Anatomia – Cranial Obsession

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Nuclear War Now! Productions

15 vuoden ikään ehtinyt Japanin Anatomia hyppäsi meikäläisen kartalle vuoden 2012 albumillaan Decaying in Obscurity. Omissa kirjoissani tämä on edelleen koko death metal -genrelle, tai ainakin death/doom-alalajille, ehdoton game changer -albumi.

Kauhuleffojen tunnelmia on genressä yritetty tavoittaa jo pidempään alan elokuvista napatuilla pätkillä ja monissa tapauksissa soittelemalla leffasoundtrackeiltä tuttuja melodioita särökitaroilla. Anatomia pääsi tässä vielä askeleen pidemmälle kuin muut kuulemani levyt koskaan. Odotukset tälle kolmannelle albumille ovat omassa pääkopassa ehtineet muotoutua jo kohtuuttomankin koviksi. Ja totta kai, pettymykseltähän Cranial Obsession kuulostaakin nyt, mutta tämän ollessa jo tavallaan lähtökohta asia ei ole millään muotoa kriittinen.

Jossain asioissa yhtye on parantanutkin ulostuontiaan. Levyn kitararaidat ovat keskenään aika jännästi erilaiset. Ja kun tämä bändi ei juuri mitään turhia lead-luritteluja harrasta, se junttaavien perusriffien aavemainen soundialkemia on aika lailla koko touhun ytimessä. Yhtyeen lanseeraama ”slow dismal death metal” on ikään kuin yhdistelmä tunnelmallista, aika usein jopa ambient-etuliitteen oikeuttavaa sekä brutaalia death/doomia. Altaan kummassakin päässä riffit ovat aika simppeleitä, mutta mihinkään liian bassovoittoiseen ”raskauteen” japsit eivät sorru. Kitarat särisevät aavemaisesti, eivät niinkään murise ja ruhjo, kuten monilla bändeillä, joiden itseisarvon kuulostaa ”ihan vitun raskaalta”. Massasta edukseen erottuminen on monesti pienestä kiinni. Vokaalit ovat edelleenkin Anatomialla helposti ehkä parhaita koko genressä ikinä. Örinän lisäksi välillä kuullaan kunnon goregrind-tyyppistä korinaa, jota kuitenkin säästellään sopivin väliajoin juuri oikeisiin kliimaksikohtiin. Yksi aivan ehdoton hetki on Uncanny Descension -raidan puoliväli, jonka levollisen ja rauhallisen osuuden keskeyttää riffitulen lisäksi vokaalien vyörytys, joka on kuin kostonhaluisten kuolleiden henkien tunkeutumista kaiuttimista raahatakseen kuulijan mukanaan jonnekin tuonpuoleiseen.

Mikä sitten on huonommin kuin ennen? Ehkäpä tietty kritiikittömyys hieman paistaa läpi toiston määrässä. Vaikka Anatomia on tehnyt pitkiä kappaleita aiemminkin, nyt yli 10 minuuttisia ralleja on kolme – yksi kestää yli vartin. Excarnated on ”vain” miltei 10-minuuttinen minimalistinen tunnelmointi, joka pitää sekin kyllä otteessaan. Kappale ei ole ehkä mikään muodikas moderni death/black metal -kuolonmessu, vaan ehkä enemmänkin – näin vapaasti ilman lyriikoita vapaasti fiilistellen – ruumista erotettujen lihojen pyhittäminen ennen niiden yhdistymistä omaan itseensä, sekä fyysisesti suun kautta että syvemmässä merkityksessä. Silti 10 minuuttia on pitkä aika näin simppelin kaavan kera, mikä varmasti vieraannuttaa aika ison määrän kuulijoista. Sama pätee outro-tyyppisen Recurrence-raitaan, joskin levyn päättävän biisin kohdalla tämä ei ole ollenkaan niin vakavaa. Levyn alkupuolen lyhemmät rallit muistuttavat asianmukaisella tavalla alkuaikojen Autopsyn limaisesta jumituksesta, joka on elimellinen osa japanilaisten viehätysvoimaa.

Taas kerran tuntuu siltä, että on aivan liian aikaista antaa mitään lopullista arvosanaa tällaiselle teokselle, jonka pureksiminen vaatii oikeasti pidemmän ajan. Vaikka peruspalikat ovat aivan yksinkertaisia, toteutuksen kautta pystyy edelleen tekemään uniikkia tavaraa genressä, joka on näennäisesti vuosien varrella jo tyhjiin ammennettu. Ja taas kerran muualla maailmassa kehitetty juttu saadaan vietyä jotenkin vielä piirun verran pidemmälle ja överiksi Japanissa. Vaikka levy kuulostaa pienoiselta pettymykseltä, loppupeleissä palvon Anatomiaa tästä huolimatta uskollisesti edelleen.

Jaakko Marttila