Tekijä: MartyrForNone

Nummirock 2016

Nummirockin juhannus potkaistiin käyntiin tänä vuonna jo keskiviikkona muutaman cover-bändin voimalla. 80-luvun coverbändi 80’s Metal Night soitteli pokkana Manowarin Return of the Warlordin, joka on julkaistu 1996. Ja tämäkin ärsyttävästi judaspriestmäisesti naukuen. No joo, sentään Forever One tarjoili maukkaan kattauksen koko Sentencedin uralta. Jopa North from Hereltä tuli pari biisiä. Nyt kun tapahtuma teki kaikkien aikojen kävijäennätyksensä, niin voisin kuvitella neljän päivän kaavan jatkuvan. Porukkaa oli ainakin todella hyvin jo paikalla! Toivottavasti vain talkooväkeä ja resursseja moiseen piisaa.

Torstai

Torstaina päästiin jo ”oikeisiin bändeihin”. Mörbid Vomit haistatti paskat iltapäivän sateille, mistä Turmion kätilöt jatkoi diskometallihumpallaan. Parissa kappaleessa kävi vierailemassa nykyinen Ensiferumin ja entinen Turisaksen hanuristi Netta Skog. Aurinko paistoi, ja se olikin tärkeintä. Kyllähän kumpaakin toki ihan mielellään seurasi, mutta ei voi sanoa, että olisi varsinaisesti kiinnostanut.

nummi2016-2071nummi2016-1973nummi2016-1728

nummi2016-1741Fleshgod Apocalypse oli yksi Nummirockin kiinnostavimpia juttuja. Tapahtuman aikaan tuli Facebookissa virheellisesti kerrottua, että italialaiset olisivat olleet ensi kertaa Suomessa. Ehtivät käydä Finnish Metal Expo -tapahtumassa jo 2012, joten toista kertaa täälläpäin. Bändi yrittää selvästi vähän samaa kuin Cradle of Filth aikoinaan black metalin saralla, eli naittaa pääosin taustanauhoilta tulevat sinfoniset jutut äärimetalliinsa. Jopa samantyyppinen naislaulaja oli lavalla esiintymässä kuin aikoinaan Sarah oli Filthin riveissä. Bändin onttous tuli esiin kohdissa, joissa sinfonioita ei kuultu, aika puolivillaista riffittelyä. Mutta kyllä show silti viihdytti miltei loppuun asti omalla hieman väkinäisellä tavallaan.

nummi2016-2393

Stratovariuksen kohdalla riitti, kun sai kaverien kanssa pienessä sievässä hoilata ihan päin helvettiä Timo Kotipellon kanssa kilpaa ”hunting high and low”. Liian iloista, liian hapokasta, ei kyennyt enempää seuraamaan. Wolfheart oli vuorossa viimeisenä, ja eihän se ihan niin väritöntä ja keskinkertaista ollut kuin olin ajatellut etukäteen. Hieman väkinäistä tuollainen ”rankka melankolia” ehkä tavallaan on, mutta illan viimeikseksi bändiksi toimi lopulta ihan hyvin. Jos en väärin muista, niin siellä oli jotain pyrojakin lavalla?

Perjantai

Iltapäivän saunaretkeltä tuli ehdittyä takaisin Dragonforcen riemukasta tiluuttelua seuraamaan. Tämän kuulemma pitäisi olla todellinen hyvän mielen yhtye, mutta yllättäen kavereilta ei minusta ihan täydellistä työmoraalia löytynytkään. Osalta kavereista irtosi yllättävän naljailevia ilmeistä yleisön laidalla oleville katsojille, jotka eivät erityisesti jaksaneet osallistua. Sentään piti turpansa kiinni asiasta, mutta aika perseestä mielestäni.

Dark Tranquillity vaikutti huomattavasti enemmän hyvän mielen bändiltä. Stannella oli hymy korvissa asti niin, että miltei pahaa teki. Bändin emoisaa musiikkia ei tosin jaksa kuunnella edes läpällä, yksikin kappale meinasi tappaa tylsyyteen.

nummi2016-2650 nummi2016-2534

Paluuta on Ajattaran ohella tekemässä myös Mustan kuun lapset, joka oli eräs niistä, jotka yllättivät minut positiivisesti. Bändistä jäi aikoinaan vuosituhannen vaihteessa minulle ehkä jotenkin väärä kuva, mutta nykyajassa tällainen hieman blackin sukuinen, aavistuksen rokkaava ”dark metal” kuulosti yllättävän tuoreelta ja elinvoimaiselta. Erittäin hyvä livebändi, pitäisi ehdottomasti yrittää tutustua tarkemmin.

nummi2016-2981  nummi2016-2839nummi2016-2771Mardukin paluu Nummijärven maisemiin 10 vuoden jälkeen ei mennyt ihan täysin putkeen, sillä Morganin kitaraa ei meinattu saada kuuluviin koko keikan aikana. Rumpujen jyly ja basso dominoivat kovasti, mutta ei keikka silti pannukakku ollut. Hitaammat kappaleet nappasivat otteeseensa, jolloin soitosta sai paremmin selvää. Erityisesti jäi mieleen To the Death’s Head True, jota en muista livenä aiemmin kuulleeni. Eeppistä mahtavuutta! Kaahausbiiseistä aiemmin tusinakamana pitämäni Azrael puolestaan yllättäen vakuutti. Ei ikimuistoinen keikka todellakaan, itse asiassa aika huono, mutta Marduk pelasti sen mitä pelastettavissa oli.

nummi2016-3069 nummi2016-3130 nummi2016-3120

Klassikkolevyjen soitto kiertueilla on jo vähän laimea juttu, mutta nimenomaan festivaalilla ajatus kovan levyn kuulemisesta kokonaan ei kuulosta sysipaskalta. Mayhemin tapauksessa se levy, De Mysteriis Dom. Sathanas, on ehkä maailman synkin levy (alun perin tuohon kuuluu tuo piste, vaikka sekään ei nimestä ehkä oikeaoppista latinaa vielä tee, heh).  Ja kun bändi oli vielä aika hyvässä vedossa, niin mikä ettei! Itse biisien lisäksi niiden väliin oli tehty huolella uudet introt ja Attilan kosminen lavameininki nappasi otteeseensa. Paras Mayhem-keikka, jonka olen nähnyt. Paketti oli sopivan kompakti, draaman kaari oli käsin kosketeltavissa. Bändi toki tällä tavoin väheksyy uudempaa tuotantoaan ja alentuu nostalgia-aktiksi, mutta show oli joka tapauksessa mukava kruunu juhannusaatolle!

nummi2016-3374 nummi2016-3210 nummi2016-3439 nummi2016-3473

Ajattaran paluun kohdalla oli pakko kirjoitella raporttia jo tuoreeltaan Facebookiin, mikä tuossa vaiheessa oli melkoisen haasteellista backstagen sulkeutumisen sekä humalankin vuoksi. Kun homma oli paketissa, se oli sitä myös Ajattaran keikan osalta.

nummi2016-3648 nummi2016-3643 nummi2016-3642Aherruksen jälkeen vielä hetkiseksi katsomaan pienimmälle lavalle yllättävän laadukasta Pantera-tribuuttia nimeltään Pantera Tribuutti ja vieläpä Pantera-fontilla kirjoitettuna, kuinkas muuten, haha. Rumpali jaksoi takoa Vinnie Paulin tuplabasarikikat tismalleen oikein, mistä pisteet kotiin. Joskaan ei tästä olisi erikseen tarvinnut siellä lavalla haloota minusta nostaa. Muutkin osa-alueet toimivat ja humalainen yleisö sekoili mukavasti. Kyllä näille laadukkaille cover-bändeille kannattaa antaa roolia festareilla, ilman muuta!

