Kirjoittajalta MartyrForNone

Nummirock 2019

Seurueemme oli myöhässä aikataulusta, mutta kuskien raskaat kaasujalat mahdollistivat juuri ja juuri ehtimisen Cumbeastin kakkosbiisiin leirikamojen jäädessä autoon odottamaan aikoja parempia. Ja tämä pinnistys oli sen arvoista, sillä Cumbeast on eräs viihdyttävimpiä nimiä suomalaisen death metalin aikakirjoissa. Ei temppuilua, ei kaapuja tai rituaaleja, vaan groovaavaa brutal fuckin’ death metalia. Vokalisti/basisti Iiro kertoi, että yleisö on toivonut heitä Nummeen paljon soittamaan, ja hyvä niin! Juuri täydellistä aivot narikkaan -kamaa tapahtuman alkuun! Näitä bändejä lisää tapahtumaan, perkele!

Cannibal Accidentin grind-paahto oli täydellistä jatkumoa turkulaiselle, ei niin vakavalle kaahaukselle. Metallihelvetti-porukan pääjamppa Mikko kävi feattaamassa lavalla heiluttelen ”less humans, less problems” -kyltttiä. Myös juuri tätä menoa alkuilta suorastaan kerjää, joten turkulaisten tuplaisku jäi sinänsä mieleen eräänä torstain huippukohdista. Ei mitään wannabe-merkityksellistä taidetta, vaan viihteellistä rytistelyä!

CA:n kanssa samaan aikaan soitti reunionin tehnyt 90-luvun Oulun melometalli-pioneeri Embraze, joka oli vähän orpo kakkoslavalla, sillä porukkaa ei ollut aivan kauheasti saapunut paikalle vielä. Isot kalat pienessä lammessa pistelevät poskeensa ison järven pienet kalat, näin se vain on, jos verrataan yllä mainittuihin bändeihin. En muistele kenenkään kaivanneen Embrazea takaisin, mihin nähden bändi soittamassa kakkoslavalla melko vähäiselle yleisömäärälle ei ollut ehkä ihan optimaalisin ratkaisu.

Dreamtalen soundit olivat aluksi melko sietämättömät, mutta toki asia saatiin nopeasti korjattua paremmalle tolalle. Se, mitä ei voitu paikata, oli vokalistin flunssa, joka selvästi rokotti power metal -kultakurkun taajuuksia. Sääli, sillä aiemmilta festarivedoilta tuttua, verrattain kovaa tasoa ei ihan nyt saavutettu.

Trollfest oli jo tuttu nimi todella viihdyttävänä folk-metallibändinä ennen tapahtumaa. Oli myös selvästi toivottu nimi festarin esiintyjäluettelossa. Well, omasta puolestani voisin sanoa miltei samat sanat kuin vuotta aiemmin soittaneesta Alestormista. Yleisössä oli kova letkajenkka ja lavalla kuusi jamppaa pukeutuneita todella hassuihin releisiin sateenkaarihengessä, mutta ne biisit… ei jäänyt paljon kerrottavaa niistä. Ledivalaistu harmonikka on hieno idea, mutta merkittävämpää olisi se, mitä sillä saadaan aikaan. Ei nyt ihan tajuttomasti saatu. Blastbeatiä folk/humppahutun sekaan on ihan hauskaa, sen myönnän, mutta ei tätä loppuun asti jaksanut läheskään katsoa.

Gladenfold oli lopettelemassa settiään, kun poikkesin sitä leirintäalueelle mennessä vilkaisemaan. Kun vokalisti ärisee ja laulaa lurittelee power metal -tyyliin vuoron perään, se on minulle jo liian iso pala purtavaksi. Jotkut jutut eivät vain sovi yhteen. Ei vaan pysty ottamaan vastaan.

Monille Decapitated oli se kovin juttu koko festareilla. Aivan selvästi liian modernia kamaa sekä minulle että monille lukijoista myös, oletan. Näin se olikin, mutta omasta diggailuhistoriasta löytyy muun muassa Fear Factoryn menevä aukko, josta perkeleen polakit pääsivät läpi kuin varkain! En voi sanoa, että tykkäisin oikeasti musiikista, mutta helvetinmoinen valoshow ja sopiva humala saivat (olemattoman ja jäljellä olevan) tukan hulmuamaan kyllä kiivaasti. Onko tämä death metalia, vai ei? Mielestäni ehkä ei, mutta ei mitään väliä. Pikkaisen monotonista kohtaus oli, mutta intensiteetti oli juuri oikeanlaisella tasolla päälavan viimeiseksi bändiksi. Perkele, en olisi halunnut tykätä, mutta kova show oli. Nostan kädet suosiolla ylös!

