Search Results for: steelfest 2015

Steelfest 15.-16.5.2015, Hyvinkää

Teksti: Jaakko Marttila & Seppo Rautio
Kuvat: Arto Lehtinen

PERJANTAI 15.5.

Kiitos VR:n sekoilujen taas kerran saavuin Villatehtaan maisemiin vasta Satanic Warmasterin lopetellessa. Kollega ehti sentään nähdä edes jotain:

Seppo: Itsekin saavuin maisemiin SW:n aikana, muutaman biisin ehdin kuulla ja nähdä. Melko hyväntuulista ja rokkaavaa oli meno nyt. Oikeastaan varsin tuttua ja turvallista, melodista rytinää. Viimeisintä levyään en ole vielä ehtinyt kuulla kuin parin kappaleen verran, se kyllä vaikutaa kohtalaisen jylhältä tapaukselta.

Saksalainen Mor Dagor ei ole mikään uusi bändi ja miehistössä näkyy olevan sekä Nargarothissa että Bethlehemissä soittavia tyyppejä. Ennakkoluulot pöhköstä nimestä kuitenkin toteutuivat, ja laimea moderni death/blackin paukutus ei jaksanut innostaa oikeastaan edes yhden kappaleen vertaa, vaikka jaksoin toki seisoskella paikalla ehkä kolmen kipaleen verran. Ärsyttävä yleisöä epätoivoisesti kosiskeleva esiintyminen tähän vielä päälle, give me a break. Seppokaan ei lämmennyt…

Seppo: Tyhjänpäiväistä, särmätöntä ja tyhjänä kumisevaa vyörytystä. Ei napannut.

mor_dagor

Mor Dagor

 

Toinen vielä oudompi ulkomaanelävä, israelilainen Dim Aura, pystyi sisälavalla paljon parempaan. Heidän black metalinsa oli simppelimpää tavaraa, jossa hitaampi Darkthrone-tyyppinen möyrintä sai kaverikseen sopivassa suhteessa myös nopeampaa paukutusta. En mitenkään innostunut, mutta onneksi tämä festarin kaukaisin vieras nyt kuitenkin tarjosi edes jotain.

Seppo: Olihän tämä vähän jämää, mutta toisaalta sympaattisella tavalla. Vokalistin laiha olemus pisti silmään. Basso klonksui mukavasti ja yksinkertainen black metal oli lopulta ihan kelvollinen välipala. Yleisöä ei lavan edessä hirveästi ollut ja jotenkin äänenvoimakkuuskin tuntui olevan melko alhainen. Selkeästi kuitenkin tyypit nauttivat kun olivat päässeet pohjolaan soittelemaan. ”Uh!”-huudahduksia vokalisti kyllä viljeli hieman liikaa.

Vorumin kohdalla en ole oikein päässyt yli 2011 Jalometallin keikasta, josta pidin jostain syystä kovasti. Yleisö oli hyvin mukana ja lämpötilan pudotessa rupeasi lämmittelemään vähälukuisen moshpitin avulla. En tiedä, joku tässä ei taaskaan osunut minulla maaliin saakka, ja yliujo esiintyminenkin bändiltä alkaa olla jo tavallaan puuduttaa. Kaipaisin bändiltä jo seuraavaa, selvää askelta eteenpäin touhussaan ehkä. Sepolle potki aika paljon paremmin.

vorum

Vorum

 

Seppo: Minulle Vorum oli positiivinen yllätys – aiemmin en ole juuri jaksanut tutustua bändin tarjontaan tarkemmin. Tässä esityksesä oli tarpeeksi terävyyttä. Taitavan soiton ja härskin meiningin luonteva liitto.

Evil Angelin keulilla taas pitkästä aikaa Orkku Orgasmatron, kuten 2007 debyytillä, joten ei voinut mennä huonosti tämä! Soundi oli armoton, mutta onneksi siitä sai jotain tolkkua kitaroiden kiduttaessa armottomasti. Lahtelaisten näkemys deathrashistä on rupinen ja primitiivinen. Ehkä nyansseja voisi olla lisääkin, mutta aivan sama! Ja bonukset vielä Orkun härskeistä niittivyötangoista ja toki ikuisesta Iron Maiden -otsanauhasta. Evil Night!

evil_angel

Evil Angel

 

Seppo: Samaa mieltä Jaakon kanssa. Ei mitään kovin ihmeellistä materiaalia, mutta ei aina ihmeitä kaivatakaan.

