Kirjoittajalta Markus Mähönen

Charnel Winds – Verschränkung

Arvosana: 10/10

Julkaisija: Feuer Publications

Virroilla vuonna 2003 alkunsa saanut Charnel Winds on saattanut materiaaliaan maailman kuultavaksi harkiten ja tarkasti säännöstellen, sillä tähän päivään mennessä julkaisuhistoriaa on kasautunut neljän pienjulkaisun ja kahden täyspitkän verran. Näistä pitkäsoitoista jälkimmäinen – eli tarkastelun kohteena oleva Verschränkung – ei kuitenkaan merkittävästi kasvata yhtyeen julkaistujen kappaleiden määrää, koska levyn seitsemästä kappaleesta neljä on julkaistu aiemmin Sound of Satan’s Voice -demolla (Saturnian Productions, 2013).

King Satan – King Fucking Satan

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Saturnal Records

Reilu vuosi sitten King Satan julkaisi ensimmäisen demonsa We Are King Satan and We Fuck the World, joka erottui edukseen saatanallisella aggrotech tykityksellään. Bändin vahva demo vetosi selvästi muihinkin, sillä keikkaa on yhtyeellä riittänyt, vaikka debyyttialbumi King Fucking Satan julkaistiin vasta eilen. Kymmenen kappaletta sisältävä albumi jatkaa siitä mihin demo jäi eikä jätä edelleenkään kylmäksi.

Sotajumalan hautajaiset 13.5.2017 Jyväskylä

Matkasin 13.5.2017 Jyväskylään katsomaan Sotajumalan jäähyväiskeikkaa. Arkunkantajiksi oli kutsuttu Torture Killer ja Deathchain. Olin nähnyt bändin keikalla useita kertoja aiemminkin, omistan suurimman osan sen levytetystä tuotannosta, ja yhtye on minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Ensimmäinen näkemäni ”rajumpi” keikka oli nimenomaan Lutakossa kattauksella Survivors Zero, Deathchain, Sotajumala, josta kuvattiin Slaughter at Lutakko niminen dvd, joten pientä nostalgiantuntua oli ilmassa.

Illan aloitti kuopiolainen death/thrash metallia soittava Deathchain jo klo 20.30, mutta sali oli jo hyvin täyttynyt ihmisistä. Setti koostui muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Deathrash assault levyn kappaleista, joten sisällössä ei ollut valittamista. Mutta jokin oli pielessä. Lava näytti käyvän kuusimiehiselle (rummut, 2 kitaraa, basso, laulu ja Ctulhu) yhtyeelle ahtaaksi, kun lavalle oli kannettu kaksi rumpusettiä. Yhtye ei ollut harjoitellut riittävästi keikkaa varten, sillä kakkoskitaristi Cult ei selvästikään muistanut kaikkia riffejä, eikä pysynyt komppauskädellään mukana nopeammissa osuuksissa, vaan miehen kasvoilta välittyi aito epätoivo. Corpsen kitarasoundi oli aivan hirveä miehen vaihdettua kitaransa Gibson Firebirdiin, joka ei ollut riittävän tuhtisoundinen yhtyeen musiikkiin. Pidemmissä blastbeat osuuksissa tempo putosi selvästi. Yhtye sai kuitenkin yleisön hienosti mukaan, piiri pieni pyöri ja tukka heilui. Aplodit raikuivat jokaisen kappaleen jälkeen. Suosikkiosuuksiani bändin keikoilla ovat ne kohdat, joissa koko kielisoitinryhmä huutaa taustalauluja, niin voimakasta, niin mahtavaa. Tällä kertaa oltiin vain lämmittelijän roolissa, joten yhtyeellä ei ollut suuria paineita suoriutumisesta, mutta näkemistäni Deathchainin esiintymisistä tämä oli selvästi huonoin.

Viidentoista minuutin vaihdon jälkeen lavalle astui turkulainen Torture Killer, jonka suoritus oli vahva. Keikan alkupuolella oli pientä teknistä ongelmaa toisen kitaran kanssa, mutta yhtye jatkoi soittoa siitä huolimatta, eikä ketään tuntunut häiritsevän. Laulaja Pessi Haltsosen ääntely oli liki murhaavan kuuloista kuolemankorinaa ja muutenkin soundit olivat kunnossa. Omistan pari Torture Killerin levyä, mutta yhtye ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Keikka oli kuitenkin vakuuttava ja yleisö oli hienosti menossa mukana, toivekappaleita huudeltiin ja nyrkit nousivat ilmaan ajallaan. Torture Killer esitti 45 minuutin ajan keskitempoista, perusvarmaa death metallia, kaikin puolin hyvä esitys.