Lauantai

Lauantain bändit eivät olleet Miasman kannalta kovin kiinnostavia, mutta aluksi todettua taas kerran se, että tietyt bändit sopivat tiettyihin tilanteisiin. Rotten Soundin paukutus sopi erittäin hyvin herättelemään krapulaisia porukoita takaisin eloon. Lisää grind/gore/slam/brutal-juttuja festareiden iltapäiviin! Ei mitään käppäistä perusheviä. Ei ketään kiinnosta himmailla minkään rauhallisen jamittelun tahtiin, jos naama punottaa!

Juuri tätä paskempaa osastoa edusti Alfahannen käsittämätön huonous. Tässä bändissä täytyy olla oikeasti joku tosi nerokas juttu, koska en muista tähän hätään toista, joka olisi minussa saanut aikaan vastaavaa antipatiaa. Ruotsiksi laulaminen se ratkaiseva juttu ei ollut todellakaan. Ehkä vokalistin laiskasti naukuva tyyli yhdistettynä löysään soitantaan. Tätäkö on rock ’n’ roll!? Ei perkele. Keikan alussa rumpali repeilytti raivoamalla lavalla mm. potkimalla vesipulloja yleisöön ja sytyttämällä kaasupulloon säälittävän pienen liekin. En tiedä, keneen tämän piti tehdä vaikutus, mutta surkuhupaisan puolelle jäätiin.

A.R.G:n porometalli toimii, mutta tällä kertaa huomio kiinnittyi vokaalien vaisuuteen, muutenkin kuin vain miksauksessa. Bändin merkitys Suomen äärimetallimeiningissä on tajuton, mutta nykyisellään ihan pelkät riffit eivät ihan pure loppuun asti. Koko keikan tämän parissa kuitenkin viihtyi helposti, sillä sen verran menevää koillisurpojen kohkaus kuitenkin toki oli.

Päivän eksoottisin akti oli Austriasta asti Suomeen ajautunut, huvittavan niminen Thy Art Is Murder. Deathcore ei varmasti Miasman lukijoiden piirissä keskimäärin se genre numero uno, mutta tämä oli ehkä paras deathcore-bändi, jonka olen koskaan nähnyt. Väkinäiset breakdownit pois laskien musiikki oli jopa siedettävällä tasolla ja vokalisti tuli monta kertaa alas lavalta ottamaan kontaktia kohtuulliseen reippaaseen nuorisoon. Keikan lopussa kaveri jopa daivasi yleisöön ja todisti, että aussit eivät todellakaan tulleet Suomeen vain soittelemaan kenkiinsä tuijoitellen.

nummi2016-3954 nummi2016-3690

Tähän verattuna Triviumin juustoinen jenkkiemohevi paljon hetkauttanut, mikä nyt toki oli selvää jo etukäteen. Kun ei kiinnosta, niin ei, ja tuskin kovin montaa tämän tekstin lukijaakaan. Mokomaa katsoin ensimmäisen kappaleen verran, joka olikin aikoinaan bändiä seuranneena tuttu Minä olen. Kun tästä mentiin sitten heti pehmeämpään suuntaan, mielenkiinto napsahti saman tien off-asentoon.

Children of Bodomin setistä päälavalla tuli nähtyä vain ilotulitteet omaan leiriin, jossa oli totta kai se festarin kaikkein paras meininki.

nummi2016-4155 nummi2016-4139 nummi2016-4102On jo vähän klisee sanoa, ettei Nummeen tulla bändejä katsomaan vaan leirintään hengailemaan. Tänä vuonna tuli raahauduttua kuitenkin alueelle yllättävän monta kertaa, ja muutenkin kuin pelkästä velvollisuudentunteesta. Kolmaskymmenes Nummirock oli mielestäni musiikillisesti kiinnostavin moniin vuosiin. Järjestäjä- ja talkooporukoille kippis tästä hyvästä!

Teksti: Jaakko Marttila

nummi2016-3650

Steelfest 20.-21.5.2016, Hyvinkää

Teksti: Jaakko Marttila + Seppo Rautio
Kuvat: Heikki Sikanen

Hyvinkäälle on vakiintunut eräs kesän ensimmäisistä, mutta samalla parhaista metallikekkereistä. Nyt sääkin helli oikein kunnolla, ja paisteeseen meinasi ennen tapahtuman alkua jo vähän ärsyyntyä. Yölläkään ei tullut kylmä, kuten monesti aiemmin on tupannut käymään.

Mobiilisovellus Yonoton – tai ”yanoton”, kuten kaveri heitti, haha – teki anniskelualueella asioimisesta mukavan joustavaa. Monikaan ei ehkä tapahtuman aikana ruvennut sovellusta luuriinsa asentamaan ja pankkikorttitietojaan siihen syöttämään, koska edelleen perinteinen jonotus tuntui piinaavan. Ei Steelfest ollenkaan pahimpia jonotustapahtumia ole, mutta soisin Yonotonin tai jonkun vastaavan todellakin olevan tapahtumien anniskelun tulevaisuutta. Hyvin pelitti mielestäni.

Seppo Rautio: Ruokapuolelta testasin Poppamiehen Tortilla Truckista ”venemallisen” kana-tacon, jossa oli mukavasti chiliä mutta täytteen koostumus hieman vetinen. American Grillin pulled pork taas oli erittäin herkullinen ja iso annos. Oluissa löytyi viimevuotiseen tapaan peruslagerin lisäksi tummaa tsekkiläistä ja vehnäolutta sekä ipaa ja apaa. Kun sääkin suosi, myös järjestelyjen puolesta festien kokonaisuus oli selkeästi onnistunut.

Sitten musiikkiin… Saturnian Mistin kohdalla ne pari Slipknot-tyyppistä lisäperkussiojamppaa lavalla vievät fiilikset heti kärkeen. En oikein pysty käsittelemään tällaista ratkaisua black metal -kontekstissa. Ihan samanlaiseksi kännispedeilyksi kuin alkuvuonna Tallinnassa meininki ei näyttänyt yltyvän, mutta ei tätä kauaa pystynyt seuraamaan ikävä kyllä. Suoraviivaista, rockaavaa meininkiä, mutta ei kyllä minun makuuni.

Steelfest Open Air 2016

 

White Death on tyyppiesimerkki melodisesta ja vauhdikkaasta suomalaisesta black metalista. Tämäkään ei ole ikinä ollut oikein minun juttuni, mutta ulkolavan hyvillä soundeilla bändistä jäi kuitenkin ihan neutraali fiilis. Lopussa Goatmoon-basisti ja soolobändistäänkin tuttu Stormheit kävi lainaamassa vokalistin talenttejaan.

Steelfest Open Air 2016

Tshekin Inferno jäi sisälavalla tekniikan uhriksi. Soundi oli jostain syystä melkoisen huono, vaikka ei se keikkaa ihan kokonaan pilannut. Sääli, koska Inferno on ihan kunnon tekijä ja ulkomailta asti raahattu Hyvinkäälle soittamaan ehkä huonoin keikka, mitä olen heiltä todistanut – todennäköisesti heistä itsestään riippumattomista syistä, vaikka eihän näistä toki koskaan tiedä. Persoonalliseen papinkaapumaiseen asuun pukeutunut vokalisti on löytänyt vähän järkevämmän tavan esiintyä kuin joskus aiemmin, jolloin kaveri heilui lavalla musta rätti naamallaan hieman Mgla-tyylisesti. Biiseissä on hieman monumentaalista nostetta, mutta myös vauhtia ja intensiteettiä sopivassa suhteessa. Sääli, että meni vähän hukkaan. Tälle bändille seuraavalla kerralla Suomessa joku kunnon soittoaika ja tekniikka kuntoon!

