Kirjoittajalta MartyrForNone

Hatespirit – Not of This World (EP)

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Nykta Records / Altare Productions

Oululainen black metal -porukka on tullut kolmanteen julkaisuunsa sitten debyyttinsä, joka tuli vuonna 2016. Kaikki samat jäsenet soittavat myös Serpentfyre-nimisessä kokoonpanossa, joka tuntuu olevan tällä hetkellä jossain määrin paussilla. Hatespirit on näistä kahdesta se raivoisampi ja intensiivisempi bändi. Sen biisit eivät yleensä kovin paljon yli 3 minuutin päälle kipua ja blastbeat on isossa roolissa.

Uutukainen EP on ehkä vieläkin äkäisempää tavaraa kuin kahdella edeltävällä täyspitkällä. Kappaleet jäävät alle kolmen ja puolen minuutin. Vajaa 17-minuuttinen kiekko on nopeasti pyöräytetty. Koko juttu humahtaa läpi nopean ukkosmyrskyn tavoin ja on oikeastaan ohi ennen kuin sitä edes huomaa. Erittäin vaivattomasti kuunneltava tapaus.

Ensimmäinen raita on levyn nimeä kantava ambient-intro, joka on miltei parin minuutin kestollaan hieman turhan pitkä näinkin lyhyen julkaisun kärkeen. Sitten lähteekin kone käyntiin heti kunnolla. Against the Stream on Hatespiritiltä yllättävänkin suoraviivainen paukutus, joka hakee jo vähän 00-luvun Mardukin tapaista menoa, eikä jää ainoaksi lajissaan. Hyvin Hatespirit silti vaikutteitaan yhdistelee, eli pelkkää Marduk-pastissia tämä EP ei ole. Soundi toimii pirun hyvin; kitara raatelee, rummut kuuluvat selvästi, mutta ne ennen kaikkea paukkuvat ja soivat orgaanisesti. Basson raapiminen on jätetty myös miellyttävällä tavalla melko pintaan. Kolmosralli Sons of Sun and Moon on taasen melodinen ja rokkaava, mutta silti draivia ja ruutia piisaa.

Loput kiekosta jäävät ensimmäisten rallien julman hyökkäyksen varjoon. Tavallaan taso ja intensiteetti pitävät, mutta kappaleiden pituudet turpoavat hieman pelkästään riffitoiston vuoksi. Julkaisun lyhyt kesto silti pelastaa, sillä bändin täyspitkiä kuunnellessa taisteluväsymys uhkaa painaa päälle, kun raatelua piisaa 40 minuutin korville. Mielestäni EP-julkaisu olisi voinut olla Hatespiritille paikallaan jo aiemmassa vaiheessa.

Kaiken kaikkiaan Not of This World on hyvä käyntikorttimainen julkaisu bändille. Se näyttäytyy tässä edukseen. Ei se määrä, vaan se laatu. Etenkin alku on väkevä, mutta kolmelta viimeiseltä kappaleelta jään kaipaamaan erilaisempaa kulmaa. Tälle EP:lle olisi voinut mahtua edes yksi vähän oikeasti poikkeavampi tapaus, jollaisiin olen itse tottunut tällaisilla pikkujulkaisuilla. Oli se sitten rohkea lainaralli tai muutoin tuotannosta esiin hyppäävä raita.

Bändi onnistuu hieman raottamaan sitä kaivattua boksin ulkopuolista potentiaalia erinomaisessa kappaleessaan Sons of Sun and Moon. Rokimpi meno yltyy lopussa kunnolla mielenkiintoiseen tykitykseen jännän ampiaismaisen riffin kera, mutta tätä ei oikein uskalleta hyödyntää sen enempää, vaan biisi loppuu kuin seinään. Ihan kuin bändi jotenkin säikähtäisi sitä, että nyt biisi lähti käsistä. Juuri tällaisissa kohdissa pitäisi päinvastoin antaa mopon keulia kohti uudenlaisia tolkuttomuuksia ja hulluutta. Potentiaalia siis on, ja toivottavasti sitä saadaan jatkossa enemmän esille.