Olin jo luopunut toivosta nähdä ”oikeasti” Demilich livenä, koska Jalometallissa 2010 koko homma meni soundien puuroutumisen vuoksi aivan läskiksi. No, nyt tuli korvausta tälle pettymykselle, vaikka tällä kertaa basson dominoiva rooli meinasi olla vähän liikaa. Ei haitannut sentään, vaan jo aikanaan 90-luvun alussa edistyksellinen, polveileva riffittely pääsi oikeuksiinsa. Ja uskomattoman matala ja murea örinä, josta tulee mieleeni hieman Archgoat. Jo pelkästään kuulla Antti Bomanin esittelemässä kappale The Planet That Once Used to Absorb Flesh in Order to Achieve Divinity and Immortality (Suffocated to the Flesh That It Desired…) oli sen verran hauska ja hieno hetki, että uskoisin monen saaneen rahalleen vastinetta.

demilich

Demilich

 

Seppo: Olihan tämä ihanaa. Ei nyt keikkana sinänsä mikään ylimaallinen, mutta pääasia, että pääsi nuo kierot kurnutukset todistamaan livetilanteessa. Rennot savolaiset välispiikit.

Temnozorista puhutaan varmaan vielä pitkään, sillä tämä oli minulle ensimmäinen suomalainen festarikeikka, jossa muistan bändin lavalta avoimesti huudattaneen yleisöllä ”sieg heil”. No joo, Goatmoon lienee tätä tehnyt joskus, mutta en ole tainnut olla todistamassa sitä itse. Venäläisten black/folk metal kulki ihan mukavasti ja ikävästi pariin kappaleeseen jääneet eeppiset, puhtaat vokaalit olivat pateettisuudestaan huolimatta vahvan kuuloista tulkintaa. Poikkihuilu oli hieno mauste, mutta jo aika pian setin alettua sen ulina muuttui minun kohdallani rasitteeksi. Vaikka en ehkä levyltä jaksaisi tätä kuunnella, livenä Temnozor on kieltämättä kaikesta huolimatta vahva tekijä.

Seppo: Varsin omalaatuista ja tietyllä tavalla lumoavaa kerrontaa tuli näiltä Venäjän pojilta. Toisaalta lumous tahtoi välillä särkyä koomisiin slaavi-iskelmällisiin häivähdyksiin ja huilu-annos tuli myös itselläni nopeasti täyteen vaikka soittimen soundi olikin hyvä. Biisien tietyt ideologiset painotukset eivät välttämättä kosketa sieluni herkkiä kieliä, mutta kyllä esimerkiksi White Thunder Roars rullasi komeasti.

temnozor

Temnozor

 

Yleisön puolella erityistä viihdearvoa tuotti karvaisten, ylävartalonsa paljastaneiden alfauroiden pieni, mutta sitäkin enemmän testosteronia huokunut moshpit! Kättäkin ojennettiin varsin anteliaasti, ja ei ehkä yllätyksenä tule että ulkomaalaisten edustus ja kiinnostus olivat huipussaan. Läntisessä Euroopassa, ainakaan näin suuressa tapahtumassa ei varmaan Temnozorilla ole juurikaan muualle mitään asiaa juuri muissa valtioissa kuin Suomessa, joten festarin kannalta oli fiksu veto vastata tähän kysyntään ottamalla Temnozor soittamaan.