Steelfest Open Air 2016

Demonicalin ruotsi-dödöt kuulostivat ulkolavan jykevillä soundeilla ihan hyvältä, mutta ei tätä kyllä paria biisiä pidempään oikein jaksa. Ihan viihdyttävä festaribändi omalla hieman – jos nyt ilkeästi sanoisi – yhdentekevällä tavallaan. Retroilua sekä hyvässä että pahassa.

Seppo: Vokalistin meno oli silminnähden rennompaa muihin bändin jäseniin verrattuna. Kulmien kohottelu, virnuilu ja muu elehdintä muodosti leppoisan naapurinsetämäisen auran. Musiikki sinänsä oli perustoimivaa ruotsikuoloa, paikoitellen alleviivatun rokkaavalla tatsilla. Esimerkkinä tästä World Serpent -kipaleen muheva keskitempoisuus. Vähän sellainen keski-ikäinen farmariautofiilis toiminnasta kyllä välittyi. Eipä siinä, kyllähän se yleisökin usein on tällaisilla keikoilla jo melko keski-ikäpainotteista!

Steelfest Open Air 2016

Lathspell on aina jäänyt jotenkin vähän syrjään. Levyjä on tehty, mutta kauheasti ei ole haloota pidetty eikä livenäkään soiteltu. Näin periaatteessa bändi vetää yksiulotteista, melodista kaahausta, mutta se tekee sen jotenkin todella hyvin silti. Oman ”tylsyytensä” kautta Lathspell saa jotenkin mukavasti aikaan black metalin kannalta tärkeän tunnelman. Ei ehkä tule mieleen Suomen parhaina black metal -bändeinä, mutta mielestäni Hornan kanssa yhdessä reippaasti perjantaina parasta suomalaista osaamista. Soisin Lathspellille ehdottomasti enemmän huomiota ja keikkoja. Livehabituksen kruunasi tyylikkäästi kummankin kitaristin rengashaarniska.

Seppo: Hyvällä tavalla ysärifiilis välittyi Lathspellistä. Romuluista meininkiä, eikä mitenkään liian tarkkaan jonkin ala-alagenren kaavojen mukaan hiottu kokonaisuus. Itsekin kiinnitin huomiota siihen, että vaikka ainekset eivät olleet mitenkään maata mullistavia, biisirakenteet oli tehty jotenkin kiinnostaviksi sopivasti tunnelmallisempaa vellomista ja räväkämpää tykittelyä yhdistelemällä. Vokalistin rallienglanti-tyylinen lausuminen sopi menoon oikeastaan aika hyvin.

Steelfest Open Air 2016

Horna tosiaan joutui omasta mielestäni pistämään parastaan pärjätäkseen Lathspellille, mutta kova kokemus ja rutiini riittävät kyllä pitkälle. Nämä jampat todellakin tietävät mitä tekevät. Toisaalta, olihan tässä sellainen suorituksen maku hieman läsnä, vaikka laatua tarjottiinkin. Takuuvarma tapaus, joka ei petä.

Seppo: Hornan esitys oli tyly mutta jollakin tapaa myös iskelmällinen – siis ihan positiivisessa mielessä. Ehkä asiaan vaikutti biisien järjestys ja kesäillan vieno auringonpaiste. Ote oli ronskimmin rokkaava kuin viimeksi bändin nähdessäni. Nyt ei tarvittu huppuja, kaapuja, suitsukkeita tai muita härpäkkeitä. Settilistakin sisälsi runsaasti Piinan ja Vapise vapahtajan kaltaisia helposti tarttuvia louhintoja. Oikein hyvä!

Steelfest Open Air 2016

Goatmoonin kanssa olen aina enemmän keskittynyt seuraamaan yleisön reaktioita kuin itse bändiä, sillä näin iloluonteinen meininki ei vaan puhuttele. Eikä toisaalta äärimmäisen yksiulotteinen Blackgoatin kärinäkään. Pillipiiparihuilua ja akustista kitaraa tuli oikein kunnolla sen itse black metalin päälle, ja minulta kesti aika pitkään tajuta, että soitto itse asiassa tuli lavalta taustanauhojen sijaan. Laidassa, bändin vuohilakanoiden takana oli kuin olikin ihan oikea huilisti ja kolmas kitaristi. Kovasti lavalta taas lavalta tuuletettiin kainaloa, ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta yleisön puolella tätä meininkiä oli mielestäni vähemmän, vaikka nyt olikin sattumoisin Pekka Siitoimen syntymäpäivä. Aprikoin mielessäni, että onkohan Venäjän huono taloustilanne muun muassa vaikuttanut siihen, että rajan takaa tulleet aiempien vuosien vierailijat eivät päässeet poliittisia patoutumiaan purkamaan. Blackgoatin päällä ollut chainmail näytti tutulta, olisiko lainannut Lathspellin kavereilta? Liekö käynyt turhan tukalaksi, kun jossain vaiheessa keikkaa valokuva-aineiston perusteella otti pois päältään.

Seppo: Iloista ja tanssittavaa oli taas vuohikuun meno. Black metalia sekä kansanmusiikkia, punkkia ja hard rockia samassa röyhkeässä ja huvittavassa paketissa. Ne, jotka tykkäävät, näyttivät tälläkin keikalla tykkäävän. Huilu ja akustinen kitara toivat soundiin sävykästä lisämaustetta. Blackgoat olisi halunnut nähdä kansan riehuvan enemmänkin, koska kommentoi näkemäänsä biisien välissä: ”Väsyneinen moshpit ikinä, vittu”.

Steelfest Open Air 2016

Blasphemyä ovat suomalaiset päässeet viime vuosina ihmettelemään livenä usein. Tämä kerta oli poikkeuksellinen siinä, että nyt kavereita oli vain neljä. Basistin roolissa on totuttu näkemään V. Kusabs, joka nyt puuttui joukosta. Nelikielisen pariin oli nyt alennettu kitaristi Deatlörd ja kitarat jäivät nyt kokonaan Caller of the Stormsin lihaksikkaille hartioille. Muutenhan se olikin sitä ihtiään, mitä nyt soolojen kohdalla biiseistä hävisi pointti kokonaan rytmikitaran puuttuessa. Silti ihan ok ja Black Winds käskytti taas kerran väkevästi. Ei nyt ihan ”kaikki paskaksi!” -fiilistä tullut, mutta tarpeeksi hyvä.

Seppo: Nyt olikin sitten armotonta menoa. Itse en aikaisemmin ole bändiä livenä todistanut, ja kyllähän tämä vakuutti. Toisen kitaran kanssa soundi olisi tietysti ollut vielä tylympi mutta toimi näinkin. Hyvin hallittua kaaosta, black metalin yksi laita muotoiltuna ja esitettynä äärimmäisen tylysti. Energiavirta säilyi tehokkaana koko keikan eikä touhu tuntunut puuduttavalta.

