Kirjoittajalta MartyrForNone

Ride For Revenge – Fightin’ the night!

 

 

header

Fight the Night II: Nightmare City on kakkososa tapahtumalle, joka viime syksynä keräsi porukat lähinnä punkin ja thrashin ystäviä Ääniwalliin yhtenä iltana. Hommat ovat selvästi isollaan, sillä nyt tapahtumassa on päiviä järjestysluvun mukainen määrä ja ajankohtana 13.–14.6. Areena on sama kuin viimeksi.

Jos päivien määrä on kerrottu kahdella, myös musiikillinen skaala on suorastaan ammuttu avaruuteen. Sen sijaan, mitkä genret ovat edustettuna, voisi ehkä kysyä, mitkä valtavirran ulkopuolisen rockin alalajit eivät olisi edustettuina! Yksi näistä on kuitenkin black metal, jota edustamassa on helsinkiläinen, omissa kirjoissani genressään Suomen paras, Ride For Revenge.

SUPERMASSIVE 18.-19.10. 2013, Ääniwalli, Helsinki

Jo ennalta tuntui selvältä, että tämän uuden vaihtoehtomusiikifestivaalin kaikki esiintyjät eivät miellyttäisi minua. Silti kemuihin osallistuminen tuntui mielekkäältä, olihan osa bändeistä suurehkoja suosikkejani ja joukkoon mahtui myös monia keskivertokategoriaan luokittelemiani yhtyeitä. Joukkossa oli myös monia uppo-outoja nimiä, mutta tällä kertaa ajattelin antaa niille mahdollisuuden säväyttää, enkä edes harrastanut minkään sortin ennakkokuunteluita. Jälkikäteen ajatellen ajatukseni osuivat nappiin, sillä yksikään minulle etukäteen tuntematon ryhmä ei tehnyt suurta vaikutusta, mistä kertoo jo se, etten jaksanut seurata ainoatakaan niistä loppuun saakka… Toisaalta muutama bändi ylitti odotukseni, eikä se ole niin tavallista kuin voisi luulla.

Perjantaina ensimmäisenä silmieni eteen sattui Eyvind Kangin ja Jessica Kenneyn muodostama duo. Kaksikon musiikillinen anti muodostui parin maskuliinisemman osapuolen efektien värittämästä viulutyöskentelystä, johon yhdistyi Jessican feminiinisempää kohkeahkoa ääntelyä. Mielikuvat moisesta jo erikseenkin kuulutuna ovat omiaan herättämään epäilyjä, ja kun nuo kaksi äänien lajia yhdistettiin lopputuloksena oli sekoitus, jota ei voi suositella. Ambientia kyllä, sitä ei voi kieltää, mutta todella teennäistä. Koetettuani aikani ymmärtää taidemuodon syvintä olemusta poistuin paikalta enkä taakseni vilkuillut. (Jälkeenpäin huomasin netistä, että Jessica on ollut mukana muun muassa Asvan levyillä. En silti peru haukkujani.)

Hebosagil tuuttasi sitten täysin erityylistä kamaa kuin edellinen. Rujoa ja aggresiivista ruhjontaa suomeksi huudettuna. Musisoinnin pohjalta löytyy punk, metalli ja noise rock -vaikutteita, mitkä yhtye osaa yhdistää täysin oman kuuloisekseen kokonaisuudeksi. Pirteästä ja hurmaavasta otteesta huolimatta esitystä voisi luonnehtia rutiinisuoritukseksi, ehkä miekkoset eivät kuitenkaan olleet kolkohkossa tilassa aivan kotonaan. Parempaakin Hebosagilia olen todistanut.

Hebosagil

Tämän jälkeen seurasi toinen yritys viettää aikaa pikkulavan läheisyydessä. Torsoksi jäi tämäkin, sillä kanadalaisen Lightning Dustin aikaansaama musiikki kuulosti suoraan sanoen epämiellyttävältä. Ei mitään ambientia tällä kertaa, vaan lähinnä tuskastuttavan lötköä syntikkavetoista epäorgaanista popmusiikkia. Äänessä ollut nainen teki vielä parhaansa haudatakseen vähäisetkin kiinnostuksen rippeeni, joten tätä nimeä ei minulle kannata toiste mainita.