Tässä kohtaa on moni varmasti poteronsa valinnut jommalta kummalta puolelta aitaa. Keikallakin tämä näkyi keskisormen osoitteluna paidattomia heilaajia päin, kenties myös toisin päin. Toisaalta, itse tapahtumassa ei minusta edelleenkään ollut mitään poliittista tai natsahtavaa virittyneisyyttä. Yhden mustan kaverinkin näin yleisössä jossain vaiheessa, enkä todistanut tapahtumassa minkäänlaista väkivaltaa tai agitaatiota. Joidenkin bändien arjalaisteemat ovat varmasti epäilemättä tosissaan ja harkitusti esitettyjä näkemyksiä osana äärimmäistä taidetta, mutta näiden linkittäminen poliittiseen natsismiin on edelleen minusta löyhällä pohjalla. Toki toisten tuntosarvet ovat herkemmillä asetuksilla kuin toisten, joten voihan tämä toki nähdä halutessaan suomalaisen metalliskenen hitaana valumisena kohti äärioikeistolaisuutta – enkä tätä huolenaihettakaan väheksy, vaikka en sitä jaa. Itse näen tämän vastakkainasettelun vain ja ainoastaan kiinnostavana ilmiönä.

Unleashed veti viimeisenä hyisellä ulkolavalla, ja teki sen tiukalla rutiinilla. Sitten ruotsalaisen death metalin voiton päivien Johnny Hedlund ja kumppanit ovat ottaneet soittoonsa mukaan rutkasti groovea, joka kuuluu nykyarsenaalissa välillä jopa panteramaisina piirteinä. Tämä on ehkä monille punainen vaate, mutta livenä festareilla virtaviivaistetumpi death metal kuitenkin mielestäni virtaa ihan mukavasti. Ei mikään mindblower todellakaan, mutta viihdyttävä setti. Turhia kitarasooloja voisivat vähentää kyllä matskussaan, vähän liikaa luritusta minusta.

unleashed

Unleashed

 

Seppo: Ongelmatonta, perusvarmaa tavaraa. Muhevaa ja festarioloissa toimivaa myllytystä. Laadukas biisimateriaali lämmitti viilentyneessä illassa.

Dark Funeralin The Secrets Of the Black Arts -levyn (sekä In the Sign… -ep:n) ympärille kudottu setti oli melkoinen blast from the past. Koska olin aikoinaan naiivina teininä vähän aikaa innostunut vauhdikkaasta black metalista itsessään sen vauhdin vuoksi, oli bändin paukutusta pieneltä osin kiusallista todistaa. Ehkä posket loistivat tässä vaiheessa iltaa jo muistakin syistä, mutta pieni syyllisyyden tunnekin siellä taustalla kyti. Silti samalla oli pitkästä aikaa hienoa kuulla moista kaahausta verrattain hyvillä soundeilla. Vokaaleissa uusi kaveri Heljarmadr kärisi vakuuttavasti ja Dominatorin takominen oli ompelukoneen tasoa. Ei tämä minun black metaliani ole todellakaan, mutta trippinä menneisyyteen tämä toimi erittäin mallikkaasti. Ruotsalaiset ovat maailman parhaita soittaessaan ääriruotsalaista kamaa, hah.

dark_funeral

Dark Funeral

 

LAUANTAI 16.5.

Toiselle päivälle juomahuoltoon oli saatu huomattava parannus. Perjantaina jonot olivat todella eeppiset, eikä moni taatusti päässyt rahoistaan eroon niin nopeasti kuin olisi halunnut. Itse perusjuomapisteiden arsenaalia oli hieman saatu parannettua, mutta nyt puuttuivat ylimääräiset tiskit, jotka viime vuonna möivät jotain ruotsalaisia(?) erikoisoluita (eikä naureta, ne oli hyvää tavaraa!). Kokonaisuutena perjantai saatiin hyvin paikattua, joten toivottavasti palikat ovat nyt ensi vuotta silmällä pitäen paremmin järjestyksessä jo heti kun lähtölaukaukset on ammuttu.