Steelfest Open Air 2016

Kroda oli mielestäni paras kaikista näistä entisen itäblokin maista tulleista bändeistä, mitä Steelfestissä on ikinä ollut. Ei mitään teennäistä folk-ilottelua, kuten tuolta päin tulevilta bändeiltä on totuttu kuulemaan. Tämäkin toki sarjassamme niitä, joissa on yksi alkuperäisjäsen, mutta samapa se sille – helvetin hyvin ukrainalaisilta lähti. Melankolisen jylhä meininki koskettimineen onnistui illan pimetessä pääsemään kunnolla ihon alle, osittain varmasti siitä johtuen, ettei samantyylisiä bändejä ollut päivän aikana esiintynyt muita. Helvetti, suorastaan herkistyin.

Seppo: Blasphemyn jälkeen nämä ukrainalaiset kuulostivat aika tavalliselta ja turvalliselta musiikilta, perushumpalta. Toisaalta keikka parani loppua kohti, ja eeppisyyden yhdistäminen reippaaseen riffittelyyn ja slaavimelankoliaan alkoi purra tajuntaan. Bändi ei yrittänyt liikaa vaan touhu vaikutti sopivan maanläheiseltä. Aikaisempien kuulohavaintojeni pohjalta olin ajatellut, että Kroda on esimerkiksi Nokturnal Mortumiin verrattuna paljon heppoisampaa kamaa, mutta tämä keikka antoi syyn arvioida asiaa uudelleen.

Steelfest Open Air 2016

Sadistic Intentin diskografiaan on viime vuosina sentään tullut Reawakening Horrid Thoughts -ep lisää, mutta noin muutenhan mentiin niillä samoilla vanhoilla kuin aina. Aina kuitenkin toimii, niin tälläkin kertaa. Silkkaa death metal -ylivertaisuutta, joten ei voi valittaa todellakaan. Ei tästä oikein voi muuta sanoa.

Seppo: Hiton hyvä! Sopivasti thrashaava, ilkeästi pureva death metal roihusi pimenevässä illassa komeasti. Bändi selvästi piti yleisön reaktioista ja takoi biisit läpi antaumuksella. Sounditkin olivat todella onnistuneet.

Steelfest Open Air 2016

1349 on jäänyt mieleeni nimenomaan kaahausbändinä, ja sitä puolta todellakin kuultiin ihan kivasti. Frostin tiukka pommitus on toki omalla tavallaan puuduttavaa, mutta myös ihan siinä määrin, että siitä tulee tietynlainen siisti ambientmainen elementti riffien taustalle, kuten joku minulle osuvasti totesi illan mittaan. Myöhemmän tuotannon fiilistelevämpi osasto oli sekin toisaalta hyvin setissä edustettuna, eli ei blastbeat-tykitykseen päässyt mielestäni ihan liikaa turtumaan. Kiinnitin erikseen huomiota myös Ravnin vahvuuteen vokalistina. Kaverilta irtoaa monenlaista ilmaisua, mutta hän ei lypsä pajatsoa tyhjiin jollain tietyllä kärinällä, vaan maltillisesti kierrättää ääntään tilanteen mukaan.

Seppo: Tämä jäi itselleni etäiseksi. Vokalisti kieltämättä on hyvä ja rumputuli hurjaa, mutta biisimateriaali ei jotenkin nyt innostanut.

Steelfest Open Air 2016

 

 

LAUANTAI

Aikataulu oli Helsingissä yöpyvälle armoton – etenkin yhdistettynä edellisen päivän raportin koostamiseen – ja käytännössä vasta Ruotsin Diabolicalista tuli nähtyä tarpeeksi, eli muutaman biisin verran. Outo bändi kyllä, välillä ihan mukiinmenevää death/black-nostatusta ja heti perään modernin death/thrashin noloimpia riffien irvikuvia. Jäi vähän epäselväksi, mitä tämä bändi oikein tavoittelee.

Miasma-12-Steelfest Open Air 2016

Skyforger on koskaan näkemistäni folk-vaikutteisista bändeistä ehdottomasti parhaita. Etnisyys näkyy ja kuuluu, mutta sitä ei ihan koko aikaa ja väkisin yritetä tunkea kurkusta alas. Auringon paisteessa päälavalle tämä oli oiva valinta iltapäivän ratoksi. Puhtaissa hoilotuksissa mentiin välillä ärsyttävyydenkin puolelle, mutta kyllä Latvian veteraanit meikäläisen kunnioituksen lunastivat joka tapauksessa.

Miasma-13-Steelfest Open Air 2016

Sawhill Sacrifice on jäänyt mieleen lähinnä näistä hyvinkääläisistä uusista nimistä kaikkein värittömimpänä tapauksena. Nytkään en minkäänlaista tarttumapintaa löytänyt, vaikka suorastaan pinnistelin parin biisin verran. Jo luovutettuani kuulin toisen käden tietona, että loppuun oli säästelty Nokturnal Mortum -coveria sekä elävää paljasta pintaa. Kärsivällisyys olisi siis lopulta palkittu, heh, mutta nyt kävi näin.

Miasma-14-Steelfest Open Air 2016

Haudasta ryöstetty, 80-luvun paikallinen thrash-kyky Necromancer soitti tapahtumassa jo toista kertaa. 2013 yhtye soitti sisälavalla ensimmäistä kertaa tosi pitkää aikaan. Ei kai siinä muuta, mutta kun bändi ei sinänsä näytä aktivoituneen mitenkään muuten. Yleisökään ei ollut lähimainkaan niin täpinöissään kuin viimeksi. Aurinkoinen ulkolava oli muutenkin epäedullisempi ympäristö vähän ujoille setämiehille. Vanha kunnon thrash toi mukavaa vaihtelua tapahtuman antiin, mutta esimerkiksi vokalistin vajavaiset kyvyt toivat mieleen, että onko tässä nyt enää mitään mieltä. Jälkeenpäin tullut tieto kertookin, että se oli siinä – tämä oli viimeinen keikka tältä erää.

Impaled Nazarene ei tavallaan enää yllätä, mutta keikoista on yleensä aina jotain kerrottavaa riittänyt – ja niin nytkin. Todellista riemua herätti ensin kesken keikan tullut tieto Suomen 3–1 voitosta Venäjästä jääkiekossa. Tästä Mika Luttinen otti yleisön kera kaiken ilon irti ”Suomi!”-huudatusten kera, eikä se todellakaan väärin ole. Vähän epätodelliseksi tilanne meni Mikan toisessa spiikissä, jossa hän minuuttikaupalla sätti levykauppa ja -lafka Kvlt:ia, erityisesti Sami Tenetziä. Syyksi tälle riittivät, jos oikein ymmärsin, Tenetzin esittämät kommentit (missä ja milloin, en tiedä) IN:n logon huonosta esillepanosta jonkun albumin kannessa. Paasaus eskaloitui samaisen herran haistatteluun mainitun syyn lisäksi siksi, että hän ei ole oikeissa töissä ja että IN:n miehistö päivätöillään elättää hänen kaltaistensa ja ”maksaa hänen vitun elämän”. Aina voi saivarrella, oliko avautuminen perusteltu, epäasiallinen tai aiheellinen, mutta Impaled Nazarenen tyyliin kuuluu kyllä nimenomaan pitkävihaisuus, vittumaisuus ja tietty moukkamaisuus. Miasmakin sai tästä 2009 osansa ja ilmaista mainosaikaa Black Curse over Helsinki -tapahtumassa Helsingin Gloriassa, kun Mika keikan lopuksi totesi: ”Vaikka voisi Miasma Magazinen toimittajaa kuinka vituttaa, me olemme Impaled Nazarene, te ette”. Eräs kultaisimmista keikkamuistoistani Miasman raportoijana! Tämänkertainenkin keikka oli rautaa mielestäni jälleen kerran. Vanhoista rainoista Morbid Fate ja Goat Perversion lämmittivät konkarien mieliä, ja tasaisesti tykiteltiin menemään helmiä pitkin uraa aina viimeisimpään levyyn asti. Lemmyt, eli viskikolat lavalla Lemmyn kunniaksi ja yhteensä se klassinen tunti turpaan toimii aina.

