Kirjoittajalta Harri Linnera

Thenighttimeproject – Pale Season

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Debemur Morti Productions

Thenighttimeproject laitettiin alulleen Ruotsin Avestassa vuonna 2010, jonka jälkeen eponyymi esikoisalbumi antoi odotuttaa itseään aina vuoteen 2016 saakka. Bändin perustajana toimi Katatoniassa reilun vuosikymmenen ajan kitaristina vaikuttanut Fredrik Norrman, joka on edelleen aktiivisesti mukana myös Uncannyn ja October Tiden riveissä. Käsillä oleva Pale Season on yhtyeen toinen täyspitkä, jonka ranskalainen Debemur Morti Productions saattelee maailmalle kutakuinkin tänään.

Siellä ja täällä Thenighttimeprojectia on luonnehdittu Norrmanin aiemman bändin Katatonian johdannaiseksi tai sivutuotteeksi, mikä ei välttämättä mene kauheasti ohi maalistaan. Alkusoitonomainen Hound salaa säveltäjä-kitaristin taustan suhteellisen hyvin, mutta toisena tuleva Rotting Eden elävöittää mielleyhtymät Norrmanin vanhaan bändiin – jopa niin hyvin, että ilman ennakkotietoja mainittu kappale olisi mennyt läpi myöhempien aikojen Katatonian luomuksena.

Paholainen piilottelee yksityiskohdissa, sanotaan. Pintapuolisesti kuunneltuna Pale Season vaikuttaa viihtyvän häiritsevän hyvin samoissa tummissa vesissä kuin huomattavasti tunnetumpi maanmiehensä, eikä oma identiteetti tunnu olevan kovinkaan kummoisissa kantimissa. Tarkemmalla kuuntelulla pinta antaa periksi ja alta paljastuu Thenighttimeprojectin omat kasvot. Norrmanin melankoliset kitaramelodiat näyttelevät toki kappaleissa melkoisen hallitsevaa roolia, mutta huomattavan lisänsä bändin sointiväriin tuovat myös eteeriset koskettimet, eläväinen basso ja ennen kaikkea Alexander Bäcklundin laulu. Tämän myös Letters from the Colony -bändistä tutun vokalistin tulkinta on monestikin se tekijä, joka niin sanotusti nostaa kappaleen seuraavalle tasolle.

Thenighttimeprojectin toisen täyspitkän suurin rasite on tietynlainen tasapaksuus, mikä on toki mahdollista tulkita hyveeksi levyn teeman valossa: Pale Season ei viittaa nimessään pohjoisen pallonpuoliskon kausikiertoon kuuluviin kalpeisiin ja harmaisiin kuukausiin, vaan enemmänkin ihmispoloisen elämänkulun vähemmän tapahtumarikkaisiin aikoihin – toisin sanoen vaikuttavien tapahtumien väliin jääviin vuosiin, jolloin ei tapahdu oikein mitään merkityksellistä. Tässä mielessä voisi sanoa, että levy heijastelee teemaansa enemmän tai vähemmän täydellisesti, mutta riittääkö se kuittaamaan kirkkaimpien huippukohtien puuttumisen? En usko.

Yhdeksän kappaletta ja melkein viidenkymmenen minuutin keston omaavalla Pale Seasonilla on toki tasaisen onnistuneesta linjasta erottuvat kappaleensa, kuten levyn nimikkokappale ja Draconian-laulaja Heike Langhansin esittämä Signals in the Sky, mutta viimeinen silaus jää puuttumaan. Kenties haikailen hieman liikaa Katatonian kulta-aikojen suuntaan, mutta meillä kaikilla on taakkamme.

Oli miten tahansa, Thenighttimeproject tarjoaa toisella albumillaan hienon matkan muistojen pölyttyneelle osastolle. Melankolinen ja surumielinen ruotsalaissaundi toimii, eikä tuoreemman progen suuntaan viittaavat elkeet häiritse ollenkaan. Päinvastoin. Jään innolla odottamaan sitä kolmatta ja vaikeaa täyspitkää.

Harri Linnera               

Sühnopfer – Hic Regnant Borbonii Manes

Arvosana: 10/10

Julkaisija: Debemur Morti Productions

Piakkoin parin vuosikymmenen rajapyykin saavuttava Sühnopfer on ranskalaisen, taiteilijanimellä Ardraos esiintyvän multi-instrumentalistin yhden miehen projekti. Mies on vaikuttanut rumpalin ominaisuudessa muun muassa ryhmissä Peste Noire, Wolfsangel ja Charogne.