Toisena päivänä tuli ehdittyä katsomaan Svarttjerniä, joka oli näitä Steelfestin sarjassamme ”eksoottiset ulkomaanelävät, joilta voi jopa odottaa jotain”. Norjalainen black metal on tietty leima ja tavallaan taakka myös, ja näihin odotuksiin bändi sitten käytännössä taipuikin. Tasapaksua, hieman ehkä rokkaavaakin tylytystä tuli seurattua ehkä puolenvälin tienoille asti. Välttävä vokalisti oli kyllä aktiivinen lavalla, mutta ehkä kuitenkin se heikoin lenkki yhtyeessä. Tuskin tulee kuunneltua omaehtoisesti tätä yhtyettä enää.

svarttjern

Svarttjern

 

Torture Killer on joskus kolahtanut aika kovaakin, ja tällainen iltapäivän soittopaikka festareille sopii tällaiseen puupää-death metaliin oikein mukavasti. Brutaalia ja kulmikasta junnausta oli taas kerran mukava kuunnella, mutta kieltämättä näissä merkeissä lavallakin voisi tapahtua enemmän. Biiseissä ei kauheasti nyansseja ole, joten liven toivoisi tuovan jotain vähän lisää. Nykyinen kurkku Pessi on kenties kovempi örisijä kuin aiempi Juri, mutta se meininki lavalla on vastaavasti nykyään hieman puisevampaa. Eipä sillä, että siellä mitään sirkusta silti tarvittaisiin.

torture_killer

Torture Killer

 

Sargeist ei ole ollut meikäläisen juttu ikinä, eikä tämäkään kerta sitä miksikään muuttanut. Torogin todella pintaan miksattu kärinä tuntui taas kuin puukon työntämiseltä korvakäytäviin. Ei heikoille, ja meikäläinenkin heitti leikin kesken jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Sotajumalan keikalta jäi mieleen etupäässä Mynnin varsin väkevä anti-islam-välipuhe, jossa todettiin islamin leviävän kuin aids ja olevan pedofiiliuskonto. Tämä siis johdatteli koappaleeseen Paratiisin kutsu. Valtakuntamme poliittisen ilmapiirien tuntien oli pitkästä aikaa ihan hienoa kuulla metallibändin esitettävän jotain oikeasti vahvaa agendaa. Olipa asiasta mitä mieltä vain, äärimmäinen viesti siinä musiikin kaverina minusta kuuluu tällaiseen touhuun. Ehkä itse bändin kappalemateriaali on minun makuuni hieman liian kikkailevaa tavaraa, mutta hyvin soitettua kamaa kuunteli kuitenkin erittäin mielellään.

sotajumala

Sotajumala

 

Azaghal-sivuprojektiksi miellettävä Wyrd oli minulle jostain syystä minulle entuudestaan täysin tuntematon tapaus. Melankolinen ja kaunis black metal oli homman nimi. Olisin saattanut jopa oikeasti pitää tästä, mutta vokaalit tökkivät pahemman kerran. Kun laulua on kappaleissa paljon, pitäisi niiden sovittamiseen ja toimivuuteen kiinnittää huomiota. Yksiulotteinen kärisevä ulina ei tukenut melodioita oikein millään tavalla, ja kun se oli vielä miksattu pintaan, niin Sargeistin tapaan tuntui tulpista huolimatta, että jokin esine etenee huolestuttavalla tavalla korvia pitkin kohti aivoja. Argh!

wyrd

Wyrd

 

Kreikan Kawir on tehnyt jo yli 20 vuoden verran töitä, eikä bändiä edelleenkään minusta juuri mainita samassa yhteydessä Rotting Christin, Varathronin ja muiden kanssa. Se ei tavallaan ole ihme, sillä sen verran erikoisella tavalla etnisesti ja teatraalisesti värittynyttä heidän näkemyksensä black metalista on. Ei todellakaan mitään hittikamaa. En voi väittää nytkään päässeeni sisään tähän ilmaisuun varsinaisesti, mutta tietty imu säilyi koko keikan ajan ja se menikin ohi aivan hujauksessa. Pitäisi ehdottomasti muistaa kokeilla kuunnella levyltäkin. Perustaja-kitaristi Therthonax soitteli rohkeasti ilman paitaa, vaikka maha roikkui Tankard-malliin ties missä asti.

kawir

Kawir

 