Miasma-15-Steelfest Open Air 2016

Azaghalin kohdalla jäi mieleen erityisesti se, miten hyvin suomenkieliset vokaalit voi artikuloida, vaikka black metal -tyyliin laulutyyli on kärinä. Ehkä tästä johtuen englanninkieliset biisit olivat tylsempää antia, kun oli päässyt jotenkin sisään bändin äidinkieliseen antiin. Laadukasta suomalaista osaamista, edelleenkin hieman aliarvostettu bändi.

Miasma-16-Steelfest Open Air 2016

Denial of Godista periaatteessa tykkään ja odotin kovan luokan keikkaa, mutta toisaalta huomasin jotenkin turtuvani meininkiin melko varhain. Näin kyllä käynyt aiemminkin. Soitto pelaa ja melodiat uppoavat tajuntaan, mutta teatraalisuuteensa varjolla tanskalaiset toistavat samoja polkuja melko moneen kertaan. Toisto on tärkeä ase, mutta näinkin melodisessa materiaalissa menee hermot, ainakin näin livenä.

Miasma-17-Steelfest Open Air 2016

Ragnarokin vokalisti heitti jossain vaiheessa lakonisesti ”we’re Ragnarok and we’re here to play some norwegian black metal”. Ikään kuin kyse olisi jostain metallifestavaalin lakisääteisestä kiintiöstä, jota he ovat täyttämässä, heh. Eipä sillä, bändi on mielestäni selvästi parempaa päätä kakkosdivarin norjalaisista, joten kyllä se kiintiö tuli ihan ansiokkaasti täytettyä. Melko hyviä riffejä hyvällä työmoraalilla auringon laskiessa ja itsellä kylmä kalja kädessä. Hyvä festaribändi!

Miasma-18-Steelfest Open Air 2016

Batushkan krääsän saavuttua myyntitiskillä, siinä kävi varsinainen kuhina. Bändi todellakin on hitonmoisessa nosteessa. Livenä alkuvaikutelma oli vakuuttava. Valoista otettiin kaikki irti ja koko porukalla oli ortodoksimunkkien näyttämät kaavut, joista oli vaihdettu ristit väärin päin. Vokaalipuolella oli itse pääjehun lisäksi kolme kappaletta kuorojäseniä tukemassa harrasta tunnelmaa. Ja kyllähän se kuoropuoli vaikuttavalta kuulostikin livenä. Tämäkin tervetullutta vaihtelua tapahtuman muiden bändien linjaan. Sen sijaan itse rytmisektion soitto kuulosti vähän puuroiselta, basso ja bassorumpu jumisivat melko pahasti, mutta sai soitosta sentään silti selvää kohtuullisesti. Setti koostui luonnollisesti viime vuonna ilmestyneestä levystä. Oikeastaan voisin sanoa, että Batushka oli livenä juuri sellainen kuin ajattelinkin sen olevan. Oikein hyvä oli, mutta ei yllättänyt.

Miasma-19-Steelfest Open Air 2016

Gravelandin piti käsittääkseni uudistaa settinsä kokonaan Italiassa, Hot Shower Olympia -tapahtuman jälkeen painottaen kohti myöhempää pakanallisempaa tuotantoa. Noh, aika pitkälti sitä alkuaikojen mustemman metallin henkeä tämä setti kuitenkin edusti, eikä siihen varmasti yleisöllä ollut vastaan panemista. Itsellä kun ei oikein historiaa tämän bändin kanssa ole, niin aluksi tuli vain mieleeni, että Rob Darken ei kyllä kovin kaksinen vokalisti ole. Mutta kyllähän puolalaisille sitten lämpenin aika paljonkin, kun malttoi seurata esitystä vähänkään pidemmälle. Rob oli aika sympaattinen kaveri lopulta, eikä hänestä todellakaan huokunut mikään valkoisen Euroopan puolesta taistelevan soturin energiaa, vaan juurikin pakanallinen ilottelu. En voinut välillä olla naureskelematta itsekseni vieressä suorastaan sotilaallisen tiukasti paikallaan ja kädet puuskassa seisoneen parivaljakon jatkuvalle heilaamiselle, kun Rob lavalla välillä jammailee jopa hieman hippityylisesti käsiään heilutellen. Erittäin symppis show!

Miasma-20-Steelfest Open Air 2016

Gorgoroth veti taas kerran Taakesta tuttu Hoest vokaaleissa, vaikka käsittääkseni heillä pitäisi olla joku ”oikeakin” laulaja. Itse kun en voi kaverin rokkikukon elkeitä oikein sietää ollenkaan, niin olisin mielelläni nähnyt bändin oikeastaan miltei kenen tahansa muun laulajan kanssa. Noh, muutenkin alkoi jo univelka painaa siinä määrin, että piti jättää leikki kesken ehkä viiden biisin jälkeen. Hoestin ansioksi täytyy laskea, että tällä kertaa ei ollut ihan niin kännissä ja ärsyttävä kuin monesti aiemmin. Vanhoista hiteistä olin tunnistavinani Revelation of Doomin, joka tosin puhtoisella livesoundilla ei tietysti lähimainkaan tavoittanut Under the Sign of Hellin ihanan käppäistä ilmapiiriä. Eipä ollenkaan hullummalta kuulostanut, mutta ei toisaalta harmittanutkaan lähteä juna-asemalle.

Miasma-21-Steelfest Open Air 2016

Hieno tapahtuma taas kerran. Järjestelyt sen kun vain paranevat vuosi vuodelta, juomaa ja ruokaa on montaa sorttia ja hinnat kestävät vertailun. Juuri tällainen äärimetallifestivaalin pitääkin olla. Miasma kiittää ja kuittaa!

Jeff Wagner: Peter Steele (Like, 2016)

peter_steele

Jos vanhemmilleni The Beatles oli se ehdottomasti paras bändi maailmassa, jonka pariin voi aina palata ja joka aina kuulostaa hyvältä, minulle se on Type O Negative… ja toki Carnivore myös. Jeff Wagnerin kirja Peter Steelestä (1962–2010) kiinnosti siis ihan lähtökohtaisesti minua, vaikka koko projekti tuntui olevan vastatuulessa alusta alkaen. Muut bändiläiset ja myöhemmin vainajan sukulaisetkin jättäytyivät pois koko projektista, vaikka heiltä jonkun verran kommentteja onkin mukana. Kustantaja oli jotenkin epäilyttävä, sillä teosta ei tuntunut saavan järkihintaan tilattua mistään alkuperäiskielisenä. Onneksi virallinen suomenkielinen käännös tuli lopulta markkinoille tänä vuonna.

