Kirjoittajalta Harri Linnera

Minotauri – S/T

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Nordic Iron Age Records / VainoValkeat Productions

Minotauri vaikutti Äänekoskella vuosina 1995–2007. Tuon reilun vuosikymmenen mittaisen olemassaolonsa aikana kolmimiehinen ryhmä saatteli maailmalle yhdeksän julkaisua, joiden joukossa oli myös kaksi täyspitkää albumia. Näistä kahdesta aiempi, eponyymi esikoisalbumi vuodelta 2004, on nyt palautettu markkinoille Nordic Iron Age Recordsin ja VainoValkeat Productionsin toimesta.

Käsillä oleva uusintajulkaisu pitää sisällään kaiken kaikkiaan kolmetoista kappaletta ja mittaakin levyllä on reilun tunnin verran. Varsinainen albumi koostuu kahdeksasta kappaleesta, kun taas loppu on kaupanpäällisiksi laitettua keikkamateriaalia. Näiden kaupanpäällisten osalta tuore painos eroaa italialaisen Black Widow Recordsin alkuperäisestä versiosta, jossa lisämateriaaleina olivat Pain of Life / Violence -seiskatuuma (Iron Bonehead Productions, 2000) ja Doom Metal Invasion -kymppituuma (Iron Bonehead Productions, 2002) sekä keikkaveto kappaleesta Paid Love. Muutoksen on kokenut myös levyn kansitaide, jossa ensijulkaisun melkoisen klassinen kauhukuvasto on saanut tehdä tilaa Ari Honkoselle ja useampaan kertaan toistetulle sanaparille Doom Metal.

Doom metal. Tuohon sanapariin tuleekin tiivistettyä paljon olennaista Minotaurin esikoisalbumista, joka lähestymistavaltaan ja tyyliltään haroo vahvasti mainitun alagenren alkulähteiden suuntaan. Hautajaisdoomin ja sludgen kaltaiset myöhemmät ilmentymät ovat Minotaurille aika lailla vieraita, olkoonkin, että haudasta käsin lauletaan ja sieltä myös lemmenhakureissuille könytään. Traditionaalisen doomin ohella toinen merkittävä inspiraationlähde on ollut uuden aallon brittihevi.

Kaikkitietävä Encyclopedia Metallum listaa Minotaurin sanoituksellisiksi teemoiksi kuoleman, kauhun, kurjuuden, seksin ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden. Tiedä häntä, mutta ainakin käsillä olevan esikoisjulkaisun osalta listaa voisi karsia loppupäästä ja alleviivata kauhun osuutta hieman ronskimmin. Kyse ei ole pelkästään sanoituksista, vaan myös ja ennen kaikkea tunnelmasta. Avausraita Singing in the Grave kutsuu esiin muistikuvia Hammer-studioiden kauhuklassikoista, eikä Ari Honkosen draculamaisesti ääntämä ”grave” kappaleen alussa ainakaan himmennä vaikutelmaa.

Minotauri ei kuitenkaan rajoitu maalailemaan äänikuvia sumuisista linnoista ja kalpeista yön olennoista, vaan levyllä on myös dekadentimpi, kolkompi ja pahaenteisempi puolensa. Aivan erityisesti tämä puoli tulee esille kappaleissa Black Chakras ja Nuclear Siren, jotka tuovat mieleen vanhan kauhun satanistikultit ja ydintuhon jälkeisessä maailmassa vaeltelevat rujot ja lohduttomat olennot.

Kaiken kaikkiaan tasaisen laadukkaan albumin kirkkain hetki on neljäntenä tuleva Devil Woman, jossa vanhahtava kauhun estetiikka ja melkoisella groovella rullaava tuomionmetalli muodostavat saumattoman liiton. Pahaenteisesti kertosäkeen taustalla ujeltavat koskettimet korostavat tyylikkäästi sanoitusten sisältöä.

Levyn lopusta löytyvä keikkamateriaali on saundillisesti ja soitannollisesti suhteellisen hyvälaatuista. Näissä vedoissa on myös saatu säilymään ainakin osa keikkatilanteen korskasta meiningistä ja mieshormonia huokuvasta ilmapiiristä. Väkevää tavaraa.

Kokonaisuutena arvioituna Minotaurin eponyymi esikoisalbumi on kaikin puolin perusteltu uusintajulkaisu, jolla on varmasti paikkansa doom-traditionalistien levyhyllyssä. Periaatteessa ainoa moitteen sija levyssä on uusittu kansitaide, joka ei vedä vertoja alkuperäiselle.  

