TUORETTA:


04.03.2015
11:48

LÄHDÖN AIKA – II


LähdönAika
Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Rusto-Osiris/Rämekuukkeli-levyt/Doomed To Misery

Tyylikkään melankolisten kansien sisältä paljastuu levykäinen, jonka musiikillinen sisältö on myöskin varsin melankolista. Eikä melankolia tarkoita tällä kertaa varovaista haikeaa puhaltelua vaan tuskaisaa askellusta kengänpohjat tervassa tai sulaneessa asfaltissa. Tyylisuunta on hitaahko metallinen hardcore eli sludgeksi tai doomiksi voisi hyvin tätä nimittää. Yhtyeellä on takanaan useampi seiskatuumainen ja split-levy sekä yksi kokopitkä cd. Käsiteltävä II-kokopitkä on nyt ilmesytnyt vinyylinä ja suunnitelmissa on saatekirjeen mukaan myös kasettiversion julkaiseminen.

Hyvinhän tämä toimii. A-puolella on kolme biisiä ja b-puolella kaksi. Erityisesti rumpujen ja basson yhteistyö sujuu, ja synkeää jumpsutusta on helppo seurata. Suomenkielisissä biiseissä ilmaistaan eksymisen, epätoivon ja turhuuden tunteita, samoin kuin osoitetaan ihmisten ja uskomusten typeryyksiä – tietyissä kohdin melko saarnaavaankin sävyyn. Omaan makuuni vokalisointityyli on hieman liian tukahtuneen kuuloista ölinää vaikka hyvinhän se toki sopii epätoivoiseen tunnelmaan. Etäisesti tuli joissakin kohdin mieleen pari vuotta sitten hajonnut englantilainen Centurion’s Ghost. Tai sitten sanotaanko vaikka Cro-Mags soittamassa riisutumpia versioita vanhoista Paradise Lostin biiseistä. Soundit ovat luontevat ja selkeät eikä raskautta ole lähdetty hakemaan laittamalla useita kitararaitoja päällekkäin. Samalla riittävän rosoinen ja korvienmyötäinen äänimaisema siis.

Kappaleet vaihtelevat hieman temmoiltaan mutta sama epätoivoinen rullaavuus säilyy niiden kesken. Tämä on toisaalta myös pieni miinus, sillä hieman enemmän irtiottoja riffien tyylissä ja vokalisoinnissa tekisi levystä väkevämmän kokemuksen. Nyt juna kyllä kulkee mutta raiteiden reitti on melko hyvin selvillä jo ensimmäisen kappaleen jälkeen. Toisaalta väkisin väännetty yllätyksellisyys voisi olla kiusallista kuunnetavaa sekin. Huomioita: Inertia-biisin loppuhidastelut ovat asiaa. Ensimmäisen kappaleen alussa kitaran surina on lämpöisen kuuloinen, hyvä tapa aloittaa levy. Ei koskaan -biisissä on tyylikäs yhdistelmä post-punkmaisuutta ja tuomitsevaa raskautta.

Seppo Rautio