Kyllähän opus ohkaiseksi anniltaan jää, mutta toisaalta haastatteluita on saatu mukavasti Carnivoressa soittaneilta muilta kavereilta. Mielenkiintoisinta antia ovatkin Falloutin ja Carnivoren aikakaudet sekä totta kai Type O:n alkutaival, mutta bändin myöhemmät ajat olivat kyllä aika hyvin tiedossani jo ennen kirjan lukemistakin. Kirjan ansioksi voidaan laskea jonkinlaisen kokonaiskuvan luominen Peteristä, mutta esimerkiksi Type O Negativen tuotannosta jää kaikenlaista kiinnostavaa sälää käsittelemättä paljonkin.

Kirja on niin sanotusti masentavaa luettavaa, eli menestyksen kasvaessa Steelen henkilökohtainen elämä luisuu ihan kunnon ränniin. Toiset huomioiva ihminen on totta kai tykätty ja arvostettu, mutta tämähän johtaa helposti hyväksikäyttöön ja kompromisseihin. Musiikillisestikin menestyksen huomasi negatiivisessa mielessä, vaikka Type O minusta kaikkein kaupallisimmillaankin sai aikaiseksi huolella kasattuja albumikokonaisuuksia. Silti, en voi olla miettimättä, kuinka vielä paljon kovempi musiikin suurmies Steelestä olisi kuoriutunut, jos ei olisi osin vastoin omaa tahtoaan jättänyt päivätöitä 1990-luvun puolivälissä. Kaveri oli varsinainen kärsivän taiteilijan arkkityyppi, suorastaan kliseinen sellainen, joka sai ahdistuksestaan työstettyä suoranaisia timantteja.

Jos myöhempi ura nyt meni vähän kaupallisemmassa hengessä, viimeiseksi jääneen Dead Again -albumin myötä Steelen elämässä tapahtui jonkinlainen orastava uusi, äärimmäisempi alku katolisen uskoon kilahtaneena. Samaan aikaan brutaalia Carnivorea uudelleen lämmitellyt ja toisaalta aborttia kiivaasti vastustava jumalan mies alkoi olla taas sopivalla kahjo ja ehdoton! Tältä pohjalta tuleva tuotanto olisi voinut olla vähintäänkin mielenkiintoisen kuuloista.

No, sitten tulikin noutaja. Paljon oli aikanaan netti pullollaan asiaa siitä, mikä oli miehen kuolinsyy, kenen vika se oli jne. Kirja tarjosi tästä aiheesta minulle yllättäen täysin uutta ja kiinnostavaa tietoa. En spoilaa sitä kuitenkaan tässä. En suosittele kirjaa mitenkään varauksetta, mutta kiinnostavaakin sisältöä oli. Toivottavasti Type O Negativen hengissä olevilta jäseniltä itseltään saadaan vielä jossain vaiheessa lypsettyä virallisempi ja kattavampi niteellinen tarinaa.

Jaakko Marttila

Jalometalli 7.–8.8. 2015 Kuusisaari, Oulu

PERJANTAI

Jalometalli palasi Kuusisaareen noin 10 vuoden jälkeen. Viime vuosi Oulu-hallin seudulla ei ollut ihan optimaalinen ratkaisu, vaikka pääpiirteissään kaikki toimi ihan ok. Nyt oli mukava huomata, että Kuusisaaressa jonkinlaisen puolikkaan Qstockin kokoinen alue toimi mainiosti. Lavojen sijainnit on varmaan Qstockissa hyviksi todettu, enkä itse ainakaan hoksannut bändien soittaessa mitään muilta lavoilta tulevia häiriöääniä.

Steelfest 15.-16.5.2015, Hyvinkää

Teksti: Jaakko Marttila & Seppo Rautio
Kuvat: Arto Lehtinen

PERJANTAI 15.5.

Kiitos VR:n sekoilujen taas kerran saavuin Villatehtaan maisemiin vasta Satanic Warmasterin lopetellessa. Kollega ehti sentään nähdä edes jotain:

Seppo: Itsekin saavuin maisemiin SW:n aikana, muutaman biisin ehdin kuulla ja nähdä. Melko hyväntuulista ja rokkaavaa oli meno nyt. Oikeastaan varsin tuttua ja turvallista, melodista rytinää. Viimeisintä levyään en ole vielä ehtinyt kuulla kuin parin kappaleen verran, se kyllä vaikutaa kohtalaisen jylhältä tapaukselta.

Saksalainen Mor Dagor ei ole mikään uusi bändi ja miehistössä näkyy olevan sekä Nargarothissa että Bethlehemissä soittavia tyyppejä. Ennakkoluulot pöhköstä nimestä kuitenkin toteutuivat, ja laimea moderni death/blackin paukutus ei jaksanut innostaa oikeastaan edes yhden kappaleen vertaa, vaikka jaksoin toki seisoskella paikalla ehkä kolmen kipaleen verran. Ärsyttävä yleisöä epätoivoisesti kosiskeleva esiintyminen tähän vielä päälle, give me a break. Seppokaan ei lämmennyt…

Seppo: Tyhjänpäiväistä, särmätöntä ja tyhjänä kumisevaa vyörytystä. Ei napannut.

mor_dagor

Mor Dagor

 

Toinen vielä oudompi ulkomaanelävä, israelilainen Dim Aura, pystyi sisälavalla paljon parempaan. Heidän black metalinsa oli simppelimpää tavaraa, jossa hitaampi Darkthrone-tyyppinen möyrintä sai kaverikseen sopivassa suhteessa myös nopeampaa paukutusta. En mitenkään innostunut, mutta onneksi tämä festarin kaukaisin vieras nyt kuitenkin tarjosi edes jotain.

Seppo: Olihän tämä vähän jämää, mutta toisaalta sympaattisella tavalla. Vokalistin laiha olemus pisti silmään. Basso klonksui mukavasti ja yksinkertainen black metal oli lopulta ihan kelvollinen välipala. Yleisöä ei lavan edessä hirveästi ollut ja jotenkin äänenvoimakkuuskin tuntui olevan melko alhainen. Selkeästi kuitenkin tyypit nauttivat kun olivat päässeet pohjolaan soittelemaan. ”Uh!”-huudahduksia vokalisti kyllä viljeli hieman liikaa.

Vorumin kohdalla en ole oikein päässyt yli 2011 Jalometallin keikasta, josta pidin jostain syystä kovasti. Yleisö oli hyvin mukana ja lämpötilan pudotessa rupeasi lämmittelemään vähälukuisen moshpitin avulla. En tiedä, joku tässä ei taaskaan osunut minulla maaliin saakka, ja yliujo esiintyminenkin bändiltä alkaa olla jo tavallaan puuduttaa. Kaipaisin bändiltä jo seuraavaa, selvää askelta eteenpäin touhussaan ehkä. Sepolle potki aika paljon paremmin.

vorum

Vorum

 

Seppo: Minulle Vorum oli positiivinen yllätys – aiemmin en ole juuri jaksanut tutustua bändin tarjontaan tarkemmin. Tässä esityksesä oli tarpeeksi terävyyttä. Taitavan soiton ja härskin meiningin luonteva liitto.

Evil Angelin keulilla taas pitkästä aikaa Orkku Orgasmatron, kuten 2007 debyytillä, joten ei voinut mennä huonosti tämä! Soundi oli armoton, mutta onneksi siitä sai jotain tolkkua kitaroiden kiduttaessa armottomasti. Lahtelaisten näkemys deathrashistä on rupinen ja primitiivinen. Ehkä nyansseja voisi olla lisääkin, mutta aivan sama! Ja bonukset vielä Orkun härskeistä niittivyötangoista ja toki ikuisesta Iron Maiden -otsanauhasta. Evil Night!

evil_angel

Evil Angel

 

Seppo: Samaa mieltä Jaakon kanssa. Ei mitään kovin ihmeellistä materiaalia, mutta ei aina ihmeitä kaivatakaan.