Jaakko Marttila

Göden – Beyond Darkness

Arvosana: 6/10

Julkaisija: Svart Records

Sitä ei tarvitsisi edes tässä erikseen todeta: Winter oli yksi deathdoomin kulmakiviä. Kuten varsinaisilla legendoilla, bändin yhden demon, yhden EP:n ja yhden albumin mittaista uraa 80- ja 90-lukujen taitteessa ei ole oikein kukaan pystynyt jäljittelemään. Tietääkseni juuri kukaan ei ole edes yrittänyt. Sen verran outo oli bändin soundi, jossa oli death metalin ja doomin lisäksi vaikutteita niin crustpunkista, krautrockista ja ties mistä kokeellisista ilmiöistä. Joskus edelleenkin asiaa miettiessäni olen monttu hämmästyksestä auki, miten New Yorkista saattoikaan tulla tuohon aikaan sellaisia levyjä kuin Winterin debyytti Into Darkness tai Type O Negativen debyytti Slow, Deep and Hard. Kovin erilaisia keskenään, mutta silti kumpikin on jollain sanoin kuvaamattomalla tavalla salamyhkäisiä, sisäänpäin kääntyneitä, barbaarisia ja ennen kaikkea oikeasti painavalta kuulostavia äänitteitä. Näitä on maailmassa lopulta tosi vähän.

Winterin jatkoa kitaristi Stephen Flamm ja kumppanit juonivat jo 2010 alkaen, kun Winter alkoi soitella taas valittuja keikkoja lopeteltuaan varsinaisesti aktiviteetit jo 1992. Internet-haastatteluissa Flamm kertoi, että paluulevy on tekeillä. Haaveet uudesta albumista heitin kuitenkin kokonaan menemään, kun bändi 2015 kieppeillä kertoi keikkojen loppuvan välittömästi Flammin kuulo-ongelmien vuoksi. Samalla hän jättäytyi pois Serpetine Pathistä, joka tunnetaan ennen kaikkea Tim Bagshaw’n (ex-Electric Wizard) ”uutena” bändinä höystettynä parilla Unearthly Trancen kaverilla.

Alkuvuodesta 2020 tulivat yllättävät uutiset Göden-nimisestä virityksestä, jossa on Winteristä mukana vain kitaristi Flamm. Tavallaan toki Winter-miehistöön lukeutui myös Göden-kosketinsoittaja Tony Pinnisi, joka soitti koskettimet ainakin Into Darknessille ja oli mukana paluukeikoilla. Kolmas jäsen on vokalisti Vas Kallas, jonka tiedetään soittaneen pitkään industrial/metal-duo Henzel und Gretylissä.

Odotukset Beyond Darknessia kohtaan olivat totta kai aivan liian kovat. 76 minuuttia kellottava kolossi alkaa melko lupaavissa merkeissä, mutta jo puolivälissä tulee tietynlainen tyhjyyden tunne. Junnaus rupeaa puuduttamaan väärällä tavalla, kaikki kortit löydään pöytään melko varhain. Göden ei ole lainkaan niin mystinen tapaus kuin Winter. Soitto etenee mekaanisesti, eikä mukana ole lainkaan Winterin omalaatuista, hyvällä tavalla kömpelöä groovea. Sen voin helposti aistia, ettei tämä ole mikään bändilevy, vaan osasista kasaan liimattu projekti. Albumi on monoliittinen pläjäys melko steriiliä, miltei funeral doomin tapaista laahausta, jonka simppelien riffien päälle on ajoittain kuorrutettu koskettimia.

Kallasin vokaalit alkavat rasittaa nopeasti. Kenties pääbändinsä kontekstissa ylikorostava lausunta voi olla hyve, mutta Winteriä ajatellen kaipaan suorastaan pakonomaisesti tässäkin suhteessa jonkinlaista epämääräisyyden sumuverhoa. Tämän musiikin pitäisi olla antiteesi in your face -tyyppiselle lähestymistavalle, mutta niin vain mestari Flamm menee perse edellä puuhun. Välillä Val Kallas vaihtaa saksan kieleen, joka tuo vähän vaihtelua. Huomaan ajattelevani Celtic Frostin paluukiekko Monotheistia ja erityisesti Synagoga Satanae -kappaletta näissä kohdissa. Winterissä olivat sopivan mystisiä myös lyriikat, mutta Beyond Darknessin puolivälissä ei voi kuin puistella päätään vokalistin hokiessa rasittavasti I Am Immortal -biisin nimeä ikuisuudelta kuulostavan ajan.