Sama kaava näytti jatkuvan koko illan, sillä seuraavaksi vuorossa oli jälleen silkkaa nautintoa. Circlen pitkähkö keikka tarjosi toki muutamia laimeampiakin hetkiä, mutta parhammillaan bändi sai aikaan sellaisen hurmoksen, että jätän negatiivisen palautteen kokonaan antamatta. Ja ehkäpä juuri nuo muutamat päämäärättömilta vaikuttaneet suvantovaiheet toivat hypnoottisesti rokkaavien osien tehon kunnolla esille. Monipuolisuutta siis riitti, sekä materiaalin että laulajien suhteen. Kaikesta jäi päällimmäisenä mieleen miesten epätavallisen huikea heittäytyminen musiikin virtaan. Biisit kulkivat upean luontevasti, tarttuvasti ja voimakkaasti, kappaleista tihkui tyylitietoinen ja oman ainutlaatuisuutensa tiedostava ote. Vaikka joistakin hard rock -biiseistä tuli mieleen lähinnä Spinal Tap -parodia, niin ne eivät kumma kyllä kuulostaneet mitenkään teennäisiltä. Keikan lähestyessä orgastista loppuaan hikinen rytmi ja liike sykki yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin pakottaen kuulijansa uppoamaan transsin kaltaiseen tilaan. Kerta kaikkiaan huikea veto, joka jälkeen näki useammankin katsojan seisovan paikallaan ns. äimän käkenä.

Circle

Tämän jälkeen kesti ikuisuudelta tuntunut roudaustauko, joka ei luonnollisesti tässä vaiheessa yötä tuntunut kovinkaan mukavalta. Lopulta Arktao Eos kuitenkin aloitti osuutensa. Aluksi yleisönkin joukossa lusikoitaan kilistelleet kaapuihin pukeutuneet henkilöt saivat kieltämättä aikaiseksi suhteellisen kiinnostavaa dark ambientiksi luonnehdittavaa melua. Uhkaava, painostava ja päällekäyvä äänien seinämä, jota oli mahdotonta paeta, ellei poistunut paikalta.

Lauantain alkajaisiksi pienellä puolella hip hop -taitojaan esittelivät Paperi T & Khid. Ovella kääntymässä käyminen oli sopiva annos minulle. Muutenkaan saliin ei näemmä ollut vielä vaivautunut kovin paljon väkeä, mikä ei toki ihmetyttänyt aikainen ajankohta huomioon ottaen. Valtavasta ihmismassasta ei voi puhua myöskään Mother Susurruksen yleisömäärää kuvaillessa, mikä on sääli, sillä sen he olisivat ansainneet. Yhtye tuntuu kuulostavan kerta kerralta yhä vakuuttavammalta ja livenä jopa paremmalta kuin pitkäsoitollaan. Lyijynraskas, tehokkaasti toistoa viljelevä sludge porautui piinavasti pään sisään. Iskevyyttä edesauttoivat sopivan selvät soundit, puuroutumista ei tarvinnut pelätä. Vaikka jumitusta riitti, niin yhtye ei silti jäänyt liian pitkäksi aikaa lukkoon yhteen kuvioon, vaan osasi siirtyä juuri sopivaan aikaan eteenpäin. Vaihtelevuutta ja variaatiota tarjottiin siis aivan tarpeeksi mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Ja kun laulajakin tuntuu kehittyvän jatkuvasti ei yhtyeen näkemistä jatkossakaan kannata vältellä.

Mother Susurrus

Monet odottivat varmaan mielenkiinnolla Tähtiporttia, jossa yhdistyivät konemusiikin gurujen ja underground metalin taiturin visiot. Itsehän en ensiksi mainitusta tyylistä juurikaan piittaa, joten pitkän keikan loppuun kahlaaminen osoittautui ylitsepääsemättömäksi urakaksi. Valtaisalla volyymilla iskeneet rytmit, surina ja vinkuminen yhdistyivät naamioituneen Sami Hynnisen mystisiä maailmoja käsittelevään lausuntaan. Todella hämmentävää, muttei kuitenkaan vaikuttavaa. Osa melodioista soi toki tarttuvasti, mutta instrumentaalikohtien ajoittainen toimivuus saikin puheen tuntumaan entistäkin päälleliimatummalta, jopa teennäiseltä. En selvästikään tajunnut Tähtiportin syvintä olemusta, enkä kyllä aio sen hoksaamiseen aikaani enempää tuhlata.