Olin jo luopunut toivosta nähdä ”oikeasti” Demilich livenä, koska Jalometallissa 2010 koko homma meni soundien puuroutumisen vuoksi aivan läskiksi. No, nyt tuli korvausta tälle pettymykselle, vaikka tällä kertaa basson dominoiva rooli meinasi olla vähän liikaa. Ei haitannut sentään, vaan jo aikanaan 90-luvun alussa edistyksellinen, polveileva riffittely pääsi oikeuksiinsa. Ja uskomattoman matala ja murea örinä, josta tulee mieleeni hieman Archgoat. Jo pelkästään kuulla Antti Bomanin esittelemässä kappale The Planet That Once Used to Absorb Flesh in Order to Achieve Divinity and Immortality (Suffocated to the Flesh That It Desired…) oli sen verran hauska ja hieno hetki, että uskoisin monen saaneen rahalleen vastinetta.

demilich

Demilich

 

Seppo: Olihan tämä ihanaa. Ei nyt keikkana sinänsä mikään ylimaallinen, mutta pääasia, että pääsi nuo kierot kurnutukset todistamaan livetilanteessa. Rennot savolaiset välispiikit.

Temnozorista puhutaan varmaan vielä pitkään, sillä tämä oli minulle ensimmäinen suomalainen festarikeikka, jossa muistan bändin lavalta avoimesti huudattaneen yleisöllä ”sieg heil”. No joo, Goatmoon lienee tätä tehnyt joskus, mutta en ole tainnut olla todistamassa sitä itse. Venäläisten black/folk metal kulki ihan mukavasti ja ikävästi pariin kappaleeseen jääneet eeppiset, puhtaat vokaalit olivat pateettisuudestaan huolimatta vahvan kuuloista tulkintaa. Poikkihuilu oli hieno mauste, mutta jo aika pian setin alettua sen ulina muuttui minun kohdallani rasitteeksi. Vaikka en ehkä levyltä jaksaisi tätä kuunnella, livenä Temnozor on kieltämättä kaikesta huolimatta vahva tekijä.

Seppo: Varsin omalaatuista ja tietyllä tavalla lumoavaa kerrontaa tuli näiltä Venäjän pojilta. Toisaalta lumous tahtoi välillä särkyä koomisiin slaavi-iskelmällisiin häivähdyksiin ja huilu-annos tuli myös itselläni nopeasti täyteen vaikka soittimen soundi olikin hyvä. Biisien tietyt ideologiset painotukset eivät välttämättä kosketa sieluni herkkiä kieliä, mutta kyllä esimerkiksi White Thunder Roars rullasi komeasti.

temnozor

Temnozor

 

Yleisön puolella erityistä viihdearvoa tuotti karvaisten, ylävartalonsa paljastaneiden alfauroiden pieni, mutta sitäkin enemmän testosteronia huokunut moshpit! Kättäkin ojennettiin varsin anteliaasti, ja ei ehkä yllätyksenä tule että ulkomaalaisten edustus ja kiinnostus olivat huipussaan. Läntisessä Euroopassa, ainakaan näin suuressa tapahtumassa ei varmaan Temnozorilla ole juurikaan muualle mitään asiaa juuri muissa valtioissa kuin Suomessa, joten festarin kannalta oli fiksu veto vastata tähän kysyntään ottamalla Temnozor soittamaan.

Tässä kohtaa on moni varmasti poteronsa valinnut jommalta kummalta puolelta aitaa. Keikallakin tämä näkyi keskisormen osoitteluna paidattomia heilaajia päin, kenties myös toisin päin. Toisaalta, itse tapahtumassa ei minusta edelleenkään ollut mitään poliittista tai natsahtavaa virittyneisyyttä. Yhden mustan kaverinkin näin yleisössä jossain vaiheessa, enkä todistanut tapahtumassa minkäänlaista väkivaltaa tai agitaatiota. Joidenkin bändien arjalaisteemat ovat varmasti epäilemättä tosissaan ja harkitusti esitettyjä näkemyksiä osana äärimmäistä taidetta, mutta näiden linkittäminen poliittiseen natsismiin on edelleen minusta löyhällä pohjalla. Toki toisten tuntosarvet ovat herkemmillä asetuksilla kuin toisten, joten voihan tämä toki nähdä halutessaan suomalaisen metalliskenen hitaana valumisena kohti äärioikeistolaisuutta – enkä tätä huolenaihettakaan väheksy, vaikka en sitä jaa. Itse näen tämän vastakkainasettelun vain ja ainoastaan kiinnostavana ilmiönä.

Unleashed veti viimeisenä hyisellä ulkolavalla, ja teki sen tiukalla rutiinilla. Sitten ruotsalaisen death metalin voiton päivien Johnny Hedlund ja kumppanit ovat ottaneet soittoonsa mukaan rutkasti groovea, joka kuuluu nykyarsenaalissa välillä jopa panteramaisina piirteinä. Tämä on ehkä monille punainen vaate, mutta livenä festareilla virtaviivaistetumpi death metal kuitenkin mielestäni virtaa ihan mukavasti. Ei mikään mindblower todellakaan, mutta viihdyttävä setti. Turhia kitarasooloja voisivat vähentää kyllä matskussaan, vähän liikaa luritusta minusta.

unleashed

Unleashed

 

Seppo: Ongelmatonta, perusvarmaa tavaraa. Muhevaa ja festarioloissa toimivaa myllytystä. Laadukas biisimateriaali lämmitti viilentyneessä illassa.

Dark Funeralin The Secrets Of the Black Arts -levyn (sekä In the Sign… -ep:n) ympärille kudottu setti oli melkoinen blast from the past. Koska olin aikoinaan naiivina teininä vähän aikaa innostunut vauhdikkaasta black metalista itsessään sen vauhdin vuoksi, oli bändin paukutusta pieneltä osin kiusallista todistaa. Ehkä posket loistivat tässä vaiheessa iltaa jo muistakin syistä, mutta pieni syyllisyyden tunnekin siellä taustalla kyti. Silti samalla oli pitkästä aikaa hienoa kuulla moista kaahausta verrattain hyvillä soundeilla. Vokaaleissa uusi kaveri Heljarmadr kärisi vakuuttavasti ja Dominatorin takominen oli ompelukoneen tasoa. Ei tämä minun black metaliani ole todellakaan, mutta trippinä menneisyyteen tämä toimi erittäin mallikkaasti. Ruotsalaiset ovat maailman parhaita soittaessaan ääriruotsalaista kamaa, hah.

dark_funeral

Dark Funeral

 

LAUANTAI 16.5.

Toiselle päivälle juomahuoltoon oli saatu huomattava parannus. Perjantaina jonot olivat todella eeppiset, eikä moni taatusti päässyt rahoistaan eroon niin nopeasti kuin olisi halunnut. Itse perusjuomapisteiden arsenaalia oli hieman saatu parannettua, mutta nyt puuttuivat ylimääräiset tiskit, jotka viime vuonna möivät jotain ruotsalaisia(?) erikoisoluita (eikä naureta, ne oli hyvää tavaraa!). Kokonaisuutena perjantai saatiin hyvin paikattua, joten toivottavasti palikat ovat nyt ensi vuotta silmällä pitäen paremmin järjestyksessä jo heti kun lähtölaukaukset on ammuttu.