Beyond Darkness on siis monotonisempi ja vähemmän arvoituksellinen kuin Into Darkness, ja kuitenkin sillä on mittaa miltei tuplat. Ja tästäkin menee iso könttä joka toisena raitana tuleviin Manifestations-runopätkiin, joissa madallettu miesääni höpöttelee jotain ääniefektien kera. Levyssä on ainesta, mutta ei missään tapauksessa näin pitkäksi albumiksi, vaan korkeintaan ehkä EP:ksi. Kaikkein parasta tässä on kuitenkin, ettei levyä julkaistu Winter-nimen alla, vaan toisella nimellä. Viimeisenä tuleva Winterin Winter-cover alleviivaa näiden bändien eroja, mutta uusi versio pärjää lyhyydessään ihan hyvin ja alun perin instrumentaali biisi on saanut saksankieliset sanat. Pirteä lopetus sentään, ja on muuallakin hyviä hetkiä, mutta kokonaisuus ja tuotanto eivät vaan toimi odotetulla tavalla.

Jaakko Marttila

Nummirock 2019

Seurueemme oli myöhässä aikataulusta, mutta kuskien raskaat kaasujalat mahdollistivat juuri ja juuri ehtimisen Cumbeastin kakkosbiisiin leirikamojen jäädessä autoon odottamaan aikoja parempia. Ja tämä pinnistys oli sen arvoista, sillä Cumbeast on eräs viihdyttävimpiä nimiä suomalaisen death metalin aikakirjoissa. Ei temppuilua, ei kaapuja tai rituaaleja, vaan groovaavaa brutal fuckin’ death metalia. Vokalisti/basisti Iiro kertoi, että yleisö on toivonut heitä Nummeen paljon soittamaan, ja hyvä niin! Juuri täydellistä aivot narikkaan -kamaa tapahtuman alkuun! Näitä bändejä lisää tapahtumaan, perkele!

Cannibal Accidentin grind-paahto oli täydellistä jatkumoa turkulaiselle, ei niin vakavalle kaahaukselle. Metallihelvetti-porukan pääjamppa Mikko kävi feattaamassa lavalla heiluttelen ”less humans, less problems” -kyltttiä. Myös juuri tätä menoa alkuilta suorastaan kerjää, joten turkulaisten tuplaisku jäi sinänsä mieleen eräänä torstain huippukohdista. Ei mitään wannabe-merkityksellistä taidetta, vaan viihteellistä rytistelyä!

CA:n kanssa samaan aikaan soitti reunionin tehnyt 90-luvun Oulun melometalli-pioneeri Embraze, joka oli vähän orpo kakkoslavalla, sillä porukkaa ei ollut aivan kauheasti saapunut paikalle vielä. Isot kalat pienessä lammessa pistelevät poskeensa ison järven pienet kalat, näin se vain on, jos verrataan yllä mainittuihin bändeihin. En muistele kenenkään kaivanneen Embrazea takaisin, mihin nähden bändi soittamassa kakkoslavalla melko vähäiselle yleisömäärälle ei ollut ehkä ihan optimaalisin ratkaisu.

Dreamtalen soundit olivat aluksi melko sietämättömät, mutta toki asia saatiin nopeasti korjattua paremmalle tolalle. Se, mitä ei voitu paikata, oli vokalistin flunssa, joka selvästi rokotti power metal -kultakurkun taajuuksia. Sääli, sillä aiemmilta festarivedoilta tuttua, verrattain kovaa tasoa ei ihan nyt saavutettu.

Trollfest oli jo tuttu nimi todella viihdyttävänä folk-metallibändinä ennen tapahtumaa. Oli myös selvästi toivottu nimi festarin esiintyjäluettelossa. Well, omasta puolestani voisin sanoa miltei samat sanat kuin vuotta aiemmin soittaneesta Alestormista. Yleisössä oli kova letkajenkka ja lavalla kuusi jamppaa pukeutuneita todella hassuihin releisiin sateenkaarihengessä, mutta ne biisit… ei jäänyt paljon kerrottavaa niistä. Ledivalaistu harmonikka on hieno idea, mutta merkittävämpää olisi se, mitä sillä saadaan aikaan. Ei nyt ihan tajuttomasti saatu. Blastbeatiä folk/humppahutun sekaan on ihan hauskaa, sen myönnän, mutta ei tätä loppuun asti jaksanut läheskään katsoa.