Islannin Skálmöld oli minulle totaalisen uusi tuttavuus, mutta folk-vaikutteisena bändinä he saivat tuntosarveni todella ennakkoluuloiseen asentoon. Tämä tavallaan pätikin, mutta toisaalta vokalistin mylvivä tyyli oli jotain, mitä en muista aiemmin kuulleeni. Oli tässä jotain omaa juttua, mutta tämä viehätys ei pitänyt otteessaan montakaan biisiä.

Illan päätti Trollheim’s Grott, jonka aikana energiatasot alkoivat olla jo todella matalalla. Suomalaisen industrial-vaikutteisen black metal -pioneerin nykysoundi ei ole kovin industrial, vaikka taustanauhalta jotain efektejä tulikin. Enemmän jäi mieleen yhtyeen rytmiikkaan painottuva soitanta, joka oli silti erittäin black metal -yhteensopiva. Väsymyksestä huolimatta tuli sinniteltyä miltei loppuun saakka. Bändillä on selvästi paikkansa, vaikka rytminen painotus ei olekaan niitä juttuja, jotka yleensä vetoavat meikäläiseen.

 

PERJANTAI

Perjantaina tuli perinteisesti missattua kaikki alkuiltapäivän metalcore- ja yms. muut turhuudet järvisaunan vuoksi, mistä sai totuttuun tapaan kovasti virtaa tulevan illan koitoksiin.

Tyrantti on saanut lisää esiintymisvarmuutta ja -rutiinia soittoonsa. Kolmikko ei tahtonut Tuskassa viime vuonna oikein täyttää päälavaa luontevasti, mutta nyt Nummen pikkulavalla tarjottiin aivan mukiin menevä annos vanhan liiton viiksi -heavy metalia! Bändin oli tarkoitus juottaa omaa oluttaan jollekin onnekkaalle Nummirock-ämpäristä, mutta kunnian sai anniskelusääntöjen vuoksi sittenkin bäkkäriltä lavalle noussut Battle Beastin kaveri.

Hypocrisy pisti isompaan vaihdetta silmään päälavalla. Parit varsinaiset death metal -rainatkin soitettiin, kuten varmaan muutenkin festarikeikoilla, mutta pääosin toki Täggan & Co. veti taustasyntikkaraidan komppaamaa laiskempaa materiaaliaan. Ymmärtäisin hyvin, jos yksittäisiä biisejä vedettäisiin tähän tapaan, mutta miltei koko setti oli turhan juustoinen annos. Peter Tägtgren on kyllä kovan luokan vokalisti kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, minkä vuoksi oikeastaan jaksoin keikan loppuun asti. Kaikesta huolimatta aivan hyvä festariveto.

 

Etukäteen teki miltei eniten mieli koko festarilla nähdä Paradise Lostin Nick Holmes livenä örisemässä kaikkien näiden vuosien jälkeen, nyt tosin PL:n sijasta Bloodbathin keulilla. Tuoreessa muistissa ovat haastattelut, joissa mies vielä vuosia sitten sanoi örinän jääneen varmasti menneisyyteen. Nyt se selvästi maittaa hänelle itselleen, mutta minulle ei kyllä muutamaan biisin jälkeen uponnut enää. Ei huono, mutta Holmesin kärinä on mielestäni nykyään voimatonta ja tasapaksua. Bloodbathin matsku sinänsä noin muuten ei oikein herätä levyltä mitään tuntemuksia minussa ja livenä tämä tuntemus vahvistui. Tämä oli pettymys, mutta jengille tuntui maittavan.

 

Aivolävistys oli yksi kovimpia suomalaisia punk-bändejä livenä, kunnes se lopetti jokunen vuosi sitten. Odotin innolla tätä paluukiertuetta, ja odotukset täyttyivät ehkä puoleen väliin. Aiempaa intensiteettiä ei ehkä aivan nyt saavutettu, mitä muistelen nähneeni heidän aiemmilla keikoillaan. Kantaaottavat lyriikat ovat eräitä mieleen jäävimpiä genressään ja niistä saa jopa selvää livenä, mikä on bändin kovimpia vahvuuksia. Aivan pätevä lämmittely Terveille käsille!