Sitten oli illan pääesiintyjän vuoro astua lavalle. Laulaja Mynni Luukkainen kummasteli, että tältäkö se loppuunmyyty Lutakko näyttää. Porukkaa oli tosiaan paikalla enemmän kuin olen koskaan kyseisessä paikassa nähnyt, varmasti hieno lopetus yhtyeelle. Keikan nopean loppuunmyynnin vuoksi edelliselle päivälle oli järjestetty lisäkeikka, jotta kaikki halukkaat pääsisivät mukaan. Sotajumalan soundit olivat alusta alkaen kunnossa ja yhtye esiintyi hienosti ja ammattimaisesti, jopa kitaristi Kosti Orbinski joi keikan aikana vain vettä. Miksauspöydän luona sekä lavan reunalla oli useampi videokamera, joten lienee aiheellista olettaa, että näistä hautajaisista julkaistaan jonkinlainen taltiointi tulevaisuudessa. Settiin kuului kappaleita jokaiselta studioalbumilta, ja se oli mielestäni hienosti koostettu, vaikka kaikkia suosikkejani ei esitetettykään. Lavalla kävi yhden biisin verran vierailemassa myös yhtyeen entinen laulaja Teijo Hakkola, jonka kanssa yhtye esitti ensimmäiseltä pitkäsoitolta löytyvän kappaleen Meidän Maa, sekä Deathchainin basisti Juha Harju kappaleessa Sinä et ole yhtään mitään. Kyseessä eivät olleet surulliset hautajaiset, vaan sellaiset joissa muistellaan vainajan hienoa elämää ja saavutuksia.

” Loppuu matka maallinen, huutaen itkien, verta oksentaen.
Elämä lahja rakkauden, hukkuu pyörteisiin vihan virtojen.
Veren virta vuolas, rakkaudesta sotaan.”

RIP Sotajumala.

Teksti: Tuomas Jouha

Kuva: Sotajumala

Thyrane – Black Harmony

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Woodcut Records

Kemissä vuonna 1995 perustettu ja ruotsalaisen Mardukin kappaleesta nimensä lainannut Thyrane saattoi vuosikymmenen mittaisen olemassaolonsa aikana maailmalle demon (1997), split-julkaisun yhdessä The Dead Beginnersin kanssa (2000) ja neljä täyspitkää (1999, 2000, 2003 ja 2005). Bändin oli tarkoitus lämmitellä norjalaista Satyriconia pariinkin otteeseen vielä vuonna 2006, mutta mainitut keikat jäivät lopulta kuitenkin soittamatta. Hajoamista seurasi vuosikymmenen hiljaisuus, joka päättyi vuonna 2016, kun Thyrane nousi Jalometalli-festivaalin lavalle.

1997 tyylikkäänä demokasettina julkaistu Black Harmony päätyi ensimmäisen kerran cd-formaattiin vuosi ilmestymisestään, jonka jälkeen sama materiaali julkaistiin vuonna 2000 myös The Dead Beginners -splitillä. Thyranen uuden tulemisen vanavedessä Woodcut Records julkaisi bändin esikoisteoksen uudelleen kaikissa mahdollisissa formaateissa, jonka myötä Black Harmony on ensimmäistä kertaa saatavilla myös vinyylinä. Uudelleen julkaisun mielekkyydestä ei ole kahta sanaa sanottavana, sillä kotimaisen mustan metallin sukupuussa Thyranen esikoisella on oma ansaittu paikkansa.

Retrospektiivisesti ja kriittisesti tarkasteltuna Thyrane ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen omaperäinen ryhmä, vaan norjalaisilta esikuvilta omaksutut askelmerkit ovat aina olleet suhteellisen helposti tunnistettavissa. Kemin miesten ansio on kuitenkin siinä, että he ovat onnistuneet noiden askelmerkkien puitteissa säveltämään kappaleita, jotka tasokkaimmillaan jättävät vaikuttajina toimivien ryhmien tuotannon varjoonsa. Samaa ei voi sanoa monista aikalaisbändeistä.

Hämmästyttävää kyllä Thyrane haastoi esikuviaan väkevästi jo ensimmäisellä julkaisullaan. Demon aloittava nimikkokappale versioi avausriffissään häpeilemättä Satyriconia, mutta kasvaa hetkessä niin voimalliseksi ja mukaansatempaavaksi veisuksi, että alun lainatavarasta ei jää ikävää jälkimakua. Toisena tuleva Sacrifires on vimmaisuudessaan oikeastaan koulukirjaesimerkki siitä, mitä dynaaminen ja melodinen musta metalli on parhaimmillaan. Puhdasta mustaa energiaa. Demon kolmas kappale, yksitoistaminuuttiseksi venähtänyt Enthroned by Antichrist, tunnelmoi paikka paikoin hyvinkin vakuuttavasti mutta sisältää myös tyhjäkäyntiä. Satanic Ages Overture on tyylikäs lopetus täyspitkän levyn mittoihin kasvaneelle demolle, vaikkei ihan ylläkään alun kappaleparin tasolle.