Harri Linnera         

Bathory Legion – Drepe – Handligsförmalat MCD

Arvosana: 9/10

Julkaisija: The Sinister Flame / Septenary Arts

Italialainen Bathory Legion sai alkunsa vuonna 2005. Se ei kuitenkaan syntynyt tyhjästä, vaan nimen takana oleva hahmo on operoinut kerettiläisen musiikin parissa aina 90-luvulta saakka. Näihin menneisyyden projekteihin kuuluu muun muassa black metal -bändi Satanik Terrorists, jossa hän soitti rumpuja. 2000-luvun alkupuolella tapahtunut siirtyminen kokeellisemman ilmaisun pariin on tuottanut koko joukon lyhyempiä ja pidempiä julkaisuja, mukaan lukien pari täyspitkää sekä albumimittaisen yhteislevytyksen maanmiehensä Urnan kanssa.

Käsillä oleva Drepe – Handligsförmalat on Bathory Legionin ensimmäinen julkaisu lappeenrantalaisen The Sinister Flamen tämän vuoden tammikuussa perustamalle, kokeellisempiin julkaisuihin keskittyvälle Septenary Arts -alamerkille. Tasan yhden kappaleen sisältävällä levyllä on mittaa kahdeksantoista minuuttia.

Albumin nimi tarkoittaa tappamista tai murhaamista. Sanan etymologia paljastaa myös sellaisia merkityksiä kuin iskeminen ja puukottaminen. Kieltämättä nämä kuvaavatkin Bathory Legionin viimeisintä teosta melkoisen osuvasti; Drepe käy kimppuun tavalla, josta tulee välittömästi mieleen ruotsalainen MZ.412 ja sen alkupään tuotanto. Bathory Legion on kuitenkin huomattavasti monikasvoisempi peto kuin edellä mainittu ruotsalaiskolmikko, sillä sen soonisesta paletista löytyy myös uusklassisia ja ritualistisia sävyjä, seesteisiä välisoittoja ja loitsusanojen messuamista. Tunnelma on kuitenkin kauttaaltaan synkkä ja pahaenteinen.

Kenties vaikuttavimmillaan Drepe on levyn puolivälin tienoilla, jossa minimalistisen ambientin päälle on lisätty sairaalan ääniä, kuten sydänsähkökäyrän piipitystä, lääkäreiden ja hoitajien puhetta sekä jonkinlaista koneellista imemistä. Näistä viimeisenä mainittu tuottaa varsinkin kuulokkeilla kuunneltuna melko viskeraalisen kokemuksen. Tiedä sitten, mitä kyseisessä kohdassa oikeasti tapahtuu, mutta pahalta se kuulostaa – ja tuntuu.

Bathory Legionin tuorein julkaisu on verrattain lyhyestä pituudestaan huolimatta loputtoman monitahoinen albumi, jota on melko lailla mahdotonta pakottaa yhteen tai kahteen kategoriaan. Mustaa teollisuusmelua á la MZ. 412, kyllä, mutta myös uhkaa ja väkivaltaa á la Propergol. Siihen päälle kauhun ambienssia Atrium Carcerin tapaan, okkultistikirjailija Edgar Kervalin loitsuamista ja paljon muuta. Kulmia ja lisää kulmia. Niistä jokaisen takana synkkiä kohtaloita, väkivaltaa, kuolemaa. Lopulta Drepen ainoa miinusmerkkinen puoli taitaa olla se, että jossain kohtaa levy loppuu.                

Harri Linnera

Worldwide Viking Rock Vol. II

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Vikingarock France

Vikingarock France julkaisi pari vuotta sitten Worldwide Viking Rock -kokoelman ensimmäisen ja sisällöltään melkoisen Suomi-voittoisen osan. Käytännössä vinyyliversion kääntöpuoli koostui pelkästään äänekoskelaisen Arskan projekteista, eikä ensimmäiselle puolellekaan ollut löytynyt kuin kolme viikinkirockin kansainvälistä edustajaa.

Käsillä oleva toinen osakin jää melko kauaksi kokoelman nimessä olevasta lupauksesta, sillä ensimmäisen osan tapaan edustetuiksi tulevat vain Espanja (Drakkar), Ranska (Carcereduro), Ruotsi (Hednaljus ja Vindvak) ja Suomi (mTORR, Rockarska ja Seppä Ilmarinen). Bändikattaus on kuitenkin laajentunut sillä tavoin, että kolmen Arskan mestaroiman projektin rinnalla on neljä muuta tekijää. Tällä tavoin kokonaisuus on hieman tasapainoisempi kuin ensimmäisessä osassa.