Vielä ennen Tornion lahjaa maailmalle tuli vilkaistua jo suomalaisille festarikävijöille hyvin tuttua brittivierasta, eli Cradle of Filthiä. Tullut nähtyä bändi jo turhan monesti, mutta nyt illan hämärtyessä bändi toimi paljon paremmin kuin pitkään aikaan hyvän valoshow’n avittamana ja sitä kautta koko yhtyeen dramaattisuuden päästyä paremmin esiin. Päivänvalossa Dani Filth on jotenkin koominen ilmestys, mutta nyt pystyin ottamaan bändin taas vähän vakavammin kuin pitkään aikaan.

 

Lapin helvetti plays Terveet kädet pikkulavalla sain yleisön pois tolaltaan, mukaan lukien allekirjoittaneen. Läjä Äijälä nautti selvästi tilanteesta ja vaati lopussa bändiään soittamaan mm. Pissaa ja paskaa uudelleen. Itse asiassa se taisi tulla jopa kolme kertaa, ellen väärin muista, hah. Läjä on pomo! Näin hän totesi itsekin ruoskiessaan soittajia vetämään uusiksi samoja biisejä. Lavakomiikkaa parhaimmillaan. Saattoi olla viimeisiä kertoja, kun mies vetää bändeineen pelkästään TK-hittejä, sillä Lapin helvetti on kokonaan oma yhtyeensä, joka varmasti jatkossa haluaa esittää etupäässä omia, uusia rallejaan, ja hyvä niin. Tämä oli aika lähellä parasta juhannushuvia koskaan.

 

Hornan vokalisti Spellgoth manaili kakkoslavalla sitä, kun piti jättää Terveet kädet väliin oman keikan vuoksi. Horna on kovassa livekunnossa nykyään, ja se on ehdottomasti tunnustettava, vaikka en ole kauheasti seurannut bändin tekemisiä. Juhannusyönä auringon vielä heikosti paistellessa tässä oli jotain maagista black metal -latausta, joka omalla hieman synkemmällä tavallaan juuri TK:n perään sai juhannusfiiliksen tuntumaan vielä erityislaatuisemmalta. Loppuun vielä Tähdet, tähdet -laina, niin Nummirock 2019 oli saavuttanut huipennuksensa.

 

 

LAUANTAI

 

Viimeinen päivä oli etukäteen paperilla melkoinen mahalasku muuhun ohjelmaan nähden, vähän kuin se oli edellisenäkin vuonna. Eränlainen pehmeä lasku pois festivaalin kovimmasta ytimestä. Ehkä se on ihan paikallaankin juuri näin.

Arionin heavy/power metal -soi kakkoslavalla geneerisesti ja harmittomasti, mutta tavallaan ihan hyvin iltapäivään sopien. Kitaroiden ja koskettimien jatkuva sooloilu ovat jotain, jota arjessa ei oikein voi kokea, siis jos vakaasti päättänyt olla altistumatta sellaiselle.

Pulkkinen Live jätti heti kärkeen kylmäksi sen vuoksi, että lavalla ei ollut Jari Salmen lisäksi tv-sarjasta tuttua Antti Virmavirtaa. Olisihan tämä ollut tiedossa toki, jos olisi hoksannut ottaa etukäteen selvää, mutta eipähän hoksannut. Show’ssa siis vedettiin sketsejä näiden kahden kaverin toimesta ja välillä nauhalta ukkojen vaihtaessa vaatetustaan seuraavaa juttua varten. Vaihtoehtoinen ohjelma lavalle päätöspäivänä on ihan ok, mutta päälavalla tämä oli mielestäni vikatikki. Päivänvalossa homma ei pitänyt oikein hampaissaan ja pitkiksi venyneet sketsit eltaantuivat vielä ollessaan kesken.

Dynazty on ehkä typerin bändinimi pitkiin aikoihin, mutta totta kai tässä on tarkoituksellisen mahtipontinen kulma, kun huomioi genren, joka on siis jonkinlainen rock-painotteinen heavy metal. Ruotsalaiset ehkä vakuuttivat enemmän biiseillään, mutta toisaalta tasaisella varmuudellaan hävisivät Arionin naiiville tiluttelu-energialle.