Cosmic Church oli näistä Steelfestin kotimaisista black metal -jutuista minulle kovin ehdottomasti. Ei mitenkään kovin suomalaiselta kuulostanut kyllä, vaan mystisyydellään ja jollain tapaa mietiskelevällä tyylillään sai meikäläisen rauhoittumaan, ja itse asiassa nukahtaminenkaan ei ollut ihan kauhean kaukana. Bändi ei silti ollut mielestäni ollenkaan tylsä, vaan lavan kylpiessä miltei koko ajan punaisessa valossa tässä saavutettiin sellaisia tasoja, joihin ehkä tapahtuman mikään muu bändi ei päässyt lähellekään. Pakko tutustua tarkemmin…

Dead Congregation herätteli nopeasti relaksoituneen mielen nopealla ja brutaalilla death metal -purkauksellaan. Kreikkalaiset tuntuvat olevan kiertueella jatkuvasti ja sen kyllä kuulee, sen verran hyvin öljytyltä koneelta soitto kuulostaa. Vaikka on nopeaa tiukkaa, silti bändi onnistuu välttämään sen vadermaisen tylsän ompelukoneen mieleen tuovan nakutuksen, jota en nykyään oikein jaksa enää millään.

dead_congregation

Dead Congregation

 

Moonsorrow’n olen jo aikoja sitten todennut erääksi inhokikseni musiikillisessa mielessä, että jätin ihan suosiolla kokonaan väliin, kuten olen tainnut tehdä jo viimeisen 10 vuoden ajan muutenkin. Johdonmukaisuus ennen kaikkea, heh.

Asphyxiä viime vuosien miehistönvaihdoksineen ja rinnakkaisbändisekoiluineen voi pitää tietyllä tavalla vitsinä, mutta kun bändin näkee oluidensa ja lonkeroidensa kera tulevan festarialueelle ja myöhemmin lavalle, ei heidän motiivejaan oikein voi epäillä. Jätkät epäilemättä nauttivat edelleen soittamisesta yhdessä ja se välittyy myös yleisölle. Mielestäni yleisöä voi vähän kosiskella, mutta vain jos siihen on oikeasti varaa! Martin onnistui taas naurattamaan kehuessaan lonkeroa ja arvellessaan sen auttaneen meitä sodassa venäläisiä vastaan. Heti perään naureskellen totesi, ettei ei hänellä ole mitään venäläisiä vastaan ja toivottavasti eivät lähetä erikoisjoukkoja häntä rankaisemaan. Settilista oli toki tylsä ja yllätyksetön, mutta kylmenevässä illassa tuli silti riehuttua tämän ajattoman luolamies-death metalin tahtiin aivan alusta loppuun asti.

asphyx

Asphyx

 

Hetken verran vielä ehdin ennen junalle ryntäämistä ihmetellä, miten ristiriitaiselta Nokturnal Mortum kuulosti. Kiivas black metal, pillipiipari-pakana-folk ja utuinen leijunta vuorottelivat melko luonnottomallakin tavalla. Edistyksellistä musiikkia vai epäonnistunutta ilmaisua? Hieman oma vaaka osoittaa tuohon jälkimmäiseen. En voi sanoa, että olisi harmittanut lähteä juna-asemalle kälppimään.

Steelfest 18.-19.5.2018, Hyvinkää

Näin me sen koimme; Osa 1 – Oranen

Perjantaina saavuin paikalle hyvissä ajoin, tarkoituksena nähdä ulkolavalla soittava Baise Ma Hache. Bändi on siitä erikoinen, että vaikka törmään sen edesottamuksiin alituiseen niin sosiaalisessa mediassa kuin Instagramissa, musiikkia en koskaan ollut kuullut. Ennen reissulle lähtöä kokeilin kuunnella jotain Youtubesta, mutta en muista yhtään millaista oli. Ja jostain syystä missasin keikankin, vaikka olin alueella samaan aikaan. En ole uskonnollinen ihminen mutta uskon sen verran johdatukseen, että jos universumi yrittää vihjata ”tämä bändi ei ole sinulle”, niin en rimpuile sitä vastaan. Joten ei paljoa harmita että BMH tuli missattua.