Gladenfold oli lopettelemassa settiään, kun poikkesin sitä leirintäalueelle mennessä vilkaisemaan. Kun vokalisti ärisee ja laulaa lurittelee power metal -tyyliin vuoron perään, se on minulle jo liian iso pala purtavaksi. Jotkut jutut eivät vain sovi yhteen. Ei vaan pysty ottamaan vastaan.

Monille Decapitated oli se kovin juttu koko festareilla. Aivan selvästi liian modernia kamaa sekä minulle että monille lukijoista myös, oletan. Näin se olikin, mutta omasta diggailuhistoriasta löytyy muun muassa Fear Factoryn menevä aukko, josta perkeleen polakit pääsivät läpi kuin varkain! En voi sanoa, että tykkäisin oikeasti musiikista, mutta helvetinmoinen valoshow ja sopiva humala saivat (olemattoman ja jäljellä olevan) tukan hulmuamaan kyllä kiivaasti. Onko tämä death metalia, vai ei? Mielestäni ehkä ei, mutta ei mitään väliä. Pikkaisen monotonista kohtaus oli, mutta intensiteetti oli juuri oikeanlaisella tasolla päälavan viimeiseksi bändiksi. Perkele, en olisi halunnut tykätä, mutta kova show oli. Nostan kädet suosiolla ylös!

Islannin Skálmöld oli minulle totaalisen uusi tuttavuus, mutta folk-vaikutteisena bändinä he saivat tuntosarveni todella ennakkoluuloiseen asentoon. Tämä tavallaan pätikin, mutta toisaalta vokalistin mylvivä tyyli oli jotain, mitä en muista aiemmin kuulleeni. Oli tässä jotain omaa juttua, mutta tämä viehätys ei pitänyt otteessaan montakaan biisiä.

Illan päätti Trollheim’s Grott, jonka aikana energiatasot alkoivat olla jo todella matalalla. Suomalaisen industrial-vaikutteisen black metal -pioneerin nykysoundi ei ole kovin industrial, vaikka taustanauhalta jotain efektejä tulikin. Enemmän jäi mieleen yhtyeen rytmiikkaan painottuva soitanta, joka oli silti erittäin black metal -yhteensopiva. Väsymyksestä huolimatta tuli sinniteltyä miltei loppuun saakka. Bändillä on selvästi paikkansa, vaikka rytminen painotus ei olekaan niitä juttuja, jotka yleensä vetoavat meikäläiseen.

 

PERJANTAI

Perjantaina tuli perinteisesti missattua kaikki alkuiltapäivän metalcore- ja yms. muut turhuudet järvisaunan vuoksi, mistä sai totuttuun tapaan kovasti virtaa tulevan illan koitoksiin.

Tyrantti on saanut lisää esiintymisvarmuutta ja -rutiinia soittoonsa. Kolmikko ei tahtonut Tuskassa viime vuonna oikein täyttää päälavaa luontevasti, mutta nyt Nummen pikkulavalla tarjottiin aivan mukiin menevä annos vanhan liiton viiksi -heavy metalia! Bändin oli tarkoitus juottaa omaa oluttaan jollekin onnekkaalle Nummirock-ämpäristä, mutta kunnian sai anniskelusääntöjen vuoksi sittenkin bäkkäriltä lavalle noussut Battle Beastin kaveri.

Hypocrisy pisti isompaan vaihdetta silmään päälavalla. Parit varsinaiset death metal -rainatkin soitettiin, kuten varmaan muutenkin festarikeikoilla, mutta pääosin toki Täggan & Co. veti taustasyntikkaraidan komppaamaa laiskempaa materiaaliaan. Ymmärtäisin hyvin, jos yksittäisiä biisejä vedettäisiin tähän tapaan, mutta miltei koko setti oli turhan juustoinen annos. Peter Tägtgren on kyllä kovan luokan vokalisti kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, minkä vuoksi oikeastaan jaksoin keikan loppuun asti. Kaikesta huolimatta aivan hyvä festariveto.