Pelipaikoilta kotoisin olevalta, 1986 perustetulta A.O.D.:ltä odotin veteraanien varmuudella vedettyä thrash-rynnistystä, mutta soittoajan alettua mitään ei oikein tapahtunut. Tekniikan kanssa oli selvästi jotain ongelmia. Ehkä siinä vartti meni säätäessä ainakin, ja lopulta ukot pääsivät lavalle. Joku oli silti huonosti, sillä toinen kitaristi kiukutteli lavasoundien kanssa pitkään biisien välillä, minkä lisäksi hän iski päänsä lavalle tullessa valonheittimeen sekä meinasi kaatua lavalla. Vaikea sanoa, oliko viinalla osuutta asiaan, vai oliko nyt vain todella huono päivä ihan oikeasti (edit: ei ollut viinalla osuutta asiaan, sain myöhemmin tietää). Kokonaisuutena jotenkin jäykkää ja väkinäistä rutistusta. Ei lähtenyt.

Leprous on proge rock -ympyröissä jo ilmeisesti verrattain iso bändi. Norjalaiset itse muistan toki lähinnä entisinä Ihsahnin soolobändirenkinä. Kuten viimeksi Tuskassakaan, en vaan voi sietää heidän puhtaasti, jotenkin raivostuttavasti jollottavaa vokalistiaan. Joku vertasi vokalistia Freddie Mercuryyn, ja se varmaan pitää kutinsa, koska Queeniäkään en oikein pysty kuuntelemaan. Edellisen päivän raporttia pressivaunussa kirjoitellessa jouduin käytännössä kuuntelemaan koko setin, ja säpsähdin kunnolla, kun hoksasin bändin vetävän setin loppupuolella oman tuotantonsa sijaan Massive Attackin Angel-kappaletta. Tämä oli ainoa positiivinen pointti, ei paljon muuta sanottavaa tästä.

Suamenlejjonaa pidetään varmasti läppäbändinä, mutta festarin isoin läppä oli mielestäni Ruoska, josta ei ole kai kuulunut varsinaisesti levytetyn kaman osalta mitään 10 vuoteen. Edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen seurasin epäuskoisena suuren yleisömäärän fanittavan tätä erikoishousuihin, -housuihin ja -kenkiin sonnustautunutta, vahvasti Rammsteinin vanavedessä suomeksi laulavaa tapausta. Biiseissä ei tapahdu yhtään mitään, kaikki on yhtä ja samaa hittikamaa ja riffien irvikuvien tamppaamista. Ei auta kuin nostaa kädet ylös, sillä kansa tietää selvästi paremmin, että tämä oli kova tapaus, hehe.

Suamenlejjona sen sijaan veti taas pienellä lavalla erään festarin parhaista spektaakkeleista. Tämä bändi tiedostaa olevansa hauska ja osaa käyttää sitä vahvuutenaan. Vastaanotto oli riemuisa. Tissinsä näyttäneet naiset palkittiin tällä kertaa signeeratuilla jääkiekkomaalivahdin mailoilla. Lavalla oli tällä kertaa ylimääräisenä joku Ruotsin pelipaitaan pukeutunut kaveri, jonka tehtävä oli laulaa taustoja ja lietsoa porukkaa muutenkin. Eikä olisi edes tarvinnut, sillä muutenkin meininki oli lavalla kaikkien soittajien puolesta ennen kaikkea viihdyttävää seurattavaa. Lejjonallakin on Rammsteinilta miltei pöllitty kappaleensa Mahtisonni, mutta noin muuten vaikutteet ja yhteyskohdat tunnettuihin bändeihin hajoavat mukavasti biisi biisiltä eri suuntiin. Toisin kuin Ruoskalla, jota nyt ei kannattaisi tässä raportissa enää edes mainita. Encorena Kummola, jonka poisjättämistä setistä ehdin hetken jo spekuloida.

Ei kyllä tarvitsisi mainita myöskään Children of Bodomia, joka tuuttasi taasen kerran järkyttävällä sooloilun ja tiluttelun varjolla sekä luokattoman rääkylaulun kera satsin juustoa, joka olisi ollut oikeasti paikallaan jonnekin alkuiltapäivään Arionin ja Dynaztyn kaveriksi. Korkeintaan.

Nummirock on juhannus ja juhannus on Nummirock. Ei mittään muuta! Kiitos taas kerran!

Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Ville Palmu

Steelchaos 9.-10.11.2018

Steelchaosiin tuli vielä pieniä muutoksia ohjelmaan. Blaze of Perdition perui kiertueaikataulujensa vuoksi, ja tilalle tuli ainakin itselleni täysin outo kreikkalainen Thy Darkened Shade. Katsastetaan ohjelmaa vähän muutenkin tässä samalla.

Ekassa Steelchaosissa piti jo olla Bölzer mukana, mutta tämä peruuntui jostain terveyssyystä. Suomessa ei ollakaan bändiä nähty hieman hämmentävän vaikutelman jättäneen Hero-debyyttialbumin ilmestymisen jälkeen. Kuinka lie hipiksi meininki onkaan yltynyt vielä sen jälkeen?

Mystinen kotimainen Devouring Star on soitellut kovassa seurassa ja kovissa kekkereissä ulkomailla, mutta Suomessa tästä aktista ei tunnu kukaan tietävän juuri mitään – minä ainakaan.

Erittäin visuaalisena bändinä tunnettu True Black Dawn on lanseerannut esiintymisensä ”meathook show” -leimalla, minkä voinee odottaa näkemisen arvoinen pläjäys kenties Hellraiser-leffojen hengessä, jos nyt on pakko jotain arvailla – sekä toivoa!

Mystisten tapausten lisäksi ohjelmaa tasapainottaa enempi perusarvoihin nojaavat nimet, kuten Marduk, Impaled Nazarene, Evil Angel sekä erityisesti old school heavy metal -peto Armour, joka palasi kuin palasikin vielä hyvästelemään suomalaisetkin fanit käsittääkseni ehdottomasti viimeisen keikkansa myötä.

Onhan noita kovia nimiä paperilla muitakin. Miten helvetissä Rootin pääjannu Big Boss pystyy suoriutumaan liveriiteistä edelleen, vaikka mittarissa on käsittääkseni kunnioitettavat 66 vuotta? Ei helvetti, hattu kouraan ja syvä kumarrus.

Turha luetella tässä turhaan edes loppuja nimiä, huomionarvoisia kaikki. Näitä kekkereitä voi missata!

Tuska 2018

Täällä sitä taas oltiin, vaikka esiintyjälistauksen puolesta Tuska on ollut mielestäni – enkä taida olla ainoa – hienoisessa alavireessä jo aika monta vuotta. Vähemmän äärimmäistä, enemmän aiemmilta vuosilta tuttuja nimiä ja indie rock -meininkiä. Loppupeleissä kaikki on kuitenkin kiinni muutamasta ratkaisevasta nimestä paperilla, jotka saavat aikaan päätöksen lähteä joka kerta Suvilahteen rellestämään keskellä lomasesonkia. Eihän se ole meikäläiseltä pois, jos mukana on vuosi vuodelta enemmän mm. elokuvanäytöksiä, sarjakuvanäyttelyjä, vip-fanikatsomoa ja erillinen ruokaravintola. Telttasauna tosin on sellainen palvelu, jota osaan arvostaa, eli en todellakaan sano, että kaikki ekstra on turhaa. Mutta jos samaan aikaan esimerkiksi merchandise-myynti tajuttomine jonoineen on täysi fiasko, toivottavasti prioriteetteja tarkistellaan. Tuska on toki edelleen hieno tapahtuma.

Nummirock 2018

Kesä on kreisi, kuulemma. Juhannuksena ainakin pitää olla aika hulluna päissään, jos ei halua antaa säiden haitata menoa. Isot paviljongit ja muut pressuratkaisut auttavat toki, mutta totta kai jatkuvat sateet latistavat silti ilmapiiriä. Silti itse Nummirockin henkeä ei voi mikään tuhota tai vaarantaa. On vain vähän huonompia ja parempia vuosia. Kaikkien todennäköisyyksien mukaan ensi vuonna kunnon Sahara-helvetti kuin vuonna 2007 konsanaan?