Ardraosin sooloprojekti on saanut hitaasti kiirehtien kasaan ihan kohtuullisen julkaisuhistorian: neljä lyhyempää äänitettä, kolme täyspitkää albumia ja yhden reilun mittaisen kokoelmalevyn. Käsillä oleva Hic Regnant Borbonii Manes on Sühnopferin kolmas pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen julkaisu, jonka saattelee maailmalle maanmiehensä Debemur Morti Productions.

Reilun minuutin mittainen alkusoitto Invito Funere liehittelee mielleyhtymiä ruotsalaisen Dissectionin toisen albumin avaukseen, eikä ensimmäinen varsinainen kappale Pénitences et Sorcelages todellakaan petä ilmassa leijuvaa lupausta. Näin väkivahva, melodinen ja dynaaminen myrskytuuli ei ole raivonnut sitten Storm of the Light’s Banen. Olen myyty.

Toisena tuleva liki kahdeksanminuuttiseksi paisuva nimikkokappale valuttaa jäätä selkärankaa pitkin vimmaisuudellaan. Ardraosin melodian- ja harmoniantajussa on samanlainen nerouden sinetti kuin edesmenneellä Jon Nödtveitillä, olkoonkin, että nämä kaksi maestroa ovat ammentaneet inspiraatiota varsin erilaisista lähteistä. Ensin mainitun musiikissa kuuluu sekä keski-aikainen sävelperinne että kotiseutu-uskollisuus, kun taas jälkimmäisen tärkeimpänä inspiraationlähteenä taisi toimia itse kuolema.

Noin muutenkaan Dissectionia vertailukohtana ei ole tarpeen venyttää tosiasioiden tuolle puolen. Sühnopferin dynaaminen ja raivokas ote vertautuu toki helposti edellä mainittuun ruotsalaisryhmään, mutta hyvänä viitekohtana voisi toimia myös kanadalainen Forteresse. Samalla tavoin tekninen taituruus ja musiikillinen virtuositeetti johdattelevat ajatuksia itävaltalaisen Abigorin suuntaan. Tällaiset viitekohdat ovat kuitenkin parhaimmillaankin vain hieman vinossa kenottavia tienviittoja, jotka osoittavat suurin piirtein oikeaan suuntaan. Näin syvästi henkilökohtainen taide ei tyhjene muutamaan nimeen.

Levyn loput neljä kappaletta ovat eräänlaista erinomaisuuden parantelua. Ardraosin puolen vuosikymmenen aikana työstämästä kokonaisuudesta ei löydy täytekappaleita, eikä oikeastaan edes tylsiä hetkiä. Tämän vuoksi omien suosikkikappaleiden valitseminen tuntuu jokseenkin turhalta – kaikki ennen vihonviimeistä kirkonkellojen kumahdusta käy – mutta jos jotain täytyy nostaa esille, niin olkoon ne edellä jo kertaalleen mainittu nimikkokappale ja loputtoman monisärmäinen Dilaceratio Corporis.

Sühnopfer kuittaa kolmannen ja vaikean täyspitkänsä voitokkaasti liput liehuen. Reilun viidenkymmenen minuutin mittainen albumi toimii kokonaisuutena ja kutsuu kuuntelemaan uudestaan ja uudestaan. Hic Regnant Borbonii Manes on genressään varmasti vuoden parhaimpien levyjen joukossa.                    

Harri Linnera

Golden Ashes – Gold Are The Ashes Of The Restorer

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Aurora Borealis Recordings

Pääasiallisesti taiteilijanimellä Mories tunnettu hollantilainen multi-instrumentalisti Maurice de Jong on lukemattomien bändien ja projektiensa kanssa luonut titaanisia mittasuhteita tavoittelevan julkaisuhistorian. Miehen bändeistä tunnetuimmat lienee Gnaw Their Tongues, Aderlating ja De Magia Veterum, joiden yhteenlaskettu tuotanto pelkästään kattaa liki kahdeksankymmentä erilaista julkaisua.

Golden Ashes edustaa Moriesin projektien tuoreempaa puolta, sillä sen ensimmäinen elonmerkki oli vuosi sitten ilmestynyt The Desolation -EP. Tämä kolme kappaletta sisältänyt ja vaatimattoman yhdentoista minuutin keston omaava omakustanne on kuitenkin ollut saatavilla vain ja ainoastaan digitaalisessa muodossa. Käsillä oleva esikoistäyspitkä sen sijaan on saanut julkaisijaltaan Aurora Borealis Recordingsilta varsin tyylikkään, joskin visuaaliselta ilmeeltään asianmukaisen pelkistetyn muodon. Hieman proosallisemmin ilmaistuna kompaktilevyn sisällään pitävistä pahvikuorista löytyy kappaleiden nimet ja niukasti tietoa sekä levytyksestä että tekijästä, mutta siinä onkin kaikki.