Jonkinlaisesta rajoittuneisuudestaan huolimatta Worldwide Viking Rock Vol. II tarjoaa oikein asiallisen läpileikkauksen viikinkirockin maailmaan. Kaikilla kahdellatoista mukaan valitulla kappaleella on ansaittu paikkansa, eikä levyllä ole yhtään sanan varsinaisessa merkityksessä heikkoa vetoa. Espanjalainen Drakkar ei välttämättä ole mitenkään erityisen häikäisevä ryhmä, mutta sopivan kireästi messuava laulaja ja miehekkäät taustakuorot pelastavat paljon. Hyvää nyrkintuulettelurockia. Ranskalaisella Carceredurolla on huomattavasti tunnelmallisempi ja melodisempi lähestymistapa viikinkirockiin. Itse asiassa bändillä on myös kevyttä metallivaikutetta mukana. Todella laadukkaita kappaleita, vaikka ranskankielisen lyriikan tosiasiallinen sisältö jääkin tuntemattomaksi.

Kokoelman parhaimmat kappaleet tulevat kuitenkin Ruotsista ja Suomesta. Hednaljusin ja Vindvakin välillä on tiukka maaottelu, jonka jälkimmäinen voittaa, mutta olemattoman pienellä erolla. Erinomaisen väkeviä ja vakuuttavia vetoja molemmilta bändeiltä. Vindvak on selkeästi orkesteri, josta täytyy ottaa paremmin selvää. Arskan projektit on sijoiteltu kokoelman alkuun, keskivaiheille ja loppuun. Rockarskan Rock Hard for Norden on looginen avauskappale tällaiselle kokoelmalle, eikä Seppä Ilmarisen Faravid ole yhtään vähemmän looginen lopetus. mTORRin Against the World myrskyää vaikuttavasti levyn keskivaiheen tienoilla, vaikka eroaakin metallisemman otteensa puolesta aika tavalla kokoelman muusta sisällöstä.

Worldwide Viking Rock Vol. II on huolellisesti kasattu ja taiten toteutettu kokoelmalevy, joka toimii varmasti hyvänä johdatuksena viikinkirockin maailmaan. Neljäkymmentä minuuttia tasokasta rockia, jonka tahdissa voi tuuletella nyrkkiään ja vahvistaa taistelutahtoaan.             

Harri Linnera

Arska / mTORR – Fennoscandian Metal

Arvosana: 8/10

Julkaisija: VainoValkeat Productions / NORDIC IRON AGE Records

Yleensä lempinimellä Arska tunnettu äänekoskelainen Ari Honkonen on underground-ikoni, joka on luonut omannäköistään metallia 80- ja 90-luvun taitteesta saakka. Vuosien varrella Arskan käsistä on lähtenyt maailmalle mustaa metallia, goottirockia, perinteikästä doomia ja voimaheviä.

Jonkinlaisena läpi vuosien ja vuosikymmenien kulkevana punaisena lankana Arskan uralla on ollut pohjoinen pakanallinen perintö ja sen vaaliminen. Miehen alkuaikojen bändeillä oli jonkinlaista yritystä tavanomaisempien black metal -teemojen suuntaan, mutta varsin pian niiden tilalle tulivat pohjoinen mytologia ja mystiikka, taistelut ja soturin polku. Tällä tavoin ei ole oikeastaan kovinkaan yllättävää, että hän on tehnyt melkoisen uran myös viking rockin – tai ehkä paremminkin hakkapeliitta-rockin – edustajana.

Käsillä oleva yhteislevytys Fennoscandian Metal juhlistaa Arskan kolmekymmenvuotista uraa alamaailmaisena ja pakanallisena trubaduurina.

Levyn ensimmäisen puoliskon muodostaa soolomateriaali, josta joitakin kappaleita on julkaistu aiemmin DeathZenMagick-YouTube-kanavalla. Levyn jälkimmäiseltä puoliskolta löytyvän mTORRin ralleista Against the World on julkaistu myös tämän vuoden alussa ilmestyneellä World Wide Vikingrock Vol. II -kokoelmalla. Loppu mTORR-materiaali on tuoretta, olkoonkin, että se sisältää myös Kareliaania uudelleenversioituna. Näihin bändiltä toiselle siirtyneisiin kappaleisiin kuuluu muun muassa Land of the Finns, jonka pohjana on alun alkaen Kareliaanin vinyylibonukseksi suunniteltu Kaunis maa. Kaiken kaikkiaan levyllä on yksitoista rallia, joiden yhteispituus on hieman alle kolmekymmentäseitsemän minuuttia.