Steelfest 18.-19.5.2018, Hyvinkää

Näin me sen koimme; Osa 1 – Oranen

Perjantaina saavuin paikalle hyvissä ajoin, tarkoituksena nähdä ulkolavalla soittava Baise Ma Hache. Bändi on siitä erikoinen, että vaikka törmään sen edesottamuksiin alituiseen niin sosiaalisessa mediassa kuin Instagramissa, musiikkia en koskaan ollut kuullut. Ennen reissulle lähtöä kokeilin kuunnella jotain Youtubesta, mutta en muista yhtään millaista oli. Ja jostain syystä missasin keikankin, vaikka olin alueella samaan aikaan. En ole uskonnollinen ihminen mutta uskon sen verran johdatukseen, että jos universumi yrittää vihjata ”tämä bändi ei ole sinulle”, niin en rimpuile sitä vastaan. Joten ei paljoa harmita että BMH tuli missattua.

Archgoatin pelikunto oli kuitenkin pakko tarkastaa. Aurinkoisesta ulkoilmasta oli mukava siirtyä viileään, varjoisaan halliin, näin ainakin kuvittelin etukäteen. Mutta kun ensimmäisen kerran astui pimeään, kuumaan ja tuoksuvaan hornankattilaan, niin huomasi miten kokonaisvaltainen elämys Archgoatin keikka voikaan olla. Ei tarvinnut edes silmiä sulkea, kun visiot helvetin lieskoista ja rikkikiisuista täyttivät mielen. Itse bändi kuulosti murakalta, vaikka jostain syystä säestys oli vain yhden kitaran varassa. En tiedä oliko keikan alkupuoliskolla tapahtunut jotain teknisiä ongelmia basson kanssa, mutta nyt Lord Angleslayer vastasi pelkästä laulusta. Siihen nähden bändi kuulosti todella vahvalta.

Tässä vaiheessa aikataulut näyttivät siltä, että oli aikaa tutustua itse festivaalialueeseen. Alue oli jaettu niin, että yhdessä sivustassa sijaitsivat merchandise-kojut sekä muu oheismyynti ja toisessa laidassa ruoka- ja juomapalveluita. Itse alueen keskelle oli varattu paljon istumapaikkoja jotka olivat kaikkien käytössä. Ei siis pelkkä anniskelualue. Nyt kun muistelen edellisvuosia, niin käytäntö oli jotenkin muuttunut niin, että olutta pystyi nauttimaan missä päin tahansa aluetta. Etenkin ulkolavalle mennessä tämän huomasin kun tuoppi kourassa pääsi ihan eturiviin saakka.

Ruoka- ja juomapalvelut tarkistettuani aloitteli sisälavalla Satanic Warmaster. Keikka oli todella vahva aikamatka yhdeksänkymmenluvulle ihan Werwolfin viitasta alkaen. Livekokoonpanoon näytti kuuluvan Trollhorn, jonka Casioista kaikuivat hyvin nostalgiset ooh- ja aah- äänet. Tutut biisit oli hienosti saatu upgreidattua menneeseen aikaan. Hieno setti, todella hieno setti.

Nokturnal Mortum meni aika ohi korvien. Se uusin levy oli itselle järkyttävä pettymys, joten kun keikka koostui suurilta osin sen biiseistä, niin aika turhalta tuntui. Ainoat kunnon sävärit saatiin, kun White Towerin hiipivä progeiluintro alkoi, mutta tämänkin biisi oli sitten ryssitty, kun sitä ei soitettu kokonaan. Kaukana oli se hypnoottinen hurmos mikä valtasi mieleni joskus 2015 saman bändin soittaessa samassa paikassa.

Olipa kerran pimeässä hallissa, synkän usvan keskellä, kahden ison banderollin välissä pömpeli jonka takana asui koukkunokka. Koukkunokan nimi oli Mortiis, ja hänen tehtävänsä oli tarjota meille illan viimeiset hitaat. Vaikka koetin tihrustaa, miten erikoisen näköistä pömpeliä soitetaan, niin se ei koskaan selvinnyt. Ilmeisesti Mortiis soitti samaan aikaan osan syntikkaleadeista ja toisella kädellä hakkasi rumpupadia. Joka tapauksessa hyvin luonnollisen oloinen ja harras keikka. Hallin laitamilla makasi yleisöä selällään, kädet rinnan päälle ristittyinä. Aiempina vuosina tuollaiset humalaiset olisi häädetty kotiinsa nukkumaan, mutta kun heitä katsoi, niin ei voinut olla miettimättä, että noin Mortiisin keikasta tulisikin nauttia. Vaikka selvin päin olinkin, teki mieli etsiä oma nurkkaus johon asettua makaamaan, sulkea silmät ja antaa sielun matkustaa vapaasti. Mahtava päätös perjantaille.