Gold Are The Ashes Of The Restorer on levy, josta voisi hyvinkin käyttää jotain post-alkuista kuvailua ilman minkäänlaista herjaa. Albumin avausraita The All Consuming Light Of Eternal Death humisee kallokoppaan siinä määrin kosketinvoittoisena, että äänimassan alla sykähtelevä mustanmetallinen pulssi saattaisi hyvinkin olla vain kuulijan omaa mielikuvitusta. Toisesta kappaleesta eteenpäin rumpukoneen tarjoama tahditus tulee hieman paremmin kuuluviin, mutta koskettimet säilyvät joka tapauksessa pääosassa. Rajat black metalin, dronen ja monenkirjavien post-alkuisten tyylilajien välillä vaikuttavat lähinnä kosmiseen tomuun piirretyiltä viivoilta.

Kahdeksan kappaletta sisältävä ja reilun puolentunnin keston omaava albumi on ennen kaikkea kokonaisvaltainen auraalinen kokemus, jota ei ole mielekästä pilkkoa pienempiin osiin. Kokonaisuus on tuntuvasti enemmän kuin osiensa summa. Rumpukoneen, basson, koskettimien ja kähinävokaalien muodostama minimalismi versoo maailmoja psyyken sisällä. Tässä mielessä voi sanoa, että Golden Ashesin esikoisalbumi saavuttaa saman kuin black metalin ja dronen parhaimmat edustajat, vaikka kolhiikin melko lailla kummankin genren musiikillisia konventioita.

Toisaalta täytyy myöntää, että projektin vahvin osaaminen on ehkä kuitenkin dronen ja muun kokeellisen äänitaiteen puolella. Jos kautta linjan vahvasta kokonaisuudesta haluaa poimia yhden kappaleen erilleen, niin se on levyn viides raita, melko vuolassanaisesti nimetty Drifting Slowly Through The Portal Of Sorrow Towards The Void Of Death. Mainitussa kappaleessa alun alkaenkin minimaalisesta soitinarsenaalista on pudotettu vielä rumpukone pois, mutta lopputulos on tunnelmaltaan sitä luokkaa, että voisi soida David Lynchin hienoimpien teosten taustalla.

Yhteensummaten sanottakoon, että Golden Ashes on tehnyt todella vakuuttavan esikoisalbumin. Gold Are The Ashes Of The Restorer on aika lailla kaikkea sitä, mitä tällaiselta genrerajoja taivuttavalta levyltä saattaa toivoa. Se on tunnelmallinen, hyvällä tavalla sisäänpäin kääntynyt ja omalla lohduttomalla tavallaan hyvin kaunis. Toivottavasti Mories jatkaa tämän projektin parissa vielä tulevaisuudessakin.

Harri Linnera

Seppä Ilmarinen – Seppä Ilmarinen

Arvosana: 8/10

Julkaisija: VainoValkeat Productions / NORDIC IRON AGE Records

Tuttavallisesti Arskana tunnettu äänekoskelainen multi-instrumentalisti Ari Honkonen on luonut omannäköistään uraa kotimaisen metallimusiikin marginaaleissa neljällä eri vuosikymmenellä. Siinä vuosikymmenten läpi tarpoessaan hän on lukuisten bändiensä ja projektiensa kanssa kasannut julkaisuhistorian, jonka yksityiskohtainen läpikäyminen vaatisi kirjan tai kaksi. Arskan bändeistä tunnetuin lienee Morningstar, joka toistakymmentä vuotta kestäneen olemassaolonsa aikana aurasi latua parinkin eri metalligenren pioneerina, olkoonkin, että tämä työ on jäänyt suurimmalta osalta historian hämärään.

Käsillä oleva Seppä Ilmarisen esikoisalbumi edustaa Arskan muutenkin melko vähälle huomiolle jääneen tuotannon vähemmän tunnettua puolta, mutta kyllä levystä tekijänsä tavaramerkki erottuu selkeänä ja kirkkaana. Kotikutoinen saundimaailma, vanhoista metallitraditioista ammentavat kappaleet, kansallisromanttiset lyriikat ja Arskan tunnistettava laulutyyli – siinäpä Seppä Ilmarisen peruspalikat ylimalkaan summattuna.