Archgoatin pelikunto oli kuitenkin pakko tarkastaa. Aurinkoisesta ulkoilmasta oli mukava siirtyä viileään, varjoisaan halliin, näin ainakin kuvittelin etukäteen. Mutta kun ensimmäisen kerran astui pimeään, kuumaan ja tuoksuvaan hornankattilaan, niin huomasi miten kokonaisvaltainen elämys Archgoatin keikka voikaan olla. Ei tarvinnut edes silmiä sulkea, kun visiot helvetin lieskoista ja rikkikiisuista täyttivät mielen. Itse bändi kuulosti murakalta, vaikka jostain syystä säestys oli vain yhden kitaran varassa. En tiedä oliko keikan alkupuoliskolla tapahtunut jotain teknisiä ongelmia basson kanssa, mutta nyt Lord Angleslayer vastasi pelkästä laulusta. Siihen nähden bändi kuulosti todella vahvalta.

Tässä vaiheessa aikataulut näyttivät siltä, että oli aikaa tutustua itse festivaalialueeseen. Alue oli jaettu niin, että yhdessä sivustassa sijaitsivat merchandise-kojut sekä muu oheismyynti ja toisessa laidassa ruoka- ja juomapalveluita. Itse alueen keskelle oli varattu paljon istumapaikkoja jotka olivat kaikkien käytössä. Ei siis pelkkä anniskelualue. Nyt kun muistelen edellisvuosia, niin käytäntö oli jotenkin muuttunut niin, että olutta pystyi nauttimaan missä päin tahansa aluetta. Etenkin ulkolavalle mennessä tämän huomasin kun tuoppi kourassa pääsi ihan eturiviin saakka.

Ruoka- ja juomapalvelut tarkistettuani aloitteli sisälavalla Satanic Warmaster. Keikka oli todella vahva aikamatka yhdeksänkymmenluvulle ihan Werwolfin viitasta alkaen. Livekokoonpanoon näytti kuuluvan Trollhorn, jonka Casioista kaikuivat hyvin nostalgiset ooh- ja aah- äänet. Tutut biisit oli hienosti saatu upgreidattua menneeseen aikaan. Hieno setti, todella hieno setti.

Nokturnal Mortum meni aika ohi korvien. Se uusin levy oli itselle järkyttävä pettymys, joten kun keikka koostui suurilta osin sen biiseistä, niin aika turhalta tuntui. Ainoat kunnon sävärit saatiin, kun White Towerin hiipivä progeiluintro alkoi, mutta tämänkin biisi oli sitten ryssitty, kun sitä ei soitettu kokonaan. Kaukana oli se hypnoottinen hurmos mikä valtasi mieleni joskus 2015 saman bändin soittaessa samassa paikassa.

Olipa kerran pimeässä hallissa, synkän usvan keskellä, kahden ison banderollin välissä pömpeli jonka takana asui koukkunokka. Koukkunokan nimi oli Mortiis, ja hänen tehtävänsä oli tarjota meille illan viimeiset hitaat. Vaikka koetin tihrustaa, miten erikoisen näköistä pömpeliä soitetaan, niin se ei koskaan selvinnyt. Ilmeisesti Mortiis soitti samaan aikaan osan syntikkaleadeista ja toisella kädellä hakkasi rumpupadia. Joka tapauksessa hyvin luonnollisen oloinen ja harras keikka. Hallin laitamilla makasi yleisöä selällään, kädet rinnan päälle ristittyinä. Aiempina vuosina tuollaiset humalaiset olisi häädetty kotiinsa nukkumaan, mutta kun heitä katsoi, niin ei voinut olla miettimättä, että noin Mortiisin keikasta tulisikin nauttia. Vaikka selvin päin olinkin, teki mieli etsiä oma nurkkaus johon asettua makaamaan, sulkea silmät ja antaa sielun matkustaa vapaasti. Mahtava päätös perjantaille.

Näin jälkikäteen mietittynä en nähnyt yhtään ulkolavan bändiä ja voin spoilata sen verran, etten paljoa nähnyt niitä lauantainakaan. Tämä ei ollut mitenkään tarkoituksellista, mutta joko siellä ei vain ollut niin paljon kiintoisia bändejä tai sitten tämä oli yhteensattumaa. Myös se, että edellisvuosien soundiongelmat oli saatu ratkaistua, helpotti sisätiloissa viihtymistä. Kiitos hyvistä soundeista ilmeisesti kuuluu konkari Papa Wilskalle, joka näkyi häärivän pöydän takana.