Toisena päivänä tuli ehdittyä katsomaan Svarttjerniä, joka oli näitä Steelfestin sarjassamme ”eksoottiset ulkomaanelävät, joilta voi jopa odottaa jotain”. Norjalainen black metal on tietty leima ja tavallaan taakka myös, ja näihin odotuksiin bändi sitten käytännössä taipuikin. Tasapaksua, hieman ehkä rokkaavaakin tylytystä tuli seurattua ehkä puolenvälin tienoille asti. Välttävä vokalisti oli kyllä aktiivinen lavalla, mutta ehkä kuitenkin se heikoin lenkki yhtyeessä. Tuskin tulee kuunneltua omaehtoisesti tätä yhtyettä enää.

svarttjern

Svarttjern

 

Torture Killer on joskus kolahtanut aika kovaakin, ja tällainen iltapäivän soittopaikka festareille sopii tällaiseen puupää-death metaliin oikein mukavasti. Brutaalia ja kulmikasta junnausta oli taas kerran mukava kuunnella, mutta kieltämättä näissä merkeissä lavallakin voisi tapahtua enemmän. Biiseissä ei kauheasti nyansseja ole, joten liven toivoisi tuovan jotain vähän lisää. Nykyinen kurkku Pessi on kenties kovempi örisijä kuin aiempi Juri, mutta se meininki lavalla on vastaavasti nykyään hieman puisevampaa. Eipä sillä, että siellä mitään sirkusta silti tarvittaisiin.

torture_killer

Torture Killer

 

Sargeist ei ole ollut meikäläisen juttu ikinä, eikä tämäkään kerta sitä miksikään muuttanut. Torogin todella pintaan miksattu kärinä tuntui taas kuin puukon työntämiseltä korvakäytäviin. Ei heikoille, ja meikäläinenkin heitti leikin kesken jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Sotajumalan keikalta jäi mieleen etupäässä Mynnin varsin väkevä anti-islam-välipuhe, jossa todettiin islamin leviävän kuin aids ja olevan pedofiiliuskonto. Tämä siis johdatteli koappaleeseen Paratiisin kutsu. Valtakuntamme poliittisen ilmapiirien tuntien oli pitkästä aikaa ihan hienoa kuulla metallibändin esitettävän jotain oikeasti vahvaa agendaa. Olipa asiasta mitä mieltä vain, äärimmäinen viesti siinä musiikin kaverina minusta kuuluu tällaiseen touhuun. Ehkä itse bändin kappalemateriaali on minun makuuni hieman liian kikkailevaa tavaraa, mutta hyvin soitettua kamaa kuunteli kuitenkin erittäin mielellään.

sotajumala

Sotajumala

 

Azaghal-sivuprojektiksi miellettävä Wyrd oli minulle jostain syystä minulle entuudestaan täysin tuntematon tapaus. Melankolinen ja kaunis black metal oli homman nimi. Olisin saattanut jopa oikeasti pitää tästä, mutta vokaalit tökkivät pahemman kerran. Kun laulua on kappaleissa paljon, pitäisi niiden sovittamiseen ja toimivuuteen kiinnittää huomiota. Yksiulotteinen kärisevä ulina ei tukenut melodioita oikein millään tavalla, ja kun se oli vielä miksattu pintaan, niin Sargeistin tapaan tuntui tulpista huolimatta, että jokin esine etenee huolestuttavalla tavalla korvia pitkin kohti aivoja. Argh!

wyrd

Wyrd

 

Kreikan Kawir on tehnyt jo yli 20 vuoden verran töitä, eikä bändiä edelleenkään minusta juuri mainita samassa yhteydessä Rotting Christin, Varathronin ja muiden kanssa. Se ei tavallaan ole ihme, sillä sen verran erikoisella tavalla etnisesti ja teatraalisesti värittynyttä heidän näkemyksensä black metalista on. Ei todellakaan mitään hittikamaa. En voi väittää nytkään päässeeni sisään tähän ilmaisuun varsinaisesti, mutta tietty imu säilyi koko keikan ajan ja se menikin ohi aivan hujauksessa. Pitäisi ehdottomasti muistaa kokeilla kuunnella levyltäkin. Perustaja-kitaristi Therthonax soitteli rohkeasti ilman paitaa, vaikka maha roikkui Tankard-malliin ties missä asti.

kawir

Kawir

 

Cosmic Church oli näistä Steelfestin kotimaisista black metal -jutuista minulle kovin ehdottomasti. Ei mitenkään kovin suomalaiselta kuulostanut kyllä, vaan mystisyydellään ja jollain tapaa mietiskelevällä tyylillään sai meikäläisen rauhoittumaan, ja itse asiassa nukahtaminenkaan ei ollut ihan kauhean kaukana. Bändi ei silti ollut mielestäni ollenkaan tylsä, vaan lavan kylpiessä miltei koko ajan punaisessa valossa tässä saavutettiin sellaisia tasoja, joihin ehkä tapahtuman mikään muu bändi ei päässyt lähellekään. Pakko tutustua tarkemmin…

Dead Congregation herätteli nopeasti relaksoituneen mielen nopealla ja brutaalilla death metal -purkauksellaan. Kreikkalaiset tuntuvat olevan kiertueella jatkuvasti ja sen kyllä kuulee, sen verran hyvin öljytyltä koneelta soitto kuulostaa. Vaikka on nopeaa tiukkaa, silti bändi onnistuu välttämään sen vadermaisen tylsän ompelukoneen mieleen tuovan nakutuksen, jota en nykyään oikein jaksa enää millään.

dead_congregation

Dead Congregation

 

Moonsorrow’n olen jo aikoja sitten todennut erääksi inhokikseni musiikillisessa mielessä, että jätin ihan suosiolla kokonaan väliin, kuten olen tainnut tehdä jo viimeisen 10 vuoden ajan muutenkin. Johdonmukaisuus ennen kaikkea, heh.

Asphyxiä viime vuosien miehistönvaihdoksineen ja rinnakkaisbändisekoiluineen voi pitää tietyllä tavalla vitsinä, mutta kun bändin näkee oluidensa ja lonkeroidensa kera tulevan festarialueelle ja myöhemmin lavalle, ei heidän motiivejaan oikein voi epäillä. Jätkät epäilemättä nauttivat edelleen soittamisesta yhdessä ja se välittyy myös yleisölle. Mielestäni yleisöä voi vähän kosiskella, mutta vain jos siihen on oikeasti varaa! Martin onnistui taas naurattamaan kehuessaan lonkeroa ja arvellessaan sen auttaneen meitä sodassa venäläisiä vastaan. Heti perään naureskellen totesi, ettei ei hänellä ole mitään venäläisiä vastaan ja toivottavasti eivät lähetä erikoisjoukkoja häntä rankaisemaan. Settilista oli toki tylsä ja yllätyksetön, mutta kylmenevässä illassa tuli silti riehuttua tämän ajattoman luolamies-death metalin tahtiin aivan alusta loppuun asti.

asphyx

Asphyx

 

Hetken verran vielä ehdin ennen junalle ryntäämistä ihmetellä, miten ristiriitaiselta Nokturnal Mortum kuulosti. Kiivas black metal, pillipiipari-pakana-folk ja utuinen leijunta vuorottelivat melko luonnottomallakin tavalla. Edistyksellistä musiikkia vai epäonnistunutta ilmaisua? Hieman oma vaaka osoittaa tuohon jälkimmäiseen. En voi sanoa, että olisi harmittanut lähteä juna-asemalle kälppimään.