Kappaleiden tasolla tarkasteltuna metallipajan sulatusuuni tuntuu oikein osuvalta vertauskuvalta Seppä Ilmarisen ensimmäiselle täyspitkälle. Levyn kuusiminuuttisen avausraidan Ukko, Tor, Taranis ja Donar jylhä alkusoitto liehittelee mielleyhtymiä Bathoryn ja Gravelandin pakanaeepoksiin, jonka jälkeen kappale jatkaa hieman haikeatunnelmaisena, kunnes kirii vauhtia ja purkautuu lopussa improvisoidun kuuloiseen kitarasooloon.

Mainitussa kappaleessa onkin melko hyvin taottu kehykset koko loppulevylle. Siellä ja täällä rakennellaan tunnelmaa mahtipontisiin mittasuhteisiin, mutta levyn ytimessä on vanhan punkin, hevin ja rässin punahehkuinen seos, josta muotoutuu esiin melkoisen tarttuva kahdeksan kappaleen kimara. Näistä parhaimmat ovat vaikuttavalla alkusoitolla liikkeelle lähtevä nimikkokappale, ajatuksia Morningstarin suuntaan kuljettava Lintukoto ja päätöskappale Uusi aika, jonka punkahtavassa poljennossa on aidon hengennostatuslaulun elkeitä. Viimeiseksi mainittu onkin selkeästi oma suosikkini koko levyltä.

Yhteensummaten voisi todeta, että Seppä Ilmarisen ensimmäinen täyspitkä miellyttää varmasti niitä, jotka ovat tehneet sinunkaupat Arskan aiemman tuotannon kanssa. Taas toisaalta, jos Äänekosken miehen vaikuttava julkaisuhistoria on entuudestaan tuntematon, niin Seppä Ilmarinen toimii myös terävänä ensikosketuksena. Onhan tässä kuitenkin melko kattavasti mukana Arskan metallisen odysseian eri puolia.

Harri Linnera

Archon – Undead Noise

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Martinet Press Audio

Länsi-Yorkshiren verentahrimilta nummilta tulee Archon, jonka esikoisalbumi Undead Noise ilmestyi muutama vuosi sitten. Julkaisijana oli pääasiassa kerettiläiseen kirjallisuuteen keskittyvän Martinet Pressin alaisuudessa toimiva Martinet Press Audio, jonka aiempiin julkaisuihin kuuluvat muun muassa Division Omega ja Gulag.  Tämä musiikkiin erikoistunut alamerkki on sittemmin jäänyt määrittelemättömän mittaiselle tauolle.

Undead Noise pitää sisällään kuusi kappaletta, joiden kokonaiskesto on vähän päälle kaksikymmentä minuuttia. Näin ollen se on virallisten määritelmien valossa enemmänkin minialbumi kuin täyspitkä, vaikka käsillä olevat lähteet muuta väittävätkin.

Laatu korvaa määrän, sanotaan, ja kyllä Archon on oikein kelvollisen ensijulkaisun saanut aikaiseksi. Rivien välistä tulkiten nummien mies pääkallomaskissaan on ottanut aatteellista suuntaa äärilaidan teoreetikkona tunnetun James Masonin ajatuksista – eli kerettiläisyyksiä on lainattu erottelematta vasemmalta, oikealta ja hieman muualtakin. Säteilymittarit värisevät kuolettavissa lukemissa, nahkasaappaat rummuttavat asvalttia ja porvarillista arkea häiritsee hidastunut nettiyhteys, jonka takaa paljastuu vaimon kiinnostus eläinpornoon.

Samanlaista eklektisyyttä on myös kappaleiden tasolla. Avauskappale Algol Division Mantra maalailee kuvaa ydintuhon maailmasta ambientmaisesti ja jopa yllättävänkin melodisesti, olkoonkin, että tunnelma säilyy kauttaaltaan kolkkona. Pari seuraavaa kappaletta ovat suoraa ja särisevää melua, eivätkä mitenkään erityisen kekseliäitä omassa genressään. The Tears of Yahoud muistuttaa niistä vanhoista hyvistä ajoista, jolloin kuunsirppi ja hakaristi löysivät toisensa. Marssia ja julistusta hyvässä suhteessa. Käskevä ja väkevä kappale. Levyn päättävä The Wolf särisee melko vaimeasti eläinpornoon mielistyneen vaimon tyydyttämisestä kertovan samplen taustalla ja antaa kertojana toimivan aviomiehen hallita äänimaisemaa. Tyylikästä tarinan kehystämistä.        