Fennoscandian Metal ei tarjoa suuria yllätyksiä niille, joille Arskan musiikilliset edesottamukset ovat entuudestaan tuttuja. Yhteislevytyksen yksitoista vetoa asettuvat melko luontevasti perinteikkään ja juurevan metallin ja rockin viitekehykseen. Siellä ja täällä mukana on punkahtavaa uhmakkuutta, toisaalla hölkätään hieman rennommin viking rockin tyylilajissa. Saundimaailma on kotikutoinen mutta selkeä. Soolomateriaalissa korvaa miellyttävät myös taiten toteutetut koskettimet.

Jos käsillä olevaa julkaisua tarkastelisi Arska vastaan Arska -kilvoitteluna, niin kyllä levyn ensimmäisen osuuden Arska taitaisi peitota jälkimmäisen osuuden itsensä. Jos ei ihan tyrmäyksellä, niin ainakin tuomariäänillä. Aivan erityisesti edukseen erottuvat kappaleet Nordic Hammer Power ja Muscle Rock, mutta soolomateriaalin kolme muuta vetoa eivät jää kovinkaan kauaksi edellä mainituista. mTORRillakin on hetkensä, kuten jo kertaalleen mainitussa Against the World -kappaleessa, mutta kokonaisuutena arvioituna levyn jälkimmäinen puolisko jää hieman sijoittumaan alkupuolen soolomateriaalin rinnalla.   

Yhteensummaten Arskan ja mTORRin yhteislevytys on kaikin puolin pätevä julkaisu perinteisen hevin ja taistelutahtoa kohottavien pakanaveisujen ystäville. Toki kolmenkymmenen vuoden uraa olisi voinut hieman prameamminkin juhlistaa, mutta ehkäpä deluxe-vinyyliboksit ja nimikko-oluet eivät oikein ole Arskan juttu?

Harri Linnera

Golden Ashes – In the Lugubrious Silence of Eternal Night

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Oaken Palace Records

Taiteilijanimellä Mories tunnettu hollantilainen multi-instrumentalisti Maurice de Jong on lukemattomien bändien ja projektiensa kanssa luonut julkaisuhistorian, johon kuuluu päälle sata erilaista äänitettä. Miehen bändeistä tunnetuimmat lienee Gnaw Their Tongues, Aderlating ja De Magia Veterum. Näistä ensimmäisenä mainittu julkaisi jokin aika sitten järjestyksessään jo neljännentoista albuminsa, josta löytyy arvostelu näiltä samoilta sivuilta.   

Golden Ashes edustaa Moriesin projektien tuoreempaa laitaa, sillä sen ensimmäinen elonmerkki oli vuonna 2018 ilmestynyt lyhytsoitto The Desolation. Seuraavana ilmestyi esikoisalbumi Gold Are the Ashes of the Restorer, jota seurasi vielä samana vuonna lyhytsoitto The Golden Path of Death Acceptance. Moriesille tyypilliseen tapaan seuraavaa albumia ei tarvinnut kauan kaipailla, vaan In the Lugubrious Silence of Eternal Night ilmestyi kutakuinkin puoli vuotta edellisestä julkaisusta.

Mitä tulee kappaleiden määrään ja levyjen pituuksiin, Golden Ashesin täyspitkät tulevat melko lähelle 1:1-suhdetta: molemmat sisältävät kahdeksan kappaletta ja levyjen pituudet asettuvat kuuden sekunnin heitolla kolmenkymmenenviiden minuutin tuntumaan. Näistä kahdesta albumista jälkimmäinen on se pikkaisen pidempi.

In the Lugubrious Silence of Eternal Night ei noin muutenkaan tee kovin kummoista eroa edeltäjäänsä. Tarjolla on tälläkin kertaa korostetun kosketinvoittoista, eteeristä ja maalailevaa mustaa metallia. Rumpukone naputtaa suurimman osan ajasta vimmaisella tahdilla, tuskaiset kähinävokaalit eivät nouse kovinkaan reilusti muun äänimassan yläpuolelle, eivätkä siirtymät kappaleesta seuraavaan ole mitenkään erityisen alleviivattuja. Periaatteessa levy voisi aivan hyvin koostua yhdestä reilu puolituntisesta kappaleesta.