Aika on kohdellut Thyranen esikoisteosta suopeasti. Melkoisina sanatulvina hyökyvät lyriikat pöhköilevät ontuvimmillaan Immortalin ja Dimmu Borgirin hengessä, mutta olennainen asia välittyy, kunhan on valmis ja kykenevä korjailemaan sanarimpsuja mielessään. Samanlaista luovan energian hallitsematonta purskahtelua on toki myös sävellyksissä, joista olisi pienellä hiomisella ja tiivistämisellä hyvinkin voinut muotoutua virheettömiä timantteja. Oli miten tahansa, Black Harmony on oman aikakautensa arvokas monumentti, joka ansaitsee tulla kuulluksi vielä tänä päivänäkin.

Harri Linnera

TyMAH – Zuhanás

Arvosana: 8/10

Julkaisija: The Sinister Flame

Asianmukaisesti Transilvaniasta kotoisin oleva TyMAH – tai Tuman – on reilun vuosikymmenen
mittaisen olemassaolonsa aikana saattanut maailmalle neljä pienjulkaisua sekä kolme täyspitkää
saksalaisen No Coloursin kautta. Käsillä olevan neljännen levyn on julkaissut suomalainen The
Sinister Flame, joka tunnetaan varmaankin paremmin samaa nimeä kantavasta laatulehdestä.

Zuhanás koostuu prologista, epilogista ja viidestä kappaleesta. Näiden yhteispituus on melko
tarkasti neljäkymmentä minuuttia, joka on aika lailla ihanteellinen kesto tällaiselle teokselle.
Sanoitus- ja laulukielenä levyllä on unkari, mutta kielellisesti rajoittuneille löytyy kansivihkosta
myös englanninkieliset käännökset.

Unen ja todellisuuden kartoittamattomia seutuja sanoituksissaan käsittelevä Zuhanás karttelee
vallitsevia trendejä tyylikkäästi. Musiikin kolkko ja traaginen perusvire viittaa vahvasti 90-luvun
mustan metallin parhaimpiin hetkiin, mutta ei kuitenkaan lainaillen ja pastissinomaisesti vaan
paremminkin samoista synkistä pohjavirtauksista ammentaen. Taas vastaavasti sanoitusten
pohdiskeleva ja tyhjää julistamista välttelevä lähestymistapa tuo myönteisellä tavalla mieleen
puolalaisryhmien MGLA ja Kriegsmaschine myöhemmät työt. Omanlaisensa korostuksen bändin
sointiväriin antaa myös naisvokalisti ja -kitaristi Dim, jonka äänenkäyttö on samaan aikaan sekä
julmaa että myös tietyllä tavalla lumoavaa.

Aiempien julkaisujen tavoin Zuhanás on vahva kokonaisuus, josta on mahdotonta erotella parempia
tai huonompia paloja. Prologi, epilogi ja niiden väliin jäävät kappaleet muodostavat saumattoman
kokonaisuuden, soonisen maiseman, jossa viihtyy helposti pidempäänkin kuin neljäkymmentä
minuuttia. Pikaruokaan vertautuvia nautintoja TyMAH ei kuitenkaan tarjoa, mikä saattaa olla
ongelma tietynlaiselle demografialle.

Yhteensummaten sanoisin, että Dim ja kumppanit ovat tehneet vahvan neljännen levyn, jolla on
paljon annettavaa kestävämpiä nautintoja etsiville yksilöille. Erinomaisen suositeltava hankinta
erityisesti introspektiivisia taipumuksia omaaville ihmisille.

Harri Linnera

Goatmoon – Stella Polaris

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Werewolf Records

Levyn käynnistää kaunis folk -tyylinen akustisella kitaralla ja huilulla soitettu lyhyt intro, minkä jälkeen syöksytään suoraan toimintaan. Armoton blastbeat tukee levyn nimikappaleen jämäkkää aloitusriffiä, minkä jälkeen säkeistö lähtee hienosti groovaamaan. Pää lähtee välittömästi nyökkymään kappaleen tahdissa, tämä on Goatmoonia parhaimmillaan. Kappaleessa esitellään myös kliseinen 90-luvulta tuttu ”black metal-puhe”, sekä kuin suoraan kultaiselta 80-luvulta oleva kitarasoolo. Paperilla tuntuu siltä, ettei tällainen yhdistelmä millään voi toimia, mutta ai että se on maukasta.