TUORETTA

White Ward – Love Exchange Failure

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Debemur Morti Productions

White Ward on viisimiehinen ukrainalaisbändi, joka on reilun puolen vuosikymmenen olemassaolonsa aikana julkaissut nipun pienempiä julkaisuja ja siihen päälle kaksi täyspitkää albumia. Ensimmäinen täyspitkä Futility Report ilmestyi muutama vuosi sitten ranskalaisen Debemur Morti Productionsin kautta. Sama julkaisija on saatellut maailmalle myös tässä tarkastelun kohteena olevan toisen täyspitkän, joka kantaa nimeä Love Exchange Failure.

Albumin aloittava melkein kaksitoistaminuuttinen nimikkokappale koukkaa post-black metalin äänimaailmaan Bohren & der Club of Goren kautta. Urbaanin yöelämän ääniä yhdistettynä pianon ja saksofonin noir-henkiseen tunnelmointiin. Noin kolmen minuutin jälkeen pehmeä alku purkautuu mustan metalliseen kaahaukseen, jossa ei ole varsinaisesti väkivaltaista murskaa vaan enemmänkin modernin kaupunkielämän rappiota ja lohduttomuutta. Tunnelmassa on paljon samaa kuin norjalaisen Ulverin myöhempien aikojen töissä, olkoonkin että White Wardin instrumentit ja intentiot ovat selkeästi metallimusiikin maailmassa.

Toisena tuleva kahdeksanminuuttinen Poisonous Flowers of Violence on nopea ja selkeämmin mustan metallinen veisu, vaikka seestyykin lopussa yöllisen tummaksi jatsiksi. Päällimmäisenä mieleen nousee Ulverin maanmies ja hengenheimolainen Solefald, tosin ilman mainitulle ryhmälle leimallisia huumorielementtejä. Tässä on myös yksi White Wardin suurimmista vahvuuksista: kokeellisuudestaan huolimatta bändi ei kuulosta pikkunokkelalta kikkailulta, vaan onnistuu säilyttämään läpi levyn saman melankolisen ja rappeutuneen tunnelman.

Levyn kolmas kappale Dead Heart Confession on päälle kymmenminuuttinen hittikipale, mikä kuulostaa toki toivottoman ristiriitaiselta. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että mainittu kappale tarttuu kuin sukupuolitaudit White Wardin musiikillaan maalaileman kaupungin saastaisilla syrjäkujilla. Kertosäkeessä on häivähdys Discouraged Ones / Tonight’s Decision -aikakauden Katatoniaa.         

Shelter on albumin keskivaiheille sijoittuva, pääosin pianon varaan rakennettu välisoitto, jossa on myös hieman noise-elementtejä. Täyttää tehtävänsä puolivälin suvantona, mutta ei tarjoa kauheasti enempää.

Viidentenä tuleva No Cure for Pain aloittaa kolmen kappaleen kimaran, jossa yhdistävänä tekijänä on se, että jokaisessa kappaleessa esiintyy puhtaalla tyylillä laulava vieraileva vokalisti. Näistä kolmesta vaikuttavin on Surfaces and Depthts, jossa vokaaleista vastaa Renata Kazhan. Mainittu kappale on pikkaisen yli kuuden minuutin kestollaan albumin toiseksi lyhyin mutta samalla myös tunnelmallisin. Tässä ollaan myös musiikillisen ilmaisun puolesta hyvin lähellä kokeellisen kauden Ulveria, erityisesti vuonna 2000 ilmestynyttä Perdition Cityä.  

Kimaran ja samalla koko levyn päättää päälle kaksitoistaminuuttinen Uncanny Delusions, jossa palataan metalliseen ja paikka paikoin jopa kuolonmetalliseen saundiin, kunnes kaikki päättyy rahisevaan levysoittimeen ja rakkaudesta raivoavaan naiseen. Rakkauden äärellä tapahtuva vaihdanta on epäonnistunut ja jäljellä on vain raivoa.

White Wardin toinen albumi on reilun tunnin kestostaan ja melkoisen kompleksisesta luonteestaan huolimatta yllättävänkin helposti lähestyttävä tapaus. Muutaman kuuntelukerran jälkeen ukrainalaisviisikon loihtimat äänimaisemat avautuvat kuin entuudestaan tuntemattoman kaupungin hämärään katoavat kadut. Synkkinä ja vaarallisina mutta samalla kutsuvina. Ja kun katu alkaa kuljettaa, paluu takaisin on jokaisen askeleen myötä vaikeampaa. Hienoa musiikkia syksyn sateisiin ja hämäriin iltoihin.       

Harri Linnera