 

Etukäteen teki miltei eniten mieli koko festarilla nähdä Paradise Lostin Nick Holmes livenä örisemässä kaikkien näiden vuosien jälkeen, nyt tosin PL:n sijasta Bloodbathin keulilla. Tuoreessa muistissa ovat haastattelut, joissa mies vielä vuosia sitten sanoi örinän jääneen varmasti menneisyyteen. Nyt se selvästi maittaa hänelle itselleen, mutta minulle ei kyllä muutamaan biisin jälkeen uponnut enää. Ei huono, mutta Holmesin kärinä on mielestäni nykyään voimatonta ja tasapaksua. Bloodbathin matsku sinänsä noin muuten ei oikein herätä levyltä mitään tuntemuksia minussa ja livenä tämä tuntemus vahvistui. Tämä oli pettymys, mutta jengille tuntui maittavan.

 

Aivolävistys oli yksi kovimpia suomalaisia punk-bändejä livenä, kunnes se lopetti jokunen vuosi sitten. Odotin innolla tätä paluukiertuetta, ja odotukset täyttyivät ehkä puoleen väliin. Aiempaa intensiteettiä ei ehkä aivan nyt saavutettu, mitä muistelen nähneeni heidän aiemmilla keikoillaan. Kantaaottavat lyriikat ovat eräitä mieleen jäävimpiä genressään ja niistä saa jopa selvää livenä, mikä on bändin kovimpia vahvuuksia. Aivan pätevä lämmittely Terveille käsille!

Vielä ennen Tornion lahjaa maailmalle tuli vilkaistua jo suomalaisille festarikävijöille hyvin tuttua brittivierasta, eli Cradle of Filthiä. Tullut nähtyä bändi jo turhan monesti, mutta nyt illan hämärtyessä bändi toimi paljon paremmin kuin pitkään aikaan hyvän valoshow’n avittamana ja sitä kautta koko yhtyeen dramaattisuuden päästyä paremmin esiin. Päivänvalossa Dani Filth on jotenkin koominen ilmestys, mutta nyt pystyin ottamaan bändin taas vähän vakavammin kuin pitkään aikaan.

 

Lapin helvetti plays Terveet kädet pikkulavalla sain yleisön pois tolaltaan, mukaan lukien allekirjoittaneen. Läjä Äijälä nautti selvästi tilanteesta ja vaati lopussa bändiään soittamaan mm. Pissaa ja paskaa uudelleen. Itse asiassa se taisi tulla jopa kolme kertaa, ellen väärin muista, hah. Läjä on pomo! Näin hän totesi itsekin ruoskiessaan soittajia vetämään uusiksi samoja biisejä. Lavakomiikkaa parhaimmillaan. Saattoi olla viimeisiä kertoja, kun mies vetää bändeineen pelkästään TK-hittejä, sillä Lapin helvetti on kokonaan oma yhtyeensä, joka varmasti jatkossa haluaa esittää etupäässä omia, uusia rallejaan, ja hyvä niin. Tämä oli aika lähellä parasta juhannushuvia koskaan.

 

Hornan vokalisti Spellgoth manaili kakkoslavalla sitä, kun piti jättää Terveet kädet väliin oman keikan vuoksi. Horna on kovassa livekunnossa nykyään, ja se on ehdottomasti tunnustettava, vaikka en ole kauheasti seurannut bändin tekemisiä. Juhannusyönä auringon vielä heikosti paistellessa tässä oli jotain maagista black metal -latausta, joka omalla hieman synkemmällä tavallaan juuri TK:n perään sai juhannusfiiliksen tuntumaan vielä erityislaatuisemmalta. Loppuun vielä Tähdet, tähdet -laina, niin Nummirock 2019 oli saavuttanut huipennuksensa.

 

 

LAUANTAI

 

Viimeinen päivä oli etukäteen paperilla melkoinen mahalasku muuhun ohjelmaan nähden, vähän kuin se oli edellisenäkin vuonna. Eränlainen pehmeä lasku pois festivaalin kovimmasta ytimestä. Ehkä se on ihan paikallaankin juuri näin.

Arionin heavy/power metal -soi kakkoslavalla geneerisesti ja harmittomasti, mutta tavallaan ihan hyvin iltapäivään sopien. Kitaroiden ja koskettimien jatkuva sooloilu ovat jotain, jota arjessa ei oikein voi kokea, siis jos vakaasti päättänyt olla altistumatta sellaiselle.

