin märkä uni

Tšekin tasavallan Trutnovissa  kajahtaa taas 16.-20.7.2014. Obscene Extreme on todellakin ”friikkiystävällinen” metallifestari, sillä esimerkiksi banaaniasuun pukeutuneet grindikahjot ovat jokavuotisia vieraita. Tunnelma on todistetusti todella leppoisa ja Miasma on menossa tänäkin vuonna luotaamaan fiiliksiä. Ainiin, ja kalja on todella halpaa.

Hellfestissä taas piinkova kattaus

Hellfest vuosimallia 2014 vyöryttää, jos mahdollista, vielä aiempia vuosia näyttävämpää ja kovempaa bändikatrasta äärimusiikki-ihmisten kuuluviin. Festivaali on jo vuosia pyrkinyt antamaan kirjaimellisesti kaikille kaikkea, ja yleensä onnistuukin siinä useimmiten paremmin kuin muutamat nimeltä mainitsemattomat kotimaiset festivaalimme. Underground-faneja tosin nikotuttaa paikalla vellova hirveä ihmismäärä, mutta uhrauksia on tehtävä kun ranskalaiset saavat aina jotain ainutlaatuista kehiteltyä.

Stadion-luokan hevirokin faneja miellyttää järjettömän iso ja kova troikka Iron Maiden, Black Sabbath ja Aerosmith. Kun vielä kakkoskasti on Slayerin, Deep Purplen, Megadethin, Soundgardenin ja Rob Zombien tasoa, myös kaupallisemman musiikin ystävät voivat lähteä Ranskaan hyvillä mielin joraamaan. Miasmaattisesti huomio kiinnittyy silti aivan muihin nimiin. Death To AllNocturnus AD, Incantation ja Gorguts ovat oman listan kärkeä. Varsinkin Nocturnus (AD) on näillä leveysasteilla sen verran harvinaista herkkua, että The Keyn klassikot soivat jo nyt toistolla päässä keikkaa odotellessa.

Hellfest on taitava poimimaan myös nousevat ja vakiintuneet underground-lemmikit. Puolan Mgła on toki jo takonut vuosia black metaliaan, mutta nyt bändi alkaa olla sillä suosion tasolla, että Hellfestissä ei tarvitse soittaa varmasti aivan aamuslotissa. Mielenkiintoista tummaa antia ovat myös Ranskan black/death-kollektiivi Necroblood, muutama vuosi sitten Suomessa käväissyt Impiety, doom-jyrä Conan ja Black Flames of Blasphemyssä kovasti mielipiteitä jakanut The Ruins of Beverast. Jos tämä ei riitä, kymmenistä artisteista löytyy varmasti useita kiinnostavia.

hellfest

Teksti: Timo Hanhirova
kuva: Hellfest