Lauantaina saavuimme paikalle Hin Onden soittaessa Fimbulwinter-biisiä. Yllättävän hyvin tämäkin anthem sopi aurinkoiseen päivään, varmasti paremmin kuin mihinkään paukkupakkaseen. Olin luullut, että bändi olisi haudattu joskus demon jälkeen, mutta internetin mukaan ovat tehneet pari levyäkin. Hups. Mutta silti omissa mielikuvissa bändillä kun on vain se yksi demo ja siellä se yksi biisi. Olihan siellä jotain muutakin, mutta kun Fimbulwinter tuli livenä kuulluksi, niin tunsin itseni yhden palasen verran täydellisemmäksi.

Tästä olikin hyvä lompsia katsomaan Nattfogia sisätiloihin. Tiesin, että bändi on saanut sisään ajettua täydellisen kokoonpanonsa, mutta en arvannut, että soitto ja esiintyminen olisi niin vakuuttavaa. Kitaristit ja basisti seisoivat yhdessä rintamassa kuin spartalaiset sotilaat laulajan ottaessa lavaa haltuunsa. Harkitun oloinen lavapreesens oli äärimmäisen luonteva ja varmasti avasi bändin musiikkia niillekin jotka sitä eivät ennen olleet kuulleet. Itsekin biisejä ymmärsi paremmin nyt kun ne oikeasti näki ja koki paikan päällä. Omalle kohdalle tämä ja Satanic Warmasterin keikat olivat ne kaikista parhaat.

Tästä eteenpäin loppuaika menikin sosialisoidessa ja haastatteluja tehdessä. Näin kyllä Asagraumin ja vakuutin itselleni, että se levy pitää sittenkin ottaa kunnolla haltuun. Hyvälle kuulostivat sekä biisit että soitto, mutta ennen kaikkea fiilis oli jäätävä. Toisaalta en bändien missaamisesta huonoa omatuntoa koe, koska festareilla en todellakaan käy, jotta näkisin bändejä. Bändit on vain hyvä tekosyy kasata paikalle joukko samankaltaisia ystäviä ja kokea ympärille kasattua oheistoimintaa.

Ja tuota oheistoimintaa on erikseen nyt kehuttava. Steelfest on kokonaisuudessaan aivan uskomattoman hyvin järjestetty. Vaikka väkeä on aivan hulluna niin kaikille riittää jalansijaa, jonot ovat lyhyitä ja vetävät hyvin (poikkeuksena tietysti naisten vessan loputon jono, mutta sisäinen sovinistini käski sanomaan, että onko olemassa mitään kissanristiäistä jonka naisten vessaan ei olisi pitkiä jonoja? En tiiä).

Joten ennen kuin annan viestikapulan kollegalle, niin haluan osoittaa suurimmat kiitokset järjestävälle taholle. Kiitos Steelfest 2018!

 

Näin me sen koimme; Osa 2 – Rautio 

Saavuin paikalle lauantaina Saorin veistellessä tyylikkäästi kaihoisaa folk metaliaan. Skottien toiminta oli yhtä aikaa turvallista, sujuvaa ja komeaa. Musiikilliset teemat kehittyivät kuin nouseva aallokko ja soittajat nyökyttelivät päätään yhteisessä tahdissa. Jykevä örinä sai tuekseen kaihoisaa puhdasta laulantaa. Syntikkamatto kuului hyvin, mutta yhden miekkosista soittama viulu tuppasi hukkumaan äänimassan sekaan. Oikein hienoa ja tunteellista musisointia, ei sinänsä kauheasti haukkumisen aihetta.

Sen sijaan länsinaapurin Necrophobic tuntui vaisulta. Sisälavan pimeissä puitteissa nämä herrat irvistelivät, mulkoilivat ja pitelivät näkymättömiä appelsiineja oikein olan takaa, mutta todellinen repivyys puuttui. Ovathan uusimman levyn kappaleet kuten Mark of the Necrogram ja Tsar Bomba oikein vetäviä biisejä, mutta kummallinen latteus vaivasi esitystä. Soolotkin kuulostivat pehmoisilta. Pesta-biisi kulki kyllä aika hyvin, samoin Revelation 666.