Pulkkinen Live jätti heti kärkeen kylmäksi sen vuoksi, että lavalla ei ollut Jari Salmen lisäksi tv-sarjasta tuttua Antti Virmavirtaa. Olisihan tämä ollut tiedossa toki, jos olisi hoksannut ottaa etukäteen selvää, mutta eipähän hoksannut. Show’ssa siis vedettiin sketsejä näiden kahden kaverin toimesta ja välillä nauhalta ukkojen vaihtaessa vaatetustaan seuraavaa juttua varten. Vaihtoehtoinen ohjelma lavalle päätöspäivänä on ihan ok, mutta päälavalla tämä oli mielestäni vikatikki. Päivänvalossa homma ei pitänyt oikein hampaissaan ja pitkiksi venyneet sketsit eltaantuivat vielä ollessaan kesken.

Dynazty on ehkä typerin bändinimi pitkiin aikoihin, mutta totta kai tässä on tarkoituksellisen mahtipontinen kulma, kun huomioi genren, joka on siis jonkinlainen rock-painotteinen heavy metal. Ruotsalaiset ehkä vakuuttivat enemmän biiseillään, mutta toisaalta tasaisella varmuudellaan hävisivät Arionin naiiville tiluttelu-energialle.

Pelipaikoilta kotoisin olevalta, 1986 perustetulta A.O.D.:ltä odotin veteraanien varmuudella vedettyä thrash-rynnistystä, mutta soittoajan alettua mitään ei oikein tapahtunut. Tekniikan kanssa oli selvästi jotain ongelmia. Ehkä siinä vartti meni säätäessä ainakin, ja lopulta ukot pääsivät lavalle. Joku oli silti huonosti, sillä toinen kitaristi kiukutteli lavasoundien kanssa pitkään biisien välillä, minkä lisäksi hän iski päänsä lavalle tullessa valonheittimeen sekä meinasi kaatua lavalla. Vaikea sanoa, oliko viinalla osuutta asiaan, vai oliko nyt vain todella huono päivä ihan oikeasti (edit: ei ollut viinalla osuutta asiaan, sain myöhemmin tietää). Kokonaisuutena jotenkin jäykkää ja väkinäistä rutistusta. Ei lähtenyt.

Leprous on proge rock -ympyröissä jo ilmeisesti verrattain iso bändi. Norjalaiset itse muistan toki lähinnä entisinä Ihsahnin soolobändirenkinä. Kuten viimeksi Tuskassakaan, en vaan voi sietää heidän puhtaasti, jotenkin raivostuttavasti jollottavaa vokalistiaan. Joku vertasi vokalistia Freddie Mercuryyn, ja se varmaan pitää kutinsa, koska Queeniäkään en oikein pysty kuuntelemaan. Edellisen päivän raporttia pressivaunussa kirjoitellessa jouduin käytännössä kuuntelemaan koko setin, ja säpsähdin kunnolla, kun hoksasin bändin vetävän setin loppupuolella oman tuotantonsa sijaan Massive Attackin Angel-kappaletta. Tämä oli ainoa positiivinen pointti, ei paljon muuta sanottavaa tästä.

Suamenlejjonaa pidetään varmasti läppäbändinä, mutta festarin isoin läppä oli mielestäni Ruoska, josta ei ole kai kuulunut varsinaisesti levytetyn kaman osalta mitään 10 vuoteen. Edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen seurasin epäuskoisena suuren yleisömäärän fanittavan tätä erikoishousuihin, -housuihin ja -kenkiin sonnustautunutta, vahvasti Rammsteinin vanavedessä suomeksi laulavaa tapausta. Biiseissä ei tapahdu yhtään mitään, kaikki on yhtä ja samaa hittikamaa ja riffien irvikuvien tamppaamista. Ei auta kuin nostaa kädet ylös, sillä kansa tietää selvästi paremmin, että tämä oli kova tapaus, hehe.

Suamenlejjona sen sijaan veti taas pienellä lavalla erään festarin parhaista spektaakkeleista. Tämä bändi tiedostaa olevansa hauska ja osaa käyttää sitä vahvuutenaan. Vastaanotto oli riemuisa. Tissinsä näyttäneet naiset palkittiin tällä kertaa signeeratuilla jääkiekkomaalivahdin mailoilla. Lavalla oli tällä kertaa ylimääräisenä joku Ruotsin pelipaitaan pukeutunut kaveri, jonka tehtävä oli laulaa taustoja ja lietsoa porukkaa muutenkin. Eikä olisi edes tarvinnut, sillä muutenkin meininki oli lavalla kaikkien soittajien puolesta ennen kaikkea viihdyttävää seurattavaa. Lejjonallakin on Rammsteinilta miltei pöllitty kappaleensa Mahtisonni, mutta noin muuten vaikutteet ja yhteyskohdat tunnettuihin bändeihin hajoavat mukavasti biisi biisiltä eri suuntiin. Toisin kuin Ruoskalla, jota nyt ei kannattaisi tässä raportissa enää edes mainita. Encorena Kummola, jonka poisjättämistä setistä ehdin hetken jo spekuloida.