Tunnelman puolesta Golden Ashes on ottanut askeleen mahtipontisempaan ja apokalyptisempaan suuntaan, jopa niin, että siellä ja täällä tulee mieleen norjalaisen Limbonic Artin varhainen tuotanto. Tämä ei ole ollut yksinomaan hyvä asia, sillä samalla kun bändi on saanut äänimaailmaansa tietynlaista selkeyttä ja särmää, se on myös hieman kadottanut esikoislevynsä toismaailmaisia sävyjä. Tässä voisi myös toistaa sen jo edellisessä arvostelussa todetun seikan, että Golden Ashesin vahvin osaaminen on ehkä kuitenkin muualla kuin mustassa metallissa. Näin ollen askel mustan metallisemman ilmaisun suuntaan menee noin puolen askeleen verran harhaan.

Noin muuten In the Lugubrious Silence of the Eternal Light toimii omanlaisenaan konventionaalista mustan metallin saundia rikkovana teoksena vähintäänkin hyvin. Se on tunnelmallinen ja kokeellinen albumi, joka tarjoaa mahdollisuuden ottaa etäisyyttä terrestriaalin todellisuuden ahtaisiin ja ankeisiin kuvioihin.

Harri Linnera

Church of the Dead – S/T

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Stay Heavy Records

Helsinkiläinen Church of the Dead sai alkunsa vuonna 2012, jonka jälkeen bändi on työstänyt kuudesta lyhytsoitosta muodostuvaa julkaisusarjaa. Tämä sarja eteni yhtenäisenä viidenteen osaan saakka. Sitten linjan katkaisi vuoden 2019 sinkkulohkaisu Rat King (The Bringer of Plague), joka valmisteli tietä käsillä olevalle esikoisalbumille.

Church of the Deadin eponyymi ensimmäinen täyspitkä sisältää kahdeksan kappaletta, joiden yhteispituus on pikkaisen päälle puolituntia. Levyn kappaleista Nekrovulture ja The Abyss on julkaistu aiemmin vuoden 2013 lyhytsoitolla Vol.1 Stay Out of My Grave, kun taas Something Came Out of the Woods sai ensijulkaisunsa saman vuoden lyhytsoitolla Vol. 2 Terror Tales. Mukana on myös The Reckoning, joka löytyy julkaisusarjan neljännestä osasta Vol. 4 Meet in the Tomb, tosin hieman pidemmällä nimellä. Loput kappaleet ovat uutta tuotantoa.        

Helsinkiläisnelikon luomukset voisi sijoittaa vanhan koulukunnan kuolonmetallin karsinaan ilman sen pahempaa pakottamista. Matalia taajuuksia, synkkää groovea, haudantakaisia tunnelmia ja varsin perinteistä kauhukuvastoa. Siinäpä ne kuolleiden kirkon kulmakivet. Kauheasti ei ole nahkasaapas lipsunut Entombedin, Graven ja Dismemberin kaltaisten bändien tallaamalta polulta, olkoonkin, että housunpuntista ei löydy muuta kuin nahkaa ja luuta.

Church of the Dead ei kuitenkaan pelkästään toisinna kuolonmetallin perinnettä esikuviensa jalanjäljissä, vaan on löytänyt myös oman tuoreen kulmansa kauhun ja kuoleman äänimaailmoihin. Näin esimerkiksi levyn avauskappaleessa Hounds of Men, jossa on mukana aimo annos nykypäivän mustan metallin viiltävää särmää. Samanlaista tavanomaiselta polulta poikkeamista on myös jo kertaalleen mainitussa Nekrovulture-kappaleessa, jossa kuolonmetallista groovea on terästetty miehekkäällä d-punkilla.

Huolellisesti valituista ja taiten asetelluista kulmakivistään huolimatta kuolleiden kirkko ei ole pelkästään hallelujaata, sillä yksi varsin olennainen asia uupuu. Nimittäin aidosti mieleenjäävät kappaleet. Laadukkaita ideoita riittää, eikä toteutuksessakaan ole sinällään mitään pielessä, mutta jostain pitäisi saada manattua esiin se mystinen Jokin, joka muuttaisi hyvän ja toimivan ikuiseksi ja kuolemattomaksi. Toisaalta kyseessä on vasta bändin esikoisalbumi, joten kenties on aivan paikallaan pitää odotukset edes jollain tavalla kohtuullisina.

Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Church of the Deadin eponyymi ensimmäinen täyspitkä on varsin pätevä avaus albumirintamalla. Seuraavia julkaisuja odotellessa.              

Harri Linnera