ALLEGAEON – Formshifter

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Metal Blade Records

Ykköslevyllään positiivisesti yllättänyt moderni melomättömiehistö ei pääse tällä erää ihan samaan tulokseen kuin edeltäjällään. Vaikka muodonmuutos ei iso ole eikä kokeilunhalua ole haitaksi asti, jotenkin kokonaisuus on nyt hajanaisempi. Samat elementit ovat olemassa mutta punainen lanka on ajoittain hukassa.

En nyt sitten enää oikein tiedä, mihin metal- tai deathcoreen tässä välillä viitataan, mutta onneksi tekniseen tikutukseen on upotettuna reilusti myös rehellistä thrashausta ja ankaraa death metalia, joten homma ei mene missään vaiheessa miksikään tissien läpsyttelyksi. Biisit ovat varsin pitkiä sekä polveilevia ja ulosanniltaan tuovat väliin mieleen esimerkiksi Dark Tranquillityn. Levy on hyvin kitaravetoinen ja tilumiehet saavat tyydytyksensä monessa muodossa: niin ranskalaiseen taide-elokuvaan sopivassa valssahtavassa ja taidokkaassa akustisessa välisoitossa kuin valon nopeudella kulkevissa arpeggioissa tai tappingeissa. Klassiset vaikutteetkaan eivät ihan vakan alla pysy.

Taito ja teknisyys ei kuitenkaan ihan kaikkea korvaa. Melodiat ovat varsin päteviä mutta harvoin mieleen jääviä. Sama tuppaa olemaan valitettavasti vähän riffittelynkin kanssa. Riffit ovat joko raskaita rytmirynkytyksiä h-kieleltä tai nopeita juoksutuksia, mutta tietystä tuttuudesta ja tarttuvuudesta huolimatta ne eivät kuitenkaan osu makuhermoon kuin ajoittain. Levy tarjoaa ääritiukkaa musisointia joka saralla. Vokalisti Ezra Heynesin miehekkäälle ja monipuoliselle möykkäämiselle pitää antaa kuitenkin vielä erityiskiitos. Pikkaisen häiritsevänä puolensa pidän sitä että ProToolsia on näytetty rumpuraidoille siinä määrin että nopeampi mättö ei kuulosta enää ihmisen tekosilta. Soundimaailma on muutenkin pyritty hiomaan melkein liian steriiliksi.

Kunnianhimoinen tekele joka ei tosiaan joka jampalta luonnistuisi vaikka olisi koko elämä aikaa säveltää, mutta toisaalta supermuusikot pistelevät menemään vähän turhankin itsevarmasti. Olisikohan pian käymässä kuulkaa poijjaat niin että ylpeys käy lankeemuksen edellä? Noh, niin tai näin, veikkaan kuitenkin että tällä erää sliipatun teknisen melokuolon ystävät arvostanevat Ameriikan poikain tekosia isosti.

Teemu Vähäkangas