Ei kyllä tarvitsisi mainita myöskään Children of Bodomia, joka tuuttasi taasen kerran järkyttävällä sooloilun ja tiluttelun varjolla sekä luokattoman rääkylaulun kera satsin juustoa, joka olisi ollut oikeasti paikallaan jonnekin alkuiltapäivään Arionin ja Dynaztyn kaveriksi. Korkeintaan.

Nummirock on juhannus ja juhannus on Nummirock. Ei mittään muuta! Kiitos taas kerran!

Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Ville Palmu

Steelchaos 9.-10.11.2018

Steelchaosiin tuli vielä pieniä muutoksia ohjelmaan. Blaze of Perdition perui kiertueaikataulujensa vuoksi, ja tilalle tuli ainakin itselleni täysin outo kreikkalainen Thy Darkened Shade. Katsastetaan ohjelmaa vähän muutenkin tässä samalla.

Ekassa Steelchaosissa piti jo olla Bölzer mukana, mutta tämä peruuntui jostain terveyssyystä. Suomessa ei ollakaan bändiä nähty hieman hämmentävän vaikutelman jättäneen Hero-debyyttialbumin ilmestymisen jälkeen. Kuinka lie hipiksi meininki onkaan yltynyt vielä sen jälkeen?

Mystinen kotimainen Devouring Star on soitellut kovassa seurassa ja kovissa kekkereissä ulkomailla, mutta Suomessa tästä aktista ei tunnu kukaan tietävän juuri mitään – minä ainakaan.

Erittäin visuaalisena bändinä tunnettu True Black Dawn on lanseerannut esiintymisensä ”meathook show” -leimalla, minkä voinee odottaa näkemisen arvoinen pläjäys kenties Hellraiser-leffojen hengessä, jos nyt on pakko jotain arvailla – sekä toivoa!

Mystisten tapausten lisäksi ohjelmaa tasapainottaa enempi perusarvoihin nojaavat nimet, kuten Marduk, Impaled Nazarene, Evil Angel sekä erityisesti old school heavy metal -peto Armour, joka palasi kuin palasikin vielä hyvästelemään suomalaisetkin fanit käsittääkseni ehdottomasti viimeisen keikkansa myötä.

Onhan noita kovia nimiä paperilla muitakin. Miten helvetissä Rootin pääjannu Big Boss pystyy suoriutumaan liveriiteistä edelleen, vaikka mittarissa on käsittääkseni kunnioitettavat 66 vuotta? Ei helvetti, hattu kouraan ja syvä kumarrus.

Turha luetella tässä turhaan edes loppuja nimiä, huomionarvoisia kaikki. Näitä kekkereitä voi missata!

Tuska 2018

Täällä sitä taas oltiin, vaikka esiintyjälistauksen puolesta Tuska on ollut mielestäni – enkä taida olla ainoa – hienoisessa alavireessä jo aika monta vuotta. Vähemmän äärimmäistä, enemmän aiemmilta vuosilta tuttuja nimiä ja indie rock -meininkiä. Loppupeleissä kaikki on kuitenkin kiinni muutamasta ratkaisevasta nimestä paperilla, jotka saavat aikaan päätöksen lähteä joka kerta Suvilahteen rellestämään keskellä lomasesonkia. Eihän se ole meikäläiseltä pois, jos mukana on vuosi vuodelta enemmän mm. elokuvanäytöksiä, sarjakuvanäyttelyjä, vip-fanikatsomoa ja erillinen ruokaravintola. Telttasauna tosin on sellainen palvelu, jota osaan arvostaa, eli en todellakaan sano, että kaikki ekstra on turhaa. Mutta jos samaan aikaan esimerkiksi merchandise-myynti tajuttomine jonoineen on täysi fiasko, toivottavasti prioriteetteja tarkistellaan. Tuska on toki edelleen hieno tapahtuma.