Näin jälkikäteen mietittynä en nähnyt yhtään ulkolavan bändiä ja voin spoilata sen verran, etten paljoa nähnyt niitä lauantainakaan. Tämä ei ollut mitenkään tarkoituksellista, mutta joko siellä ei vain ollut niin paljon kiintoisia bändejä tai sitten tämä oli yhteensattumaa. Myös se, että edellisvuosien soundiongelmat oli saatu ratkaistua, helpotti sisätiloissa viihtymistä. Kiitos hyvistä soundeista ilmeisesti kuuluu konkari Papa Wilskalle, joka näkyi häärivän pöydän takana.

Lauantaina saavuimme paikalle Hin Onden soittaessa Fimbulwinter-biisiä. Yllättävän hyvin tämäkin anthem sopi aurinkoiseen päivään, varmasti paremmin kuin mihinkään paukkupakkaseen. Olin luullut, että bändi olisi haudattu joskus demon jälkeen, mutta internetin mukaan ovat tehneet pari levyäkin. Hups. Mutta silti omissa mielikuvissa bändillä kun on vain se yksi demo ja siellä se yksi biisi. Olihan siellä jotain muutakin, mutta kun Fimbulwinter tuli livenä kuulluksi, niin tunsin itseni yhden palasen verran täydellisemmäksi.

Tästä olikin hyvä lompsia katsomaan Nattfogia sisätiloihin. Tiesin, että bändi on saanut sisään ajettua täydellisen kokoonpanonsa, mutta en arvannut, että soitto ja esiintyminen olisi niin vakuuttavaa. Kitaristit ja basisti seisoivat yhdessä rintamassa kuin spartalaiset sotilaat laulajan ottaessa lavaa haltuunsa. Harkitun oloinen lavapreesens oli äärimmäisen luonteva ja varmasti avasi bändin musiikkia niillekin jotka sitä eivät ennen olleet kuulleet. Itsekin biisejä ymmärsi paremmin nyt kun ne oikeasti näki ja koki paikan päällä. Omalle kohdalle tämä ja Satanic Warmasterin keikat olivat ne kaikista parhaat.

Tästä eteenpäin loppuaika menikin sosialisoidessa ja haastatteluja tehdessä. Näin kyllä Asagraumin ja vakuutin itselleni, että se levy pitää sittenkin ottaa kunnolla haltuun. Hyvälle kuulostivat sekä biisit että soitto, mutta ennen kaikkea fiilis oli jäätävä. Toisaalta en bändien missaamisesta huonoa omatuntoa koe, koska festareilla en todellakaan käy, jotta näkisin bändejä. Bändit on vain hyvä tekosyy kasata paikalle joukko samankaltaisia ystäviä ja kokea ympärille kasattua oheistoimintaa.

Ja tuota oheistoimintaa on erikseen nyt kehuttava. Steelfest on kokonaisuudessaan aivan uskomattoman hyvin järjestetty. Vaikka väkeä on aivan hulluna niin kaikille riittää jalansijaa, jonot ovat lyhyitä ja vetävät hyvin (poikkeuksena tietysti naisten vessan loputon jono, mutta sisäinen sovinistini käski sanomaan, että onko olemassa mitään kissanristiäistä jonka naisten vessaan ei olisi pitkiä jonoja? En tiiä).

Joten ennen kuin annan viestikapulan kollegalle, niin haluan osoittaa suurimmat kiitokset järjestävälle taholle. Kiitos Steelfest 2018!

 

Näin me sen koimme; Osa 2 – Rautio 

Saavuin paikalle lauantaina Saorin veistellessä tyylikkäästi kaihoisaa folk metaliaan. Skottien toiminta oli yhtä aikaa turvallista, sujuvaa ja komeaa. Musiikilliset teemat kehittyivät kuin nouseva aallokko ja soittajat nyökyttelivät päätään yhteisessä tahdissa. Jykevä örinä sai tuekseen kaihoisaa puhdasta laulantaa. Syntikkamatto kuului hyvin, mutta yhden miekkosista soittama viulu tuppasi hukkumaan äänimassan sekaan. Oikein hienoa ja tunteellista musisointia, ei sinänsä kauheasti haukkumisen aihetta.