Forteresse Kanadan Quebecistä aloitti nopeasti, ja nopeana jatkuikin. Paikoitellen he ottivat tukea maltillisemmasta soudusta, mutta enimmäkseen joko rummut tai kitarat tai molemmat vetelivät kunnon sarjatuliasetuksilla. Äänivallia hallitsivat pirrr-tirrr-pirrrr-kitaramelodiat ja sympaattisen oloinen mustaviiksinen vokalisti ärjyi kiihkeästi ranskankielisiä taistelukertomuksiaan. Paljas ja varsin yksipuolinen, mutta joka tapauksessa tiivistunnelmainen ja onnistunut esitys.

Cult of Firen muistelin olevan tylsähköä tiukkaa naputusta, johon on päälle liimattu jotain hindujuttuja. Tsekkien anti olikin tätä maukkaampaa: vaikka soundeissa oli pientä puuroisuutta, houkuttelevien melodioiden ja pitkien leijailutunnelmointien yhdistäminen hyökkäävään sahaukseen toimi nyt yllättävän hyvin. Paikoitellen musiikki osui minulla jopa johonkin tunteellisesti värisyttävään mysteerihermoon. Kynttilät ja suitsukkeet sekä taustanäytön vaihteleva kuvasto vahvistivat toismaailmallista auraa. Vokalisoinnista erityispisteet: kähinän, muminan, huudon ja laulun vaihtelu oli hienoa kuultavaa.

Levytysuransa juuri ilmestyneellä kolmoslevyllään lopetteleva Necros Christos oli jättänyt ulkoiset okkultismin tunnusmerkit vähemmälle. Saksalaisten jykevä doomdeath-rouskuttelu liikkui maanläheisissä ja lihaisissa merkeissä, kuitenkin tutulla keskittyneellä ja hartaalla otteella. Soundi tärisytti tannerta hemmetin raskaana. Necromantique Nun lopetti setin. Verevä, asiallinen keikka. Bändin tyypit söivät myöhemmin tyytyväisen näköisinä Poppamiehen kojun burgereita. Näyttivät siis viihtyvän sekä lavalla että sen ulkopuolella.

Sisälavalla Dödheimsgard eli DHG oli kunnon outoilua. Kaikki tuntui kuitenkin kovin luontevalta eikä mitenkään pakotetulta hassuttelulta. Kipinää ja ideaa siis oli, eli aitoa tunnetta moninivelisen musiikin takana. Vokalisti Vicotnik väänteli kehoaan ja näytteli kieltään Rölli-peikon, Einsteinin ja Goa-hipin hybridinä. Soundit tukivat vaihtelevia äänimaisemia herkistelystä rujoon ryskeeseen. Viimeisimmän levyn 12-minuuttinen Architect of Darkness oli komea, samoin raju En krig å seire debyyttilevyltä. Setti päättyi vakuuttavasti Traces of Realityyn.

Ilma viileni mutta yleisö vain lämpeni entisestään, kun kotoinen Moonsorrow esitti vahvasti kivenkanto- ja muinaissoturimetalliaan. Valot ja savut tukivat ulkolavan tunnelmaa.

Illan päätti äkäinen Tormentor, tuo Unkarin black thrash -helmi, joka tunnettaneen parhaiten Attila Csiharin vanhana bändinä. Tormentor tarjoili biisejä kahdelta demoltaan 80-luvun lopulta ja meiningistä välittyi vapaan harrastuksen riemu – ukoilla ei kauheasti ollut tarvetta vakuuttaa maailmaa siitä, että he olisivat siistein bändi skenessä. Attilan hurja ääntely ja lavakarisma varmistivat, että homma toimi. Rumpujen pauke hukutti välillä muun orkesterin alleen, mutta eipä tuokaan haitannut, tavallaan sopi rosoiseen meininkiin.

 

Teksti: Seppo Rautio ja Timo Oranen
Kuvat: Timo Hanhirova