TUORETTA

Sühnopfer – Hic Regnant Borbonii Manes

Arvosana: 10/10

Julkaisija: Debemur Morti Productions

Piakkoin parin vuosikymmenen rajapyykin saavuttava Sühnopfer on ranskalaisen, taiteilijanimellä Ardraos esiintyvän multi-instrumentalistin yhden miehen projekti. Mies on vaikuttanut rumpalin ominaisuudessa muun muassa ryhmissä Peste Noire, Wolfsangel ja Charogne.

Ardraosin sooloprojekti on saanut hitaasti kiirehtien kasaan ihan kohtuullisen julkaisuhistorian: neljä lyhyempää äänitettä, kolme täyspitkää albumia ja yhden reilun mittaisen kokoelmalevyn. Käsillä oleva Hic Regnant Borbonii Manes on Sühnopferin kolmas pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen julkaisu, jonka saattelee maailmalle maanmiehensä Debemur Morti Productions.

Reilun minuutin mittainen alkusoitto Invito Funere liehittelee mielleyhtymiä ruotsalaisen Dissectionin toisen albumin avaukseen, eikä ensimmäinen varsinainen kappale Pénitences et Sorcelages todellakaan petä ilmassa leijuvaa lupausta. Näin väkivahva, melodinen ja dynaaminen myrskytuuli ei ole raivonnut sitten Storm of the Light’s Banen. Olen myyty.

Toisena tuleva liki kahdeksanminuuttiseksi paisuva nimikkokappale valuttaa jäätä selkärankaa pitkin vimmaisuudellaan. Ardraosin melodian- ja harmoniantajussa on samanlainen nerouden sinetti kuin edesmenneellä Jon Nödtveitillä, olkoonkin, että nämä kaksi maestroa ovat ammentaneet inspiraatiota varsin erilaisista lähteistä. Ensin mainitun musiikissa kuuluu sekä keski-aikainen sävelperinne että kotiseutu-uskollisuus, kun taas jälkimmäisen tärkeimpänä inspiraationlähteenä taisi toimia itse kuolema.

Noin muutenkaan Dissectionia vertailukohtana ei ole tarpeen venyttää tosiasioiden tuolle puolen. Sühnopferin dynaaminen ja raivokas ote vertautuu toki helposti edellä mainittuun ruotsalaisryhmään, mutta hyvänä viitekohtana voisi toimia myös kanadalainen Forteresse. Samalla tavoin tekninen taituruus ja musiikillinen virtuositeetti johdattelevat ajatuksia itävaltalaisen Abigorin suuntaan. Tällaiset viitekohdat ovat kuitenkin parhaimmillaankin vain hieman vinossa kenottavia tienviittoja, jotka osoittavat suurin piirtein oikeaan suuntaan. Näin syvästi henkilökohtainen taide ei tyhjene muutamaan nimeen.

Levyn loput neljä kappaletta ovat eräänlaista erinomaisuuden parantelua. Ardraosin puolen vuosikymmenen aikana työstämästä kokonaisuudesta ei löydy täytekappaleita, eikä oikeastaan edes tylsiä hetkiä. Tämän vuoksi omien suosikkikappaleiden valitseminen tuntuu jokseenkin turhalta – kaikki ennen vihonviimeistä kirkonkellojen kumahdusta käy – mutta jos jotain täytyy nostaa esille, niin olkoon ne edellä jo kertaalleen mainittu nimikkokappale ja loputtoman monisärmäinen Dilaceratio Corporis.

Sühnopfer kuittaa kolmannen ja vaikean täyspitkänsä voitokkaasti liput liehuen. Reilun viidenkymmenen minuutin mittainen albumi toimii kokonaisuutena ja kutsuu kuuntelemaan uudestaan ja uudestaan. Hic Regnant Borbonii Manes on genressään varmasti vuoden parhaimpien levyjen joukossa.                    

Harri Linnera