Sen sijaan länsinaapurin Necrophobic tuntui vaisulta. Sisälavan pimeissä puitteissa nämä herrat irvistelivät, mulkoilivat ja pitelivät näkymättömiä appelsiineja oikein olan takaa, mutta todellinen repivyys puuttui. Ovathan uusimman levyn kappaleet kuten Mark of the Necrogram ja Tsar Bomba oikein vetäviä biisejä, mutta kummallinen latteus vaivasi esitystä. Soolotkin kuulostivat pehmoisilta. Pesta-biisi kulki kyllä aika hyvin, samoin Revelation 666.

Forteresse Kanadan Quebecistä aloitti nopeasti, ja nopeana jatkuikin. Paikoitellen he ottivat tukea maltillisemmasta soudusta, mutta enimmäkseen joko rummut tai kitarat tai molemmat vetelivät kunnon sarjatuliasetuksilla. Äänivallia hallitsivat pirrr-tirrr-pirrrr-kitaramelodiat ja sympaattisen oloinen mustaviiksinen vokalisti ärjyi kiihkeästi ranskankielisiä taistelukertomuksiaan. Paljas ja varsin yksipuolinen, mutta joka tapauksessa tiivistunnelmainen ja onnistunut esitys.

Cult of Firen muistelin olevan tylsähköä tiukkaa naputusta, johon on päälle liimattu jotain hindujuttuja. Tsekkien anti olikin tätä maukkaampaa: vaikka soundeissa oli pientä puuroisuutta, houkuttelevien melodioiden ja pitkien leijailutunnelmointien yhdistäminen hyökkäävään sahaukseen toimi nyt yllättävän hyvin. Paikoitellen musiikki osui minulla jopa johonkin tunteellisesti värisyttävään mysteerihermoon. Kynttilät ja suitsukkeet sekä taustanäytön vaihteleva kuvasto vahvistivat toismaailmallista auraa. Vokalisoinnista erityispisteet: kähinän, muminan, huudon ja laulun vaihtelu oli hienoa kuultavaa.

Levytysuransa juuri ilmestyneellä kolmoslevyllään lopetteleva Necros Christos oli jättänyt ulkoiset okkultismin tunnusmerkit vähemmälle. Saksalaisten jykevä doomdeath-rouskuttelu liikkui maanläheisissä ja lihaisissa merkeissä, kuitenkin tutulla keskittyneellä ja hartaalla otteella. Soundi tärisytti tannerta hemmetin raskaana. Necromantique Nun lopetti setin. Verevä, asiallinen keikka. Bändin tyypit söivät myöhemmin tyytyväisen näköisinä Poppamiehen kojun burgereita. Näyttivät siis viihtyvän sekä lavalla että sen ulkopuolella.

Sisälavalla Dödheimsgard eli DHG oli kunnon outoilua. Kaikki tuntui kuitenkin kovin luontevalta eikä mitenkään pakotetulta hassuttelulta. Kipinää ja ideaa siis oli, eli aitoa tunnetta moninivelisen musiikin takana. Vokalisti Vicotnik väänteli kehoaan ja näytteli kieltään Rölli-peikon, Einsteinin ja Goa-hipin hybridinä. Soundit tukivat vaihtelevia äänimaisemia herkistelystä rujoon ryskeeseen. Viimeisimmän levyn 12-minuuttinen Architect of Darkness oli komea, samoin raju En krig å seire debyyttilevyltä. Setti päättyi vakuuttavasti Traces of Realityyn.

Ilma viileni mutta yleisö vain lämpeni entisestään, kun kotoinen Moonsorrow esitti vahvasti kivenkanto- ja muinaissoturimetalliaan. Valot ja savut tukivat ulkolavan tunnelmaa.

Illan päätti äkäinen Tormentor, tuo Unkarin black thrash -helmi, joka tunnettaneen parhaiten Attila Csiharin vanhana bändinä. Tormentor tarjoili biisejä kahdelta demoltaan 80-luvun lopulta ja meiningistä välittyi vapaan harrastuksen riemu – ukoilla ei kauheasti ollut tarvetta vakuuttaa maailmaa siitä, että he olisivat siistein bändi skenessä. Attilan hurja ääntely ja lavakarisma varmistivat, että homma toimi. Rumpujen pauke hukutti välillä muun orkesterin alleen, mutta eipä tuokaan haitannut, tavallaan sopi rosoiseen meininkiin.

 

Teksti: Seppo Rautio ja Timo Oranen
Kuvat: Timo Hanhirova