Mutta sitten mentiikin taas täysillä! Viisikkoa kelpaa kuunnella ja katsella aina, heissä yhdistyy kekseliään luovalla tavalla taidokkuus ja raivo, kliinisyys ja hulluus. Soitanta on ihailtavan antaumuksellista ja rentoa, biisit rullaavat kuin rasvattuina ja riffit kuulostavat parhaimmillaan jumalaisilta. Pitkä aloitusbiisi Nyt täytyy alkaa skarppaileen ei soinut aivan yhtä tehokkaasti kuin levyllä, mutta eipä tuota siivua saa kuulla ikinä liian usein. Nopeammat punkrokit tekivät kyllä vielä suuremman vaikutuksen, ja jos kokeelliset jatsahtavat osuudet olisi korvattu raisuilla menopaloilla en olisi löytänyt miesten tekemisestä mitään moitittavaa.

Viisikko

Pienen henkisen hengähdystauon jälkeen palasin paikalle Funin ajaksi. Mieli- ja muistikuvani heistä osoittautuivat hieman vääriksi, ja hyvä niin, sillä oikeastaan pidinkin yhtyeen siloittelemattomasta punk rockista. Särmikäs, luonteva ja oman hommansa täydellisesti hallitseva trio. Soundit tuntuivat toki suht keveiltä, laulu kulki varsin pinnassa eivätkä kaikki biisit hittejä olleet, mutta aiemmin mainitsemani positiiviset määritelmät tekivät keikan loppuun asti seuraamisesta helppoa.

Yllättäen näin kävi myös Radiopuhelimien kanssa, sillä oikeastaan olin meinannut poistua vähin äänin paikalta muutaman kappaleen jälkeen. Mutta koska upeat biisit seurasit toisiaan huomasin tuota pikaa seuranneeni koko shown. Näinkin voi siis kyynikolle käydä… Nautintoa edesauttoi tuhti äänimaailma, paljon raskaampi kuin olin odottanut. Lisäksi koko bändi tuntui olevan lavalla kuin kotonaan esiintymisen iloa tihkuen, vokalisti Mäki päällimmäisenä. Hän osoitti elkeillään liikkuvansa kaukana koppavasta rocktähdestä ja laskeutui mikrofoninsa kanssa välillä tavallisten kuolevaisten joukkoonkin, saaden näin varmasti muutaman lisäihailijan. Vaikka itselleni yhtyeen tuotannossa tutuin on ensimmäinen ep, niin tuntumani mukaan biisilistassa yhdistyivät sekä vanhat että uudet kappaleet. Lähes kaikki kuulostivat toimivilta, mitä varmasti auttoi niiden tiiviys ja iskevyys, kerrankin ei tarvitse motkottaa jostain tekotaiteellisista instrumentaaliosuuksista. Lisäksi bändi tykitti biisit lähes samaan putkeen, väliin ei oltu sovitettu mitään teennäisiä puheita, vaan tahti pysyi koko ajan rajuna ja hiostavana. Ruhjovaa mutta rentoa!

Keikkapaikka oli tapahtumalle sopivan kokoinen. Vaikka järjestäjät olisivat ehkä toivoneet enemmänkin väkeä, niin nyt tiloissa pystyi sentään liikkumaan vaivattomasti. Ison puolen neljä valkokangasta jokaiselle bändille erilaisine musiikkividoetyylisine kuvakollaaseineen alkoivat vähitellen tympiä, mutta onneksi niitä ei tarvinnut välttämättä tuijottaa. Bändivalikoima muistutti heterogeenisyytensä suhteen isoa ulkofestaria pienoiskoossa. Paitsi että harvoinpa niissä olisi näinkään montaa onnistujaa. Joka tapauksessa jälkimaku ensimmäisestä Supermassivesta jäi selvästi makean puolelle. Ehkäpä ensi vuonna uudestaan?

Teksti ja kuvat: Tuukka Termonen

Kill-town Death Fest 29.8.-1.9.2013 Kööpenhamina, Tanska

Näin ensikertalaisen näkökulmasta Kill-town erottuu kaikista muista näkemistäni festareista DIY-henkisyydellään, jota nettisivuillakin kovasti hehkutetaan. Kermaperseille tapahtuma ehkä ei sovi, sillä puitteet ovat hieman nuhjuiset. Käymälöitä kyllä huolletaan, mutta kunto ja koppien lukot ovat vähän niin ja näin. Suomen byrokraattisesta yhteiskunnasta minulla oli Kill-townissa ikävä oikeastaan vain sisätiloissa tukapointikieltoa. Ungdomshuset sisäpihoineen on kaikenkaikkiaan kuitenkin aivan tarpeeksi mukava ja ennen kaikkea kotoisa ympäristö äärimusiikin kekkereitä varten.