Archonin esikoisalbumin suurin ongelma on siinä, että se on tynkä, joka olisi pitänyt saada kasvatettua kokonaiseksi levyksi. Se on hieman kuin puolimatkassa pysähtyvä road movie – juuri kun olet päässyt tarinaan kunnolla sisään, se onkin ohi. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Englannin nummien naamiomies on saanut aikaiseksi todella lupaavat parinkymmentä minuuttia. Toivottavasti jatkoa on tulossa laajemman kokonaisuuden muodossa.

Harri Linnera

Murg – Strävan

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Nordvis Produktion

Nimen Murg takaa löytyy anonyymi ruotsalaiskaksikko, joiden tunnettu historia rajoittuu melko tarkasti trilogiaan, jonka aloitti 2015 ilmestynyt Varg & Björn.  Se sai 2016 jatkoa levyn Gudatall muodossa ja trilogian päättää käsillä oleva Strävan.  Muuten kaksikko on pitänyt aiemmat musiikilliset edesottamuksensa – jos heillä sellaisia yleensäkään on – ja muun trivian tiukasti itsellään, vaikka antavatkin harvakseltaan haastatteluita. Bändin julkaisijana on toiminut alusta saakka Ruotsissa vaikuttava Nordvis Produktion.

Vuonna 2015 alulle laitetun trilogian ensimmäinen osa Varg & Björn (”Susi ja karhu”) pyrki kuvaamaan yhteiskunnan ja ihmisen nopeaa tuhoamista. Tuolloin Murgin musta metalli lähenteli petomaisuudessaan ja viiltävyydessään norjalaisen Ulverin Nattens Madrigal -levyä. Toinen osa Gudatall (”Mäntyjumala”) sen sijaan käsitteli niitä harvalukuisia selviytyjiä, jotka yhteiskunnan tarjoamien turvaverkkojen romahdettua kohtaavat luonnon kaikessa julmuudessaan ja tulevat vääjäämättömästi karsituiksi olemattomiin. Tuolla levyllä bändin ilmaisu otti askeleen junnaavampaan ja painostavampaan suuntaan, mikä luonnollisestikin heijasteli noiden vihonviimeisten ihmisten turruttavaa ja ankeaa taistelua.

Ruotsin kielessä pyrkimystä tai pyrkimistä tarkoittava Strävan on looginen lopetus noin neljä vuotta sitten aloitetulle trilogialle. Tässä päättävässä osassa ihminen lajina on lakannut olemasta, tullut lopullisesti poispyyhityksi maan kamaralta. Tuon monellakin tavalla vajavaisen nisäkkään paikan on ottanut täydellinen peto, joka kaikenlaisesta itsekkyydestä vapaana uhraa itsensä hävittääkseen koko maailmankaikkeuden. Tämä on se pyrkimys, jonka päätösosa nimessään mainitsee ja jonka vaatimista askeleista rakentuu levyn kahdeksan kappaletta ja reilun neljäkymmenen minuutin keston omaava kokonaisuus.

Musiikillisesti Strävan on selkeästi enemmän velkaa trilogian toiselle kuin ensimmäiselle osalle, kuitenkin niin, että ilmaisu on vielä asteen parin verran pelkistetympää ja selkeämpää. Tarinan laajentuessa kosmisiin sfääreihin jo alun alkaenkin vähäiset rönsyt ovat karsiutuneet olemattomiin. Levyn neljän ja kuuden minuutin välille asettuvissa kappaleissa ei hamuta mustan metallin kokeellisia laitoja, vaan keskitytään pohjoismaisen perinteen kestäviin perusasioihin. Paraatiesimerkki tästä on päätöskappale Stjärnan, jonka alkuosassa on samanlaista hypnoottisuutta kuin menneisyyden Burzumilla. Tästä huolimatta Murgilla on oma selkeästi tunnistettava identiteettinsä.

Murgin viimeisin edustaa ainakin omalla kohdallani levyä, jonka voisi ihan täydellä kunnioituksella luokitella keskivahvuuden kategoriaan kuuluvaksi. Mitään varsinaisesti uutta Strävan ei omassa tyylilajissaan tarjoa, mutta siitä huolimatta se onnistuu kuulostamaan tuoreelta ja terävältä kuuntelukerrasta toiseen. Hieno lopetus muutenkin onnistuneelle trilogialle, ja ehkä myös bändin tähän mennessä paras levy.

Harri Linnera